Lontoossa lokakuussa — kaksi kuukautta myöhemmin.
Beden majatalo on merkillinen siinä suhteessa, että sen valtakadun
puoleinen julkisivu ilmaisee erikoista varakkuutta ja arvokkuutta,
takaovi sitävastoin johtaa sellaisiin katusokkeloihin, joita tapaa
mistä muualta tahansa tästä suuresta kaupungista. Seurauksena on
ensinnäkin, että majatalon huoneiden asukkaat voivat nähdä paidattomia
olentojen tapoja ja huvituksia, kunhan kurkistavat ulos takaikkunasta;
sitäpaitsi he voivat kuulla jonkin karun äänen lausuvan terveellisiä,
joskin epämiellyttäviä sosiaalisia huomautuksia, heidän korviinsa voi
kantautua horjahtelevien askelten, lyöntien tai kaatumisen kaiku,
joiden aiheuttajana on jokin juoppo tai eukkonsakurittaja, joka
astelee kadun poikki häiriten sen rauhaa. Sellaiset henkilöt usein
kulkevat majatalon läpi käyttämällä hyväkseen sen takana olevalta
kadulta johtavaa ketunkoloa, mutta he eivät milloinkaan jää oleilemaan
majatalon piiriin.
On tuskin tarpeen huomauttaa, että kaikki ravintolalle ominaiset
näköalat ja liikunnot ovat mitä säännöllisimmät. Sinä kauniina lokakuun
iltana, jona seuraamme sinne astelevaa Stepheniä, leppoisa ovenvartija
istuu tuolillansa sykomoripuun alla pieni keppi kädessään. Puun oksissa
me havaitsemme paksun nokiverhon, joka riippuu oksista riekaleina,
niinkuin savupiipussa. Oksien mustuus ei nyt puuta korjaa eikä kaunista
— se on melkein lehdetön — mutta kevätaikana lehdistön raikas vihreys
näyttää senvuoksi kaksinverroin kauniilta. Aitauksessa on kukkatarha ja
siinä komeita georgiinejä ja krysanteemeja. Mies on poimimassa lehtiä
nurmikolta.
Stephen etsii oikean oven ja nousee vanhoja, mutta leveitä portaita
ja saapuu ensimmäiseen kerrokseen ovelle, jossa on mustin kirjaimin
painettuna »Mr Henry Knight». Seinä on paksu; sen kummassakin pinnassa
on ovi. Ulompi sattuu olemaan auki; Stephen astuu sisemmän luo ja
koputtaa.
»Sisään!» kuuluu jostakin etäältä.
Siinä on aluksi pieni eteishuone, jota erottaa sisäsuojista
parin-kolmen kyynärän levyinen laudoitettu kaarikäytävä. Sen edessä
riippuu pari tummanviheriää verhoa, jotka peittävät kaikki mitä
sisempänä on. Verhojen takaa kuuluu sulkakynän nopea, rapiseva
juoksu. Eteishuoneessa on sekasortoinen joukko erilaisia esineitä —
enimmäkseen vanhoja kehystettyjä painokuvia ja maalauksia — seinää
vasten nojaamassa. Kaikki näkyvissä olevat kirjat olivat niin suuria,
ettei niitä olisi varas voinut kuljettaa pois — toiset niistä lepäävät
nurkassa isolla tammisella pöydällä, toiset lattialla kuvien seassa, ja
niiden joukossa näkyy vielä vanhoja nuttuja, hattuja, sateenvarjoja ja
kävelykeppejä.
Stephen työnsi verhon syrjään, ja hänen edessään istui mies, joka
kirjoitti ikäänkuin olisi ollut henki kysymyksessä — kuten olikin.
Kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, tukka tummanruskea, parta kähärä,
viikset kummassakin suupielessä partaan yhtyvät, joten suun todellinen
ilme peittyi alinomaiseen näennäiseen jäykkyyteen.
»Tiesinhän minä, että sinä siellä olit, kunnon veikko», virkkoi Knight
hymyillen ojentaen kättänsä.
Knightin suu ja silmät tulivat nyt näkyviin. Ne olivat hyvännäköiset ja
näyttivät nuoremmilta ja raikkaammilta kuin kasvojen muut osat, joissa
ilmeni selvästi mietinnän kalvas karva. Suu ei ollut vielä täysin
menettänyt nuorekkaan kaarevia viivojansa, ja jos silmät olivatkin
kaksitoista vuotta kestäneiden ankarain lukujen aikana kadottaneet
poikaiän kirkkautta, niin niiden katseeseen oli sensijaan tullut
levollisuus, joka siihen hyvin sopi.
