Nopeasti pukeuduttuansa Elfride tunsi itsensä virkeämmäksi, vaikka
päänkivistys yhä vaivasikin. Lähtiessään huoneestansa hän kohtasi
Unityn portaitten yläpäässä.
»Miss Elfride! Me ajattelimme teidän aivan varmaan saapuvan eilen
illalla. Te ette virkkanut mitään siitä, että jäisitte yöksi.»
»Minä aioin palata samana iltana, mutta muutin suunnitelmaani.
Jälkeenpäin sitä kaduin. Isä on varmaan vihainen.»
»On parasta olla siitä mitään hänelle virkkamatta», arveli Unity.
»Minä pelkään sitä hänelle sanoa», virkkoi Elfride hiljaa. »Kerrotko
sen hänelle kohta, kun hän saapuu kotiin, Unity?»
»Mitä? Minäkö teille vaikeuksia tuottamaan?»
»Minä ansaitsen sen.»
»En missään tapauksessa», sanoi Unity. »Eihän asia ole mokomakaan, miss
Elfride. Minä ajattelen näin: herra on ottanut itsellensä lomapäivän,
ja koska hän ei ole ollut miss Elfridelle viime aikoina aivan
ystävällinen, niin —»
»Elfride menettelee samoin kuin hän. No niin, tee miten mielit. Ja
tuotko minulle nyt pienen välipalan?»
Tyydytettyään ruokahalunsa, jonka raikas meri-ilma oli aiheuttanut,
samalla hänen mielensä levottomuuden hälventäen, Elfride otti hattunsa
ja lähti puutarhaan ja kesätupaan. Hän istuutui sen nurkkaan, pää
käteen nojaten. Siihen hän sitten nukahtikin.
Puolittain hereillään hän kiireesti katsoi kelloansa. Hän oli ollut
siellä kolme tuntia. Samassa hän kuuli ulkoportin kimmahtavan kiinni
ja pyörien vierivän oven eteen; jokin samasta lähteestä koitunut ääni
lienee hänet herättänyt. Sitten hänen isänsä kuului huutavan Wormia.
Elfride lähti rakennusta kohti pensaikon suojaamana. Hän kuuli
isänsä keskustelevan jonkun henkilön kanssa, joka ei ollut kumpikaan
palvelijoista. Hänen isänsä ja vieras nauroivat yhdessä. Sitten kuului
silkin kahinaa, ja mr Swancourt kumppaneineen varmaankin astui sisään,
sillä mitään sen enempää ei enää kuulunut. Elfride oli palannut
takaisin ihmetellen, keitä vieraat saattoivat olla, kun samassa kuului
askelia ja hänen isänsä ääni:
»Elfride, täällähän sinä oletkin! Toivottavasti voit hyvin?»
Elfride tunsi pistoksen sydämessään eikä vastannut mitään.
»Tulehan kesämajaan hetkiseksi», jatkoi mr Swancourt; »minä kerron
sinulle, mitä lupasin.»
He astuivat kesämajaan ja nojasivat ryhmyiseen kaidepuuhun.
»No», virkkoi hänen isänsä hilpeästi, »arvaappas mitä minulla on
sanottavana.» Hän näytti vaipuneen siinä määrin omiin asioihinsa, ettei
ollenkaan havainnut, millainen ilme Elfriden kasvoissa oli.
»Minä en voi, isä», virkkoi Elfride alakuloisesti.
»Koetahan, rakkaani.»
»Mieluummin olisin koettamatta, tosiaankin.»
»Sinä olet väsynyt. Näytät uupuneelta. Ratsastus oli sinulle liikaa.
No, kuulehan, minkätähden minä lähdin matkaan. Minä lähdin mennäkseni
naimisiin!»
»Naimisiin!» sopersi Elfride tuskin voiden pidättää tahdotonta: »Samoin
minä.» Hetkisen kuluttua hänen tunnustamispäätöksensä raukesi kuin
kupla.
»Niin, ja kenen kanssa? Mrs Troytonin, joka omistaa vanhan kartanon
pensasaidan toisella puolella. Asia päätettiin lopullisesti minun
käydessäni Stratleighissä muutamia päiviä sitten.» Hän alensi ääntänsä
ja puhui leikkisästi. »Mitä äitipuoleesi tulee, huomaat kohta, ettei
hänessä ole paljoa näkemistä, joskin aika lailla kuulemista. Hän on
sitäpaitsi kaksikymmentä vuotta minua vanhempi.»
