Karut kalliot, kaiken korkuiset, ovat yhtä yleisiä kuin merilinnut
Exmoorin ja Land’s Endin välisellä rannikolla; mutta tämä sivuilta
saarrettu ja ympäröity yksilö oli niistä kaikkein rumin. Niiden huiput
eivät ole turvallisia ilmavirtojen tutkimispaikkoja, kuten Knight
kauhukseen oli havainnut.
Hän piteli yhä kiinni vierusta — ei hurjan epätoivoisena, vaan sitkeän
päättävästi, tahtoen mitä parhaimmin käyttää kaiken kestävyytensä
määrän ja tehdä siten Elfridelle mahdolliseksi toteuttaa aikeensa, mikä
se lieneekään ollut.
Hän oli nyt maailman lapsuusajan välittömässä läheisyydessä. Yhtäkään
nykyisyydestä muistuttavaa lehteä tai hyönteistä ei ollut hänen ja
menneisyyden välillä. Näiden mustien jyrkänteiden ja kaikkien elämän
taisteluun osaaottavien olentojen jyrkkää vastakohtaisuutta ei
ilmaissut mikään paremmin kuin viimeisillä tasanteilla tavattavien
ruohojen, jäkälien ja kanervien harvalukuisuus.
Knight mietti, miksi Elfride oli niin äkkiä hävinnyt näkyvistä, mutta
ei voinut ehkäistä sitä vaistomaista päätelmää, että hänellä tuskin oli
enää toivomisen syytä. Mikäli hän voi asiaa arvostella, oli ainoana
pelastuksen mahdollisuutena köyden tai seipään löytyminen, ja se
mahdollisuus oli tosiaankin vähäinen. Näiden korkeiden rantahietikkojen
maaperä oli jätetty siinä määrin viljelemättömäksi, että ne olivat
peninkulmamääriä aitaamattomat ja että niillä tuskin milloinkaan kukaan
kävi muulloin kuin koottaessa ja laskettaessa karjalaumoja, jotka
löysivät niistä niukan ravintonsa.
Aluksi, kun kuolema tuntui epätodennäköiseltä, koska se ei ollut
milloinkaan ennen ollut hänen vieraanansa, Knight ei voinut ajatella
tulevaisuutta eikä mitään menneisyyteen liittyviä asioita. Hän voi vain
jäykästi katsella Luonnon petollista yritystä, jonka tarkoituksena oli
hänen tuhoaminen, ja kokea sitä ehkäistä.
Sen seikan nojalla, että kallio muodosti sisäpinnan suuressa lieriössä,
jonka kärki oli taivaalla ja pohja meressä, hän voi nähdä äkkijyrkän
pinnan kaartumassa kummallakin puolellansa. Hän silmäili alaspäin ja
käsitti entistä selvemmin, kuinka tämä julma kallio häntä uhkasi.
Eräs niistä tavallisista asioiden yhteenpunoutumisista, joiden nojalla
eloton luonto houkuttelee ihmismieltä sen hetkiseksi pysähtyessä
epäröimään, Knightin silmien edessä oli kivettymä, kallion pinnasta
hieman ulkonemassa. Se oli silmillä varustettu olento. Silmät, kuolleet
ja kivettyneet, olivat häneen suunnatut. Se oli eräs niistä varhaisten
aikojen kuoriaisista, joita nimitetään trilobiiteiksi. Knight ja tuo
alkeellinen olento, jonka elämä oli sykähdellyt miljoonia vuosia
aikaisemmin, näyttivät nyt kohdanneen toisensa kuollessaan. Hänen
näkökentässään ei ollut mitään muuta sellaista olentoa, joka olisi
milloinkaan elänyt ja pyrkinyt pelastamaan ruumistansa niinkuin hän nyt.
