»Tuolla tulee Henry Knight, ihan varmasti!» huudahti mrs Swancourt
eräänä päivänä.
He seisoivat lähellä kartanoa, eräällä korkealla ulkonemalla, josta
käsin näkyi melkein kokonaisuudessaan meren rannalta ja Castle
Boterelin pienestä satamapaikasta sisämaahan päin johtava laakso.
Kallioulkonema muistutti ääriviivoiltansa miehen kasvoja, ja sitä
peitti väriherne parran tavoin. Tasanteella seisovia varjeli alas
vierimästä reunalla kasvava pensasaita, joka nyt suoritti ystävällistä
palvelustaan Elfridelle ja hänen äidillensä.
Kurkottautuen kauemmaksi Elfride sai näkyviinsä mainitun henkilön.
Tulija asteli verkalleen laakson pohjalla, virran vierellä kulkevaa
viheriää polkua, kirjalaukku oikealla lanteella, tukeva kävelykeppi
kädessään, ja valkaisemattomasta palttinasta valmistettu hellehattu
päässään. Laukku oli vanha ja kulunut, nahan kiilloitettu ulkopinta oli
murtunut ja murentunut.
Knight, joka oli saapunut kukkuloiden yli Castle Botereliin
rähjäisen onnibusvaunun katolla, oli pitänyt parempana astella
jalkaisin jäljelläolevat pari peninkulmaa ja jättää matkatavaransa
kuljetettaviksi perille.
Hänen jäljessänsä käydä vaapperoi eräs poika, jolta Knight oli lyhyesti
tiedustellut Endelstowiin johtavaa tietä. Sen luonnollisen fysikaalisen
lain nojalla, jonka voimasta pienemmät kappaleet pyrkivät kohti
suurempia, tuo poika oli pysytellyt lähellä Knightiä, juoksenteli kuin
pieni koira hänen kintereillänsä, vihelteli ja silmäili kiinteästi
Knightin kenkien säännöllistä liikettä.
Kun he olivat saapuneet vastapäätä sitä kohtaa, missä mrs ja miss
Swancourt olivat väijyksissä, Knight pysähtyi ja kääntyi.
»Kuulehan, poikaseni», sanoi hän.
Poika avasi suunsa, levitti silmänsä eikä vastannut mitään.
»Tässä on sinulle puoli shillingiä, jonka saat sillä ehdolla, ettet
tästä lähtien tule kymmentä syltä lähemmäksi minun kintereitäni.»
Poika, joka nähtävästi ei ollut ollenkaan huomannut katselleensa
Knightin kantapäitä, otti kolikon konemaisesti, ja Knight asteli
eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena.
»Sievä ääni», ajatteli Elfride, »mutta merkillinen luonnonlaatu!»
»Nyt menemme sisään, ennenkuin hän ehtii perille», virkkoi mrs
Swancourt leppoisasti. He lähtivät, astuivat aidan yli johtavia
portaita, saapuivat pihamaalle ja sisään.
Mr Swancourt oli lähtenyt apulaispapin kanssa kylään, ja Elfride tunsi
itsensä liian hermostuneeksi voidakseen odottaa vieraan saapumista
salissa mrs Swancourtin seurassa. Kun siis vanhempi lady astui
huoneeseen, Elfride oli havaitsevinaan uuden karmosiininpunaisen
geraniumin lajin ja pujahti ulos kukkatarhaan.
Se ei kumminkaan paljoa hyödyttänyt, arveli hän itse, ja muutaman
minuutin kuluttua hän jo astui urheasti sisään sivuseinän lasiovesta.
Huoneen kulmaikkuna oli rakennuksen nurkkaa kiertävän
kahdeksankulmaisen kasvihuoneen puolella. Sieltä kuului keskustelevia
ääniä — mrs Swancourtin ja vieraan.
