Stephen oli ilmoittanut tulevansa Bristolin tietä ja sieltä
höyrylaivalla Castle Botereliin välttääkseen pitkää matkustusta St.
Launcesta yli kukkuloiden. Hänellä ei ollut tietoa siitä, että rautatie
oli jatkettu Cameltoniin asti ulottuvaksi.
Tämän iltapäivän kuluessa Elfride johtui ajattelemaan, että joltakin
rantakalliolta voisi nähdä höyrylaivan muutamia tunteja ennen sen
saapumista.
Hän oli kerännyt riittävästi uskonnollisia voimia voidakseen
suorittaa sellaisen ylimääräisen teon. Teko oli tämä: lähteä johonkin
kohtaan rannalle ja tähystellä laivaa, joka toi kotiin hänen tulevaa
puolisoansa.
Oli pilvinen ehtoopäivä. Useasti ennen oli Elfriden päätöksen kumonnut
harmaja taivas, ja vaikka hän tapasikin vakuutella itselleen, että
pilvien toisella puolella sää oli niin kaunis kuin suinkin sopi toivoa,
hän ei kumminkaan voinut johdella mitään käytännöllisiä tuloksia tuosta
haavelmastaan. Nyt hänen mielialansa oli sellainen, että se hyvin
sointui pilviseen taivaaseen.
Noustuaan kartanon takana olevalle kukkulalle ja asteltuaan sen
yli Elfride tuli pienen joen partaalle. Hän käytti sitä oppaanaan
rannikolle kulkiessaan. Se oli pienempi kuin heidän oman laaksonsa joki
ja virtasi korkeammalla. Sen uoman rinteet olivat pensaiden peittämät,
mutta alhaalla missä vesi virtasi, oli pehmeä, _viheriä_ ruohomatto,
neljän tai viiden jalan levyinen.
Talvella vesi virtasi yli ruohikon, kesällä, kuten nyt, se lirisi
pitkin kapeata kanavaa.
Elfridestä tuntui kuin olisi joku häntä katsellut. Hän kääntyi ja näki
mr Knightin. Hän oli tullut laaksoon kukkulan kupeelta. Elfride tunsi
ilon väristystä ja salli kapinallisesti sen vallita.
»Olettepa osunut yksinäiseen paikkaan!»
»Minä menen rannikolle noudatellen jokea. Minä uskon sen tyhjentyvän
verrattain lähellä hopeiseksi vesisuihkuksi korkeassa putouksessa.»
»Miksi kannatte tuota raskasta kaukoputkea?»
»Katsellakseni merelle», vastasi Elfride heikosti.
»Minä kannan sen matkanne määrään asti.» Hän otti kaukoputken Elfriden
vastustelemattomista käsistä. »Se ei voi olla puolta peninkulmaa
kauempana. Kas, tuolla on vesi.» Hän osoitti harmaata läikkää, joka
tasaisena kuvastui taivasta vasten.
Elfride oli jo tähynnyt valtameren pinnalle, mikäli sitä oli näkyvissä,
huomaamatta siellä mitään alusta.
He kulkivat toistensa seurassa, toisinaan joki välillänsä — se näet ei
ollut hyvää miehen askelta leveämpi — toisinaan vierekkäin. Viheriä
ruohomatto muuttui suoperäiseksi, ja he kiipesivät korkeammalle.
Toinen niistä harjanteista, joiden välissä he astelivat, kävi
matalammaksi ja hävisi pian olemattomiin. Heidän oikealla puolellansa
oleva sitävastoin kohosi yhä korkeammaksi heidän edetessään ja päättyi
selvästi valoa vasten kuvastuvaan huippuun, ikäänkuin se olisi äkkiä
sahattu poikki. Hieman kauempana puron uoma päättyi samalla tavalla.
He olivat saapuneet kohtaan, josta laaksoa ei enää näkynyt. Sen sijassa
oli taivas ja loputon avaruus, ja suoraan heidän alapuolellansa —
pienenä ja etäisenä — lepäsi valtameren rosoinen pinta.
Tässä saavutti pienen virran kuolema. Jyrkänteeltä alas syöksyttyään se
hajaantui hyyhmäksi jo ennenkuin oli ehtinyt puolitiehen pudotessaan
ja lankesi sateena ulkoneviin halkeamiin muodostaen niihin pieniä
mätäspaikkoja. Pohjalle ehdittyään vesipisarat imeytyivät kallion
murenemiin. Siinä oli joen loistoton loppu.
