Endelstowin kirkon vanha torni oli ehtinyt olemassaolonsa viimeisiin
viikkoihin. Sen sijaan oli määrä rakentaa uusi arkkitehti Hewbyn,
Stephenin lähettäjän, piirustusten mukaan. Kirkkomaalle oli tuotu
lankkuja ja parruja, kellot oli otettu alas, yöpöllöt olivat hylänneet
tuon esi-isiensä kodon, ja kuusi valkoiseen parkkumiin puettua
ikonoklastia, joille luhistuva rakennus oli jonkinlainen Mumbo
Jumbo, oli sijoittunut kylään kohta aloittaakseen kivien paikoiltaan
siirtämisen.
Tämä oli Knightin saapumisen jälkeinen päivä. Nauttiakseen merelle
päin avautuvasta näköalasta viimeisen kerran mrs Swancourt, Knight
ja Elfride nousivat torniin. Mr Swancourt asteli edellä äänekkäästi
puhkuen, ja hänen puolisonsa yritti tulla perässä äänettömänä, mutta
yhtä ankaraa vaivaa nähden. He olivat tuskin ehtineet tornin huippuun,
kun suuri, synkeä pilvenlonka, jossa ilmeisesti piili sadetta, ukkosta
ja salamoita, näkyi lähestyvän pohjoisesta.
Varovaiset vanhemmat henkilöt ehdottivat välitöntä palaamista ja
ryhtyivät omalta osaltansa sitä toteuttamaan.
»Hyvänen aika», huudahti mrs Swancourt, »kunpa emme olisi tänne
nousseet!»
»Me astelemme alas hitaammin kuin te nuoret», sanoi kirkkoherra olkansa
yli, »joten teillä ei ole syytä lähteä, ennenkuin me olemme lähellä
maankamaraa; muuten törmäätte meihin ja taitatte niskanne tornin
pimeydessä.»
Elfride ja Knight siis odottivat, kunnes tie olisi selvä. Knight ei
ollut sinä aamuna puheliaalla tuulella. Elfride oli sangen juro hänen
osoittamansa huomaavaisuuden puutteen vuoksi, jonka puolestaan arveli
johtuvan siitä, ettei Knight katsonut hänen olevan sen arvoisen, että
kannatti hänelle mitään sanoa. Knightin seisoessa katsellen pilven
nousua hän lähti toiselle puolelle ja muisti erään huiman teon, jonka
oli edellisenä vuonna suorittanut. Hän oli kävellyt tornin kaidetta,
jossa ei ollut huippua eikä sakaraa ja joka suunnilleen kyynärän
levyisenä muodosti tasaisen askelten alan kaikilla neljällä taholla.
Vähääkään ajattelematta, mitä teki, hän astui kaiteelle kuten ennenkin
ja alkoi kävellä sitä pitkin.
»Me olemme alhaalla, Henry serkku», huusi mrs Swancourt tornin
juurelta. »Tulkaa jäljessämme, milloin haluatte.»
Knight kääntyi ja näki Elfriden aloittavan ylhäisen kulkunsa. Neidon
ajattelemattomuus kohotti hänen kasvoihinsa levottomuuden ja harmin
punan.
»Minä pidin teitä tosiaankin ymmärtäväisempänä», sanoi hän.
Elfride hieman punastui ja asteli eteenpäin.
»Miss Swancourt, minä vaadin teitä astumaan alas!» huudahti hän.
»Minuutin kuluessa. Ei tässä mitään vaaraa ole. En ole tässä
ensimmäistä kertaa.»
Sanojen aiheuttaman vähäisen järkytyksen johdosta Elfriden jalka
tarttui kivien raossa olevaan pieneen mättääseen, ja hän menetti
tasapainonsa. Knight hypähti luo, kasvoissa kauhun ilme. Näytti
huolehtivan Sallimuksen erikoiselta asiaanpuuttumiselta, että
hän horjahti kaiteen sisäkulmaan, eikä sen ulkopuolelle pudoten
lyijykatolle, pari-kolme jalkaa alaspäin.
Knight tempasi hänet kuin puristimeen ja sanoi läähättävin äänin:
»En ole milloinkaan nähnyt naista, joka olisi ollut kyllin hurja
ryhtyäkseen tuollaiseen tekoon! Hyvä Jumala, teidän pitäisi hävetä
itseänne!»
Kuoleman varjon läheisyys oli saanut Elfriden sairaaksi ja kalpeaksi,
ennenkuin Knight ennätti mitään sanoa. Knightin sanat vaikuttivat
häneen siinä tilassa ylen voimakkaasti, ja hän pyörtyi pitelijänsä
syliin.
Elfriden silmät eivät olleet suljettuina kuin neljäkymmentä sekuntia.
Hän avasi ne ja muisti heti tilanteen. Knightin kasvot eivät enää
ilmaisseet ankaraa harmia, vaan sääliä. Hänen tuimat lausumansa olivat
aika tavalla häntä säikähdyttäneet, ja Elfride pyrki irtautumaan.
»Jos kykenette seisomaan, niin miksei», virkkoi Knight irroittaen
käsivartensa. »Tuskin tiedän, mikä olisi oikeampaa: nauraako
päähänpistollenne, vai nuhdella teitä sen mielettömyydestä.»
Elfride vaipui kohta lyijytasanteelle. Knight nosti hänet jälleen.
»Oletteko loukannut itsenne?» kysyi hän.
Elfride sopersi vastaukseksi jotakin sekavaa ja yritti hymyillä. Sitten
hän äkkiä käänsi kasvonsa toisaanne ja sanoi: »Minä vain säikähdin.
Päästäkää minut!»