Elfride oli otaksunut hänen puhuvan loisteliaasti. Hämmästyksekseen hän
kuuli hänen kyselevän opiskelijan tavoin kukkia ja pensaita koskevia
seikkoja, jotka Elfride oli tietänyt jo vuosikaudet. Kun vieras sitten
puhui hieman kauemmin, Elfridestä tuntui kuin hänen lausumansa olisivat
olleet jyrkän ehdottomia, ikäänkuin ne, — aivan toisin kuin hänen
itsensä ja Stephenin muovaamat — eivät olisi sinä hetkenä rakennetut,
vaan siepatut jostakin valmiista varastosta. Nyt he lähestyivät ikkunaa
tullakseen jälleen sisään.
»Tuo on lohenvärinen muunnos», sanoi mrs Swancourt. »Mutta vaikka
oleanderit ovatkin niin tanakoita pensaita, ne toisaalta ovat niin
helposti haavoittuvia, ettei niitä käy oksastaminen — jättiläisiä,
herkkätuntoisia kuin nuoret naiset. Kas, tuossahan on Elfride!»
Elfride näytti kovin syylliseltä ja aralta. Mrs Swancourt esitteli
hänet puolittain leikillisesti, ja minuutin tai parin kuluttua Knight
istuutui nuoren ladyn viereen.
Erinäiset vaistot estivät Elfrideä sovinnaisesti hymyilemästä ja
osoittamasta vieraalle kuuluvaa ystävällisyyttä, ja hänen olonsa kävi
sitäkin tukalammaksi, kun mrs Swancourt kohta senjälkeen jätti heidät
kahdenkesken lähtiessään etsimään miestänsä. Mr Knight puolestaan ei
näyttänyt olevan millänsäkään, virkkoihan vain kevyesti:
»Niin, miss Swancourt, olemmepa vihdoin kohdanneet toisemme. Jos olisin
ehtinyt Lontooseen muutamia minuutteja aikaisemmin teitä tavoittamaan,
olisimme tavanneet toisemme jo siellä.»
»Niin; minä kuulin, että olitte tavannut mrs Swancourtin.»
»Ja nyt arvostelija ja arvosteltu ovat vastapäätä toisiansa», lisäsi
Knight huolettomasti.
»Niin; vaikka se seikka, että olette mrs Swancourtin sukulainen,
talttaakin asian kärjen. Olipa merkillistä, että te olitte hänen
sukuansa.» Elfride alkoi nyt tointua ja silmäili Knightiä suoraan
silmiin. »Minä vain halusin teille selittää, mitä _todella_ tarkoitin
kirjaa kirjoittaessani.»
»Minä voin varsin hyvin halunne ymmärtää, ja olin mielissäni, kun näin,
että huomautukseni olivat saapuneet perille. Pelkäänpä, että vain
harvoin niin käy.»
Elfride vetäytyi kuoreensa. Siinä tuo mies oli, pysyen mielipiteissään
niin jäykästi kuin ei ystävyys ja kohteliaisuus olisi ollenkaan
vaatinut niistä heti luopumaan.
»Te aiheutitte minulle aika lailla ikävyyttä siten kirjoittamalla!»
lausui hän hiljaa, äkkiä päättäen asianmukaiseen ensi tutustumiseen
kuuluvan jaarittelun ja puhuen siihen tapaan kuin vihakaunaa kantava
oppilas ankaralle koulumestarille.
»Se on vain rehellisen arvostelijan velvollisuus sellaisessa
tapauksessa. Ei aiheuttaa tarpeetonta mielipahaa, vaan 'saada teidät
murehtimaan oikealla tavalla’. Aiotteko kirjoittaa toisen romaanin?»
»Kirjoittaa toisen?» virkkoi Elfride. »Jotta joku voi kirjoittaa
tuomion ja viittailla siinä opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi
erinäisiin raamatun kohtiin?»
»Te voitte onnistua paremmin seuraavalla kerralla», vastasi Knight
leppoisasti, »aivan varmaan voitte. Mutta minä neuvoisin teitä
rajoittumaan kotoisiin kohtauksiin.»
»Kiitän teitä, mutta en aio enää milloinkaan sitä tehdä!»
»Niin, voittepa olla oikeassa. Se seikka, että nuori nainen on ryhtynyt
kirjailemaan, ei suinkaan ole parasta, mitä hänestä voi kuulla.»
»Mikä sitten on parasta?»
»Olen mieluummin sanomatta.»