Naishenkilö olisi sanonut, että huoneessa oli tupakantuoksua,
mieshenkilö, ettei sitä ollut.
Knight ei noussut seisomaan. Hän katsahti uuninreunalla olevaan kelloon
ja kääntyi sitten jälleen kirjoittamaan osoittaen sormellansa tuolia.
»Minua ilahduttaa, että olet tullut. Minä palasin kaupunkiin eilen.
Nyt älä puhu, Stephen, kymmeneen minuuttiin; minulla on täsmälleen sen
verran aikaa viimeisen postin lähtöön. Yhdennellätoista minuutilla minä
olen teidän miehenne.»
Stephen, jolle tällainen vastaanotto ei suinkaan ollut outo, istuutui,
ja Knightin kynä jatkoi kulkuansa heiluen kuin laiva myrskyssä.
Cicero nimitti kirjastoa talon sieluksi; täällä oli koko talo pelkkää
sielua. Osa lattiaa ja puolet seinäpinnoista olivat tavallisten ja
tavattomien kirjahyllyjen peittämät; muun alan valtasivat erilaiset
taide-esineet, joita niiden omistaja oli keräillyt matkoillaan
Ranskassa ja Italiassa.
Ainoastaan yksi ilta-auringon valojuova lankesi huoneeseen nurkassa
olevasta pihanpuoleisesta ikkunasta. Ikkunalla oli akvaario. Päivän
useimpina hetkinä se oli pelkkä tympeännäköinen parallellopipedi, mutta
muutamina illan tuokioina, kuten nyt, harhaileva, lempeä säde valaisi
ja lämmitti siinä piilevää maailmaa, ja silloin moniväriset zoofyytit
avasivat ja ojentelivat ulottimiansa, vesiruohot kävivät heleän
läpikuultoisiksi, simpukankuoret hohtelivat kullankeltaisina, koko tuo
arka yhteiskunta ilmaisi iloa selvemmin kuin mitkään sanat.
Mainittujen kymmenen minuutin kuluttua Knight heitti kynän kädestänsä,
soitti poikaa viemään kirjeet postiin, sulki oven ja huudahti: »Kas
niin, Jumalan kiitos, kaikki on valmisna. No, Stephen, käännä tuolisi
tännepäin ja kerro, mitä olet koko tämän ajan tehnyt. Oletko pitänyt
vireillä kreikantaitoasi?»
»En.»
»Kuinka niin?»
»Minulla ei ole ollut riittävästi aikaa.»
»Mitä joutavia.»
»Minä olen sensijaan tehnyt yhtä ja toista. Ja olen tehnyt jotakin
erinomaistakin.»
Knight kääntyi katsomaan Stepheniä suoraan silmiin. »A-haa! Sallihan
minun katsoa sinua suoraan kasvoihin ja kysyä jotakin.»
Stephenin kasvojen puna tummeni.
»Kas vain, Smith», virkkoi Knight pideltyään tukevasti hänen
olkapäitänsä ja terävästi tutkien hänen ilmeitänsä minuutin ajan, »sinä
olet rakastunut.»
»Niin — seikka on se —»
»Annahan kuulua.» Mutta kun Knight sitten havaitsi Stephenin näyttävän
sangen alakuloiselta, hän muutti puheensävynsä ystävällisemmäksi.
»Kuulehan, Smith, poikaseni, sinä tunnet minut riittävän hyvin
tietääksesi, että jos haluat asian minulle seikkaperäisesti kertoa,
niin minä kuuntelen; ellet sitä tee, ei mieleeni suinkaan juolahda
vaatia sitä kuultavakseni.»
»Minä sanon sen verran, että olen rakastunut ja haluan mennä naimisiin.»
Knightin ilme ei ollut hyvääennustava.
»Älä tuomitse minua, ennenkuin olet kuullut enemmän», huudahti Stephen
huomatessaan ystävänsä kasvoissa tapahtuneen muutoksen.
»Minä en tuomitse. Tietääkö äitisi asiasta?»
»Ei mitään varmaa.»
»Entä isä?»
»Ei. Mutta minä kerron sen sinulle. Se nuori henkilö —»
»Älähän, tuo on kovin epäritarillista. Mutta minä kenties ymmärrän
hieman mielentilasi, niin että jatkahan. Sinun rakastettusi —»
»On säädyltään minua ylhäisempi.»