»Mutta ettehän kykene kävelemään», sanoi Knight.
»Te ette sitä tiedä; kuinka tietäisittekään? Minä vain säikähdin,
kuten jo sanoin», vastasi hän ärtyneesti ja nosti kätensä otsallensa.
Silloin Knight huomasi, että hänen ranteensa oli pahoin haavoittunut,
luultavasti johonkin terävään reunaan sattuessaan. Elfridekin näytti
sen huomaavan ja tuntevan vasta nyt, ja hän menetti jälleen tajunsa
minuutin ajaksi. Knight sitoi nopeasti haavan taskuliinallansa. Kaiken
muun lisäksi alkoi ukkospilvi sirotella suuria pisaroita. Knight
katsahti loitommalle ja näki kirkkoherran pyrkivän kotia kohti ja mrs
Swancourtin vaapottelevan hänen vierellänsä ahdistetun ankan tavoin.
»Kun olette niin heikko, on parasta, että sallitte minun kantaa teidät
alas», sanoi Knight, »tai ainakin sisäpuolelle suojaan sateelta.» Mutta
kun Elfride ei suostunut kannettavaksi, hänen oli mahdoton tukea häntä
enempää kuin muutamien porrasaskelmien verran.
»Tämä on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä», huudahti Knight sallien
hänen istuutua.
»Niinpä kyllä!» sopersi Elfride kyynelsilmin. »Minä sanon, etten tahdo
minua kannettavan, ja te sanotte sen olevan mieletöntä!»
»Se on mieletöntä.»
»Ei, sitä se ei ole!»
»Se on mieletöntä minun nähdäkseni. Joka tapauksessa sen kaiken aiheena
on mielettömyys.»
»Minä olen toista mieltä. Ja teidän ei pidä olla minulle niin vihainen;
minä en ole sen arvoinen.»
»Epäilemättä olette. Te olette ruhtinaiden vihan arvoinen, kuten
eräästä toisesta samanlaisesta on sanottu. Kietokaa nyt käsivartenne
kaulaani, jotta voin kantaa teidät alas teitä loukkaamatta.»
»En, en.»
»On parasta, että suostutte, koska teille muuten ei jää varaa valita.»
Elfride keikahdutti päätänsä.
»Älkää nyt tempoko, kun yritän teitä kantaa.»
»En voi sille mitään.»
»Alistukaa siis rauhallisesti.»
»En huoli, en huoli», sopersi hän heikoin äänin ja silmät suljettuina.
Knight otti hänet käsivarsillensa, astui torninportaisiin ja alkoi
laskeutua hitain ja varovaisin askelin. Sitten hän tarkasti ranteessa
olevaa haavaa lempeästi kuin lastansa hoitava äiti. Hänen siinä
pyyhkiessään ja siteessään Elfriden kasvoista katosi kiusallisen
välinpitämättömyyden ilme, ja sen sijaan tuli jonkinlainen häveliäs
ihmetys, johon liittyi vähäisiä kivun värähtelyjä.
Kumpaankin kalpeaan poskipäähän ilmestyi pieni punainen täplä, joka
laajeni laajenemistaan. Elfride odotti mielettömyyttänsä koskevan
nuhtelun kohta toistuvan, mutta Knight sanoikin vain:
»Luvatkaa minulle, ettette _milloinkaan_ enää kävele kaidetta pitkin.»
»Se hajoitetaan aivan pian, joten lupaan sen.» Muutaman minuutin
kuluttua hän jatkoi hiljaisemmin ja vakavasti: »Te, kuten jokainen
muukin, varmaan tunnette sen oudon tunnon, joka meissä toisinaan on
siitä, että elämämme jonakin hetkenä esiintyy kahdesti elettynä.»
»Että olemme aikaisemmin eläneet saman tuokion?»
»Tai tulemme vasta elämään. Niin, minusta tuntui tuolla tornissa, että
me tulemme vielä yhdessä kokemaan jotakin tuon tapahtuman kaltaista.»
»Jumala siitä varjelkoon!» sanoi Knight. »Luvatkaa minulle, ettette
koskaan millään ehdolla kävele missään tuollaisessa paikassa.»
»Minä lupaan.»
»Me tiedämme, ettei sellaista tapahtumaa ole sattunut milloinkaan
ennen. Te vannotte, ettei se tule koskaan uudistumaan. Niin ollen en
ajattele enempää moista mieletöntä haavetta.»
Oli satanut melkoisen rankasti, mutta salamaa ei ollut näkynyt.
Muutaman minuutin kuluttua rajuilma taukosi.
»Tarttukaa nyt käsivarteeni, olkaa hyvä.»
»Oh, ei, se ei ole tarpeen.»
Tuo uusi jurouteen lankeeminen johtui siitä, että Knight oli jälleen
liittänyt häneen mainesanan mieletön.
»Joutavia; sataa jälleen tuossa paikassa, ja teillä ei ole puoltakaan
peittoa.» Knight tarttui muitta mutkitta hänen käteensä, veti sen
kainaloonsa ja piteli sitä niin kiinteästi, ettei hän olisi kyennyt
sitä vaivatta irroittamaan. Elfride tunsi olevansa ensi kerran kuin
varsa liekaköydessä, mutta pelkäsi osoittaa kiukkuansa ja tunsi
mielensä kovin keventyvän, kun näki kulman takaa vaunujen saapuvan
häntä hakemaan.
Elfriden loukkaantuminen selitettiin, mikäli oli välttämätöntä, heidän
ehtiessään sisään, mutta kumpikin varoi sanallakaan mainitsemasta,
mikä oli ollut onnettomuuden aiheena. Iltapäivän kuluessa Elfrideä ei
näkynyt, mutta päivälliselle hän ilmaantui niin hilpeänä kuin ainakin.