»Tiedättekö sen? Siinä tapauksessa sanokaa, olkaa hyvä.»
»Olkoon menneeksi» — (Knight ilmeisesti muutti mielipidettänsä) —
»luullakseni se, että kuulee hänen menneen naimisiin.»
Elfride epäröi. »Entä jos hän jo on naimisissa?» kysyi hän vihdoin,
osittain päästäkseen itse olemasta pohdinnan alaisena.
»Olla enää mitään hänestä kuulematta. Kuinka sanoikaan Smeaton
majakastansa: kun sen virkaansa vihkimistä koskeva uutinen on ehtinyt
vanhentua, niin sen parhaana ylistyksenä on, ettei satu mitään
sellaista, mikä pitäisi vireillä sitä koskevia juttuja.»
»Niin, sen ymmärrän», sanoi Elfride leppoisasti. »Mutta miesten laita
on tietenkin ihan toisin. Minkätähden ette te kirjoita romaaneja, mr
Knight?»
»Sentähden, etten osaisi kirjoittaa sellaista, joka herättäisi
kenessäkään mielenkiintoa.»
»Miksi niin?»
»Monestakin syystä. Jotta romaani saavuttaisi suosiota, täytyy
esimerkiksi osata taitavasti jättää pois kaikki omat ajatuksensa.»
»Onko se tosiaankin välttämätöntä? Minä kyllä uskon, että te sen
käytännössä oppisitte», sanoi Elfride _ex-cathedra_-maiseen sävyyn,
kuten sopikin henkilön, jolla oli taiteellista kokemusta. »Te tulisitte
varmaan kuuluisaksi», jatkoi hän.
»Nykyjään tulevat niin monet kuuluisiksi, että on hienompaa jäädä
varjoon.»
»Sanokaahan minulle vakavasti — jättäen aiheen huomioonottamatta
— miksi ette kirjoita kokonaista teosta irrallisten kirjoitelmien
asemesta», virkkoi Elfride kiinteästi.
»Koska teitä huvittaa kuulla minun puhuvan itsestäni, niin sanon
sen ihan vakavasti», vastasi Knight, jota huvitti nuoren ystävän
toimeenpanema kuulustelu ja miellytti hänen ulkomuotonsa.
»Kuten huomautin, minulla ei ole halua. Ja jos olisikin, en voisi
nykyjään riittävässä määrin kehittyä. Meillä kaikilla on vain oma
annoksemme tarmoa, jota meidän on käytettävä parhaamme mukaan. Ja
kun tuo tarmomäärä on vuotanut pois viikko viikolta, neljännes
neljännekseltä, niinkuin on ollut laita minun viimeksikuluneiden
yhdeksän tai kymmenen vuoden aikana, niin myllyn takana ei ole
riittävää patoutuneen voiman määrää, jotta sen varassa voisi milloin
tahansa sepittää kokonaisen teoksen mistä aiheesta tahansa. Sitäpaitsi
tulee kysymykseen itseluottamus ja odottamisen kyky. Missä pian
saavutetut tulokset ovat käyneet tavanomaisiksi, ne eivät tue sellaista
toivorikkautta.»
»Niin, minä ymmärrän; te kirjoitatte mieluummin katkelmia...»
»En, minä en suorita mitään valintaa tarkoittamassanne mielessä:
en valitse kaiken maailman ammattien joukosta, jotka kaikki ovat
mahdollisia. Syynä oli pelkkä sattuman aiheuttama pakko. Ei niin, että
minä sattumaa soimaan.»
»Miksi ette soimaa — minä tarkoitan: miksi suhtaudutte asioihin niin
levollisesti?» Elfride hieman säikähti niin tutkistellessaan, mutta
jatkoi sittenkin, koska oli ylen utelias näkemään, mitä kirjallisessa
mr Knightissä piili.
Knight ei ollenkaan epäröinyt osoittaa hänelle avomielisyyttä. Jokainen
meistä muistaa varmaan, kuinka henkilöt, joilta ei puutu tunnetta,
mutta jotka ovat tottuneet pidättyväisyyteen, ovat siten menetelleet.