»Aivan niinkuin pitääkin.»
»Ja hänen isänsä ei halua kuulla asiasta puhuttavankaan asiain
nykyisellä kannalla ollessa.»
»Sekin varsin tavallista.»
»Ja nyt tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Hänen kotonansa on sattunut
jotakin sellaista, mikä tekee mahdottomaksi uudelleen pyytää lupaa
isältä. Niinpä olemmekin nyt vaiti. Tällävälin on eräs Intiassa toimiva
arkkitehti kirjoittanut mr Hewbylle tiedustellen, voisiko hän löytää
nuoren apulaisen, joka olisi halukas lähtemään Bombayhin. Palkaksi hän
ehdottaa 350 rupiaa kuukaudessa eli suunnilleen 35 puntaa. Hewby on
maininnut asiasta minulle, ja minä olen käynyt tri Wrayn luona, joka
sanoo minun suuremmitta vaaroitta voivan tottua sikäläiseen ilmanalaan.
Lähdenkö siis vai enkö?»
»Sinä tarkoitat: koska siinä tarjoutuisi mahdollinen keino nuoren ladyn
saavuttamiseen.»
»Niin; minä ajattelin, että voisin lähteä sinne ja ansaita hieman rahaa
ja sitten tulla takaisin ja pyytää häntä omakseni. Vuoden kuluttua
minulla on vapaus harjoittaa ammattiani itsenäisesti.»
»Voitko häneen luottaa?»
»Epäilemättä — elämän loppuun asti!»
»Mistä sen tiedät?»
»Mistä sen yleensäkään tietää? Hänestä olen varma.»
Knight paneutui mukavampaan asentoon ojatuolissaan. »Vaikka tunnenkin
hänet täydellisesti sellaisena kuin hän elää sydämessäsi, en
kumminkaan tunne häntä sellaisena kuin hän elää lihassa. Tahdon vain
kysyä sinulta; perustuuko tuon Intiaan lähtemistä koskeva ajatuksesi
yksinomaan siihen, että luotat hänen uskollisuuteensa?»
»Perustuu kyllä. Minä lähden yksinomaan hänen tähtensä.»
»Kuulehan, Stephen, sinä saat minut pahaan pulaan. Jos ilmaisen
todelliset ajatukseni, niin loukkaan sinun tunteitasi; ellen sitä tee,
niin loukkaan omaa arvostelukykyäni. Sitäpaitsi sinun tulee muistaa,
etten minä tunne naisia erikoisen hyvin.»
»Sinulla on sentään ollut kiintymyksiä, vaikka et niistä minulle paljoa
kerro.»
»Ja minä toivon sinun vain menestyvän, kunnes kerron sinulle enemmän.»
Tuo isku sai Stephenin säpsähtämään. »Minulla ei ole milloinkaan
ollut syvää kiintymystä», jatkoi Knight. »Minä en ole milloinkaan
löytänyt naista, joka olisi ollut sen arvoinen. En ole myöskään ollut
milloinkaan kihloissa aikoen mennä naimisiin.»
»Sinä kirjoitat ikäänkuin olisit ollut sata kertaa kihloissa, jos niin
on lupa sanoa», virkkoi Stephen, äänessä loukkaantunut sävy.
»Voipa niin olla. Mutta tiedätkö, Stephen, asioista kirjoittavat
ainoastaan ne, jotka niitä vain puolittain tuntevat. Ne, jotka
tuntevat ne perinpohjin, eivät huoli sellaiseen vaivaan antautua.
Sen, mitä tiedän naisista ja samoin miehistäkin, muodostaa joukko
ylimalkaisuuksia. Minä ahertelen ahertelemistani ja luon vain silloin
tällöin pikaisen silmäyksen näköpiirissäni oleviin ihmisiin — niinkuin
varis lentää vaapotellessaan, eikä mitään sen enempää.»
Knight vaikeni ikäänkuin olisi johtunut jotakin erikoista ajatuslatua
noudattelemaan, ja Stephen silmäili hartaan kunnioittavasti opettajaa,
jonka mielen uskoi yhdellä rupeamalla voivan ahmaista kaiken sen, mitä
hänen omaan päähänsä sisältyi.
