Vaikka nimenomaiset ja selvästi tajutut murheet eivät lumoudukaan pois
vain sen nojalla, että ne uskotaan pelkille tuttaville, sellainen
menettely kumminkin lieventää eräitä pahantuulen laatuja. Sellaisiin
kuuluu muiden muassa hämmästynyt harmistuminen — ikävyyden laji, joka
virran tavoin käy sitä matalammaksi, mitä leveämmäksi sen uoma laajenee.
Puistossa sattuneen kohtauksen jälkeisenä iltana Elfride ja mrs
Swancourt juttelivat viimeksimainitun huoneessa. Elfride oli vastikään
saanut Stephen Smithiltä Bombaystä hellän kirjeen, joka oli lähetetty
edelleen Endelstowista. Mutta koska tämä asia ei suinkaan nyt
ollut keskustelun aiheena, ei ole tässä syytä lähemmin kurkistella
kirjeeseen; riittää, kun mainitsemme, että Stephen, uskaliaasti mutta
anteeksiannettavasti luottaen tuleviin aikoihin, puhutteli Elfrideä
tulevana rakkaana vaimonansa.
Miehen luonnonlaadusta — sangviininen vaiko varovainen? — voitaneen
tuskin saada helpommin selkoa kuin vastaamalla tähän kysymykseen:
mainitseeko hän, rakastetun morsiamensa kanssa kirjevaihdossa ollessaan
häntä ennen aikojansa vaimon nimellä?
Elfride oli ottanut epistolan omaan huoneeseensa, lukenut osan siitä
ja _säästänyt_ lopun huomiseksi, koska ei tahtonut tuhlaten nauttia
iloa kerrallaan. Hän ei kumminkaan voinut vastustaa haluansa lukea
vielä hieman, ja niin kirje otettiin jälleen käsille ja ahmaistiin
kokonaisuudessaan kaikista epäilyksistä huolimatta. Vihdoin hän luki
kirjeen vielä kerran ja pisti sen sitten taskuunsa.
Mikä tuo oli? Elfridelle itselleen osoitettu ristiside, joka oli
jäänyt huomaamatta hänen kiireesti kirjettä avatessaan. Se oli vanha,
tilauksen mukaisesti lähetetty _Nykyajan_ numero, se, johon sisältyi
hänen kirjaansa koskeva arvostelu.
Elfride luki sen hätäisesti, näytti lysähtävän pienemmäksi ja lähti
sitten aikakauskirja kädessään äitipuolensa huoneeseen keventääkseen
tai ainakin muovaillakseen harmiansa emintimän harkitsevan arvostelun
nojalla.
Nyt hän silmäili lohduttomana ulos ikkunasta.
»Älä tuota pane pahaksesi, lapsukaiseni», virkkoi mrs Swancourt
huolellisesti perehdyttyään kysymyksessäolevaan artikkeliin. »Minun
nähdäkseni arvostelu ei ole erinomaisen julma. Sitäpaitsi sen on
jokainen jo ehtinyt unohtaa. Alku on epäilemättä riittävän hyvä,
olipa kysymys mistä kirjasta tahansa. Kuulehan — se kuulostaa
paremmalta ääneen luettuna kuin hiljaa luettuna: »_Kellyonin linna.
Romaani keskiajalta. Kirjoittanut Ernest Field_. Siinä uskossa, että
pääsisimme hetkiseksi pakenemaan nykyaikaisen sosiaalisen näkymön
väsyttäviä yksityiskohtia, mielenkiinnottomien luonteiden erittelyjä
tai luonnotonta jännittävän juonen kehittelyä, otimme tämän nidoksen
mielihyvin käteemme. Olimme taipuvaiset pettelemään itseämme
kuvittelemalla, että linnantornit, ritarivarusteet, arpiset posket,
hentoiset, hovipojiksi puetut neidot, joista emme olleet pitkiin
aikoihin kuulleet, voivat esiintyä uudessa valossa.’ Tuo on mielestäni
erittäin hyvä alku, ja sopii olla ylpeä siitä, että sen on kirjoittanut
mies, joka ei ole milloinkaan sinua nähnyt.»
»Niinpä kyllä», hymisi Elfride surunvoittoisesti. »Mutta luehan
eteenpäin!»
»Seuraava kappale epäilemättä on sangen epäystävällinen, se minun on
myönnettävä», virkkoi mrs Swancourt ja luki eteenpäin.
»’Sen sijaan havaitsemme joutuneemme jonkin nuoren naisen
johdettavaksi, olennon, joka tuskin on ehtinyt älyn ja oivalluksen
ikäkauteen päättäen siitä typerästä valhenimestä, jonka on katsonut
tarpeelliseksi omaksua salatakseen sukupuoltansa.’»