Seurusteltuaan sillävälin yksinomaan mrs Swancourtin ja kirkkoherran
kanssa Knight havaitsi myöhemmin joutuneensa jälleen saliin Elfriden
seuraan. Elfride oli silmäillyt eräässä kuvalehdessä esitettyä
sakkiongelmaa.
»Pidättekö sakkipelistä, miss Swancourt?»
»Pidän kyllä. Se on minun mieluisin älyllinen leikkini; tosiaankin
kaikkia muita verrattomasti mieluisampi. Pelaatteko te?»
»Minä olen pelannut, mutta en aivan hiljattain.»
»Haasta hänet kilpasille, Elfride», sanoi kirkkoherra leppoisasti. »Hän
pelaa erittäin hyvin ollakseen naishenkilö.»
»Pelaammeko?» tiedusteli Elfride.
»Epäilemättä. Minulle se on oleva ilo.»
Peli alkoi. Mr Swancourt oli unhottanut Stephen Smithin kanssa
edellisenä vuonna sattuneen samanlaisen tapahtuman. Elfride ei
ollut unohtanut; mutta hän oli alkanut pitää periaatteenansa
sitä ehdotonta totuutta, että pakko olla edelleenkin uskollinen
Stephenille epäilemättä yllytti horjuvaiseen käytökseen melkein yhtä
ehdottomasti kuin horjuvaisuus itse — tosiasia, joka tulisi suomaan
viimeksimainitulle ominaisuudelle hämmästyttävää etua, mikäli se tulisi
ilmenemään.
Erään parhaimmillekin pelaajille toisinaan sattuvan erehdyksen
vuoksi Knight sijoitti torninsa erään Elfriden sotamiehen syliin.
Se oli Elfriden ensimmäinen etu. Hän näytti riemuitsevan — jopa
armottomastikin.
»Pyhän Yrjön nimessä, mitä ajattelukaan!» virkkoi Knight rauhallisesti,
mutta ei sitten välittänyt sen enempää koko onnettomuudesta.
»Me kai noudatamme klubisääntöjä, eikö totta, mr Knight?» sanoi Elfride
suositellen.
»Epäilemättä», vastasi mr Knight, vaikka hänen mieleensä samassa
johtuikin, että hän oli sallinut Elfriden pari-kolme kertaa siirtää
takaisin hänen hartaasti vakuutettuaan, että sellainen siirto oli
ilmeinen erehdys.
Elfride tarttui kohta onnettomaan torniin, ja peli jatkui hänen
ollessaan pikemmin voiton puolella. Sitten Knight voitti korvauksen,
pääsi entiseen asemaansa ja ahdisteli häntä ankarasti. Elfride
hämmentyi ja sijoitti kuningattarensa Knightin jäljellejääneen tornin
riviin.
»Kas — kuinka typerää! Minä vakuutan, etten nähnyt teidän tornianne.
Täytyisihän olla ihan mieletön sijoittaakseen kuningattarensa siihen
tieten tahtoen!»
Hän puhui hermostuneesti, puolittain odottaen, että hänen vastustajansa
antaisi hänelle siirron takaisin.
»Epäilemättä», virkkoi Knight lempeästi ja ojensi kätensä kohti
kuninkaallista uhriansa.
»Niin ollen ei ole kovin mieluisaa käyttää sitä hyväkseen», sanoi
Elfride hieman ärtyisästi.
»Ellen erehdy, sanoitte seurattavan klubisääntöjä?» vastasi Knight
ystävällisesti ja otti armotta kuningattaren valtoihinsa.
Elfriden teki mieli alkaa jurotella, mutta hän häpesi sitä. Kyynelet
olivat tulvahtaa hänen silmiinsä. Hän oli yrittänyt kovin, ajatellut ja
yhä ajatellut, kunnes hänen aivonsa olivat yhtenä ainoana pyörteenä, ja
hänestä tuntui armottomalta joutua sellaisen kohtelun alaiseksi.
»Minun mielestäni on —» aloitti hän.
»Mitä?»
— »epäystävällistä käyttää hyväkseen minun tekemääni ilmeistä
erehdystä.»
»Minä menetin tornini samanlaisen pelkän erehdyksen nojalla», sanoi
vihollinen leppymättömällä äänellä, katsettaan kohottamatta.
»Niin, mutta —» Mutta koska hänen logiikkansa oli ehdottomasti
kestämätön, hän tyytyi pelkkään vastalauseeseen. »Minä en voi sietää
sitä kylmäkiskoista tapaa, jota viljelevät klubit ja ammattipelaajat,
esimerkiksi Staunton ja Morphy. Ikäänkuin se itse asiassa mitään
merkitsisi, oletteko irroittanut sormenne siirrettävästänne vai ettekö!»
Knight hymyili yhtä armottomasti kuin ennenkin, ja he pelasivat vaieten
edelleen.
»Sakki!» sanoi Knight.
»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi ja näyttäen hyvin lämpimältä.
»Erittäin mielelläni», vastasi Knight.
»Sakki», sanoi Knight jälleen neljänkymmenen minuutin kuluttua.
»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi.
»Minä annan teille ennakolta juoksijan», sanoi Knight ystävällisesti.
»Ei, kiitos», vastasi Elfride muka kohteliaan huolettomasti.
»Sakki», virkkoi hänen vastustajansa ilmaisematta vähintäkään
mielenliikutusta.
Olipa Elfriden mieli nyt toisenlainen kuin silloin, kun hän teki
tahallaan virheitä, jotta Stephen Smith voittaisi!