Knightin ja Stephen Smithin kesken vallitsi tunteenomainen kiintymys,
mutta ei mitään suurta älyllistä toveruutta. Knight oli nähnyt nuoren
ystävänsä hänen ollessa kirsikkaposkinen onnellinen poikanen, oli
mieltynyt häneen, pitänyt häntä silmällä ja uhrautuvasti auttanut
poikaa kirjojen pariin, kunnes pelkkä suosiminen muuttui tuttavuudeksi
ja se vuorostaan kypsyi ystävyydeksi. Niinpä, vaikka Smith ei suinkaan
ollut se mies, jonka Knight olisi vapaaehtoisesti valinnut ystäväksensä
— eipä edes yhdeksi kymmenestä ystävästänsä — hän sittenkin oli
tavallaan hänen ystävänsä. Olosuhteet, kuten tavallista, ratkaisivat
asian. Kuinka moni meistä voikaan sanoa kaikkein lähimmästä alter
egostansa — kaikkia etäisempiä ystäviä ollenkaan lukuunottamatta —
että hän on juuri se ihminen, jonka olisimme valinneet, että häneen
sisältyy kaikki ne inhimillisen luonnon piirteet, joita rakastamme,
kaikki ne periaatteet, joita itse noudatamme, ja puuttuu kaikki se,
mitä vihaamme? Me olemme vain oppineet tuntemaan henkilön olemalla
pitkät ajat fyysillisesti hänen läheisyydessään, hän on voittanut
luottamuksemme ja vihdoin kiintymyksemmekin toimien jonkinlaisena
hätävarana.
»Mitä sinä hänestä ajattelet?» rohkeni Stephen hetkisen vaiettuaan
tiedustella.
»Vaikka uskonkin hänen hyviin ominaisuuksiinsa sinun lausuntosi
nojalla», vastasi Knight, »niinkuin uskomme niiden roomalaisten
runoilijain etevyyteen, joista emme tiedä muuta kuin sen, että he ovat
eläneet, minä sittenkin ajattelen, ettei hän pysy sinulle uskollisena,
jos vietät Intiassa — sanokaamme kolme vuotta.»
»Hän pysyy sittenkin!» huudahti Stephen epätoivoisena. »Hän on pelkkää
hienotunteisuutta ja kunniantuntoa. Ja yksikään sellainen nainen, joka
on uskonut itsensä jollekin miehelle niinkuin hän minulle, ei voi mennä
naimisiin toisen kanssa.»
»Millä tavalla hän on uskonut itsensä sinulle?» kysyi Knight uteliaana.
Stephen ei vastannut. Knight suhtautui hänen rakkauteensa niin
epäilevästi, ettei auttanut missään tapauksessa sanoa kaikkea, mitä oli
aikonut.
»Hyvä, ole sanomatta», virkkoi Knight. »Mutta sinä edellytät varmaksi
sellaista, mikä on kysymyksenalaista, kuten lemmenasioissa luullakseni
välttämättä joutuu tekemään.»
»Minäpä sanon sinulle erään toisen asian», väitti Stephen vastaan.
»Muistanet, mitä kerran sanoit minulle naisista, jotka suostuvat
suuteloon. Muistathan? Että meidän ei suinkaan pidä ihastua ikihyviksi,
jos he sellaisessa tilaisuudessa meitä viehättävät, vaan päinvastoin
kohta epäillä heitä, jos heidän hämmingissään ilmenee vähänkin sitä,
mitä mainitaan nimellä _grace_ — että kömpelö taitamattomuus on
sellaisen kohtauksen varsinainen sulo, koska se osoittaa, että me
olemme ensimmäisinä sellaista osaa heidän kanssaan näyttelemässä.»
»Se on aivan totta», virkkoi Knight mietteissään.
Sattui useasti, että oppilas siten muisti mestarin opetuksia
viimeksimainitun ne jo ehdittyä unohtaa.
»Juuri niin oli hänen laitansa!» huudahti Stephen riemuissaan. »Hän oli
niin hämillään, ettei tiennyt, mitä teki.»
»Mainiota, mainiota!» virkkoi Kngiht lepytellen. »Niinpä en tiedäkään
sanoa muuta kuin että voit mielestäni lähteä Bombayhin huolimatta
hiuksenhienosti selvitellä menettelysi syitä. Ei kukaan tiedä tarkoin,
millaisiin periaatteisiin kulloinenkin toiminta nojautuu tai mitä se
tarkoittaa.»
»Niin; minä lähden Bombayhin. Minä kirjoitan tässä pari riviä, jos
sallit.»
»Nuku, ennenkuin asian päätät — se on paras menetelmä — ja kirjoita
huomenna. Astu nyt tuonne ikkunaan, istu ja katsele näkymääni.