»Te unohdatte, että minä tunnen hänet. Hän kävi kerran meillä sen
jälkeen kuin me olimme olleet siellä, häntä kumminkaan tapaamatta.»
»Aivan oikein, aivan oikein. No niin, olipa hän minkä näköinen
tahansa, joka tapauksessa hän on kaikkein oivallisimpia naisia.
Hänelle on hiljattain jäänyt vapaasti käytettäväksi kolmetuhatta
viisisataa vuosittain, sitäpaitsi tämä tila — ja lisäksi suuri
testamenttilahjoitus.»
»Kolmetuhatta viisisataa vuodessa!»
»Lisäksi suuri — joka tapauksessa varsin tilava — huvila kaupungissa
ja sukupuu, tämän minun kävelykeppini pituinen; vaikka se näyttääkin
sangen kokoonhaalitulta — se on laadittu vasta suvun rikastuttua.»
Elfride vain kuunteli mitään virkkamatta.
Mr Swancourt jatkoi rauhallisemmin ja vakuuttavammin. »Niin, Elfride,
hän on meihin verrattuna varakas, vaikka hänellä ei olekaan paljon
vaikutusvaltaisia suhteita. Joka tapauksessa hän opastaa sinua hieman
seuraelämään. Me vaihdamme hänen Baker Streetin varrella olevan
talonsa Kensingtonissa sijaitsevaan, sinun tähtesi. Hän sanoo, että
nykyään kaikki muuttavat sinne. Pääsiäiseltä me siirrymme kaupunkiin
aina kolmeksi kuukaudeksi — minä pidän tietenkin täällä sijaista sen
ajan. Elfride, minun lemmenaikani on ohi, ja minä tunnustan suoraan
naineeni hänet sinun tähtesi. Jumala yksin tietää, miksi hänenlaisensa
nainen on minuun suostunut. Mutta luulenpa, että hänen ikänsä ja
koruttomuutensa olivat liian nimenomaiset kaupunkilaisille. Jos nyt
käyttelet hyvin korttejasi, voit hyvännäköisenä naida kenet tahansa.
Hieman kekseliäisyyttä siihen tietenkin vaaditaan, mutta minun
nähdäkseni ei mikään estä sinua saamasta aatelismiestä. Lady Luxellian
oli vain tilanomistajan tytär. Nyt varmaan huomaat, kuinka hupsu sinun
taannoinen päähänpistosi oli. Mutta tulehan, hän on sisällä sinua
odottamassa. Onhan se tämäkin pelin arvoinen asia», jatkoi kirkkoherra
astellessaan kohti rakennusta. »Minä kosiskelin häntä tuon pensasaidan
ylitse; en yksinomaan, kuten hyvin ymmärrät, mutta meillä oli tapana
kävellä siellä iltaisin — lopulta melkein joka ilta. Mutta minun ei
tarvitse nyt kertoa sinulle yksityiskohtia; minä vakuutan sinulle,
että kaikki kävi hyvin asiallisesti. Vihdoin, tavatessamme toisemme
Stratleighissä, me päätimme tehdä siitä totta viipymättä.»
»Etkä virkkanut minulle sanaakaan», sanoi Elfride äänen enempää kuin
ajatuksenkaan olematta vähääkään moittiva. Hänen tunteensa olivat aivan
toista maata. Hän tunsi mielensä keventyneeksi jopa kiitolliseksikin.
Kuinka hän olisikaan voinut edellyttää isän uskoneen hänelle
asioitansa, kun hän itse oli salannut omat asiansa?
Hänen isänsä käsitti väärin hänen tyyneytensä luullen sen takana
piilevän loukkautuneisuutta. »Minua ei käy kovin soimaaminen», sanoi
hän. »Minulla oli pari-kolme syytä asian salaamiseen. Eräs niistä oli
hänen sukulaisensa, testamenttaajan äskeinen kuolema, vaikka se ei
koskekaan sinua. Mutta muista, Elfride», jatkoi hän jäykempään tapaan,
»että olit joutunut tekemisiin noiden alhaissäätyisten ihmisten,
Smithien, kanssa — vieläpä nimenomaan siihen aikaan, jolloin me, mrs
Troyton ja minä, aloimme toisiamme ymmärtää — joten minä päätin olla
mitään sinulle sanomatta. Mistäpä tiesin, kuinka pitkälle olit mennyt
heidän ja heidän poikansa kanssa? Voihan olla niin laita, että sinä
kävit joka päivä välttämättä juomassa teetä heidän luonansa.»
