XX

Knight kääntyi pois Endelstowin seurakunnasta ja lähti Corkiin.

Päivät liittyivät toisiinsa, ja jokainen niistä lisäsi hänen

sydämellään lepäävää painoa. Hän eteni Killarneyn järville, harhaili

seudun rehevissä metsissä, katseli saarten, kukkuloiden ja laaksojen

runsautta ja kuunteli tuon romanttisen paikan ihmeellisiä kaikuja,

mutta jäi sittenkin vaille sitä unelmain hohteina, joka aikaisemmin oli

sellaisissa siunatuissa tienoissa lahjaksi koitunut.

Heidän seurustellessaan Elfriden tyttömäinen olemus ei ollut häneen

syvästi vaikuttanut. Hän ei ollut tietoinen siitä, että Elfriden

tulo hänen elämänkehäänsä oli tuonut siihen mitään lisää; mutta

nyt, hänen ollessaan poissa, hän tunsi ilmeisesti, että häneltä oli

paljon riistetty. Se, mikä varhemmin ilmeni ylimääräisenä, kävi nyt

välttämättömäksi; Knight oli rakastunut.

Stephen rakastui Elfrideen katsellessaan häntä, Knight lakattuaan häntä

katselemasta. Hän ei tietänyt, milloin tai miten tuo henki oli häneen

tullut; hän oli joka tapauksessa varma siitä, ettei hän Endelstowista

lähtiessään ollut tuntenut sellaiselle eroamiselle ominaista pistävän

alakuloisuuden hienoa suloisuutta. Oliko hän alkanut neitoa rakastaa,

kun katse kohtasi katseen tornissa sattuneen onnettomuuden jälkeen?

Hän oli vain ajatellut neidon olevan heikon. Oliko hän rakastunut

hänen seistessään pihamaalla ilta-auringon häntä kirkastaessa? Hän

oli ajatellut, että neito oli hyvännäköinen; ei enempää. Oliko hänen

keskustelunsa kylvänyt siemenen? Hän oli ajatellut, että neidon sanat

olivat älykkäät ja nuoren naisen lausumiksi varsin kunnioitettavat,

mutta eivät huomattavat. Oliko sakkipeli jotenkin asiaan vaikuttanut?

Varmaankaan ei; hän oli pitänyt neitoa sangen itserakkaana lapsena.

Knightin kokemus kumosi täydellisesti sen väitteen, että rakkaus aina

syntyy silmien katseista ja sormien myötätuntoisesta kosketuksesta,

että se liekin tavoin ilmaisee itsensä syntymisensä hetkenä. Vasta

sitten, kun he olivat eronneet ja muisti oli hänen kuvansa kirkastanut,

voi sanoa Knightin edes tarkkaavasti häntä silmäilleen.

Kun Knight siten tahtomattansa oli keräillyt kuvia, joita hänen

mielensä ei käsitellyt, ennenkuin niiden aiheuttaja oli poissa, hänestä

itsestään tuntui kuin hän olisi rakastunut neidon sieluun, joka oli

tilapäisesti eronnut ruumiistansa seuratakseen lähtenyttä hänen

retkellänsä.

Elfride alkoi nyt vallita häntä niin ehdottomasti, että hän,

itsensä erittelemiseen tottuneena, melkein vapisi ajatellessaan

niitä vaikutuksia, joita voi aiheuttaa tämä uusi voima hänen hyvin

järjestellyssä elämässään. Hän kävi levottomaksi; sitten hän unohti

kaikki sivuseikat mielihyvin ajatellessaan armastansa.

On kuitenkin sanottava, että Knight rakasti pikemmin filosofisesti kuin

romanttisesti.

Hän muisteli, miten Elfride oli käyttäytynyt. Koruttomuus taipuu

muuttumaan keimailuksi. Keimailiko Elfride? kysyi hän itseltänsä.

Mikään teennäinen selittely ei kyennyt sellaista teoriaa tukemaan.

Toiminta oli ollut niin moitteetonta, ettei se mitenkään voinut

olla teeskentelyä. Siinä ilmenivät kaikki ne puutokset, jotka

ilmaisevat tosi aitoutta. Taitavinkaan näyttelijätär ei olisi voinut

näytellä avomielisen tytön osaa niin hyvin kuin Elfride sen eli.

Hänessä ilmenivät ne pienet viekkaudet, jotka osaltansa muodostavat

vilpittömyyttä.

On oppineita, jotka ovat oppineita luonnostansa, ja toisia, jotka

ovat niitä olosuhteiden vuoksi. Knightia oli joka tapauksessa pidetty

edelliseen ryhmään kuuluvana. Miksi hän nyt oli muuttumassa? Oli

hänelle itselleen varsin omituista tarkastella omia rakkautta koskevia

teoriojansa uuden kokemuksensa täydessä valossa ja havaita, kuinka

hänen lausumansa todellisuudessa merkitsivät paljoa enemmän kuin hän

oli arvannut niiden merkitsevän niitä kirjoittaessaan. Ihmiset keksivät

usein jonkin kulunnaisen vanhan periaatteen koko voiman vasta silloin,

kun jokin satunnainen seikka pakottaa heidät sen havaitsemaan; mutta

Knight ei ollut milloinkaan ennen tuntenut tapausta, jossa mies olisi

sillä tavoin oppinut tuntemaan omien epigrammiensa koko kantavuuden.

Eräs asiaan kuuluva seikka tuotti hänelle erinomaista tyydytystä.

