»Suokaa anteeksi», sanoi Elfride hieman nauraen, hieman säikähtyneenä
ja ankarasti punastuen.
»Ah, miss Elfie, miksi ette sanonut kohta niinkuin jokainen luja nainen
olisi sanonut: 'Minä en ole häntä parempi, minä valitsen samoinkuin
hän?’»
»En tiedä», vastasi Elfride surkeasti, samalla haikeasti hymyillen.
»Minä luulen, että olette harvinaisen musikaalinen?»
»Niin olenkin, luullakseni. Mutta tuo koe on ankara — kerrassaan
kiusallinen.»
»Minä en ymmärrä.»
»Musiikista ei ole mitään todellista hyötyä, tai paremmin —»
»Mitä sanottekaan, miss Swancourt! Mitä sitten —»
»Te ette ymmärrä! Te ette ymmärrä!»
»Mitä hyötyä voi sitten olla helyhepeneistä?»
»Ei, ei, ei, ei!» huudahti Elfride harmistuneena. »Minä en
tarkoittanut, mitä te ajattelette. Minä pidän kaikkein eniten
musiikista, mutta minä pidän —»
»Vielä enemmän korvarenkaista — eikö totta!» sanoi Knight kiusoitellen.
»Luulenpa, että minulla olisi ollut moraalista uskallusta tunnustaa se
heti, pyrkimättä korkeuksiin, joita en kykene saavuttamaan.»
Elfriden laita oli samoinkuin ranskalaisen sotaväen: hän ei ollut
urhoollinen puolustautuessaan. Niinpä hän vastasikin melkein
kyynelsilmin ja epätoivoisena:
»Minä tarkoitan, että pidän korvarenkaista enemmän juuri nyt, koska
viime vuonna kadotin toisen kaikkein kauneimmasta paristani, ja isä
sanoi, ettei hän enää osta eikä salli minun ostavan, koska olin ollut
huolimaton — se on tarkoitukseni, mr Knight.»
»Pelkäänpä olleeni kovin karu ja kömpelö», virkkoi Knight pahoitellen
nähdessään, kuinka hämillään Elfride oli. »Mutta vakavasti sanoen:
kunhan naiset tietäisivät, kuinka he sellaisilla laitteilla tärvelevät
hyvän ulkonäkönsä, olen varma siitä, etteivät he milloinkaan niitä
haluaisi.»
»Ne olivat somat ja sopivat minulle mainion hyvin!»
»Varmaankaan eivät, jos olivat sellaiset kamalat esineet, joilla naiset
nykyjään korviansa varustavat — kuin höyrykoneen sääntelijä tai pari
vaakakuppia, taiteilijan palettia, kellon heiluria ja Herra ties mitä.»
»Ei, ne eivät olleet ollenkaan sellaiset. Ne olivat erittäin sievät
— tällaiset», sanoi Elfride kovin vilkastuen. Sitten hän piirsi
päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan suurennetun, valitettuja lemmikkejä
esittävän kuvan käyttäen mittakaavaa, joka olisi soveltunut puolen
peninkulman pituiselle jättiläiselle.
»Epäilemättä, erittäin sievät — erittäin», virkkoi Knight kuivasti.
»Kuinka tulitte kadottaneeksi niin arvokkaan esineparin?»
»Minä kadotin ainoastaan toisen niistä — ei kukaan kadota molempia
samalla kertaa.»
Hän esitti tuon huomautuksen hämmentyneenä ja hermostuneesti sormiansa
liikuttaen. Kun otamme huomioon, että menetys oli tapahtunut Stephen
Smithin yrittäessä ensi kertaa häntä suudella, hänen hämminkiänsä
sopinee tuskin ihmetellä. Kysymys oli ollut taitamaton eikä saanut
mitään suoraa vastausta.
Knight ei näyttänyt huomaavan hänen käytöstänsä.
»Niinpä kyllä — kukaan ei kadota molempia — minä ymmärrän. Ja
kieltämättä se seikka, että kysymyksessä oli kadottaminen, vie
valinnastanne kaiken turhamaisuuden tuoksun.»