Elfride esti tunteitansa ilmenemästä niin hyvin kuin osasi ja kysyi
väsyneesti, joskin samalla täsmällisesti:
»Suutelitko mrs Troytonia pihamaalla kolme viikkoa sitten? Minä tulin
sinä iltana työhuoneeseesi ja havaitsin sinun vastikään sytyttäneen
kynttilät.»
Mr Swancourt oli sangen punainen ja hämillään, niinkuin ainakin
keski-ikäinen rakastaja, joka yllätetään nuorempien temppuja tekemässä.
»Kyllä, luulenpa niin tehneeni», sopersi kirkkoherra, »hänen
mielikseen, näetkös.» Sitten hän malttoi jälleen mielensä ja nauroi
sydämen pohjasta.
»Ja koskiko lausumasi Horatiuksen säe sekin tätä asiaa?»
»Koski kyllä, Elfride.»
He astuivat kuistikolta saliin. Samassa tuli mrs Swancourt alakertaan
ja astui samaan huoneeseen.
»Näetkös, Charlotte, tässä on pikku Elfrideni», sanoi mr Swancourt
äänessä se lisätty hellyyden vivahdus, joka usein tulee äsken
hankittujen sukulaisten osaksi.
Elfride rukka, joka ei tietänyt, mitä tehdä, ei tehnyt yhtään mitään;
ottihan vain vastaan kaiken, mitä näkö, kuulo ja tunto hänen mieleensä
toivat.
Mrs Swancourt liikkui lähemmäksi, tarttui tytärpuolensa käteen ja
suuteli häntä sitten.
»Ah, kultaseni», virkahti hän hyväntuulisesti, »kun pari kuukautta
sitten opastit omituista vanhaa naista läpi puutarhan ja ylen somasti
selittelit hänelle kukkasia, et varmaankaan arvannut, että hän
ilmestyisi näin pian tänne aivan uusissa merkeissä. Eikä arvannut hän
itsekään.»
Mr Swancourt oli sangen todenmukaisesti kuvaillut uutta äitiä. Hän ei
ollut ulkonäöltänsä viehättävä. Hänen ihonsa oli tumma — hyvin tumma —
komeavartaloinen, tukka vielä melkoinen, siinä toinen puoli valkoisia,
toinen mustia hiuksia, jälkimmäiset todellakin mustia. Pelkkien näiden
huomioiden nojalla arvostellen häntä ei käynyt sanominen miellyttäväksi
naiseksi. Mutta voi havaita enemmänkin. Pintapuolisimmallekin
tarkastelijalle selvisi kohta, ettei hän ollenkaan yrittänyt salata
ikäänsä. Hän näytti ensi silmäyksellä kuudenkymmenen ikäiseltä, ja
lähempi tutustuminen ei missään tapauksessa osoittanut hänen olevan
vanhemman.
Eräs toinen ja vieläkin miellyttävämpi piirre ilmeni hänen
suupielissään. Hänen alkaessaan jotakin sanoa ne usein somasti
värähtivät: ei edes ja taaksepäin, mikä on hermostuneisuuden merkki,
ei myöskään alaspäin, leukaa kohti, mikä merkitsee päättäväisyyttä,
vaan ilmeisesti ylöspäin, nimenomaisesti pitkin sitä viivaa, jonka
nojalla koulupojat piirroksissaan ilmaisevat iloisuutta. Ainoastaan
tämä hänen kasvojensa piirre viittasi johonkin erikoiseen sisäiseen
ominaisuuteen, mutta oli samalla aivan eittämätön. Se osoitti huumoria,
sekä subjektiivista että objektiivista — se osoitti, että hän voi
tarkastella omia omituisuuksiansa yhtä leikillisessä valossa kuin
toisten eriskummallisuuksia.