Löytäessään kuuntelijoita, jotka eivät voi mitenkään käytellä
hyväkseen kuulemiansa, kilpailla heidän kanssaan tai tuomita heitä,
pidättyväiset, jopa epäluuloisetkin miehet muuttuvat avomielisiksi ja
iloitsevat vilpittömästi avomielisyytensä sisäisestä puolesta.
»Se seikka, etten pane pahakseni satunnaista pakkoa», vastasi
hän, »johtuu siitä, että aloitellessa on satunnainenkin suunnan
rajoittaminen usein parempi kuin ehdoton vapaus.»
»Minä ymmärrän — tarkoitan, että ymmärtäisin, jos täysin käsittäisin,
mitä kaikki nuo ylimalkaisuudet tarkoittavat.»
»Mitäpä muuta kuin sitä, että mielivaltaisestikin valittu työn
perustus, jota mikään ajatuksen juoksu ei kykene muuttamaan, vapauttaa
tarkkaavaisuuden, joka niin ollen voi kiintyä työhön itseensä ja
suorittaa sen mahdollisimman hyvin.»
»Sivupaine lisäämässä korkeutta, kuten tuota kielipartta käytellen
sopisi sanoa», virkkoi Elfride vallattomasti. »Ja minä otaksun, että
sellaisissa tapauksissa, joissa ei mitään rajoja ole olemassa —
esimerkiksi kun on kysymyksessä rikas ja moniharrastuksinen mies, joka
haluaa jotakin tehdä — on parempi valita raja mielivaltaisesti kuin
jäädä kerrassaan sitä vaille.»
»Niin», virkkoi Knight mietteissään. »Minä voin mennä niinkin pitkälle.»
»Minä puolestani», sanoi Elfride, »arvelen, että on ihmisen luonnolle
parempi, jos hän ei tee mitään irrallista.»
»Voi sattua, että on velvollisuus sellaista tehdä.»
»Niinpä kyllä, minä tarkoitin, kun ei velvoittajana ole mikään muu syy
kuin toivoellun maineen aiheuttama ilo. Minä olen viime aikoina usein
ajatellut, että ohut, avara onni, joka alkaa nyt ja liittyy kiinteästi
elämämme hetkiin, on arvokkaampi kuin ennakoitu tulevaisuuden runsaus,
josta nyt ei ole mitään iloa.»
»Minähän lausuin äsken aivan saman asian kaikkien minunlaisteni
hetkellisten toimijoiden periaatteena.»
»Olen kovin pahoillani siitä, että teitä huonosti jäljentelen», sanoi
Elfride hieman hämillään. »Niin, tietysti. Sitähän tarkoititte,
kun sanoitte väistävänne kuuluisaksitulemista.» Sitten hän
lisäsi, ominaisin, sukkelasti sukeutuvin vakaumuksin: »Suuruuden
tavoittelemiseen sisältyy paljon pikkumaisuutta. Henkilöllä täytyy olla
melkoisen hyvät käsitykset itsestänsä ja hänen täytyy olla riittävässä
määrin turhamainen ollenkaan sitä yrittääkseen.»
»On kumminkin riittävän aikaista sanoa viaksi sitä, että henkilö
pitää hyviä ajatuksia itsestänsä, kun käy ilmeiseksi, että hän on
ajatellut väärin — onpa se toisinaan liiankin aikaista. Sitäpaitsi ei
sovi päätellä, että henkilö, joka vakavasti tavoittelee menestystä,
menettelee siten voimakkaasti tuntien oman arvonsa. Hän kenties
havaitsee, kuinka vähän menestys on arvon kanssa tekemisissä, ja hänen
vaikuttimenansa voi olla nimenomaan hänen nöyryytensä.»
Tuo käsittelytapa oli omansa Elfrideä ärsyttämään. Hän oli tuskin
ehtinyt suostua Knightin mielipiteisiin, kun viimeksimainittu jo näytti
sitä pahoittelevan ja kääntyi vastakkaiselle kannalle. »Ah», mietti
hän itsekseen, »minulla ei tule olemaan mitään tekemistä tuon miehen
kanssa, vaikka hän onkin vieraamme.»