Olento edusti alhaista eläinkunnan astetta, sillä noiden lukemattomien
liuskakerrostumien osoittamat tasanteet eivät olleet milloinkaan
kantaneet älyä, joka olisi sen nimen ansainnut. Zoofyytit, nilviäiset
ja kuoriaiseläimet olivat noiden muinaisten aikojen korkeimmat
kehitysmuodot. Ne suunnattoman pitkät aikajaksot, joita jokainen
noista kerrostumista edusti, eivät olleet tietäneet mitään ihmisen
ylevyydestä. Ne olivat suuria aikoja, mutta myöskin vähäpätöisiä, ja
vähäpätöiset olivat niiden jäännökset. Knight oli joutunut kuolemaan
vähäpätöisen ympäröimänä.
Knight oli geologi; ja niin voimakkaasti vallitsee tottumus satunnaisia
tilaisuuksia ohjaillen ihmisten ajatuksia, että hänen ajatuksellansa
oli aikaa tuossa kauhistuttavassa tilanteessa yhdellä silmäyksellä
havaita ne erilaiset näkymöt, jotka sijaitsivat tuon olennon aikakauden
ja nykyisen välillä.
Aika sulkeutui hänen edessään kuin viuhka. Hän näki itsensä
vuosien toisessa päässä, näkemässä alkua ja kaikkia välilläolevia
vuosisatoja samalla kertaa. Hurjat, eläintennahkoihin puetut miehet,
jotka puolustusta ja hyökkäystä varten pitelivät valtavia nuijia
ja kärjellisiä keihäitä, kohosivat kalliosta kuin haamut tuomitun
Macbethin eteen. He elelivät kallioluolissa, metsissä ja maakuopissa
— kenties läheisten kallioiden onkaloissa. Heidän takanansa oli
varhaisempi joukko. Siellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä. Valtavia
norsumaisia hahmoja — mastodontti, virtahepo, tapiiri, suunnattoman
suuria antilooppeja, megatherium ja myledon — kaikki vieretysten.
Vieläkin taampana oli lintuja valtavine nokkineen ja hevosenkokoisia
sikaeläimiä. Vielä varjomaisemmat olivat synkät krokodiilimaiset
ääriviivat — alligaattorit ja muut kömpelöt hahmot, joiden päätekohtana
oli jättiläislisko, iguanodon. Niiden takana näkyi lohikäärmeiden
hahmoja ja lentäviä matelijoita, joiden joukot pimittivät taivaan;
vieläkin kauempana oli alemmalla kehitysasteella olevia kalaolentoja,
ja niin edespäin, kunnes hänen edessään olevan kivettyneen elinkauden
näyt olivat ilmeistä nykyisyyttä. Nuo kuvat kulkivat Knightin sisäisen
katseen ohi kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa, ja hän tarkasteli
jälleen todellista nykyisyyttä. Oliko hän kuoleva? Se ajatus, että
Elfride jäisi maailmaan vaille hänen hellyyttänsä, sattui hänen
sydämeensä kuin isku. Hän oli toivonut pelastuvansa, mutta mitä voikaan
tyttö tehdä? Knight ei uskaltanut liikahtaa tuumaakaan. Ojensiko
kuolema tosiaankin kättänsä? Aikaisempi tunto, jonka mukaan oli
epätodennäköistä, että hän nyt kuolisi, oli käynyt heikommaksi.
Knight piti kuitenkin yhä kiinni kalliosta.
Mietteliäille ja karaistuneille länsirannikon asukkaille, jotka
viettävät suurimman osan päiviänsä ja öitänsä ulkosalla, Luonto ilmenee
mielialoiltansa vaihtelevana aivan toisenlaisessa mielessä kuin
runoniekoille: se näyttää suosivan eräitä tekoja eräinä määrättyinä
aikoina, minkään lain voimatta tehdä niiden ilmenemistä tajuttavaksi.
Sitä pidetään henkilönä, jonka mielenlaatu on eriskummallinen,
olentona, joka ei sirottele ystävällisyyksiänsä ja julmuuksiansa
vuorotellen, puolueettomasti ja järjestyksessä, vaan sydämetöntä
ankaruutta ja valtavaa jalomielisyyttä epämääräisten oikkujensa
mukaan. Ihminen on aina joko tuhlailijan suosikki tai saiturin elätti.
