Knightin puheessa ei ollut jälkeäkään siitä kevyestä tutunomaisuudesta,
joka älykkäin imartelun kosketuksin saa naishenkilön unohtamaan puhujan
abstraktiset mielipiteet. Niinpä ei kumpikaan heistä virkkanut enempää
hiuksista, silmistä eikä kehityksestäkään. Elfriden mielen vallanneet
oman vähäpätöisyyden tunnot olivat käyneet epämieluisan selviksi, ja
hänen paha mielensä ilmeni hänen kasvoissaan. Keskustelu oli kaiken
aikaa taipunut rauhallisesti mutta varmasti häntä halventamaan, joten
hän mielellään otti Stephenin jälleen suosioonsa voidakseen itseänsä
puolustella. Stephen, arveli hän, ei olisi ollut niin lemmetön, että
olisi ihastellut toisenlaisia piirteitä ja ominaisuuksia kuin hänen.
Totta kyllä, että Stephen oli selittänyt häntä rakastavansa; mr Knight
ei ollut milloinkaan mitään sellaista sanonut. Tuo ei oikeastaan
kumminkaan asiaa muuttanut, ja se tunto, että Knight piti häntä
mitättömänä, jäi yhä jäljelle. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen —
jos Stephen olisi rakastanut häntä huolimatta erilaisesta maustaan, ja
jos Knight olisi ollut välinpitämätön huolimatta siitä, että Elfride
oli lähellä hänen ihannettansa, niin hänen ajatuksensa olisivat voineet
olla paljoa onnellisemmat. Asiain nykyisellä kannalla ollen Stephenin
ihailu saattoi johtua intohimon aiheuttamasta sokeudesta. Voihan olla
niin, että jokaisen älykkään miehen arvostelu koitui hänen tuomioksensa.
Lauantai-iltapäivänä he joutuivat vanhempien seuraan, joten ei syntynyt
enää kahdenkeskistä keskustelua heidän välillensä. Kun Elfride oli
sinä iltana mennyt makuulle, hänen ajatuksensa palasivat samaan
asiaan. Toisena hetkenä hän väitti olevan ilkeämielistä puhua niin
ratkaisevasti kuin Knight oli puhunut, toisena se taas ilmeni hänelle
aito rehellisyytenä.
»Onnetonta, millainen mitätön minä olen!» virkkoi hän huoaten.
»Hänenlaisensa henkilöt, jotka liikkuvat maailmassa, eivät välitä
vähääkään minun ajatuksistani enempää kuin ulkomuodostanikaan.»
Henkilö, joka on tuolla tavoin vallannut kokonaan naisen mielen, on
kenties puolimatkassa hänen sydämeensä; onhan noiden kahden aseman
välimatka tunnetusti varsin lyhyt.
»Lähdettekö tosiaankin pois tällä viikolla?» kysyi mrs Swancourt
Knightiltä seuraavana iltana, sunnuntaina.
He astelivat kaikin hitaasti kukkulalle kohti kirkkoa, jossa nyt oli
määrä pitää viimeinen jumalanpalvelus verrattain harvinaiseen aikaan
— illalla eikä iltapäivällä — ennen rappeutuneiden osien lopullista
hävittämistä.
»Minä aion lähteä Bristolista Corkiin», vastasi Knight, »ja sitten
menen Dubliniin.»
»Palatkaa tätä tietä ja viipykää sitten hieman kauemmin», sanoi
kirkkoherra. »Viikko ei ole mitään. Olemme tuskin ehtineet kunnolla
havaita teidän täällä olevan. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu —»
Kirkkoherra vaikeni äkkiä. Hän oli unhottanut, että oli sunnuntai, ja
olisi luultavasti noudatellut arki-ajatuksiansa, ellei tuuli olisi
heilahduttanut hänen virkapukunsa helmaa hänen näkyviinsä siten hänelle
asiasta muistuttaen. Hän ohjasi kertomuksensa kohta toiselle tolalle
niin taitavasti kuin olosuhteet vaativat.
»Kertomus Juudan Betlehemiin matkustavasta leviitasta, jonka otin
saarnani aiheeksi toissa sunnuntaina, sopii varsin hyvin tähän
asiaan», lausui hän niinkuin ainakin mies, joka ei suinkaan ole
vastikään aikonut kertoa arkista tarinaa, vaan on jo viikkomääriä
ajatellut ainoastaan sunnuntaisia asioita. »Mitä hän oikeastaan
levottomuudellansa voitti? Jos hän olisi jäänyt jebusiittien kaupunkiin
eikä olisi siinä määrin Gibeasta välittänyt, niin hänelle ei olisi
sattunut mitään vaikeuksia.»
