Nyt on otettava huomioon, että lähes kolme neljännesvuotta on kulunut.
Sen syksyisen näkymön sijassa, joka muodosti edellisten kohtausten
taustan, on nyt nähtävissämme seuraavan vuoden kesä kukkeimmillansa.
Stephen on Intiassa, erään bombaylaisen arkkitehtitoimiston konttorissa
uurastamassa; toisinaan hän liikkui toisilla paikkakunnilla
liikeasioita järjestelemässä ja ihmetteli, miksi henkilöt, jotka olivat
olleet maassa kauemmin kuin hän, niin kovin valittelivat ilmanalan
vaikutusta. Milloinkaan ei nuori mies ollut aloittanut toimintaansa
loistavammin kuin Stephen. Hän saapui Bombayhin juuri niihin
aikoihin, jolloin liike-elämä siellä oli virkeimmillään. Rakennus-
ja insinöörityöt olivat silloin mitä parhaassa vauhdissa. Keinottelu
kukoisti päivä päivältä paremmin; ja ainoana siihen liittyvänä
ikävyytenä oli romahduksen mahdollisuus.
Elfride ei ollut maininnut isälleen mitään neljäkolmatta tuntia
kestäneestä karkuretkestänsä eikä se hänen tietääkseen ollut muitakaan
teitä tullut hänen korviinsa. Joitakin aikoja tuo oli tytön salaisena
huolena ja murheena, ja Stephenin lähtö muodosti uuden surunlisän.
Mutta Elfridellä oli erikoisia kykyjä vapautua huolista soveliaan
väliajan jälkeen. Hitaan luonnonlaadun imiessä onnettomuutta itseensä
vähitellen hän oli nielaissut sen koko tuskan kerrallaan ja oli
jälleen kirkastumassa. Hän kykeni heittämään pois alakuloisuutensa
ja korvaamaan sen toivolla yhtä helposti kuin sisilisko uudistaa
tärveltyneen jäsenensä.
Kaksi erikoista huvia oli tällävälin ilmaantunut. Ensinnäkin oli
romaani ilmestynyt, ja nyt oli huvittavaa silmäillä lehdissä
esiintyviä, tosin merkitsevän lyhyitä mainintoja. Sitten seurasi muutto
pappilasta mrs Swancourtin väljempään kartanoon, josta avautui näköala
samaan laaksoon. Mr Swancourtia ei aluksi oikein miellyttänyt se
ajatus, että hän joutuisi muutettavaksi naiselliseen maaperään, mutta
sellaiseen arvokkuuden uhraukseen liittyvät ilmeiset edut saivat hänet
asiaan suostumaan.
Mrs Swancourt avarsi melkoisesti Elfriden näköaloja aristokraattiseen
suuntaan, ja Elfride alkoi antaa isälleen anteeksi hänen poliittisen
naimaliittonsa. Varmaa on, etteivät moitteettomat neljänkymmenenkolmen
vuoden ikäiset kasvot olleet maallisessa katsannossa milloinkaan
tehneet miehelle parempaa palvelusta.
<tb>
Kensingtonissa sijaitseva uusi talo oli valmis, ja he olivat kaikin
kaupungissa.
Hyde Parkin pensaat on jälleen sijoitettu asianomaisiin paikkoihinsa,
penkit asetettu riviin, nurmikot niitetyt, ja tiet näyttävät olevan
ankaraa ukonilmaa kärsimässä; mukavuutta rakastavat ajavat vaunuissa,
reippaat ratsastavat, ja tunnin ajan vallitsee iloinen meno. Me
silmäilemme näytelmää kello kuuden aikaan tänä kesäisenä ehtoopäivänä.
Swancourtien ajopelit ovat mukana tuossa vierivässä virrassa.
Mrs Swancourt oli kiihkeä juttelija, mutta hänen matala soinnukas
äänensä — ainoa kaunis kohta tuossa vanhassa naisessa — varjeli häntä
vaikuttamasta väsyttävältä.