Oli makuullemenon aika. Elfride lähti huoneeseensa, mieli ylenmäärin
hämmentyneenä, täynnä nöyryytystä senvuoksi, että oli joutunut häviölle
kerran toisensa jälkeen, vaikka oli itse ollut hyökkääjänä. Nautittuaan
pari-kolme vuotta isänsä mielessä — joka muodostikin melkein koko hänen
maailmansa — erinomaisen pelaajan mainetta, hän tunsi häviönsä sitäkin
sietämättömämmäksi.
Vuoteessa ei tullut uni hänen lohduttajakseen; tuo suloinen olento
on siinä suhteessa ylen arka ystävä, pakenee pienintäkin häiritsevää
pilveä. Maattuaan valveillaan kello kahteen saakka hän johtui
kelvolliselta tuntuvaan ajatukseen. Hän nousi hiljaa, sytytti kynttilän
ja nouti kirjastosta sakkipelin oppikirjan. Palattuaan huoneeseensa
hän istui vuoteessaan ja tutki nidosta uutterasti aina kello viiteen
asti, jolloin hänen silmäluomensa tuntuivat ylen raskailta. Sitten hän
sammutti valon ja paneutui jälleen makuulle.
»Sinä näytät kalpealta, Elfride», sanoi mrs Swancourt seuraavana aamuna
aamiaispöydässä. »Eikö totta, Harry serkku?»
Nuori tyttö, joka on tuskin ollenkaan kipeä, tulee melkein välttämättä
kipeäksi, kun kaikki silmät jonkin huomautuksen nojalla alkavat häntä
vartioida. Kaikki silmäilivät Elfrideä. Hän oli tosiaankin kalpea.
»Olenko kalpea?» kysyi hän heikosti hymyillen. »Minä en paljoa
nukkunut. Minua ahdistelivat kokonaiset armeijat juoksijoita ja
hevosia, teinpä mitä tahansa.»
»Sakki ei ole mikään otollinen asia juuri ennen makuullemenoa,
varsinkaan ei sinunlaisillesi helposti kiihtyville henkilöille. Älä
pelaa milloinkaan enää myöhään illalla.»
»Sensijaan minä pelaan varhain. Serkku Knight», sanoi hän mrs
Swancourtia jäljitellen, »tahdotteko tehdä minulle palveluksen?»
»Vaikka puolen valtakuntaani vaatisitte.»
»Pelatkaa vielä yksi erä.»
»Milloin?»
»Nyt heti; kohta kun olemme ehtineet syödä aamiaisen.»
»Joutavia, Elfride», sanoi hänen isänsä. »Miksi teet itsesi tuolla
tavoin pelin orjaksi?»
»Minä tahdon, isä. Totta puhuen minä olen hermostunut senvuoksi, että
jouduin niin häpeällisesti häviölle. Ja mr Knight ei ole millänsäkään.
Mitäpä vahinkoa siitä niinmuodoin voi olla?»
»Pelataan kaikin mokomin, jos niin tahdotte», sanoi Knight.
Aamiaisen jälkeen taistelijat vetäytyivät kirjaston rauhaan, ja ovi
suljettiin. Elfride näytti kyllä arvaavan, että hänen käytöksensä oli
säännötön ja hämmästyttävässä määrässä sovinnaisuuden pakosta vapaa.
Pahinta oli se, että hän oli Knightin kasvoissa huomaavinaan hieman
ilostelevan ilmeen.
»Luulenpa, että pidätte minua mielettömänä», sanoi hän uhkarohkeasti,
»mutta minä aion nyt panna parastani ja nähdä, enkö teitä voita.»
»Niinpä kyllä; mikään ei ole luonnollisempaa. Vaikka pelkäänkin,
etteivät maailmannaiset käytä sitä keinoa jouduttuaan häviölle.»
»Miksi niin?»
»Koska he tietävät, että voiton veroinen on taito hälventää pois muisto
siitä, että heidät on voitettu, ja koska he suuntaavat siihen koko
tarkkaavaisuutensa.»
»Minä olen tietenkin jälleen väärässä.»
»Teidän väärässä-olonne voi olla mieluisampi kuin heidän
oikeassa-olonsa.»
»Minä en oikein tiedä, tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte, vai
pidättekö minua vain pilananne», sanoi Elfride silmäillen häntä
epäluuloisesti, vaikka taipuikin omaksumaan imartelevamman vaihtoehdon.
»Olenpa melkein varma siitä, että te pidätte itsekylläisyytenä, kun
uskallan ryhtyä teidän vastustajaksenne. Mutta jos niin ajattelettekin,
niin minä olen sitä mieltä, ettei itsekylläisyys ole sellaisessa
tapauksessa mikään rikos.»
»Kenties ei. Vaikka ei suinkaan hyvekään.»
»On kyllä, taistelussa! Nelsonin urhoollisuus perustui hänen
itsekylläisyyteensä.»
»Tosiaanko! Silloin perustui siihen hänen kuolemansakin.»
»Ei, ei, ei! Sanoohan profeetta Shakespeare jossakin kirjassaan, ettei
ole kehnompaa taistelijaa kuin se, joka pelkää ja häviää, taistellen
kuoleva sitävastoin vie voiton kuolemastakin.»
He istuutuivat, ja ottelu alkoi, Elfriden siirtäessä ensiksi. Peli
jatkui. Elfriden sydän tykytti niin kiivaasti, ettei hän voinut istua
hiljaa. Hän pelkäsi Knightin sen kuulevan. Vihdoin hän sen havaitsikin
— sydämen tykytys näet värähdytteli pöydällä olevia kukkasia.
