Suunnilleen kolme viikkoa myöhemmin Swancourtit istuivat mrs
Swancourtin kartanon salissa Endelstowissa jutellen ja rauhallisesti
muistellen pari kuukautta kestänyttä oleskeluansa kaupungissa —
väsyttävä asia sellaisillekin henkilöille, joiden sikäläiset tuttavat
olivat sormin laskettavissa.
Yksi ainoa kokeneen äitipuolen keralla Lontoossa vietetty kausi
oli kehitellyt Elfriden arvostelukykyä siinä määrin, että hänen ja
Stephenin välinen kuhertelu esiintyi hänelle tunteenomaiselta kannalta
mehuttomana ja oli väistynyt useiden vuosien taakse lapselliseen
menneisyyteen. Tarkastellessamme mielemme kokemuksia sisäisenä
näkökuvana meidän oma kehityksemme näyttää sen alinomaiselta kauemmaksi
häipymiseltä, mikä on kulloisenakin lähtökohtanamme.
Elfride istui matalassa nojatuolissa ensi kerran silmäillen romaaniansa
alakuloisen mielenkiintoisesti tutustuttuaan sitä koskeviin _Nykyajan_
huomautuksiin.
«Ajatteletko vielä tuota arvostelijaa, Elfie?»
»En häntä itseänsä, vaan hänen mielipidettänsä. Kun nyt, pitkän ajan
kuluttua nidosta silmäilen, minusta tosiaankin tuntuu siltä, että hän
on osittain arvostellut sitä varsin oikein.»
»Ei, ei; miksi rupeaisit nyt jänistämään! Olisipa se laitaa, jos tekijä
itse, eikä kukaan muu, siirtyisi vihollisen puolelle. Kuinka voivat
Monmouthin miehet taistella, jos Monmouth pakenee?»
»Minä en pakene. Mutta ajattelen, että hänen eräät väitteensä ovat
oikeat, vaikka taas toiset ovatkin väärät. Ja vaikka hän voikin
jossakin määrin vaatia minulta kunnioitusta, valitan kumminkin, että
hän parissakin kohdassa ajattelee ihan väärin minun vaikuttimistani.
On harmillisempaa joutua väärinkäsitetyksi kuin väärinesitetyksi, ja
hän on käsittänyt minua väärin. Minä en voi elää rauhallisin mielin
ajatellessani, että henkilö menee levolle iltana toisensa jälkeen
omistaen minulle tarkoituksia, joita minulla ei ole milloinkaan ollut.»
»Hän ei tiedä nimeäsi eikä mitään muutakaan sinusta. Ja hän on varmaan
jo unohtanut, että sellainen kirja on koskaan ilmestynytkään.»
»Minä puolestani olisin iloinen, jos joitakin hänen virheitänsä
korjattaisiin», virkkoi kirkkoherra, joka oli tähän saakka vaiennut.
»Arvostelijat ne kirjoittavat kirjoittamistaan, kukaan ei heidän
erehdyksiänsä korjaa eikä kiistele heitä vastaan, joten he eivät
milloinkaan paranna itseänsä.»
»Isä», huudahti Elfride ilostuen, »kirjoita sinä hänelle!»
»Miksipä en kirjoittaisi?», virkkoi mr Swancourt.
»Tee se! Ja sano hänelle, ettei se nuori henkilö, joka kirjan
kirjoitti, käyttänyt miehennimeä turhamaisuudesta tai itserakkaudesta,
vaan siitä syystä, että olisi pidetty julkeana, jos hän esiintyi
omalla nimellänsä, ja ettei hän ollut tarkoittanut kertomustansa
hänenlaisillensa henkilöille, vaan historian sulostuttajaksi nuorelle
väelle, jossa sen nojalla voi herätä mielenkiintoa sitä kohtaan, mitä
heidän omassa maassansa on tapahtunut satoja vuosia sitten, ja joka
siitä syystä voi tuntea houkutusta kaivaa syvemmälle. Siinä olisi
paljonkin selittämistä; kunpa voisin kirjoittaa itse!»
»Kuulehan, Elfie, minä sanon, mitä teemme», vastasi mr Swancourt, jonka
mielessä poreili eräänlainen bukolinen huumori hänen ajatellessaan
arvostelijan arvostelemista. »Sinä kirjoitat selvän esityksen siitä,
missä suhteessa hän on erehtynyt, ja minä jäljennän sen ja lähetän
perille omana kirjeenäni.»
»Tehdään se, nyt heti!» huudahti Elfride hypähtäen seisaalleen.
»Milloin sen lähetät, isä?»
»Päivän tai parin perästä, mikäli ymmärrän», vastasi hän. Sitten
kirkkoherra vaikeni ja haukotteli vitkaan. Hänessä, kuten
vanhanpuoleisissa henkilöissä yleensäkin, into alkoi jäähtyä asian
kehityttyä ratkaisevaan asteeseen. »Oikeastaanhan sillä ei ole kovaa
kiirettä», lisäsi hän.