Epäystävällisinä tuokioina Luonnon kepposissa ilmenee jonkinlaista
kissamaista pilaa, jonka aiheuttaa uhrin nielaisemisen esimaku.
Sellainen ajattelutapa oli ollut Knightin mielestä järjetön, mutta
nyt hän alkoi sitä omaksua. Aluksi hänet oli isketty kiinni kallioon.
Nyt seurasi uusia kidutuksia. Sade yltyi ja ahdisti häntä tavattoman
kiinteästi, ja Knight johtui otaksumaan syynä olevan sen seikan, että
hän jo oli sellaisessa ylen kurjassa asemassa. Sateen näyttämölle
ilmestyttyä voi asioiden järjestyksessä havaita täydellisen muutoksen.
Sade ei pudonnut alaspäin, vaan nousi ylös. Voimakas nouseva ilmavirta
ajoi sadepisarat mukanansa jyrkännettä ylös, ja niiden vauhti oli
niin ankara, että ne pistivät hänen ihoonsa kuin kylmät neulat.
Jokainen pisara vaikutti kuin nuoli; nuolet tuntuivat kohottavan
häntä kärjissään. Putoava sade ei voinut milloinkaan vaikuttaa
niin kiduttavasi! Lyhyessä ajassa hän oli läpimärkä, kahta kohtaa
lukuunottamatta: olkapäitä ja hatunpohjaa.
Vaikka tuuli ei muuten ollutkaan voimakas, se puhalsi täällä vinhasti.
Se tempoi hänen nuttuansa ja kohotti sen liepeitä. Me olemme
enimmäkseen tottuneet pitämään kaikkea epäorgaanista vastustusta
älyttömän, tutkimattoman sattuman työnä, joka uuvuttaa pikemmin
kärsivällisyyttämme kuin voimaamme. Mutta ainakaan tällä kertaa
vihamielisyys ei paneutunut tuohon hitaaseen ja inhottavaan muotoon.
Se oli kosmillinen tekijä, toimelias, kurittava, voittoa himoitseva;
määräperäinen eikä vain mieletön ihmisen tielle esteeksi asettuva.
Knight oli arvioinut käsivarttensa voiman todellista suuremmaksi. Se
alkoi jo uupua. »Hän ei palaa milloinkaan, hän on ollut poissa jo
kymmenen minuuttia», virkkoi Knight itsekseen.
Tuo erehdys johtui hänen kokemuksensa tavattomasta kiinteydestä; itse
asiassa Elfride oli ollut poissa vain kolme minuuttia.
»Kun kuluu vielä sama verta, niin minä olen hukassa», mietti Knight.
Sitten ilmeni eräs toinen seikka, joka sekin osoitti, kuinka mahdotonta
on suorittaa vertailuja sellaisessa tilanteessa.
»Tämä on kesäilta», ajatteli hän, »ja minun eläessäni ei sade ole
kesäisenä päivänä milloinkaan ollut niin rankka eikä niin kylmä.»
Hän erehtyi jälleen. Sateen määrä oli ihan tavallinen ilman lämpö
samoin. Niiden voimaa lisäsi nyt, kuten ainakin, niiden uhkaava
esiintyminen.
Hänen jälleen alaspäin silmäillessään tuuli ja vesipärskeet kohottivat
hänen viiksiänsä, pyyhkivät pitkin poskia, silmäripsien alle ja
silmiin. Hän näki allansa merenpinnan — se näkyi siinä aivan hänen
jalkojensa alla, mutta todellisuudessa enemmän kuin neljäsataa jalkaa
niiden alapuolella. Me väritämme näkemämme esineet omien mielialojemme
mukaan. Jos katselija olisi ollut onnellisemmassa asemassa, niin meri
olisi hohdellut hänen silmiinsä syvän sinisenä; nyt se näytti ihan
mustalta. Kapean vaahtojuovan hän hyvin tunsi, mutta sen äänekäs
liikunto oli niin etäinen, että se tuntui pelkältä keinunnalta ja sen
loiske oli tuskin kuuluva. Valkoinen reunus mustassa meressä — hänen
paariliinansa päärmeineen.