»Kun en milloinkaan tiedä, oletteko tosissanne, en tiedä», virkkoi
Elfride kysyvästi silmäillen oraakkelin kasvoja. Sitten hän
tuli hienosti oman itsensä avuksi: »Jos minä tosiaankin näytän
turhamaiselta, niin se johtuu siitä, että olen turhamainen vain
käytöksessäni — en sydämessäni. Pahimpia naisia ovat ne, jotka ovat
turhamaisia sydämessään, mutta eivät käytöksessään.»
»Sukkela erotus. Niin, ne ovat epäilemättä moitittavammat», vastasi
Knight.
»Onko turhamaisuus kuolemansynti, vai saako sen anteeksi? Tehän
tiedätte, mitä elämä on; sanokaa minulle.»
»Minä en suinkaan tiedä, mitä elämä on. Oikea elämää koskeva käsitys on
niin vaikea asia, ettei siitä suinkaan suoriudu sinä lyhyenä aikana,
joka kuluu meidän kulkiessamme sen läpi.»
»Voiko se seikka, että nainen pitää koruista, tehdä hänen elämänsä, sen
korkeammassa merkityksessä, pelkäksi harhaksi?»
»Kenenkään elämä ei ole pelkkää harhaa.»
»Te varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan, vaikka sanani ovatkin huonosti
valitut ja kulunnaiset», virkkoi Elfride kärsimättömästi. »Teidän ei
pidä ajatella, että minä ajattelen pelkkiä kulunnaisia ajatuksia,
vaikka lausunkin kulunnaisia sanoja. Minun vähäinen sanavarastoni on
kuin rajoitettu määrä karkeita valinkaavoja, joihin minun on heitettävä
kaikki ainekseni, hyvät ja huonot: ja aineksen uutuuden tai hienouden
hävittää usein kaavan karkeus.»
»Hyvä; minä uskon tuon nerokkaan esityksenne oikeaksi. Mitä tulee
käsittelemäämme asiaan — elämään, joka on harhaa — teidän ei tarvitse
olla huolissanne. Ihmisen elämä voi olla ihan yhtä romanttinen ja
merkillinen ja mielenkiintoinen, jos hän epäonnistuu kuin jos hän
onnistuu. Erona on vain se seikka, että tarinan viimeinen luku puuttuu.
Jos kyvykäs mies yrittää suorittaa jotakin suurta tekoa, joka häneltä
kumminkin jää suorittamatta jonkin hänestä itsestänsä riippumattoman
seikan vuoksi, niin hänen siihenastinen historiansa sisältää aivan
yhtä paljon kuin sellaisen miehen, joka on suuren tekonsa suorittanut.
Ihmiset menettelevät perin omituisesti pitäessään jonkin poikasen
koulunkäyntiä ja muita samanlaisia asioita joko mielenkiintoisena
romaanina tai pelkkänä joutavana riippuen siitä, millainen on myöhemmin
saavutettu maine.»
He astelivat auringonlaskun ja kuunnousun välimaalla. Auringon mennessä
mailleen oli melkein täysi kuu alkanut kohota taivaalle. Heidän
varjonsa, läntisen hohteen luomat, näyttivät vähitellen häipyvän
olemattomiin kuutamon alkaessa kuvata vastakkaiselle puolelle toista
yhä selvempää varjoparia.
»Minä pidän elämääni jossakin määrin epäonnistuneena», virkkoi Knight
jälleen vähäisen vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä hän oli havainnut
vastakkaiset varjot.
»Tekö? Kuinka niin?»
»En oikein tiedä, kuinka. Mutta jollakin tavalla minä olen ampunut
harhaan.»
»Todellako? Se, että on niin tehnyt, ei paljoa merkinne, mutta se
seikka, että tuon tuntee, on varmaan surun lähde. Olenko oikeassa?»
»Osaksi, joskaan ette täydellisesti. Se tunto, että on joutunut
syvästi kokemaan, on jonkinlaisena lohdutuksena niille henkilöille,
jotka ovat tietoiset siitä, että ovat erehtyneet väärille urille.
Miten ristiriitaiselta asia näyttäneekin, ei kumminkaan ole pätevämpää
totuutta kuin se, että henkilöt, jotka ovat aina osuneet oikeaan, eivät
tunne oikeaanmenemisen todellista luonnetta läheskään yhtä hyvin kuin
ne henkilöt, jotka ovat joutuneet harhaan. Mutta minulla ei ole missään
tapauksessa syytä tuoda hallaa teidän suviaikaanne käsittelemällä
enemmän tätä asiaa.»
