Stephen Smith oli sillävälin astunut Castle Boterelin laiturille ja
hengitti kotiseutunsa ilmaa.
Hänen ihonsa oli tummunut, viikset kasvaneet ja parta alkanut menestyä
— siinä tärkeimmät hänen ulkomuodossaan tapahtuneet muutokset.
Huolimatta sateesta, joka oli hieman tauonnut, hän otti pienen
matkalaukkunsa käteensä, jätti muut matkatavarat majataloon ja lähti
astelemaan kukkulain yli kohti itäistä Endelstowia. Paikkakunta
sijaitsi omassa laaksossaan, kauempana sisämaassa kuin läntinen
kylä, ja vaikka olikin lähellä viimeksimainittua, se ei kumminkaan
suuressa määrin sitä muistuttanut. Itäinen Endelstow oli metsäisempi
ja hedelmällisempi; se saattoi kerskua lordi Luxellianin kartanosta
ja puistosta, ja siellä ei ollut niitä autioita ylänköjä, jotka
tekevät rannikon läheisyydessä sijaitsevat seudut kovin ilottomiksi.
Poikkeuksena oli kumminkin se pieni laakso, jossa sijaitsi pappila ja
mrs Swancourtin vanha kartano.
Stephen oli ehtinyt lähelle harjanteen huippua, kun alkoi sataa
rankemmin. Haeskellessaan tilapäistä suojaa hän alkoi astua
jyrkästi kohoavaa polkua, joka alaosassaan johti halki tiheiden
pähkinäpuulehtojen. Ylempänä se vei tasanteelle valtamaantien
välittömään läheisyyteen, missä ulkoneva ja pensaiden peittämä
kallionkieleke tarjosi etsityn suojan. Stephen käytti sitä hyväkseen
ja kääntyi vasemmalle katselemaan maisemaa, joka lepäsi hänen edessään
kuin avattu kirja.
Hänen nähtäviinsä levisi se laakso, jossa Elfriden asunto sijaitsi.
Tältä katselupaikalta näkymö esiintyi sikäli omituisena, ettei se
ilmennyt selväpiirteisenä etualana enempää kuin hämyisenä taustanakaan,
kun näet äkkijyrkkä rinne peitti näkyvistä koko keskiosan. Hänen
lähimmässä läheisyydessään kasvaviin puihin ja pensaisiin liittyvänä
näkyi etäinen seutu, jonka rajaviivan muodosti nimettömään — täältä
käsin katsottuna pieneen ja mitättömään — jättiläiseen päättyvä
kalliosarja. Stephenin olkapään vieressä olevan oksan lehti peitti
näkymättömiin kokonaisen kukkulan hänen vastassaan olevasta etäisestä
seudusta, viheriä pähkinäkimppu kokonaisen ylängön, ja itsensä suuren
vuoren sai näkymättömäksi kääpiömäinen kallio hänen vieressään. Stephen
oli katsellut kaikkea tuota jo sadat kerrat ennen, mutta ei ollut
milloinkaan silmäillyt näkymöä niin hellin tuntein kuin nyt.
Asteltuaan samaan suuntaan hieman kauemmaksi, hän voi nähdä
Länsi-Endelstowin kirkon tornin, jonka alla hänen oli määrä sinä iltana
kohdata Elfride. Samalla hän havaitsi rantakallioilta päin liikkuvan
valkoisen täplän. Aluksi se näytti matalalla lentävältä merilokilta,
mutta vihdoin kävi ilmi, että se oli nopeasti juokseva ihminen.
Hahmo kiiti eteenpäin huolimatta sateesta, joka oli saanut Stephenin
pysähtymään, painui kanervaista rinnettä alas, ehti laaksoon ja oli
poissa näkyvistä.
Miettiessään tuon ilmiön merkitystä hän hämmästyksekseen näki
samasta lähtökohdasta sukeltavan näkyviin toisen liikkuvan täplän,
mahdollisimman toisenlaisen kuin edellinen sikäli, että se oli
ainoastaan mustuutensa nojalla havaittavissa. Se noudatti hitaasti ja
säännöllisesti liikkuen samaa suuntaa, ja varsin varmasti voi päätellä,
että tämä oli mieshenkilö. Hänkin laskeutui vähitellen alemmaksi ja
hävisi laaksoon.