»Luulenpa teidänkin havaitsevan», virkkoi Knight, jatkaen keskustelua
pikemmin saadakseen päätökseen omat ajatuksensa kuin kiinnittääkseen
Elfriden tarkkaavaisuutta, »että tuo pyrkimys etenemään on todellisessa
elämässä, mikäli seikka koskee miehiä, pelkkä vaiston asia. He heräävät
huomaavat, että ovat ilman ennakkomietteitä alkaneet yrittää jotakin,
ja sanovat itsellensä: 'Koska olen yrittänyt näin paljon, yritän
samalla vähän enemmänkin!’ He jatkavat, koska ovat alkaneet.»
Elfride puolestaan ei tuona hetkenä kuunnellut hänen sanojansa
erikoisen tarkkaavaisesti. Hänellä oli tietämättänsä tapana siepata
keskustelukumppaninsa huomautuksista jokin hänelle mielenkiintoinen
kohta ja pysähtyä siihen, ajatellen sen johdosta omia ajatuksiansa,
kerrassaan unohtaen, mitä puhuja oli voinut myöhemmin sanoa.
Sellaisissa tapauksissa hän silmäili viattomasti puhuvaa henkilöä, ja
sitten olisi ollut maalaajan aika ryhtyä työhönsä. Hänen katseensa
näytti sattuvan teihin ja teidän ohitsenne tulevaisuuteenne, ja
tulevaisuutenne ohi ikuisuuteenne — ei sitä lukien, vaan silmäillen
sitä tottumattomaan, tajuttomaan tapaan — hänen mielensä yhä
askarrellessa alkuperäisessä ajatuksessaan.
Niin hän katseli Knightiä.
Äkkiä Elfride tajusi, mitä teki, ja joutui kiusallisen hämmingin
valtaan.
»Miksi minua noin tarkkasitte?» kysyi Knight.
»Mikäli teitä ollenkaan ajattelin, minä ajattelin, kuinka älykäs
te olette», vastasi Elfride yhtään epäröimättä, hämmästyttävän
rehellisesti ja koruttomasti.
Niin harkitsematta haasteltuansa hän tunsi itsensä levottomaksi, nousi
ja astui ikkunan luo, mistä kuuluvat äänet ilmaisivat mrs Swancourtin
ja hänen isänsä astuvan pengermän viertä. »Täällä he ovat», sanoi hän
lähtien ulos. Knight lähti pihamaalle hänen jäljessään. Elfride seisoi
kivisen reunakaiteen kulmauksessa silmäillen kohti mailleen menevää
aurinkoa.
Knight ei voinut olla häntä katselematta. Aurinko oli kymmenen
asteen päässä taivaanrannasta, ja sen lämpöinen valo tulvi hänen
kasvoihinsa tummentaen hänen poskiensa heleää ruusunpunaa; niiden
luonnollinen punaväri näkyi vain siinä, missä poski pyöristyi
varjoon. Hänen kiharainsa kärjet liehahtivat leppoisasti eteen- ja
taaksepäin hiljaisen tuulenhengen niitä kosketellessa. Hänen pukunsa
nauhat ja reunukset, joita sama tuulenhenki häilytteli, nuoleksivat
kuin tulenliekit niiden ympärillä olevia tienoita, lehahtivat
esiin varjoisista laskoksistansa ja saivat nekin osansa heleästä
kellanpunaisesta hohteesta.
Mr Swancourt toivotti jo suunnilleen kolmenkymmenen askelen päästä
Knightin tervetulleeksi ja lausuttuaan muutamia sanoja johdannoksi
alkoi ankaran vakavasti käsitellä Knightin vanhaa, hienoa sukunimeä
sekä siihen liittyviä sukuperää ja naimisliittoja koskevia teorioja.
Knightin matkalaukun sillävälin saavuttua vetäydyttiin pian sisään
varustautumaan päivällistä varten, joka oli siirretty kaksi tuntia
myöhemmäksi tavanomaista aikaansa.
Vieraan saapuminen oli nyt, takaisin maalle muutettua, Elfridelle
merkittävä tapahtuma, ja Knightin tulo tuntui erikoisen
mielenkiintoiselta. Sinä iltana hän meni ensi kerran levolle ollenkaan
Stepheniä muistelematta.