Tämä kuvaus ei ole tyhjentävä. Mrs Swancourt oli ojentanut Elfridelle
kädet, joiden sormet olivat sananmukaisesti sormuksia täynnä, _signis
auroque rigentes_, niinkuin Helenan hame. Tuota sormusten paljoutta ei
nähtävästi kannettu pelkän turhamaisuuden vuoksi. Ne olivat enimmältä
osalta vanhoja ja kuluneita, vain muutamat olivat uusia.
_Oikea käsi_:
1. Koruttomasti kehystetty soikea onyx, joka kuvasi paholaisen päätä.
2. Viheriä jaspis-intaglio punaisine viiruineen. 3. Kultasormus,
siinä kammottavan aarnin kuva. 4. Meriviheriä jättiläisjalokivi ja
sen ympärillä pienempiä jalokiviä. 5. Antiikkinen karneoli-intaglio
ja siinä karkeloivan satyyrin kuva. 6. Kulmikas rengas; siihen
siselöityinä lohikäärmeenpäitä. 7. Särmätty karfunkkeli, johon liittyi
kymmenen pientä smaragdia j.n.e., j.n.e.
_Vasen käsi_:
1. Punaisenkeltainen konnankivi. 2. Paksu, värilliseksi emaljoitu
sormus ja siinä hyasintti. 3. Ametystinkarvainen safiiri.- 4.
Kiilloitettu rubiini, jalokivien ympäröimä. 5. Abbedissan kaiverrettu
sormus. 6. Tumma intaglio j.n.e., j.n.e.
Tätä verrattain merkillistä jalokivi- ja metallimäärää lukuunottamatta
mrs Swancourtilla ei ollut minkäänlaisia koruja.
Mrs Troyton oli heidän pari kuukautta aikaisemmin toisensa kohdatessaan
tehnyt Elfrideen edullisen vaikutuksen. Mutta toinen asia on pitää
miellyttävänä jotakin satunnaista tuttavaa, toinen mielistyä omaan
äitipuoleensa. Elfriden tunteenomainen epäröinti kesti kuitenkin vain
tuokion ajan. Hän päätti pitää hänestä yhä vieläkin.
Mrs Swancourt oli maailmannainen tiedoiltansa, toiminnaltansa taas
sellaisen vastakohta, kuten hänen naimaliittonsakin osoitti. Elfride
ja lady kietoutuivat kohta keskusteluun, ja mr Swancourt jätti heidät
kahden kesken.
»Miten saattekaan aikanne täällä kulumaan?» kysyi mrs Swancourt, kun
muutamia vihkimistä koskevia huomautuksia oli lausuttu. »Ratsastatte,
luulen ma.»
»Niin. Mutta en kovin paljon, sillä isä ei mielellään salli minun
liikkua yksinäni.»
»Teidän pitää saada joku, joka pitää teitä silmällä.»
»Sitäpaitsi minä luen ja kirjoitan hieman.»
»Teidän pitäisi kirjoittaa romaani. Ne henkilöt, jotka eivät liiku
maailmassa niin paljon, että voisivat romaanin elää, auttavat itseänsä
kirjoittamalla sen.»
»Minä olen niin menetellyt», virkkoi Elfride silmäillen arasti mrs
Swancourtia, ikäänkuin olisi pelännyt, että asia sillä taholla joutuisi
naurunalaiseksi.
»Se on oikein. Mikä onkaan sen aiheena, kultaseni?»
»Aiheena — niin, sen aihe on keskiajalta.»
»Kun ette tiedä mitään nykyisestä ajasta, jonka jokainen tuntee, te
varmuuden vuoksi valitsette ajan, jota ette tunne te enempää kuin
kukaan muukaan. Eikö niin? Ei, ei; en minä sitä tarkoita, kultaseni.»
»Minulla on ollut hieman tilaisuutta tutkia keskiaikaista taidetta
ja keskiajan tapoja Endelstowin kirjastossa ja yksityismuseossa,
joten ajattelin sepittää jotakin kaunokirjallista. Minä tiedän, että
sellaisten romaanien aika on ohi, mutta asia huvitti minua kovin.»
»Milloin se ilmestyy?»
»Ei suinkaan milloinkaan.»
»Mitä joutavia, tyttöseni. Julkaise se kaikin mokomin. Kaikki
naishenkilöt ovat nykyjään sellaisissa puuhissa; ei tietenkään ansion
vuoksi, vaan antaakseen tuleville miehilleen takeita kunnioitettavista
henkisistä kyvyistänsä.»