»Luulenpa, että olisi parempi jättää jatko toistaiseksi», sanoi
Knight, luoden häneen hyväntahtoisen silmäyksen. »Se on teille liikaa.
Kirjoitamme aseman muistiin ja lopetamme erän toiste.»
»Ei, minä pyydän, jatketaan», aneli Elfride. »Minä en saisi rauhaa,
ellen kohta tietäisi tulosta. Teidän siirtovuoronne.»
Kului kymmenen minuuttia.
Äkkiä Elfride säpsähti. »Minä tiedän, mitä teette!» huudahti hän
harmistuneena, kiivas puna poskipäissä ja silmät säihkyen. »Te aiotte
sallia minun voittaa tehdäksenne minulle mieliksi!»
»Miksipä en tuota tunnustaisi», vastasi Knight huolettomasti ja
näyttäen sitäkin levollisemmalta, kun toinen oli ylen hermostunut.
»Mutta te ette saa! Minä en tahdo.»
»Olkoon niin.»
»Ei, se ei kelpaa; minä vaadin teitä lupaamaan, ettette menettele niin
mielettömästi. Se loukkaa minua kovin!»
»Hyvä, arvoisa neiti. Minä en menettele niin mielettömästi. Te ette ole
voittava.»
»Se ei ole vielä todistettu!» vastasi Elfride ylpeästi; ja peli jatkui.
Nyt ei kuulunut muuta kuin vanhan kellon tikitys kirjakaapin päältä.
Kuluu kymmenen minuuttia; Knight voittaa hevosen, Elfride samoin ja
näyttää kokonaiselta Rhadamanthukselta.
Kuluu lisää minuutteja; Elfride ottaa talonpojan ja on voitolla,
verrattain ilmeisesti osoittaen sen tietävänsä.
Vielä viisi minuuttia. Knight voittaa juoksijan; Elfride tasoittaa
asian ottamalla häneltä hevosen.
Kolme minuuttia. Elfride näyttää terhakalta ja vie Knightiltä
kuningattaren; Knight näyttää tyyneltä ja vie kuningattaren Elfrideltä.
Kuluu kahdeksan tai kymmenen minuuttia. Knight vie talonpojan; Elfride
virkahtaa »puh!» mutta ei saa talonpojan varjoakaan korvaukseksi.
Kuluu kymmenen minuuttia. Knight vie taasen talonpojan ja sanoo:
»Sakki!» Elfride sävähtää punaiseksi, vapauttaa itsensä sieppaamalla
Knightiltä juoksijan ja riemuitsee tempauksestansa. Knight vie kohta
hänen juoksijansa; Elfride näyttää ällistyneeltä.
Vielä viisi minuuttia. Elfride suorittaa hyökkäyksen ja vie Knightin
jäljelläolevan juoksijan; Knight vuorostaan vie hänen ainoan hevosensa.
Kaksi minuuttia. Knight sakkaa; Elfriden mieli on nyt kiusallisen
jännityksen tilassa, ja hän varjostaa kasvojansa kädellään.
Vielä muutamia minuutteja. Knight vie häneltä tornin ja uhkaa jälleen
sakkia. Elfride kerrassaan vapisee peläten suunnittelemansa ovelan
yllätyksen tulevan estetyksi.
Viisi minuuttia. »Sakki kahdella siirrolla!» huudahtaa Elfride.
»Jos käy päinsä», vastaa Knight.
»Voi, minä laskin väärin; se on kauheata!»
»Sakki!» sanoo Knight, ja voitto on hänen.
Elfride nousi ja kääntyi pois sallimatta hänen nähdä kasvojansa.
Eteishalliin ehdittyänsä hän juoksi portaita ylös ja huoneeseensa ja
heittäytyi vuoteeseen katkerasti itkien.
»Missä on Elfride?» tiedusteli hänen isänsä väliaterialla.
Knight odotti jännittyneenä vastausta. Hän oli toivonut näkevänsä
Elfriden jälleen jo tätä ennen.
»Hän ei voi hyvin», kuului vastaus.
Mrs Swancourt nousi ja lähti yläkertaan Elfriden luo.
Ovella seisoi Unity, jonka asema uudessa talossa oli kamarineidin ja
sisäkön välimaalta.
»Hän nukkuu sikeästi, armollinen rouva», kuiskasi Unity.
Mrs Swancourt avasi oven. Elfride makasi vuoteessaan täysissä
pukimissa, kasvot tulikuumina ja käsivarret ojennettuina. Hän kääntyi
tavan takaa levottomasti kyljeltä toiselle ja sopersi sakkipelissä
käytettyjä sanoja.
Mrs Swancourtissa oli hieman tohtorin vikaa, ja hän tunnusteli nukkujan
valtimoa. Se surisi kuin harpunkieli, lähes sataviisikymmentä iskua
minuutissa. Mrs Swancourt siirsi nukkuvan tytön hellästi mukavampaan
asentoon ja lähti takaisin alakertaan.
»Hän nukkuu», ilmoitti mrs Swancourt. »Hän ei näytä voivan hyvin. Mitä
ajattelitkaan, serkku Knight? Eiväthän hänen aivonsa kestä sellaista
pieksemistä kuin sinun suuri pääsi. Sinun olisi pitänyt ehdottomasti
kieltää häntä enää pelaamasta.»
Kirjailijan kokemukset, mitä nuorten naisten olemukseen tulee, olivat
itse asiassa paljon suppeammat kuin hänen abstraktiset tietonsa hänelle
itselleen ja muille uskottelivat.
»Olen tosiaankin pahoillani», sanoi Knight vilpittömästi asiaa
valittaen. »Mutta nuori neiti varmaan tietää, mikä on hänelle parasta!»
