Aamuiset pilvenhattarat laajenivat ja yhtyivät, aurinko painui niiden
taakse eikä tullut enää sinä päivänä näkyviin, ja illan tullen
alkoi rankasti sataa. Sadepisarat rapisivat hauleina rautatievaunun
ikkunoihin.
Matka Plymouthista Paddingtoniin, suoritettiinpa se kuinka vinhasti
kiitävässä pikajunassa tahansa, suo riittävästi jäähtymisaikaa
millaiselle intohimolle tahansa. Elfriden kiihtymys oli lauennut, ja
hän istui toisen puolen matkaa jonkinlaisen turtumuksen vallassa. Hänet
herätti raideverkon räiske heidän saapuessaan asemalle.
»Olemmeko Lontoossa?» kysyi hän.
»Olemme, rakkaani», virkkoi Stephen näennäisen tyynesti. Stephenille
samoinkuin Elfridellekin todellisuus ilmeni melkoisesti toisenlaisena
kuin sen ennakkokuvitelmat.
Elfride tirkisti ulos ikkunasta, mikäli sadepisarat sen sallivat,
ja näki ainoastaan äsken sytytetyt lyhdyt ja lukemattomia rumia
uuninpiippuja, joiden himmeät ääriviivat kuvastuivat sateista taivasta
vasten. Elfriden mieltä ahdisti ajatus, jonka ilmi lausuminen
pakostakin olisi tuottanut ankaraa tuskaa. Hän ei tietänyt pahojen
kielten pistoista enempää kuin erakkosaaren lintu tiesi Crusoen
ensimmäisen laukauksen vaikutuksesta. Nyt hän näki hieman kauemmaksi,
ja vieläkin hieman kauemmaksi.
Juna pysähtyi. Stephen laski irti sen hentoisen käden, jota oli koko
päivän pidellyt ja ryhtyi auttamaan alas häntä asemasillalle.
Tämä vieraalle maaperälle astuminen näytti riittävän kypsyttämään
Elfriden mielessä kytenyttä päätöstä.
Hän loi sulhaseensa epätoivoisen katseen.
»Stephen!» huudahti hän. »Minä olen kovin onneton! Minun täytyy
päästä takaisin kotiin — minun täytyy — täytyy! Suo anteeksi surkea
horjuvaisuuteni. Täällä minun ei ole ollenkaan hyvä ollakseni!»
Stephen näytti ylen hämmästyneeltä eikä virkkanut mitään.
»Sallithan minun lähteä kotiin?» rukoili Elfride. »Sinun ei tarvitse
lähteä kanssani. Minä en tahdo sinua mitenkään rasittaa, kunhan vain
sanot suostuvasi siihen, että palaan, kunhan vain et minua senvuoksi
vihaa, Stephen! On parasta, että palaan heti paikalla, Stephen.»
»Mutta me emme voi nyt palata», virkkoi Stephen anelevalla äänellä.
»Minun täytyy! Minä tahdon!»
»Miten? Milloin tahdot lähteä?»
»Nyt. Voimmeko lähteä heti?»
Nuorukainen silmäili toivottomana asemasiltaa.
»Jos sinun täytyy lähteä, ja jos pidät vääränä jäädä, rakkaani»,
virkkoi hän alakuloisesti, »niin sinun tulee lähteä. Sinun tulee tehdä,
mitä ikänä parhaaksi näet, Elfride. Mutta onko tosiaankin parempi,
että lähdet tänään, etkä viivy huomiseen, jolloin voisit lähteä minun
vaimonani?»
»On — on kyllä — kunhan vain pääsen lähtemään. Minun täytyy, minun
täytyy!» huusi hän.
»Meidän olisi pitänyt tehdä joko niin tai näin», vastasi Stephen
synkästi. »Joko olla ollenkaan tänne tulematta, tai palata vasta
sitten, kun olemme vihityt. Minä en sano sitä mielelläni, Elfride, en
tosiaankaan, mutta sittenkin minun täytyy sinulle huomauttaa, että kun
lähdemme näin takaisin, niin sinun hyvä nimesi voi joutua vaaraan, kun
ihmiset asian kuulevat.»