Sade oli jälleen laantunut, ja Stephen palasi tielle. Silmäillessään
eteenpäin hän näki kaksi miestä ja ajoneuvot. Pian heidät jälleen
pimitti korkea pensasaita. Ennenkuin he jälleen sukelsivat näkyviin,
hän kuuli keskustelevia ääniä.
»Hänen täytyy pian olla lähiseuduilla, jos hän kerran tulee», kuului
sanovan soinnukas ääni, josta Stephen heti tunsi Martin Cannisterin.
»Niinpä minäkin arvelen», virkkoi toinen ääni — Stephenin isän.
Stephen astui eteenpäin ja kohtasi keskustelijat. Hänen isänsä ja
Martin kävelivät, lähinnä parhaisiin vaatteisiinsa puettuina, ja heidän
vierellänsä asteli kimo kieseinensä.
»All right, mr Cannister, tässä on mies, jota kaipaatte!» huudahti
nuori Smith käyttäen heti vanhaa tervehdystapaa. »Tässä minä olen, isä.»
»All right, poikani, ja ilahduttaapa se mieltäni!» vastasi John
Smith ylen mielissään. »Kuinka voit? No, lähdehän tästä kotiin äläkä
enää täällä sateessa viivy. Tällainen sää on varmaan kamala nuorelle
miehelle, joka vasta palaa takaisin niin kuumasta maasta kuin Intiasta,
vai mitä arvelet, kuoma Cannister?»
»Totta kyllä. Entä kuinka kaikki tavarat kotiin kuljetetaan? Siinä
kaiketi on laatikkoa jos jonkinlaista, on huikeita kääröjä ja hienoja
vieraan maan varuksia, luulen ma?»
»Tuskinpa sentään kaikkea tuota», virkkoi Stephen nauraen.
»Me otimme rattaat mukaamme, koska ajattelimme lähteä suoraa päätä
Castle Botereliin ollaksemme siellä ennen maihin tuloasi», sanoi hänen
isänsä. »'Hevonen puihin’, sanoi Martin. Mikäpäs siinä, pistetään
vain, sanoin minä ja tein sen siekailematta. Eiköpä nyt ole parempi,
jos Martin lähtee rattailla hakemaan tavaroita ja me astelemme tästä
kotiin?»
»Minä olen kotona melkein samassa ajassa kuin tekin. Peggy astelee
vielä varsin hyvin, vaikka aika alkaa vaatia siltä veroansa niinkuin
meiltä muiltakin jokaiselta.»
Stephen kertoi Martinille, mistä tavarat olivat löydettävissä, ja
jatkoi sitten matkaansa kotiinpäin isänsä seurassa.
»Kun tulit päivää ennen kuin aluksi odotimme», sanoi John, »niin
havaitset, että kaikki on ylösalaisin. Me tapoimme sian tänä aamuna,
kun ajattelimme, että sinulle ruoka maittaa matkan jälkeen. Leikkaamme
sen vasta illalla. Joka tapauksessa saamme siitä kelpo liemen tai
paistin, joka menee mukiin sinapilla höystettynä ja hyvällä oluella
alas valeltuna. Äitisi se on hangannut koko talon puhtaaksi sinun
tuloksesi, pyyhkinyt pölyt ja ostanut uuden pesuvadin ja -kannun
kuljeksivalta ruukkukauppiaalta, joka sattui tulemaan meidän ovellemme;
kynttilänjalat on puhdistanut ja ikkunat kirkastanut! Ja ties mitä
kaikkea on tehnytkään. Ei täällä ole koskaan ollut sellaista menoa, ei
totisesti.»
Loppumatka kului tällaisissa jutuissa ja Stephenin tiedustellessa
äitinsä vointia. Tultuaan lähelle jokea ja sen takana olevaa mökkiä he
kuulivat muurarimestarin kellon lyövän päivän tunteja neljännesminuutin
väliajoin, joiden kuluessa Stephen kuvaili elävästi mieleensä, kuinka
hänen äitinsä etusormi vaelsi ympäri kellotaulua minuuttipuikon keralla.