»Isä kulta!» virkkoi Elfride kovin pettyneenä. »Sinä sanoit
kirjoittavasi ja nyt et sitä teekään. Tuo ei ole kaunista!»
»Mutta kuinka voimme sen lähettää, kun emme tiedä, kuka on
vastaanottaja?»
»Jos tosiaankin haluatte sellaisen kirjelmän lähettää, niin asia
on helppo», sanoi mrs Swancourt tullen tytärpuolensa avuksi. »Kun
kirjoitatte kuoreen '_Kellyonin linnan_ arvostelijalle _Nykyajan_
julkaisijan välityksellä’, niin kirje kyllä tulee perille.»
»Niinpä luulisin minäkin.»
»Miksi et kirjoita vastaustasi itse, Elfride?» kysyi mrs Swancourt.
»Voisinhan sen tehdä», vastasi Elfride epäröiden, »ja lähettää sen
nimettömänä; niin menetellen kohtelisin häntä niinkuin hän on minua
kohdellut.»
»Siitä ei olisi minkäänlaista hyötyä.»
»Minä en halua hänen tietävän minun oikeata nimeäni. Mitäpä, jos
kirjoittaisin vain nimeni alkukirjaimet? Mitä vähemmän ihmistä
tunnetaan, sitä enemmän häntä ajatellaan.»
»Niin, voisithan tuon tehdä.»
Elfride kävi kohta asiaan. Hänen kaksi viikkoa hautomansa toivo näytti
olevan toteutumassa. Hänen oli käynyt niinkuin herkkätuntoisten ja
sulkeutuneiden mielten yleensäkin; alinomainen asian miettiminen
oli paisuttanut suunnattoman suureksi sen tilan, jonka hän luuli
vallanneensa tuntemattoman arvostelijan mielessä. Hän oli päivin öin
yrittänyt saada selkoa siitä, miten arvostelija suhtautui häneen
tarkastellessaan häntä naisena eikä kirjailijana, halveksiko hän häntä
tosiaankin, pitikö hän häntä parempana vaiko huonompana kuin niitä
aivan tavallisia nuoria naisia, jotka eivät milloinkaan uskaltaudu
kritiikin tuleen. Nyt hän saisi tyydytyksekseen ainakin ajatella, että
arvostelija tuli tuntemaan hänen todelliset tarkoituksensa ja oppisi
kenties olemaan hieman halveksimatta hänen tuotettansa.
Neljä päivää myöhemmin saapui miss Swancourtille kirje, jonka osoite
oli vierasta käsialaa.
»Ah», virkkoi Elfride kovin säikähtäen. »Voiko se tulla tuolta mieheltä
— läksytys julkeudesta? Ja mrs Swancourtille toinen, samaa käsialaa!»
Hän pelkäsi avata kirjettänsä. »Mutta kuinka hän voisikaan tietää
nimeni? Ei, se on joltakin toiselta.»
»Joutavia!» virkkoi hänen isänsä äreästi. »Sinä lähetit nimesi
alkukirjaimet, ja osoitekirja oli käytettävissä. Vaikka hän ei
varmaankaan olisi huolinut sitä silmätä, ellei olisi ollut varsin julma
sinua kohtaan. Minä ajattelin sinun kirjoittaneen hieman tuimemmin
kuin pelkkä kirjallinen keskustelu vaatii.» Kirkkoherra esitti tämän
huomautuksen soveliaaseen aikaan ollakseen oikeassa, kävi miten kävi.
»No niin, olkoon menneeksi», sanoi Elfride epätoivoisena avaten sinetin.
»Niin, tietysti», huudahti mrs Swancourt luoden katseensa ylös
kirjeestänsä. »Kuulehan, Christopher, kun kerroin sinulle tavanneeni
etäisen sukulaiseni, Harry Knightin, unohdin kerrassaan sanoa, että
kutsuin hänet tänne niin pitkäksi ajaksi kuin hän voi sitä varten
uhrata. Nyt hän kirjoittaa voivansa tulla minä päivänä tahansa
elokuussa.»
»Kirjoita ja käske hänen tulla kuukauden ensimmäisenä päivänä», vastasi
mitään aavistamaton kirkkoherra.
Mrs Swancourt luki eteenpäin. »Siunatkoon — siinä ei ollutkaan
kaikki. Hän se onkin Elfriden kirjan arvostelija. Sepä hassunkurista,
tosiaankin! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän arvostelee
romaaneja tai on minkäänlaisissa tekemisissä _Nykyajan_ kanssa. Hän on
lakimies — ja minä luulin hänen kirjoittavan ainoastaan oman alansa
aikakauskirjoihin. Oletpa sinä, Elfride, aiheuttanut suurenmoisen
sekaannuksen! Mitä hän sinulle kirjoittaa?»