Maailma oli tavallaan ylösalaisin. Sade nousi alhaalta. Hänen
jalkojensa alla oli ilmava avaruus ja tuntemattomuus; hänen
yläpuolellansa oli tukeva, tuttu maankamara ja sen pinnalla hänen
eniten rakastamansa.
Armoton luonto puhui kaksin äänin ja vain kaksin. Lähempänä kaikui
hänen korviinsa tuulen vihellys, etäämpänä humisi mittaamaton
valtameri, joka hieroi rauhatonta kylkeänsä Nimettömän kallion
kupeeseen.
Knight piteli yhä kiinteästi kiinni. Uskoiko hän Elfriden tulevan
avuksi? Kenties. Rakkaus on uskoa, ja usko, samoinkuin poimittu
kukkanen, elää vielä juurettomanakin.
Ei olisi voinut odottaa auringon paistavan sellaisena iltana. Se
ilmestyi kumminkin näkyviin, kaukana meren selällä. Ei tavanomaisine
kultaisine päärmeineen, maiseman etäisimpiä ääriä hyväillen, ei
omituisine valkoisine hohtoineen, jonka se toisinaan vaihteeksi
omaksuu, vaan veripunaisena läikkänä lyijyntummalla pohjalla —
punaisena naamana, jossa asui juopunut tuijotus.
Useimmat älykkäät henkilöt tietävät olevansa älykkäät, ja vain harvat
ovat kyllin tuhmat salatakseen asian itseltään tai toisilta, vaikka
kerskailevaa näyttelyä voidaankin nimittää itserakkaudeksi. Knight,
joka ei paljoa näytellyt, tiesi älynsä olevan keskimittaa paremman. Ja
hän ajatteli — hän ei voinut olla ajattelematta — että hänen kuolemansa
merkitsisi nimenomaista hyvän aineksen hukkumista ja että sellaisen
surmaamiskokeen esineeksi olisi voitu valita vähemmän kehittynyt elämä.
Katkeralla mielellä ollessaan muutamat ihmiset haaveksivat, että
auttamattomat olosuhteet vain yrittävät ehkäistä älyn tavoitteluja.
Jos luovut himoitsemasta kauan tavoittelemaasi asemaa ja siirryt
toiselle uralle, niin palkinto on piankin kädessäsi — kuten näyttää,
siitä syystä, että vastavoima pettyneenä havaitsee enemmän kidutuksen
mahdottomaksi.
Knight luopui kerrassaan ajattelemasta elämää ja kääntyi katselemaan
Tummaa Laaksoa ja tuonpuolista tuntematonta tulevaisuutta. Me emme
seuraa häntä niiden mietteiden hämäriin syvyyksiin. Riittäköön, kun
kerromme, mitä lopulta tapahtui.
Sinä hetkenä, jolloin Knight oli lakannut ajattelemasta elämäänsä,
hänen yläpuolellansa olevan rinteen reunaviiva häiriytyi. Siihen
ilmestyi tumma kohta. Se oli Elfriden pää.
Knight varustautui kohta jälleen lausumaan elämää tervetulleeksi.
Kun ystävä pitkistä ajoista ensi kerran silmäilee äärimmäiseen
yksinäisyyteen tuomitun henkilön kasvoja, niin niiden ilme on ylen
liikuttava. Kiitollisen kaunopuheinen on esimerkiksi yksitoikkoiseen
yksinäisyyteen suljettujen majakanasujainten ilme, kun he tervehtivät
heidän luoksensa saapunutta vierasta, kaunopuheinen ja kaikkein
huolimattomimmankin havaitsijan tunteita liikuttava.