»Siunatkoon, juuri sitä hän ei tiedä. Hän ei milloinkaan ajattele
sellaisia asioita, eihän, Christopher.» Hänen isänsä ja minun täytyy
jaella hänelle käskyjä ja pitää häntä aisoissa, aivan kuin pientä
lasta. Hänen lausumansa kelpaisivat usein jonkin nerokkaan ranskalaisen
sanoiksi, ja hän on vallaton kuin poikaviikari. Mutta ajattelenpa, että
on syytä lähettää hakemaan tri Gransonia — eihän haittaa.»
Mies lähetettiin heti ratsain Castle Botereliin, ja tri Gransoniksi
mainittu herrasmies saapui iltapäivällä. Hän sanoi Elfriden hermoston
olevan ilmeisesti epäkunnossa, määräsi joitakin rauhoittavia rohtoja ja
varoitti häntä missään tapauksessa enää pelaamasta sakkia.
Seuraavana aamuna Knight, kovin itseensä harmistuneena, odotti
omituisen sekavin tuntein häntä saapuvaksi aamiaiselle. Naispalvelijat
tulivat sisään toinen toisensa jälkeen, ja Knight ei voinut
kuolemakseen olla kääntämättä päätänsä, koska toivoi näkevänsä
Elfriden. Mr Swancourt aloitti aamurukouksen häntä odottamatta. Sitten
pujahti joku huoneeseen aivan hiljaa; Knight loi leppoisan katseen
tulijaan, joka oli vain keittäjätär. Knightistä tuntui rukoushetki
rasittavalta.
Hän lähti yksin ulkosalle, ja sattuipa kaiketi ensikerran, ettei
hänestä tuntunut todenperäiseltä se väite, jonka mukaan Luonnon
kauneuksien kanssa seurusteleminen ei ole yksinäisyyttä. Lähestyessään
jälleen taloa hän näki nuoren tuttavansa kulkevan polkua, joka vainion
kulmassa yhtyi hänen kulkemaansa. He kohtasivat toisensa. Elfride oli
riemuissaan ja hämillään; Knightin seuraan tuleminen vaikutti häneen
kuin kirkkoon astuminen.
Knightillä oli kädessään muistiinpanokirja, johon hän parhaillaan
kirjoitti heidän tullessaan toistensa näkyviin. Hän jätti lauseen
kesken ja ryhtyi lämpimästi tiedustelemaan Elfriden terveydentilaa.
Elfride sanoi voivansa aivan hyvin eikä tosiaankaan ollut milloinkaan
näyttänyt terveemmältä. Hänen terveytensä oli yhtä epäjohdonmukainen
kuin hänen toimintansa. Hänen huulensa olivat punaiset, mutta _vailla_
kirsikan kiiltoa, ja niiden punaa ja valkoista ihoa erotti toisistansa
selvä viiva, jossa ei ollut vähintäkään epämääräisyyden ilmettä.
»Muistiinpanojako?» kysyi hän, osoittaen vilkkautta, joka ei niinkään
johtunut asian herättämästä mielenkiinnosta kuin siitä, että hän halusi
saada suistetuksi puhekumppanin ajatukset pois itsestänsä.
»Niin, minä tässä aloittelin. Ja jos sallitte, suoritan sen loppuun.»
Knight seisoi paikallaan ja kirjoitti. Elfride jäi hetkiseksi hänen
viereensä ja asteli sitten eteenpäin.
»Tekisipä mieleni nähdä kaikki ne salaisuudet, joita teillä on tuossa
kirjassa», virkkoi hän hilpeästi olkansa yli.
»En luule, että löytäisitte paljoakaan mielenkiintoista.»
»Varmasti löytäisin.»
»Siinä tapauksessa minulla ei ole enempää sanottavaa.»
»Mutta tahtoisin ensin kysyä teiltä jotakin. Koskeeko kirjanne sisältö
vain matkoja ja kulunkeja, vai onko se mietekirja?»
»Totta puhuakseni se ei ole kumpikaan. Siinä on enimmäkseen
kirjoitelmien luonnoksia, hajanaisia ajatuksia, jotka eivät mitenkään
voi herättää mielenkiintoa kenessäkään muussa kuin minussa itsessäni.»
»Ne kaiketi sisältävät teidän kehiteltyjä ajatuksianne alkiotilassa?»
»Aivan oikein.»
»Jos ne ovat mielenkiintoisia kirjoitelmiksi avarrettuina, niin
epäilemättä paljon mielenkiintoisempia keskitetyssä muodossaan.
Puhdasta ydinmehua, ennenkuin se on muokattu ihmisten nautittavaksi:
'sanoja, jotka polttavat’».
»Pikemmin ilmapalloja, joita ei ole täytetty: hervottomia, muodottomia,
kuolleita. Te tuskin voisitte niitä lukea.»
»Saanko koettaa?» kysyi Elfride yllytellen. »Minä kirjoitin romaanini
siihen tapaan — tarkoitan: kappaleen kerrallansa, ulkosalla — ja minua
huvittaisi nähdä, käyttekö te asiaan käsiksi samoinkuin minä.»
»Tosiaankin vaikea pyyntö. En voine kieltää, kun pyydätte noin suoraan,
mutta —»
»Te pidätte pyyntöäni sopimattomana. Mutta eikö minua siihen oikeuta se
— että kirjoitatte minun seurassani? Jos olisin sattumalta tavoittanut
kirjanne, olisi asia toinen, mutta te seisotte edessäni ja sanotte
'Sallittehan', ollenkaan välittämättä siitä, sallinko vai enkö, ja
kirjoitatte edelleen ja kerrotte sitten minulle, etteivät ne ole
yksityisiä tosiasioita, vaan julkisia aatteita.»