»Näetkös», sanoi hän Elfridelle, joka ihastuneena silmäili loistavaa
näkymöä, niinkuin Aeneas Kartagossa, »sinä tulet huomaamaan, että
meidän seurattomuutemme suo meille tilaisuutta tutkimaan täällä
lähimmäistemme piirteitä. Tällaisissa paikoissa minä aina kuuntelen —
en naapurieni kielen, vaan heidän kasvojensa kertomia — ja olen siinä
edullisessa asemassa, että kuulen niiden puhuvan samaa kieltä, olinpa
sitten täällä, Boulevardilla, Rialtossa tai Pradossa. Minä, yksinäinen
ruma naisihminen, jolle kukaan ei ole tietoja tuonut, olen monien
vuosien kuluessa hankkinut itselleni jonkinlaista taituruutta. Asia
ei sinua niinkään kummastuta, kun muistat toisen siihen verrattavan
seikan: kuinka täsmällisesti ne henkilöt, joilla ei ole kelloa, osaavat
sanoa päivän hetken.»
»Epäilemättä osaavat», vahvisti mr Swancourt. »Minä olen tuntenut
Endelstowissa työmiehiä, jotka olivat sommitelleet kokonaisia
havaintojärjestelmiä siinä tarkoituksessa. Tarkkaamalla varjoja,
tuulia, lammasten ja härkien liikkeitä, lintujen laulua, kukon kiekunaa
ja satoja muita näkemiänsä ja kuulemiansa, joiden olemassaolosta ei
kellojakantavilla ihmisillä ole aavistustakaan, he voivat milloin
tahansa mainita ajan melkeinpä minuutilleen. Tuosta muistuu mieleeni
eräs vanha juttu, jonka kumminkin pelkään olevan liian villityn — liian
villityn kerrottavaksi.» Kirkkoherra puristi päätänsä ja nauraa muhoili
itsekseen.
»Kerro se — ole hyvä!» pyysivät molemmat naishenkilöt.
»Enpä tuota mielelläni kertoisi.»
»Joutavia», sanoi mrs Swancourt.
»Siinä oli vain puhe eräästä miehestä, joka samanlaisen huolellisen
havaintojenteon nojalla osasi enemmän kuin kahden vuoden ajan uskotella
toisille salaa pitävänsä silmällä ilmapuntaria, niin täsmällisesti hän
osasi ennustaa kaikki ilmojen muutokset aasinsa huutojen ja eukkonsa
mielialojen nojalla.»
Elfride nauroi.
»Aivan niin», virkkoi mrs Swancourt. »Ja aivan samalla tavalla kuin nuo
ovat oppineet tulkitsemaan luonnon merkkejä, minä olen oppinut lukemaan
sen sisarpuolen, teennäisyyden kieltä: valheellisesti välkkyvät silmät,
kopeat nenännipukat, silkin kahiseva nauru, julkeat askeleet ja kaikki
ne erilaiset tunneliikunnot, joita sisältyy kepin heiluttamiseen, hatun
kohottamiseen, päivänvarjojen avaamiseen ja sateenvarjojen asentoon,
ovat minulle selvät kuin aapinen.
Katsohan vain tuota tyttärensisarmaista mammaa tuolla vaunuissa»,
jatkoi hän Elfridelle viitaten vain silmäniskulla. »Hänen olemuksessaan
ilmenevä, ylhäisen aseman aiheuttama itsetietoisuus on kovin
nöyryyttävä tosiasia sille, joka maatansa rakastaa. Eikö ole melkein
uskomatonta, että hienoston jäsenet, joiden ilmeisin nolla on alhaisten
korkeinta astetta verrattomasti ylempänä, voi olla siinä määrin
tietämätön pidättyväisyyden alkeellisimmista vaistoista?»
»Kuinka niin?»
»Onhan heidän kasvoihinsa mitä ilmeisimmin kirjoitettu: 'Katsokaa
vaakunaa minun vaunujeni kupeessa, olkaa hyvä.’»
»Tosiaankin, Charlotte», virkkoi kirkkoherra, »sinä luet yhtä paljon
kasvoista kuin mr Puff lordi Burleighin nyökytyksestä.»
Elfride ei voinut muuta kuin ihmetellä kansansa naisten kauneutta,
varsinkin kun hänen itsensä ja harvojen tuttaviensa kasvot olivat tähän
vuoden aikaan aina olleet hienokseen auringon ruskettamat ja kädet
karhunvaaraimen raapimat.
»Kuinka somia kukkia ja lehtiä heillä onkaan hatuissaan!» huudahti
Elfride.