Sellainen, mutta vielä verrattomasti ilmehikkäämpi, oli Knightin
Elfrideä kohti kohottama katse. Hänen kasvojensa piirteet olivat
syventyneet uurteiksi, ja jokainen niistä näytti kiittävän tulijaa.
Hänen huulensa lausuivat nimen »Elfride», vaikka tunneliikunto
ei kehittynytkään ääneksi. Mahdotonta on kuvata hänen silmiensä
ilmettä, jossa oli kaunopuheisuuden koko asteikko, rakastajan syvästä
rakkaudesta aina siihen kiitollisuuteen saakka, jota tuntee lähimmäinen
toisen häntä muistaessa.
Elfride oli palannut. Knight ei tietänyt, mitä hän oli tullut tekemään.
Hän kenties tuli vain katselemaan hänen kuolemaansa. Mutta hän oli joka
tapauksessa palannut eikä jättänyt häntä kerrassaan, ja se merkitsi
paljoa.
Oli äärimmäisen merkillistä nähdä Henry Knight kiitollisena siitä,
että sai katsella Elfrideä, jota hän vielä äskettäin oli pitänyt
pelkkänä lapsena, joka oli häälytellyt häntä niinkuin puu häälyttelee
linnunpesää — joka oli mestaroinut häntä ja saanut hänet mitä
katkerimmin itkemään omaa mitättömyyttänsä. Elfride silmäili puolestaan
häntä, kasvot sateen ja kyynelten kostuttamana. Knight hymyili heikosti.
»Kuinka tyyni hän onkaan!» ajatteli Elfride. »Kuinka suuri ja jalo hän
onkaan voidessaan olla noin tyyni!» Elfride olisi silloin mielellään
kuollut kymmenen kertaa hänen puolestansa.
Elfriden silmiin sattui höyryaluksen liukuva hahmo, mutta hän ei siitä
enää välittänyt.
»Kuinka kauan voitte vielä odottaa?» Tuuli kantoi sanat alas hänen
kalpeilta huuliltaan.
»Neljä minuuttia», vastasi Knight vielä heikommin äänin.
»Mutta jos on hyvä toivo pelastumisesta?»
»Seitsemän tai kahdeksan.»
Knight huomasi nyt, että Elfridellä oli käsivarrellaan käärö valkoista
palttinaa ja että hänen vartalonsa oli omituisesti ohentunut. Niin
sanomattoman hoikka ja taipuisa oli Elfride sinä hetkenä, että
sadenuolien kevyet iskut näyttivät häntä taivuttavan piestessään hänen
kylkiänsä ja poveansa ja särkyessään pärskeeksi hänen kasvoissaan.
Läpimäräksi kastuminen yleensäkin vähentää vaatteiden luomaa runsautta,
mutta Elfriden vaatteet näyttivät imeytyvän hänen ruumiiseensa käsineen
tavoin.
Varjelematta itseänsä sateen hyökkäykseltä muuten kuin kohottamalla
kättänsä ja pyyhkäisemällä pois pärskeen, milloin se sattui suoraan
hänen silmiinsä tuiskahtamaan, hän istuutui ja alkoi kiireesti
repiä palttinaa kaistoiksi. Ne hän solmi päästä yhteen ja palmikoi
kuin köyden. Lyhyessä ajassa hän oli siten punonut kahdentoista tai
neljäntoista jalan pituisen nuoran.
»Voitteko odottaa, kunnes sen sidon?» kysyi hän pelokkaasti silmäten
alas.
»Voin, ellei se kestä kovin kauan. Toivo on luonut minuun ihmeellistä
tarmoa.»
Elfride repi nyt jäljelläolevan aineksen aivan kapeiksi kaistoiksi,
solmi nekin yhteen ja kiersi nuoran toisen ympärille, koska se muuten
olisi taipunut liestymään.
Knight, joka tarkkaavasti silmäili tapahtumaa, oli nyt oivaltanut hänen
tarkoituksensa, ja virkkoi: »Minä voin odottaa vielä kolme minuuttia.
Käyttäkää te se aika koetellaksenne solmujen kestävyyttä, solmua
toisensa jälkeen.»