Minä aion mennä ulos aterioimaan tänä iltana ja pukeudun tässä
matkalaukustani käsin. Minä tuon, mitä tarvitsen mukanani tänne, jottei
ole tarvis vaivautua takaisin asuntooni Richmondiin ja sieltä takaisin.»
Knight astui keskelle huonetta ja avasi matkalaukkunsa, Stephen lähti
ikkunan luo. Auringon valojuova oli kiivennyt ylemmäksi, väistynyt
ja hävinnyt; zoofyytit nukkuivat; huoneessa vallitsi hämäryys. Mutta
sitten ikkuna jälleen välkähti valoisaksi.
»Kas niin!» virkahti Knight. »Missä on Englannissa muualla senvertaista
nähtävänä? Minä istun siinä katsellen joka ilta ennenkuin lähden
kotiin. Avaa hiljaa ikkuna.»
Ikkunasta avautui näköala pitkin vilkasliikkeistä pientä katua. Siinä
hyöri edestakaisin väkeä parvittain — enimmäkseen naisia. Teurastajien
myymäläin kaasulyhdyt valaisivat lihakappaleita värjäten ne oranssin ja
sinooberin värisiksi Turnerin myöhempien maalausten rajuun sävyyn, ja
lukemattomien äänten eriasteinen sorina kaikui tuossa ihmisryteikössä
niinkuin puron solina luonnollisessa metsässä.
Kului lähes kymmenen minuuttia. Sitten tuli Knightkin ikkunaan.
»Niin, nyt minä kutsun ajurin ja häviän katua pitkin Berkeley
Square’lle päin», virkkoi hän napittaen liiviänsä ja heittäen
aamupukunsa nurkkaan. Stephen nousi lähteäkseen.
»Millainen määrä kirjallisuutta!» huomautti nuori mies vielä kerran
silmäten ympäri huonetta, ikäänkuin alinomainen siinä oleskeleminen
olisi hänen elämänsä suurin nautinto, mutta samalla tuntien viipyneensä
jo kauemmin kuin oikeastaan olisi ollut sallittua. Hänen katseensa
pysähtyi erääseen nojatuoliin, joka oli täynnä sanomalehtiä,
aikakauskirjoja ja helakoita uusia nidoksia.
»Niin», virkkoi Knight hänkin niitä silmäten ja väsyneesti huoaten,
»jotakin täytynee tehdä muutamille niistä. Kuulehan, Stephen, sinun ei
tarvitse vielä muutamaan minuuttiin rientää pois, jos haluat jäädä;
minä en ole vielä ihan valmis lähtemään. Luo silmäys noihin nidoksiin
sill'aikaa kuin minä puen päällysnutun ylleni. Minä kävelen sitten
kerallasi vähän matkaa.»
Stephen istuutui nojatuolin ääreen ja alkoi kaivella kirjarykelmää.
Muiden muassa sattui hänen käteensä pieni nidos, jonka nimenä oli
_Kellyonin linna_. Tekijän nimeksi oli merkitty Ernest Field.
»Aiotko tätä arvostella?» kysyi Stephen näennäisesti välinpitämättömänä
kohottaen ilmoille Elfridin tuotetta.
»Mitä? Sitäkö! Mahdollista kyllä, vaikka en nykyjään kirjoitakaan
paljon keveitä arvosteluja. Mutta se kuuluu kyllä niihin, joita pitäisi
arvostella.»
»Mitä tarkoitat?»
Knight ei pitänyt siitä, että häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti.
»Mitä tarkoitan! Minä tarkoitan, että suurin osa kirjoja on siltä
väliltä, ei kyllin hyviä eikä kyllin huonoja houkutellakseen esiin
kritiikkiä, mutta tuo kirja tekee sen.»
»Hyvyydellään vaiko huonoudellaan?» kysyi Stephen hieman peloissaan
pikku Elfriden puolesta.
»Huonoudellaan. Sen näyttää kirjoittaneen joku toisella kymmenellä
oleva tyttö.»
Stephen ei enää virkkanut sanaakaan. Hän ei huolinut puhua sen enempää
Elfridestä. Knightin ankaran rehelliseen kritiikkiin eivät voineet
millään tavoin vaikuttaa Stepheninlaisen nuoren ystävän nöyrät
toivelmat.
Knight oli nyt valmis. Kaasu sammutettiin, ovi iskettiin kiinni, ja he
lähtivät portaita alas kadulle.