»He eivät saa siitä tietoa, ja minun täytyy lähteä.»
»Elfride kulta! On minun syyni, että olen tuonut sinut tänne.»
»Eipä suinkaan. Minä olen vanhempi.»
»Kuukautta, mutta mitä se merkitsee? Mutta mitäpä tuosta nyt.» Hän
silmäili ympärilleen. »Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi
hän eräältä asemamieheltä. Mies asteli ohi mitään virkkamatta.
»Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi Elfride eräältä toiselta.
»Lähtee kyllä, neiti, kymmenen minuuttia jälkeen kahdeksan — se lähtee
kymmenen minuutin kuluttua. Te olette tullut väärälle asemasillalle; se
on tuolla toisella puolella. Bristolissa on muutettava yöjunaan. Noita
rappuja alas ja radan alitse.»
He juoksivat portaita alas — Elfride edellä — lippuluukulle ja vaunuun,
jonka ovella seisoi virkailija. »Matkalippunne, olkaa hyvät.» Vaunujen
ovi suljetaan — asemasillalla häärivät miehet liikkuivat yhä nopeammin,
kunnes suihkivat edestakaisin kuin sukkulat loimen lomassa — vihellys
— lippu heilahtaa — huuto — höyryn pauhu — ja niin he lähtevät jälleen
kohti Plymouthia.
Elfride pääsi hengästyksestään.
»Sinä olet tullut mukaan sinäkin, Stephen! Miksi?»
»Minä en jätä sinua, ennenkuin näen sinut onnellisesti St. Launce’iin
saapuneena. Älä pidä minua huonompana kuin olen, Elfride.»
Sitten he ajaa raksuttivat läpi yön samaa tietä kuin olivat tulleet.
Sää kirkastui, ja tähdet alkoivat välkkyä heidän yläpuolellansa. Ne
muutamat matkustajat, jotka olivat sijoittuneet samaan vaununosastoon
kuin he, istuivat enimmän osan aikaa suljetuin silmin. Stephenkin
toisinaan uinahti; Elfride yksin valvoi ja vapisi tunnin toisensa
jälkeen.
Päivä alkoi koittaa ja osoitti heidän ehtineen meren rantamalle.
Heidän yläpuolellansa riippui punaisia kallioita, jotka kauemmaksi
väistyessään muuttuivat lyijynharmaiksi harmaansinisessä ilmassa.
Aurinko nousi ja heitti teräviä säteitänsä heidän uupuneille
kasvoilleen. Vielä tunti, ja maailma alkoi vilkastua. He odottivat
vielä hetkisen, ja juna hiljensi vauhtiansa lähestyessään St. Launce’in
asemaa.
Elfride värisi ja oli alakuloisissa mietteissä.
»Minä en arvannut kaikkia seurauksia», virkkoi hän. »Asiat ovat
näennäisesti minua vastaan. Jos joku minut keksii, niin uskonpa, että
olen hukassa.»
»Näennäisyys on silloin valhetta; ja mitäpä voikaan merkitä, vaikka
niin tekisivätkin? Minä olen oleva sinun miehesi ennemmin tai
myöhemmin, aivan varmasti, ja niin minä takaan sinun moitteettomuutesi.»
»Kuulehan, Stephen, kun kerran olimme Lontoossa, niin meidän olisi
pitänyt mennä naimisiin», virkkoi Elfride vakavasti. »Siinä olisi ollut
ainoa varma pelastukseni. Minä käsitän nyt asiat paremmin kuin eilen.
Ainoa mahdollisuus on nyt siinä, ettei kukaan meitä keksi, ja siinä
suhteessa meidän tulee tehdä mitä suinkin voimme.»
He astuivat ulos. Elfride veti tiheän harson kasvoillensa.