Elfride kohta totteli, koetteli jokaista asettamalla jalkansa nuoralle
ja kiskoen käsin. Yksi solmuista petti.
»Ajatelkaahan! Se olisi pettänyt, ellette olisi osannut varoa!»
huudahti Elfride säikähtyneenä.
Hän solmi solmun uudelleen. Nuora oli nyt kokonaisuudessaan luja ja
luotettava.
»Kun olette laskenut sen alas», sanoi Kinght, jo nyt paneutuen jälleen
johtajaksi, »peräytykää reunamalta niin kauas kuin nuora sallii.
Nojautukaa sitten alas ja pidelkää sitä molemmin käsin.»
Hän oli aluksi suunnitellut varmemman tavan pelastumisekseen, mutta
siihen sisältyi sen haitta, että Elfriden henki saattoi joutua vaaraan.
»Minä olen sitonut sen vyötäisilleni», huudahti Elfride, »ja minä
nojaan vieremän reunaan pidellen sitä käsin.»
Siinä oli se suunnitelma, jota Knight oli ajatellut, mutta ei tahtonut
ehdottaa.
»Minä nykäisen sitä kolme kertaa, kun olen äyrään takana», jatkoi
Elfride, »merkiksi siitä, että olen valmis. Olkaa varuillanne, olkaa
mitä parhaimmin varuillanne, minä pyydän teitä!»
Hän pudotti nuoran alas nähdäkseen kuinka paljon sitä oli tarpeen
äyrään sille puolen, kääntyi ja hävisi näkyvistä kuten aikaisemminkin.
Nuora hipoi Knightin hartioita. Aivan pian sitä nykäistiin kolme kertaa.
Hän odotti vielä sekunnin tai pari ja kävi sitten kiinni.
Jyrkänteen yläosan kalteva pinta, joka oli tyhjäkätiselle kiipeäjälle
hyödytön, oli nyt verrattoman arvokas. Ainoastaan puolet hänen
painostansa riippui nyt suoranaisesti palttinanuorasta. Muutamien
käsivarsi- ja jalkaliikkeiden avulla, nuoran tukemana, hän pääsi ylös
tasanteelle.
Hän oli pelastettu, ja pelastaja oli Elfride.
Knight ojensi kangistuneita jalkojansa ikäänkuin unesta herännyt ja
hyppäsi äyrään yli.
Hänet nähdessään Elfride hypähti jaloilleen melkein kiljahtaen ilosta.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kertoivat puolen tuokion
kestäessä ihmeellisen tarinan salatusta tunteesta. Voimatta vastustaa
syttyvää virikettä he syöksyivät toistensa syliin.
Samana hetkenä Elfriden silmät tahtomattaan kääntyivät etsimään
höyryalusta. Se oli kiihtänyt vauhtiansa ja ehtinyt jo pois näkyvistä.
Elfriden sielua värähdytti yllättävä ilon puuska hänen ajatellessaan,
että oli pelastanut syvästi kunnioittamansa miehen mitä kamalimmasta
kuolemasta. Tuo tunne muuttui Stepheniin kohdistuvan velvollisuuden
uhmaamiseksi ja nimenomaiseksi vannotun uskollisuuden unohtamiseksi.
Jokainen hänen tahtonsa hermo totteli nyt orjallisesti hänen
tunnottansa — tahto johtavana voimana oli hänestä hävinnyt. Jäädä
mistään välittämättä, niinkuin hän nyt jäi, hänen käsivarsiensa
suojaan, oli riittävän täydellinen tulos — kaikkien hänen elämänsä
vuosien loistava kruunu. Knight kenties oli vain kiitollinen eikä
rakastanut häntä. Mitäpä siitä: oli äärettömästi suurempi asia olla
suuremman orjana kuin pienemmän kuningattarena. Vaikka sellainen tunto
ei koitunutkaan nimenomaiseksi ajatukseksi Elfriden herkässä mielessä,
se kuitenkin siellä eli.