»Niin kyllä», vastasi mrs Swancourt. »Muutamat niistä ovat
helakampiakin kuin mitkään luonnolliset kukat. Katsohan tuon
ladyn hatussa olevaa ruusua. Soma viininlehti sijoitettuna siihen
kaunisteeksi, ja kaikki kasvamassa luontevasti ihan hänen korvansa
juuressa — minä sanon _kasvamassa_, sillä kukkalehtien puna samoinkuin
sievien poskienkin puna ovat luonnon lahja satunnaisimmankin katselijan
silmälle.»
»Hieman ylistystä he sentään ansaitsevat!» virkkoi jalomielinen Elfride.
»Olkoon menneeksi. Katsohan, kuinka —n herttuatar keinahtelee
istuimellaan käytellen hyväkseen avovaunujensa heilahtelua katselemalla
ympärilleen ainoastaan silloin, kun hänen päänsä huojahtaa eteenpäin,
kasvoissa passiivinen ylpeys, joka ei olosuhteille mitään mahda.
Katsohan tuon perhekunnan suupielissä ilmenevää sievää jurotusta,
joka on niin hyvin tavoitettu, ettei näy jälkeäkään ennakolta
tapahtuneesta asettelusta. Katso, kuinka kainosti pienet nyrkit
pitelevät päivänvarjoja, pieni nokkela peukalo norsunluista vartta
vasten ja päivänvarjon satiini aina sitä väriä, joka parhaiten soveltuu
sen alla oleviin kasvoihin — näennäinen sattuma, joka juuri tekee
asian viehättäväksi. Erikoisesti minä ihailen tuota toisella puolella
istuvaa tyttärillä runsaasti varustettua naishenkilöä — tarkoitan
hänen ulkomuotoansa, joka ei ollenkaan ilmaise tietoisuutta siitä,
että jalankävijät silmäilevät hänen tyttäriänsä, — ja ennen kaikkea
tyttäriä, joiden katseet uppoavat kauniiden miesten silmiin, ikäänkuin
he eivät ollenkaan havaitsisi, ovatko heidän katseittensa esineet
miespuolisten olentojen silmiä vaiko puiden lehtiä. Siinä on sinulle
ylistystä. Mutta minähän tässä vain lasken leikkiä, lapsukaiseni —
tiedäthän sen.»
»P-puh — onpa lämmin, totisesti!» virkkoi mr Swancourt, ikäänkuin
hänen mielensä olisi ollut aivan etäällä kaikesta siitä, mitä hän
näki. »Minun kelloni on tosiaankin niin kuuma, että tuskin voin sitä
koskettaa, kun haluan saada ajasta tietoa, ja koko maailma tuoksahtaa
hatun sisukselta.»
»Kuinka miehet sinua silmäilevätkään, Elfride», sanoi mrs Swancourt.
»Pelkäänpä, että sinä minut kerrassaan surmaat.»
»Surmaan?»
»Niinkuin timantti surmaa samassa kehysteessä olevan opaalin.»
»Minä olen huomannut eräiden gentlemannien minua silmäilevän», virkkoi
Elfride viattomasti, ilmaisten iloansa siitä, että hänet havaittiin.
»Nykyjään ei saa sanoa 'gentlemanni’, kultaseni», vastasi hänen
äitipuolensa ovelan vakuuttavasti, mikä ilme erinomaisesti sopi
hänen rumuuteensa. »Me olemme luovuttaneet 'gentlemannit’ alemmalle
keskiluokalle, jonka keskuudessa sana luullakseni on vielä kuultavissa
kauppasaksani tanssiaisissa ja maalaisissa teekutsuissa. Täällä se on
ollut ja mennyt.»
»Kuinka minun siis tulee sanoa.»
»Puhu vain aina _miehistä_.»
Samassa ilmestyivät vastakkaiseen suuntaan vierivässä ajoneuvojen
virrassa vaunut, joiden pinta oli ylipäänsä tummansininen kuin keskiyön
taivas, pyörissä ja reunoissa hienot kaunosini-viivat; palvelijoiden
liverit olivat nekin tummansiniset hopeisine punoskoristeineen,
ja housut olivat intianpunaiset. Koko ryhmä muodosti elimellisen
kokonaisuuden, ja sitä vetämässä oli kaksi ruskeata ruunaa, jotka
ravailivat huolettoman virkusti eteenpäin silloin tällöin värähdytellen
hoidettua pintaansa, ikäänkuin koko ajo ei olisi paljoakaan heitä
liikuttanut.
Noissa vaunuissa istui herrasmies, jossa ei voinut havaita mitään
muuta nimenomaisia luonnepiirteitä kuin sen, että hän jossakin määrin
muistutti paremmanpuoleista hyvänluontoista kauppamatkustajaa.