Rahilla oven pielessä istui nainen, jonka silmänluomet olivat
tulehtuneet ja silmät omituisen kiiltävät. Hän suuntasi Elfrideen
katseen, jonka ilmehikäs voimakkuus oli eittämätön, mutta jonka
tarkoitus ei ollut selvä. Sitten hän pujahti siihen vaunuun, jossa he
olivat tulleet. Hän näytti lukevan näkemästänsä jonkin synkän tarinan.
Elfride väistyi taaksepäin ja kääntyi toisaanne.
»Kuka on tuo nainen?» kysyi Stephen, »Hän silmäili sinua tiukasti.»
»Mrs Jethway — leski ja sen nuoren miehen äiti, jonka haudalla me
taannoin istuimme. Stephen, hän on minun viholliseni. Kunpa Jumala
olisi ollut armollinen ja suojellut minut häneltä!»
»Älä huoli puhua niin toivottomasti», tyynnytteli Stephen. »En luule
hänen meitä tunteneen.»
»Rukoilen hartaasti, ettei ole niin laita.»
Stephen rohkaisi itsensä.
»Nyt me menemme nauttimaan hieman aamiaista.»
»Ei, ei!» aneli Elfride. »Minä en voi syödä. Minun täytyy päästä
takaisin Endelstowiin.»
Elfride näytti nyt käyneen vuosia vanhemmaksi kuin Stephen.
»Mutta ethän ole sitten eilisillan nauttinut mitään muuta kuin lasin
teetä Bristolissa.»
»Minä en voi mitään syödä, Stephen.»
»Viiniä ja biskettiä?»
»En.»
»Etkö teetä tai kahviakaan?»
»En.»
»Entä lasin vettä?»
»En. Minä tarvitsen jotakin sellaista, mikä tekee nykyhetkenä
tarmokkaaksi, sellaista, mikä lainaa huomisen voiman tämän päivän
käytettäväksi — huomisen päivän murheesta ollenkaan huolehtimatta;
vaikkapa kävisi niinkin, ettei huomenna enää elämää olisikaan, kunhan
vain pääsen tänään kotiin. Paloviinaa minä tarvitsen. Tuon naisen
silmät ovat syöneet minun sydämeni!»
»Sinä olet hurja, rakkaani. Tahdotko välttämättä paloviinaa?»
»Tahdon, jos suvaitset.»
»Kuinka paljon.»
»En tiedä. En ole milloinkaan juonut enempää kuin teelusikallisen
kerrallaan. Minä tiedän vain, että sitä tarvitsen. Älä hae sitä
'Haukasta’.»
Stephen jätti hänet vainiolle ja lähti lähimpään sillä suunnalla
olevaan majataloon. Hän palasi pian tuoden pienen pullon, joka oli
melkein täynnä, ja muutamia ylen ohuita voileipiä. Elfride otti pari
kulausta.
»Se nousee minun silmiini», virkkoi hän väsyneesti. »Minä en voi
nauttia enempää. Teen sen sittenkin; suljen silmäni. Ah, se menee
silmiin sisäistä tietä. Minä en tahdo enää; heitä se pois.»
Hän voi kuitenkin syödä ja söi. Hänen tärkeimpänä huolenansa oli,
kuinka saisi hevosensa »Haukan» tallista herättämättä huomiota. Stephen
ei saanut lupaa seurata häntä kaupunkiin. Hän toimi nyt päätösten
nojalla, joihin nuorella miehellä ei ollut minkäänlaista vaikutusta.
»On parempi, etteivät näe sinua minun seurassani, vaikka en olekaan
täällä kovin tunnettu. Me olemme aloittaneet salaa kuin varkaat, ja
meidän täytyy lopettaa salaa joka tapauksessa. Minun täytyy kertoa se
isälle; on kauheata, jos hän saa sen muualta kuulla.»
Niin käyskellen ja synkästi keskustellen he odottivat lähes kello
yhdeksään, jolloin Elfride arveli voivansa käydä »Haukassa»
herättämättä suurta huomiota. Rautatieaseman takana oli virta, jonka
yli johti vanha Tudorien aikainen silta, missä tie haarautui kahdelle
taholle. Toinen haara erkani kaupungin ulkolaidoille kiertääkseen
edelleen ja yhtyen Endelstowiin johtavaan valtatiehen. Stephen istui
tuon tien vieressä odottaen Elfrideä »Haukasta» palaavaksi.