»Mutta hän oli jo menettänyt viisi päivää», virkkoi Knight sulkien
silmänsä kirkkoherran kiitettävältä suunnanmuutokselta. »Hänen vikansa
oli siinä, että hän oli alunpitäen omaksunut viivyttelyjärjestelmän.»
»Aivan oikein; minun esimerkkini pettää.»
»Mutta ei se vieraanvaraisuus, joka oli tarinan aiheuttajana.»
»Sinä siis tulet joka tapauksessa», vaatieli mrs Swancourt, joka
oli havainnut tytärpuolensa kasvoihin kohonneen tuskin huomattavan
ikävyyden ilmeen Knightin ilmoittaessa aiheestansa.
Knight puolittain lupasi käydä talossa paluumatkallansa, mutta
hänen lupauksensa epävarmuus riitti saamaan Elfriden alakuloisen
mielenkiinnon kohdistumaan kaikkeen siihen, mitä hän jäljellä olevina
hetkinä teki. Kun apulaispappi oli toimittanut sinä päivänä jo kaksi
jumalanpalvelusta, niin mr Swancourt oli ottanut pitääkseen huolen
koko iltahartaudesta, ja Knight luki hänelle tekstit raamatusta.
Auringonvalo tulvi sisään rappeutuneesta lännenpuolisesta ikkunasta
valaisten kaikkia hartaushetken osanottajia kultaisella hohteellaan.
Lukevaa Knightiä valaisi sama pehmeä loiste. Urkujen ääressä istuva
Elfride silmäili häntä sykähtelevin alakuloisin tunnoin, jota elätteli
se vakaumus, että hänen elämänpiirinsä oli saavuttamattomissa. Knightin
harkiten lukiessa määrättyä kohtaa — kappaletta Eliaan historiasta —
hänen syvä äänensä kajahteli niin ilmeisesti Elfriden olemassaolosta
vähääkään välittämättä, että hänen läsnäolonsa herätti Elfridessä
sellaisen luoksepääsemättömyyden tunnon, jota hänen poissaolonsa tuskin
olisi kyennyt aiheuttamaan.
Kun Elfride sitten kääntyi hetkiseksi katselemaan painuvan päivän
loistoa, hänen katseensa sattui erääseen läntisellä parvekkeella
istuvaan naishenkilöön. Hänen näkemänsä kalpeat kasvot olivat Jethwayn
lesken, jota Elfride ei ollut monestikaan tavannut sen aamun jälkeen,
jolloin oli palannut Stephen Smithin seurassa. Tuo aivan vähävarainen
vaimo näytti viettävän aikansa matkustelemalla Endelstowin kirkkomaan
ja sen Southamptonin ympäristössä sijaitsevan maakylän hautausmaan
väliä, missä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt tässä kirkossa, ja hänellä näytti
olleen jokin erikoinen syy valitessaan istuinpaikkansa. Parvekkeen
ikkunasta näkyi selvästi hänen poikansa hauta — se oli lähimpänä
esineenä sillä näkymöllä, jonka ulkoreunaa kiersi muuttumaton
merenulappa.
Kirkkoon tulvivat säteet valaisivat hänenkin kasvojansa. Ne kääntyivät
nyt kohti Elfrideä jäykin ja katkerin ilmein, jonka paikan juhlallisuus
koroitti sille oikeastaan kuulumattomaan traagilliseen arvokkuuteen.
Tyttö paneutui jälleen alkuperäiseen asentoonsa entistä rauhattomampana.
Elfriden tunneliikuntojen luonteeseen kuului, että ne itsestään
kävivät yhä voimakkaammiksi ja purkautuivat piankin ilmi. Tarvittiin
vain vähäinen kosketus — jokin runo, auringonlasku, taitavasti
helähdytetty soittimenkieli, epämääräinen kuvittelu olivat tavallisia
laukaisijoita. Knightin kunnioituksen tavoittelu, joka oli johtamassa
hänen rakkautensa kaipuuseen, teki nykyisen tilanteen riittäväksi.
Polvistuessaan ennen kirkosta lähtöä, auringon säteiden kohottua kattoa
hiveleviksi ja kirkon alempien osien jäätyä pehmeään varjoon, hän ei
voinut olla ajattelematta Coleridgen synkkää runoelmaa »Kolme hautaa»,
ja kun hän ajatteli mrs Jethwayn häntä kiroavan, hän itki niin, että
hänen sydämensä oli pakahtua.