»Kello pysähtyi tänä aamuna, ja äitisi tuntuu asettelevan sitä
kohdallensa», virkkoi hänen isänsä selitellen.
Heidän astuttuaan sisään ja Stephenin kunnioittavasti ja lämpimästi
tervehdittyä äitiänsä — eukolla oli yllään tummansininen puuvillahame,
jonka pintaa peittivät lukemattomat uudet ja täydet kuut, tähdet
ja planeetit, vieläpä siellä täällä vaihteen vuoksi jonkinlainen
pyrstötähden tapainen — kuultiin ulkoa rattaiden kolinaa, ja Martin
Cannister saapui nähtäviin — tai paremmin sanoen: saapui suuri laatikko
ja sen alla liikkuva jalkapari, jonka yläruumista ei ollenkaan näkynyt.
Kun kaikki tavarat oli purettu ja Stephen oli lähtenyt yläkertaan
vaihtamaan vaatteita, mrs Smithin mieli tuntui löytävän kadonneen
johtolankansa.
»Meidän kellomme ei tosiaankaan ole kymmenen pennin arvoinen», sanoi
hän kellon puoleen kääntyen ja yrittäen saada heiluria liikkeelle.
»Onko se jälleen seisahtunut?» tiedusteli Martin osaaottavasti.
»Tietysti», vastasi mrs Smith ja jatkoi samaan sävyyn, niinkuin
ainakin eukot, joiden kieli mieluummin käsittelee sellaisia asioita,
jotka soveltuvat kulloiseenkin mielialaan, kuin sellaisia, joiden
sopii sanoa sointuvan hetken tilanteeseen. »John kuluttaisi monta
puntaa vuodessa, jos kävisi päinsä, sen puhdistamiseen, vaikka sitä
voi tohtoroida itse aivan yhtä hyvin. 'Kello on jälleen seisahtunut,
John’, sanon minä hänelle. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, kuuluu
hänen neuvonsa. Tekee viisi shillingiä. 'Kello jälleen korisee’, sanon
minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, neuvoo hän jälleen. 'Kello
lyö väärin, John’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’,
sanoo hän yhä. Rattaat olisi varmaan jo hangattu poikki, jos minä
olisin hänen neuvoansa kuullut, ja minä vakuutan teille, että olisimme
voineet ostaa koreankin uuden kellon niillä rahoilla, jotka olemme
viimeisten kymmenen vuoden aikana tuhlanneet tuohon viheriänaamaiseen
viheliäiseen. Niin, Martin, te olette varmaan kastunut. Poikani on
mennyt yläkertaan vaatteita vaihtamaan. John on kosteampi kuin minulle
on mieleen, mutta hän sanoo, ettei vähän mitään haittaa. Muutamia
mrs Swancourtin palvelijattaria on täällä käynyt — juoksivat sateen
suojaan ollessaan kävelyllä — ja minä vakuutan teille, etteivät heidän
päähineensä olleet parhaassa kunnossa.»
»Kuinkas täällä voidaan? Me olemme olleet Castle Boterelissä, ja tässä
Jumalan ilmassa on pää parkani joutunut aivan hunningolle; pihisee,
pihisee, pihisee; kalaa siinä paistetaan aamusta iltaan», kuului
samassa rämeä ääni ovelta.
»Jumal’antakoon; kuka se siellä?» kysyi mrs Smith ja näki kääntyessään
William Wormin, joka yritti saada itseään näyttämään kohteliaalta
ja ystävälliseltä levittämällä kasvoihinsa hymyä, joka ei tuntunut
olevan missään yhteydessä hänen mielialansa kanssa. Hänen takanansa
seisoi nainen, joka oli suunnilleen kaksi kertaa häntä kookkaampi, iso
sateenvarjo pään yli kohotettuna. Hän oli mrs Worm, Williamin vaimo.
»Käykää sisään, William», kehoitti John Smith. »Ei täällä joka päivä
sikaa tapeta. Samoin te, mrs Worm. Tervetuloa. Kirkkoherran luota
lähdettyänne te ette ole useinkaan näkyvissä.»
»Niin, totta puhuen en liiku paljon ulkosalla, kun kirkossakäyminen
ei ole enää velvollisuutena, niinkuin oli pappilassa palvellessani.