Hän istui siinä ikäänkuin valokuvattavana, liikahtamatta, tähyillen
puunrunkojen valoja ja varjoja, lapsia, jotka leikkivät koulutalon
edustalla, leikkuumiehiä etäisellä vainiolla. Omistamisen varmuutta ei
ollut saavutettu, ja mikään seikka ei lievittänyt nuorukaisen mielen
synkkyyttä, jota lähenevän eron ajatus vielä lisäsi.
Vihdoin Elfride saapui ratsastaen, näennäisesti suuressa määrin
samanlaisena kuin tuona romanttisena aamuna, jona he olivat yhdessä
käyneet rantakallioilla, mutta vailla sitä säteilyä, joka silloin
oli väikkynyt hänen vaiheillansa. Hän oli kumminkin melkoisesti
rauhoittunut, koska ei tarvinnut enää pelätä mitään vaaraa eikä
häiriötä. Jos Elfride helposti haavoittui, niin vielä helpommin hänen
haavansa paranivat — ominaisuus, jota toiset joko oikein tai väärin
pitävät tunteiden yleisen vaihtuvaisuuden aiheuttamana.
»Mitä sanoivat sinulle 'Haukassa’?»
»Ei mitään. Kukaan ei näyttänyt minusta välittävän. He tiesivät minun
lähteneen Plymouthiin ja tiesivät, että olen aikaisemminkin viettänyt
siellä yön miss Bicknellin luona. Olin ottanut tuon huomioon.»
Nyt kohosi ero kuoleman kaltaisena noiden lasten eteen, sillä Elfriden
täytyi välttämättä lähteä heti. Stephen asteli hänen vierellänsä lähes
peninkulman. Siinä kävellessään hän lausui alakuloisesti:
»Elfride, on kulunut kokonainen vuorokausi, ja asia on jäänyt
suorittamatta.»
»Mutta olethan vakuuttanut, että se varmasti suoritetaan.»
»Mitä olenkaan vakuuttanut?»
»Ah, Stephen, sinä kysyt, mitä? Luuletko, että voin naida jonkun muun
miehen, kun olen mennyt niin pitkälle sinun kanssasi? Enkö ole aivan
eittämättömästi osoittanut, etten voi kuulua kenellekään muulle? Enkö
ole auttamattomasti sinulle antautunut? — ylpeydellä ei ole ollut
mitään sijaa minun suuressa rakkaudessani. Sinä olet käsittänyt väärin
minun palaamiseni, ja minä en voi sitä selittää. Oli väärin, että
lähdin ollenkaan mukaasi, ja vaikka olisikin ollut vielä pahempi, jos
menimme pitemmälle, niin se olisi sittenkin ollut parempaa politiikkaa,
kenties. Ole varma siitä, että kohta, kun sinulla on koti minua
varten — olipa se kuinka köyhä ja vaatimaton tahansa — ja sinä tulet
minua vaatimaan, minä olen valmis.» Hän lisäsi katkerasti: »Kun isäni
saa tietää tämän päivän tapahtumat, hän voi olla hyvinkin iloinen
antaessaan minun lähteä.»
»Hän kenties vaatii meitä menemään heti naimisiin!» vastasi Stephen
nähden toivon säteen leimahtavan keskeltä mustinta murhetta. »Minä
toivon hänen niin tekevän, vaikka minun pitäisikin lähteä pois, kunnes
olen sinulle kelvollinen, kuten mainitsit.»
Elfride ei vastannut.
»Sinä, Elfie, et näytä olevan sama nainen kuin olit eilen.»
»Enkä olekaan. Mutta jää hyvästi. Lähde nyt takaisin.» Hän hoputti
hevostansa. »Ah, Stephen», huudahti hän, »minä tunnen itseni ylen
heikoksi! En tiedä, kuinka voin hänet kohdata. Etkö sittenkin voi
lähteä takaisin kanssani?»