Häneen oli juurtunut lähtemättömäksi se vakaumus, että hänen täytyi

välttämättä olla ensimmäinen naisensa sydämeen tulija. Hän oli

keksinyt itsessään sen ehdon, että jos hän milloinkaan päättäisi mennä

naimisiin, se toteutuisi ainoastaan siinä tapauksessa, ettei tarvitsisi

pelätä mitään ilmitulevia vanhoja kirjeitä eikä jonkun sattumalta

kohdatun salaperäisen vieraan aiheuttamaa kumarrusta ja punastumista.

Knightin tunteet olivat hänen ikäisessään, vilpittömästi rakastavassa

miehessä yleensä tavattavat, joskin kenties hieman tavallista

voimakkaammat hänen harrastustensa vuoksi. Kun miehet rakastavat

ensi kerran nuorukaisina, he rakastavat koko sydämellänsä, minkään

muun tekijän asiaan vaikuttamatta. Vuosien lisääntyessä yhä useammat

kyvyt pyrkivät osallisiksi valtatunteeseen, kunnes Knightin iällä

äly mielellään pyrkii siinä tuntumaan. Se voidaan yhtä hyvin jättää

pois laskusta. Mies, joka rakastuneena asettaa aivojensa tilanteen

mittapuuksi, menettelee niinkuin se, joka yrittää määrätä aluksensa

maantieteellistä pituutta mastonhuipussa olevan valon nojalla.

Knight päätteli Elfriden tottumattoman käytöksen nojalla, joka oli

tosiasia, hänen rakkautensakin olevan tottumattoman, mikä oli pelkkää

abstraktista johtelua. _Incrédules les plus crédules_, ne jotka eniten

epäilevät, ne helpoimmin uskovat. »Elfride», mietti hän, »on tuskin

miestä silmäillyt, ennenkuin näki minut.»

Knight ei ollut unohtanut, kuinka ankarasti hän oli kohdellut neitoa,

joka piti korua parempana kuin mielenylennystä, ja oli sittemmin

sadat kerrat antanut hänelle anteeksi ajatellen kuinka luonnollinen

naishenkilölle oli koristautumishalu ja kuinka välttämätönkin oli

vähäinen persoonallisen turhamaisuuden lisä naisen mielen herkän ja

viehättävän värityksen täydentäjänä. Niinpä, kun oli ehtinyt kulua

viikko, joka oli kuljettanut hänet Dubliniin, hän päätti lyhentää

retkeänsä, palata Endelstowiin ja antautua muuttamalla todeksi tuon

sunnuntai-iltaisen hypoteettisen tarjouksen.

Vaikka Knight oli keittänyt kokoon suuren joukon sosiaalisia

miellyttävyyksiä ja nykyaikaisia käytöstapoja yleensäkin käsitteleviä

kirjoitelmia, käytännön erikoinen viimeistely puuttui, ja nyt Knight

ei kyennyt kuolemakseen muistamaan, pidettiinkö soveliaana lahjoittaa

nuorelle ladylle persoonallisia koruja, ennenkuin säännönmukainen

kihlautuminen oli tapahtunut. Mutta lähtönsä edellisenä päivänä hän

Dublinissa silmäili huolestuneesti ympärillensä keksiäkseen hienon

jalokiviliikkeen, josta voisi ostaa sellaista, minkä arveli Elfridelle

parhaiten sopivan.