»Oivallinen keksintö meidän naisten tekemäksi.»
»Minä puolestani kyllä pelkään, että se muistuttaa erästä alakuloista
sotajuonta — heitetään linnanmuurien yli leipiä piirittäjien joukkoon
ja ilmaistaan sittenkin pikemmin epätoivoista tilannetta kuin varojen
runsautta.»
»Oletteko koskaan sitä yrittänyt?»
»En; minä olin mennyt niin pitkälle, etten voinut edes tuohon
turvautua.»
»Isä sanoo, ettei yksikään kustantaja huoli minun kirjastani.»
»Saadaanpa nähdä. Minä vakuutan sinulle, kultaseni, että kirjasi on
painettu ensi vuonna näihin aikoihin.»
»Niinkö tosiaankin!» huudahti Elfride osittain mielihyvän kirkastamana,
vaikka hänen mielensä syvyydet olivatkin varsin tummat. »Minä
ajattelin, että aivot ovat välttämätön, joskin ainoa edellytys, jos
haluaa päästä kirjallisuuden tasavallan jäseneksi. Minunlaiseni aivan
tavallinen olento piankin ajetaan jälleen ulos.»
»Eipä suinkaan. Kunhan kerran sinne pääset, olet kuin vesipisara
kristallimaljassa — ympäristösi juhlistaa sinun tavallisuutesi.»
»Se olisi erittäin mieluista», sopersi Elfride ajatellen Stepheniä ja
toivoen voivansa ansaita itselleen suuren omaisuuden kirjoittamalla
romaaneja, jotta voisi mennä hänen kanssaan naimisiin ja elää
onnellisena.
»Sitten me lähdemme Lontooseen ja sieltä Parisiin», sanoi mrs
Swancourt. »Minä olen puhunut siitä isällesi. Mutta meidän on sitä
ennen muutettava kartanoon, ja me ajattelemme jäädä toistaiseksi
Torquayhin. Emme huolineet lähteä kuherrusmatkalle kahden kesken,
vaan tulimme kotiin sinua noutamaan ja lähdemme kaikin kylpypaikkaan
pariksi-kolmeksi viikoksi.»
Elfride suostui mielellään, jopa iloisestikin; mutta hän oivalsi nyt
selvästi, että hän ja hänen isänsä tämän naimaliiton vuoksi olivat
lakanneet olemasta ne läheiset sukulaiset, joina olivat vielä muutama
viikko sitten olleet. Nyt oli mahdotonta kertoa hänelle Stephen Smithin
kanssa sattunutta hurjaa seikkailua.
Stephen asusti yhä vielä kaikessa rauhassa hänen sydämessään. Ero oli
suonut hänelle suuressa määrin takaisin sen pyhyyden sädekehän, joka
oli melkein täydellisesti himmennyt surullisen Lontoon-matkan aikana.
Kiintymys useinkin jäähtyy tullessaan kosketukseen aiheensa kanssa,
varsinkin jos se tapahtuu epäsuotuisissa olosuhteissa. Ja viimeinen
kohtaus ei suinkaan ollut asettanut Stepheniä erikoiseen loistoon hänen
silmissänsä. Hänen ystävällinen taipuvaisuutensakin lukeutui hänen
vahingoksensa. Elfride, samoinkuin hänen sukupuolensa yleensäkin, piti
nimenomaisen voimakkaista miehistä, olkoonpa että voiman käyttely ei
aina tapahtunut oikeassa suunnassa, ja tuona kriitillisenä tuokiona
Lontoon asemasillalla Stephen olisi voinut säilyttää sen etevämmyyden,
jonka hänelle olivat suoneet hänen sievät kasvonsa eivätkä suinkaan
hänen henkiset lahjansa, jos hän olisi tehnyt sen, mitä hän nuoruutensa
vuoksi ei kyennyt tekemään: olisi tarttunut Elfriden ranteeseen ja
kiskonut hänet jäljessään jonkin alttarin reunalle ja tehnyt hänet
auttamattomasti vaimoksensa.
Eräät tuon tapahtuman epämieluisat seikat olivat kuitenkin jo
unohtuneet, ja Stephen oli saanut takaisin useita mielikuvituksen
hänelle suomista värivivahduksista.