Mutta poikani kelpaa nyt puomia hoitelemaan, ja niin minä sanoin, että
'Barbara, käydäänpä katsomassa John Smithiä’.»
»Ikävä kuulla, että teidän päänne on aina vain kehnossa kunnossa.»
»Niin, saatte uskoa, että tuo kalan paistaminen jatkuu yöt päivät. Ja
tiedättekö, toisinaan ei siellä olekaan pelkkiä kaloja, vaan silava ja
sipuli siellä kärisee. Minä kuulen sen pihinän ja porinan niin selvästi
kuin ikänä, eikö totta, Barbara?»
Mrs Worm, joka oli koko tuon ajan askarrellut sateenvarjon
sulkemishommissa, vakuutti väitteen todeksi, ja osoittautui nyt,
huoneeseen astuttuaan, avarakasvoiseksi, hyvännäköiseksi naiseksi,
jonka poskessa olevasta syylästä törrötti esiin vähäinen karvatukko.
»Olettekos koettanut mitään keinoa metelinne parantamiseksi?»
tiedusteli Martin Cannister.
»Olenhan tuota, johan sitä on koetettu jos jotakin. Sallimus se on
armelias mies, ja minä olen toivonut, että olisi jo tuon huomannut, kun
olen niin monta vuotta pappilassakin elänyt, mutta eipäs vain ole siitä
vapahtanut. Ohhoh, minä olen raihnainen mies-rähjä, kyllä on elämässä
elämistä!»
»Totta, liiankin totta, William Worm. Niin on laita. Silmänsä siinä saa
pitää auki eläessään, muuten on kaikki piankin pitkin ja poikki.»
»Riisukaa toki päällysvaatteenne, mrs Worm», kehoitti mrs Smith. »Me
olemme aika mylläkässä, totta puhuen, sillä poikani on piskahtanut
kotiin Intiasta päivää aikaisemmin kuin odotimme, ja sianpistäjä tulee
tuossa paikassa paloittelemaan.»
Mrs Barbara Worm, joka ei tahtonut halpamaisesti käytellä hyväksensä
mylläkässä olevia ihmisiä heitä vartioitsemalla, riisui päähineensä ja
viittansa kiinnittäen samalla katseensa oven ulkopuolella kasvaviin
kukkasiin.
»Siinäpä kauniita tiikerililjoja!» virkkoi mrs Worm.
»Niin, ovathan ne, mutta niiden tähden on vastus lapsista, jotka
pyrkivät kätten välitse niistä marjoja poimimaan.»
»Ja ukonhatut ne näyttävät yhtä kopeilta kuin ainakin.»
»Niin», vastasi mrs Smith syventyen opettavaisesti asiaan, »meneväthän
ne mukiin toisten joukossa eivätkä kysy suurta vaivaa. Samaa sopii
sanoa noista päivänkakkaroista. Niistä kukista minä pidän paljon,
vaikka ovatkin yksinkertaisia. John sanoo, ettei hän välitä sellaisista
kukista, mutta miehillä ei ole silmää millekään somalle. Hän sanoo
pitävänsä eniten kukkakaalista. Ja minä vakuutan, että kevätaikana saan
pelätä ja vapista, sillä se on selvää murhaa.»
»Älkäähän toki, mrs Smith.»
»John kaivelee juuret ylt'ympäri, nähkääs. Ja niin se hänen lapionsa
liikkuu, kuinka kulloinkin sattuu, puhki juurien, sipulien ja kaiken,
mikä ei ole noussut pinnalle ihan näkyviin, ylösalaisin hän kääntää
kaikki ja leikkaa viipaleiksi. Viimeksi kun menin tulpaanejani
hoitelemaan, niin mitäs näinkään: kaikki sipulit nurinniskoin ja varret
väärinä. Hän oli ne keväällä mullistanut, mutta nuo ovelat luomukset
olivat pian havainneet, ettei taivas ollut siellä, missä se ennen oli
ollut.»
»Entä mitä ovat nuo pitkäkukkaiset tuolla aidan vieressä?»