Elfride laski kirjeen kädestänsä, ja hänen kasvoihinsa levisi
tyytymättömyyden puna. »En tiedä. Se seikka, että hän tuntee nimeni ja
kaikki minua koskevat asiat...! Ei hän mitään erikoista kirjoita; tässä
kaikki —
'Arvoisa Rouva, — vaikka pahoittelenkin, että huomautukseni ovat teistä
tuntuneet karuilta, minua kumminkin ilahduttaa, että ne ovat voineet
aiheuttaa niin nerokkaan vastaväitteen. Valitettavasti on kulunut
niin pitkä aika siitä, kun arvosteluni kirjoitin, ettei muistini
minua auta esittämään sanaakaan puolustuksekseni, edellyttäen, että
jotakin vielä olisi sanottavissa, mikä on epäiltävää. Mrs Swancourtille
kirjoittamastani kirjeestä te näette, ettemme ole toisillemme niin
vieraat kuin olemme kuvitelleet. Minulle kenties tarjoutuu pian
ilo saada nähdä teidät, ja silloin tulevat ne väitteet, joita ehkä
suvaitsette esittää, saamaan puoleltani osakseen mitä parhainta
tarkkaavaisuutta.’
»Tuo on salaivaa, — minä tiedän, että se sitä on.»
»Ei suinkaan, Elfride.»
»Sitäpaitsi: hänen huomautuksensa eivät tuntuneet karuilta — tarkoitan,
etten ole niin väittänyt.»
»Hän ajattelee sinun olevan pelottavalla tuulella», sanoi mr Swancourt
nauruansa pidättäen.
»Nyt hän tulee ja näkee minut ja havaitsee tekijättären yhtä
halveksittavaksi keskustelussa kuin hän on ollut julkea käytöksessään.
Toivoisinpa sydämestäni, etten olisi milloinkaan kirjoittanut hänelle
sanaakaan!»
»Älä ole milläsikään», sanoi mrs Swancourt, hänkin salaa naurahdellen;
»se tekee kohtauksen erittäin huvittavaksi. Onpa mainiota, että olemme
koko ajan puskeneet päin Harry Knightiä! Eipä ole kuultu kummempaa!»
Kirkkoherra oli kohta muistanut, että tuo nimi oli Stephen Smithin
opettajan ja ystävän, mutta koska asia ei enää hänen mieltänsä
askarruttanut, hän ei virkkanut mitään — yleensäkin hän vältti
viittaamasta mihinkään sellaiseen, mikä voi palauttaa muistiin
(hänelle) epämieluisan, Stephen paran sukujuurta ja yhteiskunnallista
asemaa koskevan erehdyksen. Elfride oli tietenkin havainnut saman
seikan, joka lisäsi pulmallisten suhteiden verkkoon vielä erään hänen
äitipuoleltansa salatun silmukan.
Tuo havainto tuskin lisäsi Knightin mielenkiintoisuutta, vaikka Elfride
vuosi sitten olisikin halunnut häneen tutustua yksinomaan senvuoksi,
että hän oli Stephenin ystävä. Knightille oli onneksi, että tuo
tervetulleisuuden aihe oli alkanut tuntua Elfridestä olemattomalta
vasta silloin, kun hänen itsensä herättämä mielenkiinto teki sen jo
tarpeettomaksi.
Nuo seikat, samoinkuin kaikki muukin häneen liittyvä, pyrkivät pitämään
Elfriden mieltä Knightiin nähden jännityksessä. Hän menetteli kuten
ainakin pulmallisessa tilanteessa: käyskeli puistossa, seisahtui ja
repi lehteä irroittamatta sitä ruodistansa, palautteli mieleensä
Stephenin lukuisia ystävän ylistämiseksi lausumia sanoja ja pahoitteli,
ettei ollut kuunnellut tarkkaavaisemmin. Yhä lehteä riipoen hän sitten
punastui kuvitellessaan jotakin nöyryytystä, joka tulisi hänelle
koitumaan Knightin sanoista heidän kohdatessaan — sen julkeuden vuoksi,
ajatteli hän nyt, että oli hänelle kirjoittanut.
Sitten hänen ajatuksensa alkoivat pohtia miehen ulkomuotoa koskevaa
kysymystä — oliko hän pitkä vai lyhyt, tumma vai vaalea, iloinen vai
juro. Hän olisi mielellään kysynyt asiaa mrs Swancourtilta, mutta
pelkäsi saavansa kiusoittelevan vastauksen. Lopulta Elfride virkahti:
»Millainen kiusa minulla onkaan tuosta arvostelijasta!» käänsi kasvonsa
sille taholle, missä kuvitteli Intian sijaitsevan ja hymisi itsekseen:
»Ah, sinä mies-kultani, mitä nyt tehnetkään? Missä lienetkään —
etelässä, idässä vai muussako ilmansuunnassa? Tuon kukkulan takana,
ylen kaukana!»