Astuttuaan jälleen huoneeseensa, suljettuaan ovensa ja istuuduttuaan,

hän mitä kömpelöimmin ja tottumattomimmin tuntein avasi safiaanikotelon

ja piteli kultasepän valmistamia helposti rikkoutuvia tuotteita

nähtävissään. Yksinäiselle kirjallisuuden miehelle olivat monet

asiat muuttuneet vanhoiksi, mutta nyt käsilläoleva oli uusi, ja hän

käsitteli kuin lapsi erästä sivistyksen hedelmää, jota hänen sormensa

eivät olleet milloinkaan ennen kosketelleet. Sitten hänen mieleensä

yhtäkkiä johtui epäilys, että valittu malli kenties ei sittenkään

Elfridelle soveltunut. Hän nousi hämmentyneenä ja riensi kadulle

vaihtaakseen ne toisiin. Nähtyään melkoista vaivaa suorittaessaan uutta

valintaa, jonka aikana hänen mielensä joutui siinä määrin ymmälle,

että taide-esineiden arvosteleminen näytti olevan hänelle kerrassaan

mahdotonta, Knight otti mukaansa toisen korvarengasparin. Ne pysyivät

hänen hallussaan ehtoopuoleen saakka, jolloin hän, tarkasteltuaan niitä

viisikymmentä kertaa yhä enemmän peläten, että jälkimmäinen valinta oli

ensimmäistä huonompi, tiesi unen karttavan hänen pielustansa, ellei

hän vaihtaisi saalistansa vieläkin parempaan. Kerrassaan itseensä

harmistuneena hän lähti jälleen myymälän ovelle, mutta häpesi astua

sisään ja aiheuttaa lisää vaivaa, meni erääseen toiseen liikkeeseen

ja osti korvarengasparin, joka oli suunnattoman paljon kalliimpi,

koska se näytti ihan oikealta, kysyi kultasepältä, tahtoiko hän

ottaa vastaan toisen parin, sai kuulla, ettei voitu vaihtaa toisten

valmistajien tuotteita, maksoi hinnan ja lähti, hallussaan kaksi paria

korvarenkaita, ihmetellen kovin, mitä tekisi tuolla ylimääräisellä

parilla. Hän melkein toivoi, että se katoaisi tai että joku sen

häneltä varastaisi, ja samalla hänen mieltänsä rasitti se tunto,

että hänen, kykenevänä ja taloudellista elämää oikein arvioivana

miehenä, piti välttämättä se myydä. Vihdoin hän sen todellakin möi

ihan polkuhinnasta. Siihen tunteeseen, että koko päivä oli huvennut

hänen juostessaan kaupungilla tämän uuden ja tavattoman asian vuoksi

taitamattomuudessaan menettäen erinäisiä puntia, liittyi vähäinen

tyydytys, jonka aiheena oli se ajatus, että hän nyt oli kaikiksi

ajoiksi vapauttanut itsensä naisten koruja koskevasta äärettömästä

tietämättömyydestänsä sekä vihdoinkin hankkinut itselleen todella

taiteellisen tuotteen. Lopun päivää hän tutki jokaisen kohtaamansa

naishenkilön koruja arvioitsijan perin tottunein silmin.

Seuraavana aamuna Knight oli jälleen kulkemassa Pyhän Yrjön salmen

poikki — ei palatakseen Lontooseen Holyheadintietä, kuten oli alkujaan

suunnitellut, vaan kohti Bristolia — käyttäen hyväkseen mr ja mrs

Swancourtin kehoitusta käydä heitä tervehtimässä paluumatkallansa.

Me riennämme hänen edellänsä Elfriden luo.

<tb>

Vaikka naisten vallitseva intohimo — saattaa viehätys- ja

vaikutusvaltansa alaisiksi niitä, jotka ovat heitä voimallisempia —

epäilemättä Elfridessä ilmeni, se kumminkin oli toiveeton. Aluksi hän

oli toivoellut itselleen uuden tuttavansa Knightin hyviä käsityksiä,

mutta nyt hän tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, kuinka paljon noita

alkeellisia ystävyyden ainesosia korkeammalle hänen toivelmansa

kohosivat. Hän oli koko ajan tuntenut, että hänen halunsa voida

viehättää miesten parhaita ei suinkaan merkinnyt väärämielisyyttä

Stephen Smithiä kohtaan. Hän ei voinut — eivätkä kovinkaan monet

naiset yleensäkään voi — käsittää, mihin kaikkeen voi johtaa asia,

jonka alku on vähäpätöinen. Stepheniltä saapuvat kirjeet olivat

pakostakin harvalukuiset, ja Elfriden uskollisuudentunto kiintyi

aina viimeksisaapuneeseen, niinkuin haaksirikkoutunut merimies

kiintyy johonkin ajelehtivaan kappaleeseen. Nuori tyttö vakuutteli

itselleen iloitsevansa siitä, että Stephenillä oli sellainen oikeus

hänen käteensä (Elfriden mielestä karkauksen nojalla saavutettu). Hän

petteli itseänsä sanomalla: »Ellen olisi sillä tavoin itseäni hänelle

luovuttanut, niin kenties voisin rakastua mr Knightiin.»

Kaikki tuo teki Knightin lähdön jälkeisen viikon hänelle erittäin

synkäksi ja ikäväksi. Hän mainitsi edelleenkin Stephenin rukouksissaan

ja luki hänen vanhoja kirjeitänsä — todellisuudessa jonkinlaisena

lääkkeenä, vaikka yrittikin itsellensä uskotella, että se oli

todellinen nautinto.

Kirjeet olivat käyneet yhä toivorikkaammiksi. Stephen kertoi hänelle

päättävänsä jokaisen päivän työn sen miellyttävän tietoisuuden

vallassa, että taaskin oli siirretty pois yksi kivi heitä erottavasta

muurista. Sitten hän piirteli kuvia siitä, kuinka muhkean parin he

kerran muodostaisivat. Ihmiset kääntyisivät katsomaan ja sanoisivat:

»Onpa tuolla nuorella miehellä ollut hyvä onni!» Stephen varoitti häntä

sureksimasta heidän hurjaa karkausyritystänsä (Elfride näet oli useita

kertoja sanonut sen itseänsä vaivaavan). Ajattelipa kuka muu hyvänsä,

joka asiasta jotakin tiesi, mitä tahansa, Stephen tunsi varsin hyvin

hänen siveän luonnonlaatunsa. Ainoana moitteena oli se, ettei Elfride

ollut kirjoittanut aivan yhtä hellästi Lontoossa ollessaan. Hänen

kirjeissään oli tuntunut ilmenevän hilpeyttä, joka ei ollut johtunut

häneen, Stepheniin, kohdistuvista ajatuksista.

<tb>

Knight ei ollut alkujaan vakavasti ajatellut palata Endelstowiin, ja

hänen lupauksensa oli ollut vieläkin epämääräisempi. Hän ei yleensäkään

luvannut enempää kuin voi täyttää. Kirkkoherra oli verrattain

hämmästynyt nähdessään hänen niin pian palaavan, mrs Swancourt ei.

Palattuansa Knight sai tietää, että sillävälin oli päätetty lähteä

kuukauden lopulla St. Leonardiin muutamiksi päiviksi.

Tänä ensimmäisenä iltana Knight ei keksinyt sopivaa tilaisuutta

tarjotakseen Elfridelle lahjaa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle

suurta hankaluutta. Kun seuraavana aamuna sattui olemaan kaunis

ilma koko viikon kestäneiden pilvisäiden jälkeen, päätettiin kaikin

lähteä Barwith Strandiin tarkastelemaan paikallista nähtävyyttä, joka

oli vieras sekä mrs Swancourtille että Knightille. Knight vainusi

romanttisen tilaisuuden mahdollisuutta ennen illan tuloa.