»Nekö? Siunatkoon, ne ovat noita kauheita Jaakopin tikapuita! Niitä
en voi kiittää; minua hartaasti harmittaa, että ne niin mielellään
viihtyvät siinä, missä niitä ei kaivata. Ne saattavat olla hyviäkin
tavallansa, mutta minä en huoli sellaisista, joita hoidonpuute ei
tapa. Teinpä mitä tahansa, kaivoin, raavin, revin, aina niitä vain on
liikaa. Minä katkon niiden juuret, mutta pinnalle ne vain työntyvät,
kolmin kerroin voimallisempina. Jos heitän ne aidan taakse, niin siellä
ne kasvavat ja tuijottelevat minua päin, niinkuin nälkäinen koira
kartoitettuna, ja ryömivät takaisin viikon tai parin kuluessa. Niitä
on siellä ja niitä on täällä, ja jos istutatte niitä paikkaan, missä
mikään muu ei voi menestyä, niin saatte niitä yllin kyllin kuukauden
tai kahden kuluessa. John rakensi uuden tunkion tässä viime kesänä
ja sanoi: 'Kuulehan, Maria, jos sinulla on joitakin kukkia tai muuta
sentapaista, niin istuta minun tunkioni ympärille, jotta se hieman
peittyy näkyvistä, vaikka ei siinä suinkaan mikään erinomainen kasvi
viihtyne.’ Mitäs muuta: minä ajattelin, että onpahan tuossa Jaakopin
tikapuut; minä pistän sen sinne, eihän se sellaisessa paikassa voi
mitään haittaa matkaan saattaa.’ Ja niin minä niitä sinne istutin. Ne
kasvoivat kasvamistaan, tunkiossa ja tunkion vieressä, peittäen sen
kohta kokonaan. Kun joku sitten mieli sitä käyttää kasvitarhassaan,
niin mitäs hän sanoi: 'Peijakas sinun kukkasi periköön, Maria! Ovat
syöneet kaiken hyvän minun tunkiostani, niin ettei se ole hiekkakasaa
parempi!’ Niin olivat tehneet, ne ahnaat. Minä uskon, etteivät ne
oikeastaan kukkia olekaan, vaan mitä lienevät rikkaruohoja, jos totuus
tunnustetaan.»
Samassa saapui Robert Lickpan, sianpistäjä ja ajomies. Keittiössä
riippuva syötetyn otuksen ruho halkaistiin selkärankaa pitkin. Mrs
Smith keitteli sillävälin lientä.
Halkaisemisen ja paloittelun välillä pantiin olut kiertämään, ja Worm
ja sianpistäjä kuuntelivat John Smithin kuvausta siitä, kuinka hän
oli kohdannut Stephenin. He kuuntelivat, silmät tyhjinä tuijottaen
pöytäliinaan, jottei mikään ulkomaailman asia häiritsisi heidän
yrittäessään kohtausta tarkoin mieleensä kuvata.
Stephen tuli alakertaan kesken kertomusta, ja hänen saapumisensa sekä
tervehdysten aiheuttaman pienen keskeytyksen jälkeen tarina jatkui,
ikäänkuin ei hän olisi läsnä ollutkaan, ja se kerrottiin hänellekin,
kuten henkilölle, joka ei asiasta mitään tiedä.
»’Hei’, sanoin minä, kun sain hänet näkyviini, 'tuolla se poika
tulee, sillä minä tunnen hänet hänen isoisänsä käynnistä’; hän näet
astelee ihan samoin kuin isä-vainajani. Oli siinä sentään jotakin
'irti maasta’, joka minua kummastutti. Hän tuli lähemmäs, ja minä
sanoin: ’Se on poika; minä tunnen hänet mustasta laukustansa pitkän
matkan tulijaksi.’ Mutta tie on auki koko maailmalle, ja saattaahan
niitä matkamiehiä olla useampiakin. Mutta minä pidin silmäni kovana ja
sanoin Martinille: ’Se on poika, sillä minä tunnen hänet tuosta kepin
pyörittämisestä ja tutusta askelesta.’ Sitten hän tuli lähemmäksi ja
sanoi: 'All right’. Sitten jo sopi vannoa, että se oli hän.»
Nyt arvosteltiin Stephenin ulkomuotoa.