Hänen vieressään istui lady, jonka silmissä ja kasvoissa yleensäkin
oli kuoritun maidon tuntu, lady, joka kuului »mielenkiintoisten»,
sairaalloisuuteen taipuvien naisten luokkaan ja jonka suurimpana ilona
ilmeisesti oli olla mistään iloitsematta. Tätä pariskuntaa vastapäätä
istui kaksi pientä tyttöä valkoisine hattuineen, joissa hohtelivat
siniset sulat.
Lady huomasi Elfriden, hymyili ja kumarsi ja kosketti miehensä
kyynäspäätä. Herrasmies kääntyi ja vastasi Elfriden tervehdykseen
kohteliaasti hattuansa kohottamalla. Sitten molemmat tyttöset
heiluttivat kättänsä ja nauroivat hilpeästi.
»Kuka se on?»
»Kuka? Lordi Luxellian, eikö totta?» vastasi mrs Swancourt, joka
samoinkuin kirkkoherrakin oli istunut heihin selin.
»Niin», virkkoi Elfride. »Hän on ainoa mies kaikkien täällä näkemieni
joukossa, jota minä pidän isää kauniimpana.»
»Kiitos, kultaseni», virkahti mr Swancourt.
»Niin; mutta isäsi on paljoa vanhempi. Kun lordi Luxellian ehtii hieman
edemmäksi, niin hän ei ole läheskään niin kaunis kuin meidän miehemme.»
»Kiitos sinullekin, rakkaani», virkkoi mr Swancourt.
»Kas», huudahti Elfride yhä silmäillen vaunuihin, »kuinka nuo
pienokaiset tahtovat tavata minua! Toinen heistä huutaa minua tulemaan.»
»Mehän puhuimme tässä rannerenkaista. Katsohan lady Luxellianin
rannerengasta», sanoi mrs Swancourt paroonittaren kohottaessa
käsivarttaan tukeakseen toista lapsistaan. »Se luiskahtaa pitkin hänen
käsivarttansa — se on aivan liian väljä. Minusta on vihattavaa nähdä
päivän paistavan rannerenkaan ja ranteen välitse; kummastelen kovin,
ettei naisten maku ole parempi.»
»Ei asia siitä johdu», puolusteli Elfride. »Hänen käsivartensa se
on ohentunut, raukan. Ette voi uskoa, kuinka kovin hän on viimeksi
kuluneen vuoden aikana muuttunut.»
Ajoneuvot olivat nyt toisiansa lähempänä, ja molemmat perhekunnat
vaihtoivat tuttavallisempia tervehdyksiä. Sitten Luxellianit kääntyivät
ja ajoivat plataanien alle. Lordi Luxellian astui alas ja tuli luo
sointuisasti nauraen.
Se oli hänen viehätyskeinonsa. Nuo äänet olivat hankkineet hänelle
yleisen suosion; unohdettiin, ettei hänellä ollut minkäänlaisia
kykyjä. Tuttavat muistivat mr Swancourtin hänen käytöstavastansa, he
muistivat Stephen Smithin hänen kasvoistansa ja lordi Luxellianin hänen
naurustansa.
Mr Swancourt lausui joitakin ystävällisiä huomautuksia — muun muassa
hellettä koskevia.
»Niin», virkkoi lordi Luxellian, »me ajoimme tänään erään turkkurin
ikkunan ohi, ja se näky täytti meidät sellaisella tukehtumisen
tunnolla, että olimme iloiset päästessämme pakoon. Kah-hah!» Hän
kääntyi Elfriden puoleen. »Miss Swancourt, minä olen tuskin teitä
nähnyt tai kanssanne jutellut sen jälkeen kun kirjallinen saavutuksenne
teki teidät kuuluisaksi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että
sellaisissa aikeissa teitte muistiinpanoja rauhallisessa Endelstowissa;
olisimmehan muuten, minä ja ystäväni, yrittäneet käyttäytyä niin
mallikelpoisesti kuin suinkin!»
Elfride kävi hämilleen, punastui, nauroi, sanoi, ettei se ollut
mainitsemisen arvoista j.n.e., j.n.e.
»Minun mielestäni _Nykyaika_ käsitteli teostanne kohtuuttomasti. Onhan
mieletöntä kirjoittaa painava kritiikki sellaisesta hienosta pienestä
teoksesta kuin _Kellyonin linna_.»