Tie kulki yli vihreiden kukkuloiden, joilla pensasaidat kiertelivät

kuin köydet laiturilla. Vilahduksittain näkyi alempana sininen

merenulappa ja siinä siellä täällä vaahtopää aalto ja jokin valkoinen

purje. Sitten vaunut vierivät vuorensolaan. Kummallakin puolen

kohosivat tummanruskeat seinämät, ja toisesta lankesi tielle tumma

sakarainen varjo. Halkeamasta tuiskusi raikas vesisuihku, joka lirisi

alas vihreille lehdille ja muodosti rotkon pohjalle pienen puron.

Kummankin jyrkänteen otsalta riippuivat takkuiset kanervakiharat,

ja niiden keskeltä ulottihe toisin paikoin kauas keskitielle

karhunvaarain, joka linnunkynnen tavoin sieppoi heidän päähineitänsä.

He saapuivat viimeiselle huipulle ja sen lahdelman luo, joka oli heidän

vaelluksensa päämääränä. Valtameren siniväri tummeni sen jatkuessa

aina karien luo, missä sitä reunusti valkoinen vaahtojuova — kaukaa

katseltuna äänetön, joskin nouseva ja laskeva kuin levottoman nukkujan

peitto. Sinipunervien ja ruskeiden kallioiden varjoisia syvennyksiä

olisi tehnyt mieli sanoa sinisiksi, ellei niiden vierellä hohteleva

vesi olisi niin ehdottomasti vaatinut itselleen tuota vivahdusta.

Vaunut jätettiin pieneen taloon, ja tallirenki ja ajomies kantoivat

eväskorin alas rannikolle.

Knight löysi sopivan tilaisuutensa. »Minä en ole unohtanut

toivomustanne», aloitti hän, kun he olivat kahden kesken.

Elfride silmäili häntä ikäänkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.

»Ja olen tuonut teille nämä», jatkoi Knight kömpelösti vetäen esiin

kotelon ja avaten sen, samalla sitä hänelle ojentaen.

»Oh, mr Knight!» virkkoi Elfride hämmentyneenä ja ankarasti punastuen,

»minä en tietänyt, että sanoissanne piili mitään tarkoitusta. Minä

pidin sitä pelkkänä oletuksena. Minä en niitä tahdo.»

Hänen mieleensä juolahtanut ajatus loi vastaukseen suurempaa

päättäväisyyttä kuin siihen muuten olisi tullut. Seuraavana päivänä oli

Stephenin kirjeen määrä saapua.

»Ettekö niistä huoli?» kysyi Knight tuntien vallitsevansa häntä

huonommin kuin tätä ennen.

»On parempi, etten ota niitä vastaan. Ne ovat kauniit — en ole

milloinkaan nähnyt niin kauniita», vastasi Elfride vakavasti luoden

puolittain halukkaita katseita houkutuksen välineeseen. Eeva lienee

silmäillyt omenaa sillä tavalla. »Mutta minä en huoli niitä ottaa;

suottehan anteeksi, mr Knight.»

»Ei mitään anteeksipyytämistä», vastasi mr Knight, jonka tämä

odottamaton asioiden käänne sai kerrassaan ymmälle.

Seurasi vaitiolo. Knight piteli avointa koteloa katsellen verrattain

surkeana niitä hohtelevia esineitä, joiden vuoksi oli suurta vaivaa

nähnyt; sitten hän käänteli ja silmäili niitä vieläkin tarkemmin,

ikäänkuin olisi yrittänyt itse erinomaisesti ihailla hyljeksittyjä

korujansa.

»Sulkekaa kotelo, älkää niitä minulle enää näyttäkö!» virkkoi Elfride

nauraen.

»Miksi niin, Elfie?»

»Ei Elfie teille, mr Knight. Vain siitä syystä, että minä muuten niitä

mielin. Kas niin, minä olen kyllin typerä sen sanoakseni! Mutta minulla

on syy olla niitä ottamatta — nyt.» Hän viivytteli hetkisen viimeisen

sanan lausumista, koska tahtoi ilmaista kieltonsa olevan ehdottoman,

mutta sana pujahti sittenkin ilmi ja kumosi kaiken edellisen.

»Otatteko ne tuonnempana?»

»En halua niitä ottaa.»

»Miksi ette halua, Elfride Swancourt?»

»Siksi, etten halua. Minä en huoli niitä ottaa.»

»Sanoissanne on masentavaa merkitystä», virkkoi Knight. »Koska

kerran niistä pidätte, niin haluttomuutenne täytynee johtua minuun

kohdistuvista tunteistanne?»

»Ei, niin ei ole laita.»

»Kuinka sitten? Pidättekö minusta?»

Elfriden posket tummentuivat, ja hän silmäili kaukaisuuteen, kasvoissa

ilme, joka muodosti hänen vastaukseensa kohdistuvan hienon kritiikin.

»Minä pidän teistä hyvinkin», virkkoi hän vihdoin hiljaa ja leppoisasti.

»Mutta ette aivan paljon?»

»Te kohtelette minua niin tuimasti ja lausutte niin purevia asioita,

että miten voisinkaan?» vastasi hän vältellen.

»Luulenpa, että pidätte minua jurottelijana?»