»Mitä te katselette?» kysyi Knight seuraten Elfriden katseen suuntaa.
Elfride katseli jäykästi erästä tummaa esinettä — lähempänä rantaa
kuin horisonttia — jonka huipusta tulviva savu levisi harsona yli
merenpinnan.
»Se on _Puffin_, pieni kesähöyry, joka kulkee Bristolin ja Castle
Boterelin väliä», sanoi hän. »Minä uskon, että se on se. Katsokaahan!
Annatteko minulle kaukoputken?»
Knight veti auki vanhanaikaisen, mutta voimallisen teleskoopin ja antoi
sen Elfridelle, joka oli katsellut raukein silmin.
»Minä en voi sitä kannattaa», sanoi hän.
»Asettakaa se olkapäälleni.»
»Se on liian korkealla.»
»Kainalooni.»
»Liian matalalla. Katsokaa mieluummin te», virkkoi hän heikosti.
Knight kohotti kaukoputken ja liikutti sitä, kunnes _Puffin_ sattui
näkökenttään.
»Niin, se on _Puffin_ — pieni alus. Minä näen sen kokan selvästi —
lintu, jonka nokka on yhtä suuri kuin pää.»
»Näettekö kannen?»
»Odottakaahan hetkinen. Näen, aivan selvästi. Näenpä matkustajiakin
tummina hahmoina sen valkoista pintaa vasten. Eräs heistä ottaa
toiselta jotakin — arvatenkin kaukoputken — aivan niin, ja suuntaa
sen tännepäin. Me olemmekin varmaan sangen näkyviä tässä taivasta
vasten seisoessamme. Nyt näyttää siellä satavan, he pukevat ylleen
päällysnuttuja ja kohottavat sateenvarjoja. Nyt he katoavat kannen alle
— jäljellä on ainoastaan se, joka lainasi kaukoputken. Hän on hoikka
nuorukainen ja katselee yhä meitä.»
Elfride kalpeni ja siirsi jalkaansa hieman levottomasti.
Knight laski kaukoputken.
»Luulenpa, että on parasta lähteä takaisin», sanoi hän. »Tuo pilvi,
joka valaa sadetta heidän niskaansa, saavuttaa pian meidätkin. Mutta
tehän näytätte sairaalta. Mitä tämä merkitsee?»
»Ilma vaikuttaa jollakin tavoin pahasti kasvoihini.»
»Nuo kauniit posket ovat kovin vaateliaat, pelkään mä», vastasi
Knight hellästi. »Tämä ilma tekisi rusottaviksi nekin, jotka eivät
ole milloinkaan ennen punaa tunteneet — kas vain millainen luonnon
hemmoteltu lapsi!»
Elfriden väri palasi.
»Takanamme on sittenkin enemmän näkemistä», virkkoi Knight.
Elfride käänsi selkänsä alukselle ja Stephen Smithille ja näki, heitä
ylemmäksi kohoavana, kukkulan oikeanpuolisen kohtisuoran etupinnan,
joka ei ulottunut niin kauas merta kohti kuin laakson uoma, vaan oli
näkyvissä koverana seinänä, joka taipui heistä käsin vasemmalle.
Valtavan kukkulan rakenne ilmeni luita ja ytimiä myöten tässä
rappeutuvassa äärimmäisessä kohdassa. Sen muodostivat laajat
tummanharmaan liuskakiven kerrostumat, johon ainoastaan varjo loi
erilaisia vivahduksia.
Kallioiden ja vuorten laita on niinkuin henkilöiden: niissä on
kaikissa yksilöllinen vaikutuksensa, joka ei riipu niiden todellisesta
suuruudesta. Pienikin kallio voi vaikuttaa teihin voimallisesti, suuri
ei ollenkaan. Se riippuu, kuten ihmisenkin ollessa kysymyksessä,
kallion hahmosta.
»Minä en voi sietää tuon kallion muotoa», sanoi Elfride. »Se vaikuttaa
kammottavalta ja saa minut värisemään. Lähdetään pois.»
»Osaatteko kiivetä?» kysyi Knight. »Jos osaatte, niin me nousemme
polkua yli tuon kolkon vanhan veikon otsan.»
»Koetetaan», sanoi Elfride halveksivasti. »Olen minä jyrkempiäkin
nousuja noussut.»
Siitä kohdasta, missä he olivat seisoneet, lähti ruohoinen polku
kiertelemään jyrkänteen harjalle ja sieltä kukkulaa pitkin kohti
sisämaata.
»Tarttukaa käsivarteeni, miss Swancourt», sanoi Knight.