»Mitä?» virkkoi Elfride silmät suurina. »Onko minua arvosteltu
_Nykyajassa?»_
»Epäilemättä; ettekö ole sitä nähnyt? Se tapahtui jo neljä-viisi
kuukautta sitten!»
»En, minä en ole sitä ollenkaan nähnyt. Sepä ikävää! Kunnottomat
kustantajat! Ne lupasivat lähettää nähtäväkseni jokaisen ilmestyvän
maininnan.»
»Niin ollen pelkään antaneeni teille epämieluisia tietoja, joita
toiset ovat kohteliaisuudesta varoneet ilmaisemasta. He ovat varmaan
ajatelleet, ettei niiden lähettämisestä olisi mitään hyvää, joten eivät
tahtoneet teitä suotta kiusata.»
»Ei, ei; minä olen tosiaankin kiitollinen teille, lordi Luxellian, että
sen minulle mainitsitte. Se on pelkkää väärinymmärrettyä ystävyyttä
heidän puoleltansa. Onko aikakauskirja siinä määrin minua vastaan?»
kysyi hän värähtävin äänin.
»Ei, ei; eipä juuri — vaikka olenkin melkein kokonaan unohtanut sen
varsinaisen sisällön. Arvostelu oli vain — vain terävä, nähkääs —
epäjalo, tekisi mieleni sanoa. Mutta muistini ei tosiaankaan salli
minun puhua siitä nimenomaisemmin.»
»Me ajamme _Nykyajan_ toimistoon ja haemme numeron heti, eikö niin,
isä?»
»Jos välttämättä sen tahdot, niin teemme sen, tai lähetämme hakemaan.
Mutta ehdimmehän sentään huomennakin.»
»Tehkää minulle nyt pieni palvelus, Elfride», virkkoi lordi Luxellian
lämpimästi ja ollen sennäköinen kuin olisi pahoitellut tuomiansa
häiritseviä uutisia. »Minut oikeastaan lähettivät tänne sanantuojaksi
tyttöseni Polly ja Katie, jotka tiedustelevat, ettekö tule heidän
luoksensa vaunuihimme vähäksi aikaa. Minä tästä lähden käymään
Piccadillyn varrella, ja vaimoni jää yksin heidän seuraansa. Pelkäänpä,
että he ovat sangen hemmoteltuja lapsia; mutta minä lupasin heille,
että tulette.»
Astuin laskettiin alas, ja Elfride siirtyi toisiin vaunuihin —
pikku tyttöjen sanomattomaksi iloksi ja herättäen mielenkiintoa
punanahkaisissa ja pitkäkaulaisissa tyhjäntoimittajissa, jotka
silmäilivät tapahtumaa kävelykeppi huulillaan, toisinaan nauraen
syvältä kurkkujensa pohjasta ja silmillänsä, suiden ollenkaan ottamatta
osaa toimitukseen. Sitten lordi Luxellian käski ajomiehen lähteä
ajamaan, nosti hattuansa, hymyili hymyn, joka ei sattunut maaliinsa,
vaan erääseen ihan vieraaseen, joka hämmästyneenä kumarsi. Lordi
Luxellian loi Elfrideen pitkän silmäyksen.
Katse oli miehekäs, avoin ja aito ihastelun katse; sellainen uhri,
jonka jokainen englantilainen voi suoda kauneudelle tunnettansa
ollenkaan häpeämättä tai sallimatta sen vähimmässäkään määrässä loukata
hänen tunteenomaisia velvollisuuksiansa aviomiehenä ja perheenisänä.
Sitten lordi Luxellian kääntyi pois ja asteli mietteissään kohti
kävelypaikan yläosaa.
Mr Swancourt oli astunut vaunuista samalla kertaa kuin Elfride
jutellakseen pari minuuttia tuntemiensa ystävien keralla, joten hänen
puolisonsa oli jäänyt ainoaksi vaunuissaolijaksi.
Tämän pienen näytöksen tapahtuessa seisoi käyskelevien katselijoiden
joukossa mies, joka olemukseltansa hieman erosi kaikista muista. Hän
seisoi tungoksen takana puun runkoon nojaten ja silmäili Elfrideä
tyynin ja kriitillisin mielenkiinnoin.