»Olkoon menneeksi, miss Swancourt. Jos teidän tosiaankin täytyy
ne nähdä, niin seuraukset lankeavat teidän itsenne kannettaviksi.
Muistakaa, että minä neuvon teitä olemaan kirjaani perehtymättä.»
»Mutta saanko sillä ehdolla luvan?»
»Saatte.»
Elfride epäröi hetkisen, silmäili hänen kättänsä, joka piteli kirjaa,
alkoi sitten nauraa, tarttui kirjaan ja sanoi: »Minun täytyy se nähdä.»
Knight asteli kartanoa kohti jättäen hänet polulle kirjaa selailemaan.
Saavuttuaan veräjälle hän huomasi Elfriden lähteneen liikkeelle ja
odotti häntä.
Elfride oli sulkenut muistiinpanokirjan ja kantoi sitä halveksien
peukalon ja etusormen välissä; hänen kasvoissaan oli harmistunut ilme.
Hän ojensi kirjan vaieten Knightille kohottamatta katsettansa kättänsä
ylemmäksi.
»Ottakaa se», virkkoi Elfride nopeasti. »Minä en halua sitä lukea.»
»Ettekö saanut siitä selkoa?» kysyi Knight.
»Mikäli sitä silmäilin. Mutta minä en huolinut sitä paljoakaan lukea.»
»Miksi ette, miss Swancourt?»
»Vain siksi, etten halunnut — siinä kaikki.»
»Varoitinhan teitä.»
»Niin, mutta minä en voinut aavistaakaan, että olette _minusta_ siihen
kirjoittanut.»
»Teidän nimeänne ei ole siinä kertaakaan mainittu.»
»Nimeäni ei — sen tiedän.»
»Ei myöskään ulkomuotoanne eikä mitään sellaista, minkä nojalla kukaan
voisi teidät tuntea.»
»Minua lukuunottamatta. Entä mitä merkitsee tämä?» huudahti hän
siepaten Knightiltä kirjan ja avaten sen. 'Elokuun 7:nä'. Toisin
sanoen: toissapäivänä. Mutta enpä välitä sitä lukea», sanoi Elfride
sulkien kirjan jälleen, ylen kopeana näöltänsä. »Miksi lukisinkaan?
Minulla ei ollut mitään syytä pyytää kirjaanne nähtäväkseni, ja niin
ollen se oli minulle oikein.»
Knight tuskin enää muisti, mitä oli kirjoittanut, ja selaili nyt kirjaa
nähdäkseen. Hän osui tähän kohtaan:
»Elokuun 7:nä. Tyttö ehtii tyttö-ikään, ja hänen tajuntansa herää.
Elettyään jonkin aikaa lapsellisen avuttomuuden tilassa se alkaa
toimia. Aluksi yksinkertaiseen, nuorekkaaseen, kokemattomaan tapaan.
Tottuneet havaitsijat kykenevät sanomaan täsmälleen, kuinka vanha
tajunta on, tarkkaamalla, kuinka hyvin se hallitsee taitoa, joka on
sen menestymiselle välttämätön — itsensä salaamisen taitoa. Yleensä
sen toiminta alkaa tavoilla, joita kansanomaisesti nimitetään
koreilemiseksi. Käytetty menetelmä riippuu jokaisessa tapauksessa sitä
yrittelevän nuoren naisen luonnonlaadusta, yhteiskunnallisesta asemasta
ja olopaikasta. Kaupungissa kasvanut tyttö lausuu jonkin moraalisen
paradoksin muhkeista miehistä tai rakkaudesta. Maalaismiss käyttelee
käsinkoskettavia välineitä, viheltelee tai saa veresi jähmettymään
uhkaamalla taittaa niskansa (_Huom._ Endelstowin tornissa).
Sellaisten näytösten aiheuttajana on tietenkin viaton turhamaisuus.
'Katsokaa minua’, sanovat nuo naisellisen taituruuden aloittelijat
ollenkaan harkitsematta, onko heille eduksi näyttää itseänsä niin
paljon. (Laajennettava ja korjattava 'Teeskentelemättömiä taiteita’
käsittelevään kirjoitelmaa varten.)»
»Niin, nyt muistan», sanoi Knight. »Merkintöihini antoi epäilemättä
aiheen teidän temppunne kirkontornissa. Mutta teidän ei pidä antaa
liian suurta merkitystä tuollaisille satunnaisille muistiinpanoille»,
jatkoi hän rohkaisevasti, huomattuaan Elfriden loukkaantuneen ilmeen.
»Pelkkä mielijohteeni saa teidän silmissänne teennäisen merkittävyyden,
koska se on tehty säilyväksi kirjoittamalla se paperiin. Kaikki
ihmiset ajattelevat yhtä pahoja ajatuksia henkilöistä, jotka ovat
heille rakkaimmat maan päällä, mutta kun sellaisia ajatuksia ei
milloinkaan merkitä muistiin, niin lopulta otaksutaan, ettei niitä ole
ollut milloinkaan olemassakaan. Rohkenenpa väittää, että tekin olette
ajatellut minusta yhtä ja toista epämiellyttävää, mikä kirjoitettuna
näyttäisi ihan yhtä pahalta kuin tuo. Minä haastan teidät nyt sen
tunnustamaan.»
»Pahimman, mitä olen teistä ajatellut?»
»Niin.»
»En uskalla.»
»Uskaltakaa sentään.»
»Minä ajattelen, että teillä on sangen loivat olkapäät.» Knight näytti
hieman punastuvan.