»Minä pääsen paremmin ilman sitä, kiitoksia vain.»
Kun he olivat ehtineet neljänneksen matkaa, Elfride pysähtyi
hengähtämään. Knight ojensi kätensä.
Elfride tarttui siihen, ja he nousivat lopun matkaa yhdessä.
Saavuttuaan laelle he yhteisestä sopimuksesta istuutuivat levähtämään.
»Siunatkoon, kuinka korkealla!» huudahti Knight hengähdystensä välillä
ja silmäili kauas merelle. Rinteen alla oleva putous näytti korkeudesta
vain vaaksan kokoiselta.
Elfride katseli vasemmalle. Höyryalus oli jälleen täysin näkyvissä, ja
kun ylhäältä näkyi merenpintaa paljoa avarammalti, niin se nyt tuntui
olevan ihan lähellä rantaa.
»Tuon reunan tuolla puolen», sanoi Knight, »missä ei näytä olevan muuta
kuin tyhjyyttä, on liikkuva jäykkä massa. Tuuli puskee kallion kylkeä
vasten, syöksyy ylöspäin ja kohoaa suihkulähteen tavoin korkealle
päittemme päälle, kierii kaarena ylitsemme ja hajautuu takanamme. Siinä
on itse asiassa käännetty putous — yhtä täydellinen kuin Niagara, mutta
nouseva eikä putoava ja ilmaa veden sijasta. Katsokaahan nyt.»
Knight heitti kiven kallionreunan yli. Kun se oli niin kauas ehtinyt,
se kohosi ylös ilmoille niinkuin lintu, kääntyi takaisin ja putosi
maahan heidän takanansa. He itse olivat täydessä tyvenessä.
»Venhe kulkee Niagaran poikki putouksen alla, missä vesi on ihan tyven
pudonneitten määrien kuohuessa sen alapuolella. Me olemme aivan samassa
asemassa ilmaputoukseemme nähden. Jos siirrytte viidenkymmenen askelen
päähän, niin olette raikkaassa tuulessa. Mutta reunalla käy pieni
vastavirta.»
Knight nousi ja kumartui reunan yli. Hänen päänsä oli tuskin ehtinyt
reunalle, kun hänen hattunsa ikäänkuin imaistiin hänen päästänsä — se
liukui hänen otsansa yli merelle päin.
»Siinä se vastavirta, josta puhuin», sanoi hän painuen pienen vallin
taakse hattuansa hakemaan.
Elfride odotti minuutin; häntä ei kuulunut. Hän odotti toisen, mutta
hänestä ei näkynyt merkkiäkään.
Putosi joitakin sadepisaroita ja sitten kokonainen sadekuuro.
Elfride nousi ja silmäsi reunavallin yli. Toisella puolella oli parin
kolmen askelen levyinen tasanne, sitten lyhyt jyrkkä rinteen alku ja
vihdoin itse jyrkänne.
Knight oli rinteellä, hattu päässään. Hän oli nelin ryömin yrittämässä
kiivetä takaisin tasanteelle. Sade oli liottanut rinteen niljakkaaksi.
Kevyt maaperän kostuminen teki sen liukkaammaksi kuin jos se olisi
läpeensä kastunut. Sisäosat olivat vielä kovat ja kävivät pinnan
kostuessa livettäviksi.
»Minun on vaikea päästä takaisin», sanoi Knight.
Elfriden sydän valahti lyijynraskaaksi.
»Mutta pääsettehän takaisin?» kysyi hän kiihkeästi.
Knight ponnisteli kaikin voimin pari-kolme minuuttia, kunnes hikipisarat
alkoivat kihota hänen otsallensa.
»En, minä en pääse», vastasi hän.
Elfride poisti äkkinäisellä ajatuskäänteellä mielestään sen
vaikutelman, että Knight oli hengenvaarassa. Mutta apuun hänen piti
joka tapauksessa yrittää. Hän uskaltautui petolliselle rinteelle,
nojautui suljettuun kaukoputkeen ja ojensi Knightille kätensä,
ennenkuin viimeksimainittu havaitsi hänen liikkeitänsä.
»Elfride! Mitä teettekään?» huudahti hän. »Minä pelkään, että olette
vain saattanut itsenne vaaranalaiseksi.»
Ikäänkuin hänen lausumansa todisteeksi he molemmat samassa luisuivat
alemmaksi, ja sitten Knight jälleen pysähtyi. Hänen jalkansa puski
äkkijyrkänteen reunalla olevaan ukonkiven möhkäleeseen. Siihen
varautuen hän tuki Elfrideä, jonka pää oli jalan verran alempana
rinteen reunaa. Elfride oli pudottanut kaukoputken; se vieri jyrkänteen
reunalle ja hävisi alailmoihin.