»Ei, sitä en tee — tarkoitan, että kylläkin — tarkoitan, etten

ollenkaan tiedä, mitä teistä ajattelen. Lähdetään isän luo», vastasi

Elfride.

»Niin, kerronpa teille, mitä lahjallani tarkoitin», virkkoi Knight

haluten kartoittaa Elfriden mielestä kaikki sellaiset ajatukset,

että hän, Knight, oli rakastunut. »Ymmärrättehän, että tavanomainen

kohteliaisuus sitä vaati.»

Elfride hämmästyi tuota selvää ilmoitusta.

Knight pisti kotelon taskuunsa ja jatkoi: »Minusta, samoin kuin

kenestä hyvänsäkin, tuntui siltä, että taannoiset valintaa koskevat

sanani olivat ilkeät ja epäoikeutetut, ja senvuoksi ajattelin, että

anteeksipyynnön piti pukeutua teon muotoon.»

»Niin, minä ymmärrän.»

Elfride oli pahoillaan — hän ei tietänyt miksi — siitä, että Knight

antoi niin pätevän selityksen. Hän tunsi itsensä pettyneeksi

ajatellessaan hänen toimineen sellaisista kylmistä vaikuttimista käsin,

jotka sopi ilmoittaa kenelle tahansa hymyilyä aiheuttamatta. Jos hän

olisi tietänyt, että ne oli tarjottu siinä mielessä, hän olisi varmaan

ottanut vastaan tuon houkuttelevan lahjan. Ja kaikkein kiusallisinta

oli, että Knight kenties otaksui hänen luulleen, että ne oli tarjottu

lemmenlahjana, mikä oli kylläkin masentavaa, ellei niin ollut laita.

Mrs Swancourt saapui nyt sinne, missä he istuivat, valitsemaan

laakakiveä levittääkseen siihen pöytäliinansa, ja tuota asiaa

koskeva keskustelu sysäsi hetkiseksi syrjään Knightin ja Elfriden

välillä ratkaisemattomana vaappuvan kysymyksen. Knight selitti

hänen kieltonsa varmasti johtuneen uuteen tilanteeseen joutuneen

tytön häveliäisyydestä, joten hän suurin piirtein katsoen voi

tyytyä sellaiseen alkuun. Jos Knight olisi tietänyt, että siinä

uskollisuudentunto taisteli uutta rakkautta vastaan, silti tekemättä

hänen lopullisen voiton toiveitansa vähemmän mahdollisiksi, niin hän

kenties olisi kerrassaan luopunut sitä tavoittelemasta.

Jonkinlaista jäykkyyttä oli havaittavissa kummankin käytöksessä

iltapäivän aikana. Vuoksi palasi, ja heidän oli pakko vetäytyä

korkeammalle. Päivä liukui kohti loppuansa niin uneliaasti kuin

ainakin sellaisissa tapauksissa — jolloin jokainen tehty teko ja

jokainen ajateltu ajatus tarkoittaa kaiken tekemisen ja ajattelemisen

karttamista. Joutilaina silmäillen alaspäin he näkivät pöytäkivensä

vähitellen uppoavan ja nousevan meren huuhtovan pois aterian

jäännöksiä. Kirkkoherra johteli tapahtumasta jonkin moraalisen

opetuksen, ja Knight vastasi samaan tyytyväiseen sävyyn. Sitten aallot

syöksyivät raivokkaasti ylemmäksi — viheriänsiniset vesikielekkeet

nuoleksivat rinnettä pärskähtäen vihdoin valkoiseksi vaahdoksi.

Sitten seurasi ankara sadekuuro, joka ajoi heidät etsimään suojaa

kallioluolasta, ja pian senjälkeen valjastettiin hevoset paluumatkaa

varten. Heidän ehdittyään ylemmäksi taivas oli jälleen kirkastunut ja

laskevan auringon säteet sattuivat heidän kulkemaansa tiehen. Vaunujen

pyöräin tiehen muodostamat raiteet — pari pienoiskanavaa — hohtelivat

sulana kultana häipyen etäällä olemattomiin. Sitten he kääntyivät pois,

ja yö levisi meren selälle.

Ilta oli kolea ja vailla kuutamoa. Knight istui Elfriden vieressä,

vieläpä erikoisen lähellä, kun illan pimeys oli ehtinyt tehdä henkilön

asennon epämääräiseksi. Elfride väistyi kauemmaksi.

»Minä toivon, että suotte paikan minulle vastustelematta», kuiskasi

Knight.

»Epäilemättä; vaatiihan sitä tavanomainen kohteliaisuus», vastasi

Elfride korostaen sanoja niin, että Knight voi tuntea ne taannoin

lausumikseen.

He tunsivat kumpainenkin hienosti häilyvänsä kahden mahdollisuuden

välillä. Niin he saapuivat kotiin.