»Minä en ole typerä!» virkkoi Elfride närkästyneenä. »Hän olisi voinut
nimittää minua miksi hyvänsä, mutta ei typeräksi.»
»Etpä tietenkään. No niin: — 'Nuoren naisen johdettavaksi... joka
täyttää teoksensa sivut mahdottomilla turnajaisilla, torneilla
ja karkauksilla, jotka tuntuvat mr G.P.R. Jamesin kirjoittamien
samantapaisten kohtausten ja _Ivanhoen_ haaveellisimpien osien
kalpeilta jäljennöksiltä. Näky on niin ilmeisen teennäinen, että
herkkäuskoisinkin rantatörö kääntyy pois.’ Kuulehan, kultaseni, minä en
huomaa tuossa paljoakaan valittamisen aihetta. Se todistaa sinun olleen
niin taitavan, että hänen on ollut pakko ajatella Walter Scottia, mikä
ei suinkaan vähää merkitse.»
»Niinpä niin; vaikka en kykenekään itse kirjoittamaan romaania, saan
kuitenkin hänen mieleensä palaamaan ne, jotka siihen pystyvät!»
Elfride aikoi singota nuo sanat purevan ivallisesti kohti näkymätöntä
vihollistansa, mutta kun hänessä ei ollut ivan voimaa enempää kuin
toukomettisessä, niin ne putoelivat vain hienona hyminänä hänen
nyrpeiltä huuliltansa.
»Epäilemättä; ja se merkitsee jotakin. Sinun kirjasi on kyllin
hyvä ollakseen huono tavallisessa kirjallisessa katsannossa; se
ei jää alakuloisen yksinäiseen asenteeseen, joka on huonompi
kuin hyökkäyksenalaisen. — 'Tuota historialliseen romaaniin
kohdistuvaa harrastusta sopii nykyaikana nimenomaisesti kannattaa,
on välttämätöntä, että lukija havaitsee olevansa jonkun jo melkein
sukupuuttoon kuolleisiin legendarunoilijoihin kuuluvan kirjailijan
opastettavana, joka luonnostansa taipuu muinaisolojen tutkimiseen
ja uupumatta uskoo keskiajan erikoiseen sädekehään ja jonka
keksintäkyvyssä tunteen herkkävaistoisuus joutuu verrattomasti varjoon
sen kyvyn rinnalla, jonka tehtävänä on punoa mielenkiintoiseen
kohtaukseen suuri määrä eloisia ja erilaisia, voimakkaita inhimillisiä
alkutuntoja.’ Tuo pitkäpiimäinen vuodatus ei koske ollenkaan sinua,
Elfride, se on siinä vain jonkinlaisena täytteenä. Annahan kun katson,
missä hän jälkeen alkaa puhua sinusta... vasta ihan lopussa. Tässä hän
sinulle antaa viimeisen sivelyn:
'Palaamme siihen pieneen teokseen, jota olemme käyttäneet tämän
artikkelin aiheena. Me emme suinkaan tahdo halventaa kirjoittajan
kykyjä. Hänen kirjassaan ilmenee eräänlainen sulavuus, jonka nojalla
hän kykenee tehokkaasti käyttelemään ominaista kertomistyyliänsä, jota
sopisi nimittää herkkien tunteenomaisten mitättömyyksien hyminäksi
— erikoinen lahja, suotu niille, jotka nauttivat jokapäiväisenä
leipänänsä rauhallisen ajan sosiaalisia sympatioja. Niinpä, kun
kotoisen kokemuksen voittoja ja henkilöitä elävöittäviä piirteitä käy
sovelluttaminen ilman ylen ankaroita anakronismeja, hän paikoitellen
onnistuu hyvinkin, ja niin ollen tunnemme olevamme oikeutetut sanomaan,
että kirjaa kannattaa silmäillä niiden kohtien vuoksi, jotka eivät ole
missään tekemisissä itse tarinan kanssa.’
»Minä otaksun, että se on tarkoitettu ivaksi, mutta älähän tuota
enempää ajattele, kultaseni. Kello on seitsemän.» Mrs Swancourt kutsui
kamarineitinsä.
Hyökkäys on kutkuttavampi kuin sopusointu. Stephenin kirje oli
pelkkää yhtä mieltä hänen kanssaan; arvostelu oli aivan toista. Ja
vieras, jolla ei ole nimeä eikä hahmoa, ei ikää eikä ilmestymää,
vaan joka esiintyy pelkkänä voimallisena äänenä, on tietenkin sangen
mielenkiintoinen uutuus naishenkilölle, jonka puoleen hän suvaitsee
kääntyä. Vaipuessaan uneen sinä iltana Elfride rakasti kirjeen
kirjoittajaa, mutta ajatteli arvostelun sepittäjää.