»Pitäkää kiinteästi minusta kiinni», sanoi Knight.
Elfride kietoi käsivartensa hänen kaulaansa niin kiinteästi, että hänen
oli mahdoton pudota, jos vain Knight seisoi paikallaan.
»Älkää hämmentykö», jatkoi Knight. »Niin kauan kuin varaudumme tuohon
möhkäleeseen, olemme täydessä turvassa. Odottakaa hetkinen; minä
ajattelen, mitä tässä on paras tehdä.»
Hän kääntyi katsomaan alapuolellansa oleviin pyörryttäviin syvyyksiin
ja tarkasteli asiain tilaa.
Kaksi silmäystä riitti hänelle kaamean selvästi osoittamaan, kuinka oli
laita. Elleivät he voineet täsmällisesti kuin koneet nousta rinnettä
ylös, he joutuisivat piankin luisumaan yli jyrkänteen reunan syvyyteen.
Oli siis välttämätöntä, että hän sai hengähtää ja kerätä voimia, jotka
hänen edelliset ponnistuksensa olivat häneltä vieneet. Hän odotti
hiljaa, silmäillen vihollista kasvoihin.
Lähiseutujen asukkaat sanoivat tuon hirvittävän luonnollisen seinämän
harjan kohoavan seitsemänsataa jalkaa merenpinnan yläpuolelle.
Tarkat mittaukset olivat osoittaneet, ettei puuttunut jalkaakaan
kuudestasadasta viidestäkymmenestä. Yksi ainoa länsirannikon kohta
voittaa sen korkeudessa, mutta ainoastaan muutamalla jalalla — Great
Orme’s Head Caernarvonshiressä.
Tämä huomattava rantakallio ei kumminkaan muodosta mitään ulkoreunaa
— sen molemmilla puolilla sijaitsevat uloimmat niemekkeet ovat paljoa
mahtavammat. Kallion horisontaalinen läpileikkaus ei siis suinkaan
ole ulkoneva, vaan kovera. Meri, joka vyöryttelee aaltojansa suoraan
Pohjois-Amerikan rannikolta, on tosiaankin uurtanut kallion keskiosaa,
joten kalliojättiläinen seisoo kääpiömäisten tukijoittensa takana.
Omituisena seikkana on vielä mainittava, ettei kukkulalla, onkalolla
eikä jyrkänteellä ole minkäänlaista nimeä. Senvuoksi minä nimitän
jyrkännettä Nimettömäksi kallioksi.
Sen korkeuden aiheuttamaa kaameutta lisäsi sen mustuus. Ja noihin
tummiin kasvoihin olivat vielä tuhannet länsituulet luoneet
jonkinlaista härmää, jota tuntui leijuvan ilmassakin herättäen
kauhuntuntoa hengittäjässä.
»Tuo kvartsinkappale, joka jalkaani tukee, on ihan kallion reunalla»,
virkkoi Knight keskeyttäen vaitiolon jäykkäin stoalaisten mietteittensä
jälkeen. »Nyt teidän tulee menetellä seuraavalla tavalla. Kiivetkää
ruumiini varassa ylöspäin, kunnes jalkanne ovat olkapäilläni. Kun
olette siihen asti ehtinyt, niin luullakseni voitte kavuta tasanteelle.»
»Entä mitä te teette?»
»Odotan, kunnes te juoksette etsimään apua.»
»Minun olisi pitänyt tehdä se heti, eikö totta?»
»Minä olin liukumassa enkä luultavasti olisi ilman teidän painoanne
saavuttanut mitään tukikohtaa. Mutta suotta tässä puhumme. Olkaa
rohkea, Elfride, ja kiivetkää.»
Elfride valmistautui nousemaan sanoen: »Tätä silmänräpäystä minä
aavistelin silloin tornissa ollessamme. Minä ajattelin, että se oli
tuleva!»
»Tässä ei ole aikaa taikauskoon», sanoi Knight. »Jättäkää kaikki
sellaiset ajatukset.»
»Minä teen niin», vastasi Elfride nöyrästi.
»Astukaa nyt jalkanne minun käteeni; sitten toinen. Kas niin — hyvin
tehty. Nojatkaa olkapäihini.»