Knightille tämä leppoisa kokemus oli mieluinen. Se oli hänelle somaa,

viatonta aikaa — aikaa, joka tosin ei välttämättä ole sisältörikasta,

mutta joka harvoin toistuu miehen elämässä ja tulee erikoisen rakkaaksi

jälkeenpäin muisteltuna. Hän ei ole painunut ylenmäärin syvälle

rakkauteen, ja hänen hellänä tuntijanansa on se rauhallinen tunto,

että hän kykenee lapsen lailla iloitsemaan kaikkein jokapäiväisimmästä

asiasta. Aallon liikahdus, kiven väri, mikä tahansa riitti tuona

päivänä vetämään puoleensa Knightin uneliasta ajatusta. Ne saarnailevat

latteudetkin, joita kirkkoherra oli ladellut — etupäässä siitä syystä,

että hän arveli virkansa niitä häneltä vaativan Knightinlaisen miehen

läsnäollessa — tulivat sellaisinaan nielaistuiksi. Elfriden läsnäolo

vaikutti, ettei hän vain sietänyt sellaista puhetta tavanomaisen

kohteliaisuuden vaatimuksesta, vaan kuuntelikin sitä — omaksui

ajatuksia mieluisasti itselleen uskotellen, että ne olivat oikeita ja

tarpeellisia, ja paneutui siihen konservatiiviseen tuntoon että asiain

ja olojen tila oli täysin hyvä.

Kun Elfride sinä iltana astui huoneeseensa, hän löysi pöydältä käärön.

Hän ei voinut arvata, kuinka se oli sinne tullut. Hän avasi vapisten

sitä peittävän paperin. Aivan oikein; siinä oli safiaanikotelo, johon

sisältyivät hänen päivällä hylkäämänsä korut.

Elfride asetti ne korviinsa hetkiseksi, katseli itseään kuvastimessa,

punastui ja irroitti ne jälleen. Hän uneksi niistä koko yön. Hän

ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin soreata eikä hänelle ollut

milloinkaan ollut niin selvää, että hänen tuli kunniallisena naisena

kieltäytyä ottamasta niitä vastaan. Sanokoot ne, jotka haluavat hänen

mieltänsä tuimemmin eritellä, miksi hänelle ei ollut yhtä selvää, että

velvollisuus vaati voimallisempaa vastaavaa käytöstä.

Seuraava aamu silmäili häntä kuin kummitus. Se oli Stephenin

kirjepäivä, ja hänen piti lähteä postinkuljettajaa vastaan —

suorittamaan varkain tekoa, josta hän ei pitänyt, varmentamaan

lopputulosta, jota hän oli lakannut toivomasta.

Hän lähti sittenkin.

Kirjeitä saapui kaksi.

Toinen oli St. Launcen pankilta, jossa Elfridellä oli vähäinen

talletus — se arvatenkin koski korkorahoja. Hän pisti sen toistaiseksi

taskuunsa, lähti yläkertaan ollakseen turvassa asiaankuulumattomilta

katseilta ja avasi vapisten Stephenin kirjeen.

Mitä merkitsikään se, mitä hän kirjoitti?

Elfriden piti mennä St. Launcen pankkiin ja ottaa vastaan rahasumma,

joka oli yksityiseltä taholta määrätty hänelle suoritettavaksi.

Summa oli kaksisataa puntaa.

Ei ollut mitään sekkiä, määräystä eikä minkäänlaista todisteen

tapaista. Tiedonanto sisälsi yksinkertaisesti vain tämän: rahat olivat

nyt St. Launcen pankissa hänen nimellänsä.

Elfride avasi kohta toisen kirjeen. Siinä oli talletuskuitti

kahdestasadasta punnasta, jotka oli sinä päivänä lisätty hänen

tilillensä. Stephenin tiedonanto siis oli oikea, ja siirto oli

suoritettu.

»Minä olen säästänyt tämän summan vuoden kuluessa», jatkui Stephenin

kirje, »ja mikäpä olisi ollut minusta oikeampaa tai miellyttävämpää

kuin lähettää ne sinulle käytettäväksesi? Minulle jää vielä aivan

riittävästi itselleni. Ellet halua antaa rahojen maata joutilaina

pankissa, pyydä isääsi sijoittamaan ne sinua varten hyviä takeita

vastaan. Se on pieni lahja sinulle enemmän kuin kihlatultasi. Isäsi

huomannee nyt, ettei kätesi tavoittelu ole vain typerän poikasen

unelma, jota ei kannata ottaa huomioon.»

Mainitessaan isänsä naimisiinmenosta Elfride oli luontaisen

hienotunteisuuden vuoksi ollut kerrassaan viittaamatta ladyn

varallisuuteen.

Käsiteltyään loppuun tuon käytännöllisen asian Stephen jatkoi hieman

poikamaiseen tapaansa:

»Muistatko, armaani, sen aamun, jolloin olin ensi kertaa luonanne

ja isäsi hartaushetken aikana luki kertomuksen halvatun miehen

ihmeellisestä parantumisesta — jossa hänen käsketään ottaa vuoteensa

ja käydä? Minä voin nyt erinomaisen hyvin käsittää tuon kohdan.

Aivan pieni matto on itämaalaisen vuoteena, ja minä näin eilen

erään alkuasukkaan siten menettelevän saaden siten aihetta asiasta

huomauttaa. Mutta sinähän olet lukenut enemmän kuin minä ja tiedät

kaikki tämän jo aikoja sitten... Eräänä päivänä minä ostin pieniä

alkuasukkaiden idoleja lähettääkseni ne nähtävyyksinä sinulle, mutta

jälkeenpäin, kun havaitsin, että ne olikin valettu Englannissa, tehty

vanhannäköisiksi ja kuljetettu tänne, minä heitin ne harmistuneena

menemään.

Tuosta puhuessani muistuu mieleeni, että meidän on tuotettava kaikki

rakennuksissa käytettävät rautaosat Englannista. Täällä täytyy toimia

aivan tavattoman huolellisesti taloa rakennettaessa. Ennen töiden

aloittamista meidän täytyy tilata jokainen pylväs, lukko, sarana ja

ruuvi. Me emme voi lähteä lähimmän kadun varrelle saadaksemme ne

valetuksi vähin huomautuksin. Mr L. sanoo, että jonkun meistä täytyy

aivan pian lähteä Englantiin valvomaan suuren tilauksen valikoimista.