Kolme tuossa taka-alalla pysyttelevässä henkilössä ilmenevää seikkaa
osoitti harjaantuneelle silmälle heti, ettei hän varsinaisesti kuulunut
siihen yleisöön, jonka joukossa nyt sattui olemaan. Ensinnäkin
näkyi hänen lievetakissaan pari ryppyä, jotka osoittivat, ettei
hän ollut kironnut vaatehtijaansa riittävässä määrin pakottaakseen
tuon ammattimiehen taitonsa huippusaavutuksiin. Toiseksi oli hänen
sateenvarjonsa hieman hoidoton, mikä seikka johtui siitä, että sen
omistajalla oli tapana voimakkaasti siihen nojautua ja käyttää sitä
todellisena kävelykeppinä, kun taas aito huvikseenkäyskelijä sallii sen
kärjen vain silloin tällöin mitä keimailevimmin suudella maankamaraa.
Kolmantena ja varsinaisena syynä oli se, että yrittipä miten tahansa,
hänen kasvojansa silmäillessään ei voinut olla otaksumatta, että katse
oli lähellä hyvinmuotoutunutta ihmismieltä eikä sitä hyvinhoidettua
ihoa _et praeterea nihil_, mikä on huvikävelijän nimenomaisena
tunnusmerkkinä.
Ellei mrs Swancourt olisi jäänyt yksin vaunuihin, on mahdollista, ettei
tuo mies olisi lähtenyt huomaamattomasta paikastansa. Mutta kun hän
huomasi, miten asiat kehittyivät, niin hän kohta astui vaunujen luo.
Mrs Swancourt silmäili mietteissään häntä neljännesminuutin ajan ja
ojensi sitten nauraen kätensä:
»Kasvain, Henry Knight — epäilemättä! Minun — toinen — kolmas — neljäs
— serkkuni — mitä sanonkaan? Joka tapauksessa minun sukulaiseni.»
»Niin, eräs niistä jäljelläolevista siteistä, joita ei ole
vielä katkaistu. Minäkään en ollut varma teistä tuolta etäämpää
katsellessani.»
»Minä en ole sinua nähnyt sitten kun ensi kerran lähdit Oxfordiin;
ajattelehan, kuinka monta vuotta siitä on kulunut! Sinä lienet kuullut
minun avioliitostani?»
Siitä koitui perhekunnallisia seikkoja, syntymiä, kuolemantapauksia
ja naimisiinmenoja koskeva keskustelu, jota ei ole tarvis
yksityiskohdittain esittää. Sitten Knight kysyi:
»Onko se nuori lady, joka siirtyi toisiin vaunuihin, teidän
tytärpuolenne?»
»On, Elfride. Sinun pitää tutustua häneen.»
»Entä kuka oli noissa toisissa vaunuissa istuva lady, näöltänsä niin
epämääräinen ja vetinen kuin olisi ollut vain oman itsensä lätäkköön
heijastuva kuvajainen?»
»Lady Luxellian; erittäin kivulloinen, sanoo Elfride. Mieheni on heille
kaukaista sukua, mutta mitään erikoista tuttavallisuutta ei vallitse
—. Miten hyvänsä, Henry, sinä käyt tietenkin meitä tapaamassa. Chevron
Square 24. Tule tällä viikolla. Me viivymme kaupungissa vain viikon tai
pari.»
»Saadaanhan nähdä. Minun pitää lähteä huomenna Oxfordiin, missä viivyn
muutamia päiviä; niin ollen minulle ei tarjoutune iloa nähdä teidät
Lontoossa tänä vuonna.»
»Niinpä tule Endelstowiin. Miksi et lähtisi mukanamme, kun sinne
palaamme?»
»Jos tulisin ennen elokuuta, niin pelkään, että minun olisi palattava
parin päivän kuluttua. Olisin iloinen, jos saisin olla luonanne
elokuun alussa; silloin voisin viipyä sievän ajan. Minä olen ajatellut
oleskella Lännen puolessa koko kesän.»
»Hyvä on. Mutta muista, että olemme asiasta sopineet. Etkö nyt odota,
kunnes mr Swancourt tulee? Hän ei viivy kauemmin kuin kymmenen
minuuttia.»
»En; pyydän anteeksi. Minun täytyy lähteä huoneisiini tänä iltana,
ennenkuin menen kotiin — on kertynyt tehtäviä juuri nyt aimo määrä.
Selitättehän asian hänelle. Näkemiin.»
»Ilmoitahan meille saapumisestasi niin pian kuin suinkin voit.»
»Sen teen.»