»Posket ovat nyt vähän laihemmat kuin silloin, kun näin hänet
pappilassa enkä ollenkaan miestä tuntenut, uskokaa pois,» sanoi Martin.
»Mitä ihmettä», virkkoi toinen kääntämättä katsettansa Stephenin
kasvoista, »minä olisin tuntenut hänet missä tahansa. Isänsä nenä ihan
pilkulleen.»
»Niin minulle on usein sanottu», virkkoi Stephen vaatimattomasti.
»Pitempi hän on aivan varmasti», sanoi Martin tarkastellen Stepheniä
kiireestä kantapäähän.
»Minä ajattelin, että hän on ihan saman kokoinen», virkkoi Worm.
»Siunatkoon, se johtuu siitä, että hän on samalla lihonut». Ja kaikkien
silmät suuntautuivat tutkivaisina kohti Stephenin liivejä.
»Minä olen vain tällainen vaivainen ukko-rähjä, mutta voinpahan tehdä
myönnytyksiä», sanoi William Worm. »Kuinka hän tulikaan vieraana ja
muukalaisena Swancourtin pappilaan, ja yksikään sielu ei häntä tuntenut
monien vuosien jälkeen! Elämä on kiperä ja kapera, Stephen — mutta
luulenpa, että minun pitää sanoa teille 'sir'?»
»Ei ollenkaan, se ei ole nyt tarpeen», vastasi Stephen, vaikka tekikin
mielessään päätöksen kartella tuon tutunomaisen veikon läheisyyttä
niinpiankuin tulisi anelemaan itselleen Elfriden kättä.
»Vai niin», virkkoi Worm mietteissään, »joku muu ei olisi tyytynyt
vähempään. Onpa ero miehillä.»
»Ja samoin sioilla», huomautti John Smith silmäillen oman sikansa
halkaistua ruhoa.
Robert Lickpan, sianpistäjä, tunsi tässä kohden olevansa kutsuttu
ottamaan osaa keskusteluun.
»Niin, onhan niillä oma luontonsa sioillakin», huomautti hän aluksi.
»Niitä on sattunut minun tielleni merkillisiäkin.»
»Sitä en epäile, mestari Lickpan», vastasi Martin, jonka äänensävy
ilmaisi, että hänen vakaumuksensa samoinkuin hyvä käytöksensäkin vaati
sellaista vastausta.
»Niin», jatkoi sianpistäjä, niinkuin ainakin henkilö, joka on tottunut
siihen, että häntä kuunnellaan. »Eräskin oli kuuromykkä, ja me emme
saaneet selville, mikä sikaa oikeastaan vaivasi. Se söi niinkuin
ainakin, jos näki ruuhensa, mutta jos oli selkä ruuheen päin, niin sai
kolistella sankoa vaikka koko päivän; sika-parka ei kuullut yhtään
mitään. Mutta hyvin se lihoi, ja minä en ole ikänäni nähnyt sian
paremmin aukeavan, kun se oli tapettu, ja mureata se oli syötävää, ei
paremmasta apua; vaikka höyhenenruodin läpi olisi sen imenyt.»
»Toinen taas», kävi pistäjä jatkamaan, kun oli sitä ennen antanut
kulauksen olutta lipua alas kurkusta aivan omia aikojansa ja oli
asettanut haarikkansa ihan samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut —
»toinen tuli sekopääksi.»
»Sepä surullinen juttu!» hymisi mrs Worm.
»Niin sen kävi, raukan! Niin sekopääksi kuin ikänä voi tulla kristitty
ihminen. Aikaisemmin se oli ollut hyvin alakuloinen eikä sitä suinkaan
koskaan pidetty minään toivorikkaana sikana. Se oli Andrew Stainerin
sika — ei kenenkään muun kuin juuri hänen.»
»Minä muistan sian vielä varsin hyvin», todisti John Smith.
»Ja sievä porsashan se olikin. Ja tunnettehan kaikin farmari Bucklen
rodun? Jokaikinen niistä sairastaa reumatismia aina tähän päivään asti,
kun ovat porsaina asuneet kosteassa lätissä.»
»No, eikös nyt oteta ja punnita», ehdotti John.
»Jos ei se olisi sellainen poika, niin punnitsisimme kokonaisena;
mutta kun on, niin otetaan puolikas kerrallaan. Muistathan vanhan
leikinlaskun, John?»