»Ja että päälaellanne on pieni kalju kohta.»
»Heh-heh! Kaksi auttamatonta puutosta», virkkoi Knight, jonka ääni
kuulosti hieman kolealta. »Ne luullakseni ovat naishenkilön silmissä
paljoa pahemmat kuin se, että henkilöä pidetään itsetietoisena.»
»Erittäin hienosti sanottu», vastasi Elfride, joka oli liian kokematon
tajutakseen hänen tarkoitustansa ja niinmuodoin varsin valmis suomaan
anteeksi sanojan sävyn. »Te viittasitte tuossa luonnoksessa minuun,
ikäänkuin minäkin olisin sellainen lapsi. Kaikki tekevät niin. Minä en
sitä ymmärrä. Tiedättehän, että olen täysi nainen. Kuinka vanhana minua
pidätte?»
»Kuinka vanhana? Sanoisin seitsemäntoista. Kaikki tytöt ovat
seitsemäntoista vuoden ikäisiä.»
»Olette väärässä. Minä olen pian yhdeksäntoista. Kummasta lajista
pidätte enemmän: niistä naisista, jotka näyttävät nuoremmilta kuin
ovat, vaiko niistä, jotka näyttävät vanhemmilta?»
»Oikopäätä arvostellen taipuisin sanomaan: niistä, jotka näyttävät
vanhemmilta.»
Niin ei ollut Elfriden laita.
»Mutta onhan yleisesti tunnettua», virkkoi Elfride vilkkaasti — ja
hänen sanoissaan, jotka ilmaisivat teeskentelemätöntä halua esiintyä
hyvien ajatusten arvoisena, oli jotakin liikuttavaa — »että mitä
hitaampi luonto on kehittymään, sitä rikkaampi se on. Ne nuorukaiset
ja neitoset, jotka ovat miehiä ja naisia, ennenkuin ehtivät vastaavaan
ikään, ovat mitättömyyksiä, kun hitaammin kehittyvät ehtivät
ilmaisemaan täyttä sisältöänsä.»
»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »tuohon huomautukseen sisältyy
jotakin. Mutta vaikka joudunkin vaaraan teitä loukata, muistutan
teille niinmuodoin pitävänne selvänä, että nainen, joka on määrättynä
ikäkautena ajastaan jäljessä, ei ole saavuttanut saavutettavaansa.
Hänen takapajullaolonsa ei tarvitse välttämättä johtua hänen hitaasta
kehittymisestään, vaan siitä, että hän on liian pian tyhjentänyt
kehittymiskykynsä.»
Elfride näytti pettyneeltä. He olivat ehtineet sisään. Mrs Swancourt,
jolle naittamissuunnitelmat olivat jokapäiväinen leipä, suunnitteli
nyt sellaista tämän parin varalle. Seurusteluhuone, jossa he toivoivat
hänet tapaavansa, oli tyhjä; vanha rouva oli yllämainitusta syystä
lähtenyt sieltä nähdessään heidän saapuvan.
Knight astui tulisijan luo ja tarkasteli huolettomasti paria sen
reunalla olevaa norsunluumaalausta.
»Vaikka näiden punaposkisten naisten piirteet ovatkin kovin
olemattomat, mikäli näistä kuvista voi päätellä,» huomautti hän,
»heillä on kieltämättä kauniit hiukset.»
»Niin, ja se merkitseekin kaikkea», virkkoi Elfride, kenties tietoisena
oman tukkansa koreudesta, kenties ei.
»Ei kaikkea, mutta varmaan varsin paljon.»
»Mistä väristä te eniten pidätte?» rohkeni Elfride kysyä. »Riippuu
enemmän niiden runsaudesta kuin väristä.»
»Jos runsaus on yhtä suuri, saanko kysyä, mikä on teidän mielivärinne?»
»Tumma.»
»Minä tarkoitan naisten hiuksia», sanoi Elfride silmäänsä
rävähdyttämättä ja toivoen tulleensa väärinymmärretyksi.
»Samoin minä», vastasi Knight.
Kukaan mies ei voinut olla huomaamatta Elfriden hiuksia. Jos on kysymys
naisista, joiden hiukset ovat sileästi kammatut, niin niiden väri voi
jäädä havaitsematta miehiltä, jotka eivät erikoisesti taivu silmillään
huomioimaan. Elfriden hiukset sitävastoin olivat aina välttämättä
nähtävissä, ja jokaisen silmiin pisti niiden ylen vaalea ruskeus. Hän
tiesi heti, että Knight, joka oli täysin siitä tietoinen, arvosteli
asiaa kerrassaan hänestä riippumatta.
Elfride oli kovin harmistunut. Häneen vaikutti voimakkaasti Knightin
mielipiteiden rehellisyys, ja pahinta oli, että mitä enemmän ne
suuntautuivat häntä vastaan, sitä enemmän hän niitä kunnioitti. Ja
nyt Elfride, häikäilemättömän pelaajan tavien, uskalsi viimeisen ja
kalleimman aarteensa: silmänsä. Hänellä oli enää vain ne.
»Minkä värisistä silmistä te pidätte eniten, mr Knight?» virkkoi hän
vitkaan.
»Tuleeko minun sanoa totuus, vaiko kohteliaisuus?»
»Tietysti totuus; minä en huoli kenenkään kohteliaisuuksista!»
Sittenkin Elfride tiesi asian olevan toisin: että tuon miehen lausuma
kohteliaisuus tai tunnustuksen sana olisi ollut hänelle kuin lähde
janoiselle beduiinille.
»Minä pidän eniten pähkinänruskeista», vastasi Knight tyynesti.
Elfride oli jälleen pelannut ja hävinnyt.