»Tahdotko minun tulevan?»
Elfride mietti.
»Ei; se ei ole hyväksi. Minä olen ylen hupsu, kun sellaista ehdottelen.
Mutta isä varmaan kutsuu sinut.»
»Sano hänelle», jatkoi Stephen, »että me teimme tämän äärimmäisen
epätoivon vallassa. Sano hänelle, ettemme halua hänen osoittavan meille
erikoista suopeutta — vaan kohtelemaan meitä oikeudenmukaisesti. Jos
hän sanoo, että meidän on mentävä heti naimisiin, niin sitä parempi.
Ellei, niin sano, että kaikki voi tulla oikealle tolalle, kunhan hän
sallii minun saada sinut, kun olen kyllin hyvä sinua varten — ja
sehän voi tapahtua piankin. Sano hänelle, ettei minulla ole hänelle
mitään tarjottavaa tästä aarteesta, mutta että kunniallisen miehen
koko rakkaus, koko elämä ja koko työ on kuuluva sinulle. Jätän oman
harkintasi ratkaistavaksi, milloin tuo kaikki on sopivimmin hänelle
sanottava.» Stephenin sanat saivat Elfriden niin hilpeäksi, että hän
voi laskea leikkiä asemastansa.
»Ja jos pahoja puheita kuuluisi, Stephen», virkkoi hän hymyillen, »niin
oranssipuun täytyy minut pelastaa, niinkuin se pyhän Yrjön ajalla
pelasti neitseet lohikäärmeen myrkylliseltä henkäykseltä. Suo anteeksi
kiireeni; minä lähden nyt.»
Sitten poika ja tyttö tyynnyttelivät itseänsä uskottelemalla, ettei ero
ollut sen vaarallisempi.
»Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, kunnes jälleen toisemme kohtaamme!»
»Hyvästi, näkemiin asti!»
Ratsu lähti, ja keskustelu katkesi. Stephen näki Elfriden hahmon
pienenevän ja hänen sinisen harsonsa käyvän harmaaksi — se näytti
hitaan kuoleman mieltäahdistavalta kuvalta.
Siten erottuansa miehestä, joka oli hänelle ollut enemmän kuin
yksikään muu hänen tähän saakka tuntemistansa, Elfride ratsasti
nopeasti eteenpäin, kyynelen silloin tällöin pirahtaessa hänen
silmistänsä maantien hiekkaan. Se, mikä vielä eilen oli näyttänyt ylen
haluttavalta, lupaavalta, jopa vähäpätöiseltäkin, oli nyt muuttunut
murhenäytelmän luontoiseksi.
Hän näki kalliot ja merenulapan Endelstowin tienoilla ja huokasi
helpotuksesta.
Ratsastaessaan pappilan takana olevan pellon ohi hän kuuli Unityn ja
William Wormin äänet. He olivat ripustamassa mattoa nuoralle. Unity
lausui jotakin, mikä päättyi sanoihin »kun miss Elfride tulee takaisin».
»Milloin luulet hänen tulevan?»
»En ennen iltaa. Hän on aivan varmaan miss Bicknellin luona.»
Elfride ajoi ovelle. Hän ei koputtanut eikä soittanut. Kun ei kukaan
tullut hevosta ottamaan, Elfride talutti sen takapihalle, riisui
satulan ja ohjakset ja ajoi sen aitaukseen. Sitten Elfride pujahti
sisään ja tarkasti kaikki alakerran suojat. Hänen isäänsä ei siellä
näkynyt.
Salin uuninreunalla oli hänelle osoitettu isän kirjoittama kirje. Hän
otti sen ja luki astellessaan yläkertaan vaihtamaan pukua.
Stratleighissä, torstaina.
»Rakas Elfride, — Paremmin asiaa pohdittuani olen päättänyt olla
tänään palaamatta; tulen vain Wadcombe’iin saakka. Minä saavun kotiin
huomenna iltapäivällä ja tuon erään ystävän mukanani. — Kiireessä isäsi