Heidän lähtiessään kirkosta aurinko parhaillaan meni mailleen, ja
maisema jäi ikäänkuin tasanteeksi, jolta kaunopuhuja on vastikään
poistunut, joten kuulijoilla ei ole muuta neuvoa kuin nousta ja lähteä
kotiin. Mr ja mrs Swancourt lähtivät vaunuissa, Knight ja Elfride
pitivät parempana astella jalkaisin, kuten taitava vanha naittajakin
oli toivonut. He lähtivät yhdessä alas kukkulalta.
»Teidän lukunne miellytti minua, mr Knight», havaitsi Elfride
sanovansa. »Te luette paremmin kuin isä.»
»Minä kiitän jokaista, joka kiittää minua. Te soititte oivallisesti,
miss Swancourt, ja sangen oikein.»
»Oikein — niin kyllä.»
»Teille on varmaan suuri huvi ottaa toimeliaasti osaa
jumalanpalvelukseen.»
»Mielelläni minä soittaisin tuntehikkaammin. Mutta minulla ei ole hyvää
nuottivarastoa, ei hengellisiä eikä maagisia sävellyksiä. Mielelläni
omistaisin pienen sievän kokoelman — hyvin valitun, ja minulle
lähetetyt uudet kappaleet saisivat olla yksinomaan todella arvokkaita.»
»Olen iloinen kuullessani toivelmanne. On merkillistä, kuinka harvat
naiset rakastavat musiikkia todellisena tarkoitusperänä eikä vain
välineenä — vaikka jätämme kerrassaan huomioonottamatta ne, joissa
ei ole mitään sisältöä. Enimmäkseen he rakastavat sitä sivuseikkojen
vuoksi. En ole milloinkaan tavannut naista, joka rakastaa musiikkia
niinkuin tusinanverta tuntemiani miehiä.»
»Kuinka vedätte rajaviivan, joka erottaa toisistaan ne naiset, joissa
on jotakin sisältöä, niistä, joissa ei mitään ole?»
»Niin», virkkoi Knight hetkisen mietittyään, »minä tarkoitan
sisällöttömillä sellaisia, jotka eivät välitä mistään perusteellisesta.
Tässä eräs esimerkki: Minä tunsin erään miehen, jolla oli nuori
naisystävä. Hän oli neitoon kovin mieltynyt; olipa heidän määrä mennä
naimisiinkin. Neito näytti harrastavan runoutta, ja mies tarjosi
hänelle valittavaksi kahden englantilaisen runoilijan teokset, joita
hän oli sanonut kovin mielivänsä. Mies kysyi: »Kumman niistä haluat
minun mieluummin lähettävän?» Neito vastasi: »Sievä korvarengaspari,
Bond Streetin varrelta ostettu, olisi niitä kumpaakin somempi.» Minun
mielestäni tytössä ei ollut paljoa muuta kuin turhamaisuutta, ja te
ajattelette varmaan samoin.»
»Niin kyllä», virkkoi Elfride väkinäisesti.
Knight sattui silmäämään hänen kasvojansa, havaitsi ilmeen
teennäisyyden ja näytti epäilevän.
»Te, miss Swancourt, ette olisi sellaisessa tapauksessa antanut
etusijaa helyille?»
»En, enpä tosiaankaan luule, että olisin niin tehnyt», sopersi Elfride.
»Minä asetan teidät kokeen alaiseksi», sanoi vääjäämätön Knight.
»Kumman haluatte näistä kahdesta jokseenkin samanarvoisesta esineestä:
hyvin valitun kokoelman parasta musiikkia, josta vastikään puhuitte
— safiaaniin sidottuna, pähkinäpuisessa kotelossa, lukkoineen ja
avaimineen — tai parin korvarenkaita, sievimmät, mitä Bond Streetin
ikkunoista löytyy?»
»Tietysti nuottikokoelman», vastasi Elfride teennäisen vakavasti.
»Oletteko ihan varma?» kysyi Knight painokkaasti.
»Aivan varma», sanoi Elfride hiljaa, »jos voisin varmasti ostaa
korvarenkaat jälkeenpäin.»
Knight, hieman moitittavasti, piti ilonansa kiistellä tuon
tykyttelevän, vilkasliikkeisen olennon kanssa, jonka kiihtyvä
luonnonlaatu teki sellaisen menettelyn eräänlaiseksi julmuudeksi.