»Te ette ole vieläkään minulle sanonut, olenko todellakin turhamainen.»
»Jos myönnän, niin loukkaan teitä; jos kiellän, niin ajattelette, etten
ole vilpitön», vastasi Knight silmäillen uteliaana hänen kasvojansa.
»Olkoon», virkkoi Elfride alakuloisesti huokaisten, »'sillä kuka taitaa
käsittää sen, mikä on ylen syvä’. Luulenpa, että minun täytyy suhtautua
teihin samoinkuin raamattuun — valita ja ymmärtää se, minkä voin, ja
sen nojalla nietosta kaikki muu yhtenä ainoana myhkyränä, pelkän uskon
nojalla. Ajatelkaa, että olen turhamainen, jos tahdotte. Maallinen
suuruus vaatii niin paljon pienuutta voidakseen menestyä, ettei jokin
lisäksi tuleva vajavaisuus ole suurikaan surun aihe.»
»En tiedä, kuinka on naisten laita», vastasi Knight huolettomasti,
»mutta miehelle, jonka on ansaittava elatuksensa, on epäilemättä
onnettomuudeksi, jos hän saa syntymästään jalon luonnonlaadun. Ylevä
sielu vie miehensä köyhäintaloon; voitte niinmuodoin olla oikeassa
pitäessänne turhamaisuuden puolta.»
»Ei, ei, sitä minä en tee», sanoi Elfride katuen. »Mr Knight, kun
olette poissa, lähetättekö minulle jotakin, mitä olette kirjoittanut?
Tekisi mieleni nähdä, kirjoitatteko niinkuin olette viimeksi puhunut,
vaiko paremmalla tuulella ollen. Mikä on teidän oikea itseytenne — se
kyynikko, joka olette ollut tänä iltana, vaiko se hieno filosofi, joka
olette aikaisemmin ollut?»
»Niin, mikä? Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä.»
Keskustelu viivytti heitä pihamaalla ja kuistikolla, kunnes tähdet
alkoivat välkkyä. Elfride kohotti katseensa ja virkkoi jotain
virkkaakseen —
»Tuolla on kirkas tähti ihan yläpuolellani.»
»Jokainen tähti on jossakin suoraan yläpuolella.»
»Onko? Niin, tietysti. Missä on tuo?» Hän osoitti sormellansa.
»Se vaappuu kuin valkoinen haukka erään Kap Verdin saaren yläpuolella.»
»Entä tuo?»
»Se silmäilee Niilin lähteitä.»
»Entä tuo levolliselta näyttävä?»
»Se vartioi pohjoisnapaa koko päiväntasaaja näköpiirinänsä. Ja tuo
joutilas tuolla alhaalla, jonka näkyvistä olemme kohta vierineet pois,
on Intiassa — erään nuoren ystäväni pään päällä. Hän kenties katselee
zenitissämme olevaa tähteä, joka siellä riippuu alhaalla näköpiirin
rajalla, ja ajattelee sen merkitsevän paikkaa, missä hänen uskollinen
lemmittynsä asustaa.»
Elfride katsahti Knightiin epäluuloisesti. Tarkoittiko hän häntä,
Elfrideä? Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja, mutta hänen asenteensa
tuntui osoittavan, ettei ollut niin laita.
»Tähti on minun pääni päällä», virkkoi Elfride epäröiden.
»Tai kenen muun hyvänsä Englannissa.»
»Niin, niinpä kyllä.» Elfride huokasi helpotuksesta.
»Minä luulen, että hänen vanhempansa ovat tämän kreivikunnan asujaimia.
Minä en heitä tunne, vaikka olen ollut useita vuosia hänen kanssaan
kirjevaihdossa. Onnekseen tai onnettomuudekseen hän rakastui ja lähti
sitten Bombayhin. Sittemmin en ole hänestä paljoa kuullut.»
Knight ei jatkanut vapaaehtoista esitystänsä, ja vaikka Elfride
tuokion ajan taipui käyttämään hyväkseen hänen vast’ikään antamaansa
rehellisyyden läksytystä, hänen lihansa oli heikko, ja aie hajosi
hiljaisuudeksi. Knightin sokeissa sanoissa tuntui piilevän moitetta,
mutta Elfride ei kyennyt selvästi määrittelemään mitään vilpillisyyttä,
johon hän olisi tehnyt itsensä vikapääksi.