Elfride sijoitti jalkansa hänen kätensä muodostamaan tukikohtaan ja oli
kyllin korkealla päästäkseen näkemään kukkulan pinnan äyrään toisella
puolen.
»Voitteko nyt kiivetä tasanteelle?»
»Pelkään, etten voi. Minä koetan.»
»Mitä näette?»
»Kalliorinteen.»
»Mitä siinä?»
»Kanervaa ja hienoa ruohoa.»
»Ettekö näe mitään muuta — miestä tai jotakin inhimillistä olentoa?»
»En ketään.»
»Koettakaa nyt päästä ylemmäksi. Näettehän tuon mättään yläpuolellanne.
Tarttukaa siihen kiinteästi, mutta älkää siihen ehdottomasti varautuko.
Astukaa sitten olkapäilleni; minä uskon, että siten pääsette ylös.»
Elfride teki vapisevin jäsenin niinkuin käskettiin. Knightin käytöksen
yliluonnollinen levollisuus ja juhlallisuus vaikuttivat häneen antaen
hänelle rohkeutta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän ponnistautui
hyppyyn Knightin hartioilta ja pääsi ylös.
Sitten hän kääntyi katsomaan taaksensa.
Onnettomuudeksi oli hänen ponnistuksensa Knightin oman painon lisäksi
tullen liikaa sille kvartsinkappaleelle, joka oli jalan tukena. Tuo
kappale oli alkujaan vieraana lisänä tukeutunut suunnattomiin mustiin
kerrostumiin, ja satojen vuosien sateet olivat vähitellen sitä
kulutelleet ja irroitelleet, niin että se nyt oli jokseenkin löyhässä.
Se liikkui. Knight tarttui molemmin käsin hänen ulottuvillaan olevaan
mättääseen.
Kvartsinkappale, joka oli hänet pelastanut, oli nyt ihan hyödytön. Se
vierähti pois näkyvistä samoihin alailmoihin, jotka olivat nielleet
kaukoputken.
Toinen niistä mättäistä, joihin hän nyt varautui, lähti irti
juurinensa, ja Knight alkoi seurata kvartsimöhkälettä. Hetki oli
kamala. Elfride päästi tuskan huudon, taivutti päätänsä ja peitti
kasvonsa käsiinsä.
Mättäiden peittämän rinteen ja jättiläismäisen äkkijyrkän kallion
välimaalla oli sarja sakaraisia kallionkielekkeitä, jotka muodostivat
edellistä rinnettä jyrkemmän vierun. Tuuma tuumalta hitaasti
liukuessaan niitä kohti Knight vihdoin epätoivoissaan tarttui alimpaan
kasvimättääseen. Se pysähdytti hänen liukumisensa. Knight riippui
nyt sananmukaisesti käsivarsiensa varassa, mutta kun vieru oli
sangen loiva, se riitti vapauttamaan hänen käsivartensa osasta hänen
painoansa, mutta ei suinkaan tarjonnut sellaista tasapintaa, joka olisi
voinut hänet kannattaa.
Tästä kamalasta ruumiin ja mielen jännityksestä huolimatta Knightillä
oli hetkinen aikaa tuntea kiitollisuutta. Elfride oli pelastettu.
Elfride makasi kyljellään hänen yläpuolellansa — sormet ristissä.
Nähdessään Knightin jälleen pysähtyneen hän hypähti seisaalleen.
»Minä voin teidät pelastaa ainoastaan juoksemalla hakemaan apua!» huusi
hän. »Kunpa olisin minä kuollut teidän sijastanne! Miksi yritittekään
niin kovin minua pelastaa?» Hän käännähti pois lähteäkseen juosten
etsimään apua.
»Elfride, kuinka pitkän ajan tarvitsette juostaksenne Endelstowiin ja
takaisin?»
»Kolme neljännestuntia.»
»Se ei käy päinsä; minun käteni eivät kestä kymmentä minuuttia. Eikö
ole ketään lähempänä?»
»Ei; ellei sattumalta joku ohikulkija.»
»Sellaisella ei olisi mitään keinoa minun pelastamisekseni. Eikö siellä
ylhäällä ole mitään seivästä tai keppiä?» Elfride silmäili ympärilleen.
Ei näkynyt mitään muuta kuin kanervaa ja ruohoa.
Minuutti — kenties enemmänkin — kului kummankin vaietessa. Yht'äkkiä
tuskan avuttomuus hävisi Elfriden kasvoista. Hän hävisi reunan yli pois
Knightin näkyvistä.
Knight tunsi olevansa henkilöistyneen yksinäisyyden valloissa.