Minä toivon olevani se mies, joka pääsee matkaan.»

Pöydällä Elfriden edessä lepäsi kahdensadan punnan talletuskuitti ja

sen vieressä Knightin hieno lahja. Elfrideä puistatti vilu — sitten

hän tunsi poskipäihinsä tulvahtavan kuuman verivirran. Jos hän olisi

voinut paperin repimällä tuhota koko asian olemattomaksi, hän olisi

mielellään uhrannut kysymyksessä olevan rahasumman. Hän ei tietänyt

mitä tekisi kummassakaan tapauksessa. Hän melkein pelkäsi sallia noiden

kahden esineen levätä siinä toisiansa vastapäätä — niiden edustamat

tarkoitukset olivat siinä määrin vastakkaiset, että sopi melkein

odottaa toisen niistä ihmeen nojalla tuhoutuvan.

Sinä päivänä Elfride ei ollut paljoakaan näkyvissä. Illan tullen hän

oli päässyt päätökseen ja toimi sen mukaisesti. Käärö sinetöitiin —

kaipauksen kyynelen vierähtäessä, kun somat korut sinne sulkeutuivat

— varustettiin osoitteella ja toimitettiin Knightin huoneeseen

kirjoituspöydälle. Sitäpaitsi Elfride kirjoitti Stephenille, että

hän tuskin oikein tajusi, miten hänen oli meneteltävä lähetettyihin

rahoihin nähden, mutta että hän edelleenkin oli valmis täyttämään

antamansa lupauksen ja menemään hänen kanssaan naimisiin. Kirjeen

kirjoitettuaan hän viivytteli sen lähettämistä, vaikka olikin yhä vielä

sen voimallisen tunnon vallassa, että teko oli tehtävä.

Kului muutamia päiviä. Elfridelle saapui Intiasta toinen kirje. Se

saapui odottamatta, ja Elfriden isä näki sen, mutta ei virkkanut mitään

— Elfride ei tietänyt sanoa, miksi ei. Tällä kertaa uutiset olivat

kerrassaan yllättävät. Stephen oli toivomuksensa mukaisesti saanut

tehtävän suorittaakseen, koska häntä oli pidetty siihen sopivimpana.

Velvollisuutensa täytettyään hänen piti saada kolmen kuukauden

loma. Hän kirjoitti tulevansa kirjeensä jäljessä viikon kuluessa ja

aikovansa käyttää tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen hänen isäänsä

suostumaan heidän kihlaukseensa. Sitten seurasi sivu, jossa hän

ilmaisi jälleennäkemisestä itselleen ja Elfridelle koituvaa iloa, ja

lopuksi se tieto, että hän aikoi kirjoittaa laivanvarustajille pyytäen

heitä sähköteitse Elfridelle ilmoittamaan, milloin häntä kotimaahan

kuljettava laiva olisi näkyvissä — tietäen, kuinka tervetullut

sellainen ilmoitus olisi.

Elfride eli ja liikkui kuin unessa. Knight oli aluksi melkein

suuttunut hänen itsepintaisesti kieltäytyessään ottamasta lahjaa

vastaan — ja kieltäytymistapa oli loukannut häntä aivan yhtä paljon

kuin itse tosiasia. Mutta Knight huomasi, että Elfride alkoi näyttää

kiusaantuneelta ja sairaalta — ja hänen harminsa lieveni pelkäksi

neuvottomuudeksi.

Knight ei nyt enää pysytellyt talossa pitkiä tunteja, kuten

aikaisemmin, vaan teki sen muinaistieteellisten ja geologisten

retkeilyjensä keskukseksi. Hän olisi mielellään heittänyt korttinsa

menemään ja lähtenyt pois, mutta ei voinut sitä tehdä. Niin hän

käytteli hyväkseen sukulaiselle kuuluvia erioikeuksia ja kulki

kartanossa sisään ja ulos mielin määrin — kuitenkin yhä jääden.

»Minä en halua jäädä tänne enää päiväksikään, jos läsnäoloni on

epämiellyttävä», sanoi hän eräänä ehtoopäivänä. »Aluksi te valititte,

että minä kohtelin teitä liian ankarasti, ja nyt, kun olen teille

ystävällinen, te kohtelette minua ynseästi.»

»Ei, ei, älkää niin sanoko.»

Heidän omituinen alkututtavuutensa oli tehnyt heidän suhteensa

tavallisuudesta poikkeavaksi. Siitä aiheutui, että he mielellään

lausuivat julki kaikki erimielisyydet ja jättivät lausumatta kaikki

miellyttävämmät seikat.

»Minun tekee mieleni lähteä pois ja olla milloinkaan enää teitä

rasittamatta», jatkoi Knight.

Elfride ei virkkanut mitään, mutta hänen silmiensä ja kalpeiden

kasvojensa kaunopuheinen ilme riitti hyvin moittimaan Knightia hänen

karuudestansa.

»Haluatteko siis minun jäävän tänne?» kysyi Knight ystävällisesti.

»Haluan kyllä», kuului vastaus. Uskollisuus vanhaa ja rehellisyys uutta

rakkautta kohtaan olivat siinä vastakkain, ja rehellisyys voitti tällä

kertaa.