Kahden henkilön on mahdoton mennä lähemmäksi suuteloa kuin Knight ja
Elfride noina vastustamattoman syleilyn tuokioina rankassa sateessa.
He eivät kumminkaan suudelleet. Knightin ominainen luonnonlaatu ei
sallinut hänen käyttää hyväkseen sitä tunnustusta, jonka Elfride oli
vaieten lausunut.
Elfride toipui ja yritti lempeästi vapautua.
Knight päästi hänet vastustellen ja silmäili häntä sitten kiireestä
kantapäähän. Elfride näytti pieneltä kuin lapsi. Knight havaitsi, mistä
hän oli nuoran saanut.
»Elfride, minun Elfrideni!» huudahti hän kiitollisen hämmästyksen
vallassa.
»Minun täytyy nyt teidät jättää», sanoi Elfride, kasvojen sävähtäessä
kaksin verroin punaisiksi ja ilmaistessa ilon ja häveliäisyyden
sekaista tunnetta. »Seuratkaa te minua, mutta vähän matkan päässä.»
»Sade ja tuuli viiltelevät teitä; kylmyys teidät surmaa. Jumala teitä
siunatkoon uhrautuvaisuudestanne! Ottakaa minun nuttuni ja pukekaa se
yllenne.»
»Ei, minä kyllä lämpenen juostessani.»
Elfrideä ei suojannut mikään muu kuin hänen hameensa. Naisen äly oli
saanut vihjeen ja oli keksinyt keinon. Knightin maatessa pyörryttävällä
jyrkänteellä kuolemaa odotellen hän oli riisunut kaikki vaatteensa
ja pukenut jälleen yllensä ainoastaan liivinsä ja alushameensa.
Kaikkien muiden vaatekappaleiden joka lanka makasi maassa villa- ja
puuvillanuorana.
»Minä olen usein ennenkin kastunut läpimäräksi», lisäsi hän.
»Pansyn selässä ratsastaessani minä olen joutunut kymmenet kerrat
rankkasateeseen. Hyvästi, kunnes jälleen kohtaamme toisemme, pukimissa
ja rauhoittuneina, kodin lieden ääressä!»
Sitten Elfride lähti juoksemaan hänen luotansa läpi rankkasateen kuin
jänis, tai pikemmin niinkuin fasaani, joka juoksee pyrstö matalana
ollen lentämisaikeissa, mutta ei kumminkaan lennä. Elfride oli pian
poissa näkyvistä.
Knight tunsi itsensä epämieluisan märäksi ja vilustuneeksi, mutta siitä
huolimatta hänen mielensä oli hehkua täynnä. Hän osasi antaa täyden
arvon Elfriden hienotunteisuudelle, mutta tunsi puoli tuntia kestävän
eron mitä ikävimmäksi häviöksi itselleen.
Hän poimi maasta solmitut ja liuskoiksi riistetyt palttinan, pitsin ja
koruompelun kappaleet ja heitti ne käsivarrellensa. Maassa hän havaitsi
kastuneen ja rypistyneen kirjekuoren. Yrittäessään levittää sitä
alkuperäiseen muotoonsa hänen käteensä jäi sen sisältämä paperi, joka
putosi ja joutui tuulen vietäväksi. Se liiti oikealle, liiti vasemmalle
— lensi kallion jyrkänteelle ja meren yläpuolelle, missä kohosi
korkealle ilmaan. Siellä se kiiriskeli, kunnes vihdoin lensi takaisin
hänen päänsä yli.
Knight lähti paperia tavoittamaan ja saikin sen haltuunsa. Hän katsoi,
oliko se ollut talteenottamisen arvoinen.
Se oli kahtasataa puntaa koskeva pankin talletuskuitti, miss
Swancourtin nimelle kirjoitettu. Epäkäytännöllinen tyttö oli kerrassaan
unohtanut ottaneensa sen mukaansa.
Knight taittoi sen huolellisesti kokoon, pisti taskuansa ja lähti
Elfriden jälkeen.