»Muistanhan sen, vaikka onkin jo monta vuotta siitä, kun sen ensi
kerran kuulin.»
»Niin», sanoi Lickpan, »tuota vanhaa perhepilaa on viljelty suvussamme
jo miespolvien aikoja, valehtelematta. Isäni käytteli sitä sikoja
pistäessään enemmän kuin viisiviidettä vuotta — koko sen ajan, jona
ammattiansa harjoitti. Ja hän kertoi kuulleensa sen poikana pahaisena
isältänsä, joka käytti sitä ihan samoin, kun sattui siantappo, ja
siantappo oli siantappoa siihen aikaan.»
»Aivan varmasti.»
»Minä en ole pilaa vielä kuullut», sanoi mrs Smith houkutellen.
»En minäkään», yhtyi häneen mrs Worm, joka ainoana vaimovieraana tunsi
kohteliaisuuden vaativan olemaan kaikessa samaa mieltä kuin talon
emäntä.
»Olettepa, ihan varmaan olette», sanoi pistäjä silmäillen
epäluuloisesti tietämättömyyden pimeydessä vaeltavia naisia.
»Eihän se suurikaan asia ole — sitä en suinkaan tahdo väittää. Se
alkaa suunnilleen näin: 'Kölli kyllä sikanne painon sanoo’, sanon
minä. Ystävät ja kylänmiehet silloin luulevat minun tarkoittavan
poikakölliäni, vaikka minä tarkoitankin puntarinkölliä. Hah-hah-haa!»
»Heh-heh-hee!» nauroi Martin Cannister, joka oli kuullut tuon
yllättävän jutun selityksen jo sata kertaa.
»Hoh-hoh-hoo!» nauroi John Smith, joka oli kuullut sen tuhat kertaa.
»Hih-hih-hii!» nauroi William Worm, joka ei ollut sitä milloinkaan
kuullut, mutta pelkäsi asiaa ilmaista.
»Sinun isoisäsi ei ollut mikään tuhma poika, kun teki tuon jutun»,
virkkoi Martin Cannister siirtyen iloisen arvostelun ilmavampaan
piiriin.
»Olihan hänellä pää kohdallansa. Ja nähkääs, kun Lickpaneille on aina
siunautunut pojanköllejä, niin juttu on siirtynyt eteenpäin aina meidän
päiviimme asti.»
»Jooseppi raukka, teidän toinen poikanne, ei valitettavasti saa
milloinkaan tilaisuutta sitä seurassa esittää», virkkoi mrs Worm
mietteissään.
»Eipä kylläkään. Niin, isoisä oli nokkela poika, kuten sanottu; mutta
olen minä tuntenut vielä nokkelamman. Se oli Levi-setä. Levi-setä teki
nuuskarasian, jonka avaamisen piti antaa päänvaivaa hänen ystävillensä.
Hänellä oli tapana panna se kiertämään häissä, ristiäisissä ja muissa
hupaisissa seuroissa, ja antaa miesten koetella kekseliäisyyttänsä.
Siinä erinomaisessa nuuskarasiassa oli takana jousi, joka liikkui
edestakaisin, sarana siinä kohdassa, missä kansi näytti olevan,
toisessa päässä vetotappi, etupuolella ruuvi ja nuppeja ja pykäliä
kaikkialla. Toinen koetteli jousta, toinen tappia, mutta miten
lienevätkin yrittäneet, rasia ei auennut. Missä nyt luulette rasian
salaisuuden piilleen?»
Kaikki ilmaisivat kasvojensa ilmeillä, että heidän yhdistetyt
ajatuksensa eivät kyenneet pulmaa ratkaisemaan.
»Rasia ei auennut ollenkaan. Se ei ollut tehtykään aukeamaan, ja olisi
voinut yrittää aina tuomiopäivään asti, sillä rasian kansi oli tiukasti
kiinniliimattu.»
»Syvät oli miehellä meiningit, kun teki sellaisen rasian.»
»Niin oli. Se oli ihan Levi-sedän tapaista.»
»Oli. Minä muistan miehen varsin hyvin. Pisin mies, mitä olen koskaan
nähnyt.»