»Niinpä jään vielä vähäksi aikaa», sanoi Knight.

»Älkää olko harmissanne, vaikka minä pysyttelen melkoisen paljon omassa

seurassani; voihan käydä niin, että tapahtuu jotakin ja minä kerron

teille jotakin.»

»Pelkkää häveliäisyyttä», virkkoi Knight itsekseen ja läksi pois

keveämmin sydämin. Taito keksiä ne arvoitukselliset voimat, jotka

kulloinkin ovat naisissa vaikuttamassa, on eräissä miehissä erehtymätön

vaisto, mutta Knightinlaisilta vilpittömiltä luonteilta se useimmiten

puuttuu.

Seuraavana iltana, suunnilleen viiden tienoissa, ennenkuin Knight oli

palannut merenrannalle tekemältään retkeltä, saapui kartanoon mies. Hän

tuli viestintuojana Cameltonista, viiden peninkulman päässä olevasta

kaupungista, johon saakka rautatie oli kesän aikana edistynyt.

»Sähkösanoma miss Swancourtille ja puolineljättä shillingiä

erikoislähetille.»

Miss Swancourt lähetti rahat, merkitsi nimensä paperiin ja avasi

kirjeen vapisevin käsin. Hän luki:

»_Johnson, Liverpoolista, Miss_ _Swancourtille, Endelstowiin, lähellä

Castle Botereliä_.

»_Amaryllis sähkötti Holyheadista kello neljä. Odotetaan saapuvaksi

matkustajilleen Cannings Basiniin huomenna kello kymmenen aikaan

aamulla_.»

Elfriden isä kutsui hänet huoneeseensa.

»Elfride, kuka lähetti sinulle tuon viestin?»

»Johnson.»

»Kuka on Johnson, Herran nimessä?»

»Minä en tiedä.»

»Mitä hittoa? Kuka sen sitten tietää?»

»En ole milloinkaan ennen hänestä kuullut.»

»Onpa se omituinen juttu, eikö totta?»

»En tiedä.»

»Kuulehan, miss! Mikä oli tuo sähkösanoma?»

»Haluatteko tosiaankin sen tietää, isä?»

»Haluan.»

»Muista, että minä olen nyt täysi-ikäinen nainen.»

»Entä sitten?»

»Koska olen nainen enkä enää lapsi, saanen omistaa jonkin salaisuuden,

luulen ma.»

»Sinä tahdot niin tehdä, mikäli havaitsen.»

»Naisilla on yleensäkin salaisuutensa.»

»Mutta älä sinä huoli sitä pitää. Kerro asia.»

»Ellet nyt minua pakota, annan sanani, että kerron sinulle jutun juonen

ennen viikon loppua.»

»Kunniasanasi?»

»Kunniasanani!»

»Hyvä. Mielessäni on eräs epäilys, ja minä olen oleva iloinen,

kun havaitsen sen vääräksi. Minä en pidä sinun viimeaikaisesta

käytöksestäsi.»

»Viikon lopulla, kuten sanoin, isä.»

Isä ei vastannut, ja Elfride poistui huoneesta.

Elfride alkoi jälleen pitää silmällä postinkuljettajaa. Kolme päivää

myöhemmin saapui kirje, jonka Stephen oli lähettänyt astuttuaan

maihin. Siinä ei ollut paljoakaan sisältöä, sillä se oli kiireesti

kyhätty, mutta sen tarkoitus oli kylläkin melkoinen. Stephen ilmoitti

suorittavansa erään tehtävän Liverpoolissa ja saapuvansa isänsä kotiin

East Endelstowiin jo samana iltana viiden tai kuuden aikaan, sanoi

hämärän tultua astelevansa edelleen seuraavaan kylään kohdatakseen

hänet, jos hän niin halusi, kirkon portilla, kuten entisinä aikoina.

Hän teki tämän ehdotuksen, koska piti epäviisaana tulla vierailemaan

taloon niin myöhään illalla, mutta ei voinut nukkua, ellei saanut

sitä ennen nähdä häntä. Hän sanoi, että minuutit tuntuivat hänestä

tunneilta, kunnes hän saisi sulkea rakastettunsa syliinsä.

Elfride oli yhä vakaasti sitä mieltä, että hänen oli kunniansa nimessä

välttämättä Stephen kohdattava. On luultavaa, että halu välttää häntä

sai hänen vakaumuksensa sitäkin ehdottomammaksi. Elfride näet oli

niitä, jotka huokailevat saavuttamattomia — joille toivo on kaikkein

mieluisin, koska se ei merkitse omistusta. Ja hän tiesi tuon niin

hyvin, että hänen älynsä taipui tuota puutosta hänessä ylenmäärin

lisäämään.

Niinpä hän silmäili päivän kuluessa velvollisuuttansa kiinteästi

kasvoihin, luki Wordsworthin tuolle jumaluudelle omistaman melkein

masentavan oodin, antautui hänen johdettavakseen ja tunsi yhä

satunnaisten toivelmien painoa.

Hän alkoi kumminkin tuntea alkuloista iloa ajatellessaan uhrautuvansa

miehelle, jota neitseellinen soveliaisuuden tunto pakotti pitämään

hänen mahdollisena puolisonaan. Hän tahtoi kohdata hänet ja tehdä

kaikki voitavansa mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Tehdäkseen

peräytymisen mahdottomaksi hän lähetti kirjelipun Stepheniä odottamaan

hänen isänsä luo mainiten siinä kohtauksen ajan.