»Oli hänellä mittaa kotitarpeiksi. Poikaiän jälkeen hän ei milloinkaan
nukkunut sängyssä — ei löytänyt mistään riittävän pitkää. Asuessaan
tuossa pienessä mökissä lammen rannalla hän tapasi joka ilta jättää
huoneensa oven auki, kun makuulle meni, ja oikaista jalkansa eteiseen.»
»Kuollut on hänkin jo ja kuopattu, ja samoin käy meidän kaikkien»,
huomautti Worm täyttääkseen vaitiolon, joka seurasi Robert Lickpanin
esitystä.
Sian punnitseminen ja paloitteleminen tapahtui, ja samalla
keskusteltiin vilkkaasti Stephenin matkoista. Sitten päivän
teurastuksen ensimmäiset antimet, sipulin kerällä käristettyinä,
siirtyivät paistinpannusta pöydälle — höyryäviä ja sihiseviä
kappaleita, jotka vaivatta löysivät tiensä läsnäolijoiden suihin.
On myönnettävä, että talon herraspoika näytti sangen huonosti
soveltuvan näiden toimitusten yhteyteen. Hänen mielensä sitäpaitsi ei
ollut kyllin filosofinen tehdäkseen hänelle mahdolliseksi kaikessa
rauhassa seurustella noiden henkilöiden, isänsä ystävien kanssa. Hän
ei ollut milloinkaan elänyt pitkiä aikoja kotosalla — tuskin ollenkaan
lapsuutensa jälkeen. William Wormin läsnäolo oli asian hankalin
seikka, sillä vaikka Worm olikin lähtenyt pois mr Swancourtin luota,
tutunomainen seurustelu entisen palkollisen kanssa muistutti Stepheniä
liian voimallisesti siitä luokittelusta, jonka kirkkoherra aikoinaan
oli hänen, Stephenin, kaatamista silmälläpitäen suorittanut. Mrs Smith
oli tietoinen järjestelynsä puutteellisuudesta, joka oli asiaintilan
aiheuttanut. Hän puhui siitä Stephenille kahden kesken.
»Minä en välittäisi sellaisista vieraista, Stephen, mutta mitäs tehdä?
Ja isäsi on siinä määrin jalostumaton, että hän pitää niiden kanssa
seuraa enemmän kuin tarpeellista olisi.»
»Älkää olko millännekään, äiti», sanoi Stephen, »minä tyydyn siihen
nyt.»
»Kun eroamme lordin palveluksesta ja lähdemme sisämaahan — piankin,
toivon ma, — niin asia muuttuu. Me tulemme uusien ihmisten joukkoon ja
väljempään asumukseen ja pidämme itseämme vähän loitommalla.»
»Onko miss Swancourt kotona, tiedättekö?» kysyi Stedhen.
»On, isäsi on nähnyt hänet tänä aamuna.»
»Tapaatteko hänet useinkin?»
»Tuskin milloinkaan. Mr Glim, apulainen, käy toisinaan talossa, mutta
Swancourtit eivät tule kylään enää kuin läpiajaessaan. He aterioivat
lordin luona useammin kuin ennen. Niin, tässä on eräs paperilappu,
jonka joku poika toi tänne aamulla sinua varten.»
Stephen tarttui kiihkeästi paperiin ja avasi sen, hänen äitinsä
tarkastellessa häntä. Stephen luki, mitä Elfride oli kirjoittanut ja
lähettänyt, ennenkuin lähti rantakalliolle sinä ehtoopäivänä:
»Minä suostun. Olen kirkon luona yhdeksän aikaan tänä iltana. — _E.S._»
»Minä en tiedä, Stephen», sanoi hänen äitinsä painokkaasti,
»ajatteletko vielä miss Elfrideä, mutta jos minä olisin sijassasi,
en hänestä välittäisi. Sanotaan, ettei mrs Swancourtin rahoista tule
yhtään hänen tytärpuolensa osaksi.»
»Sää näkyy kääntyvän kauniiksi; minä lähden hieman katselemaan seutua»,
sanoi Stephen väistäen suoraa kysymystä. »Minun palatessani vieraat
kenties ovat lähteneet, ja me voimme keskustella vapaammin.»