<tb>
Palvelijat eivät osoittaneet minkäänlaista hämmästystä hänen
lähtiessään varhain ratsastamaan. Siinä yksitoikkoisessa elämässä, jota
ihmiset viettävät syrjäisissä seuduissa, on eräs poikkeus, joka saattaa
varjoon suurissa väestökeskuksissa asuvien kokemukset — nimittäin
matkustaminen. Jokainen matkustus on siellä enemmän tai vähemmän
seikkailun luontoinen; valitaan mitä merkillisimpiä lähtöhetkiä mitä
tavallisimmille matkoille suoriuduttaessa. Miss Elfriden piti lähteä
varhain — siinä kaikki.
Elfride toi ratsastusretkiltänsä aina kotiin jotakin — jotakin
löytämäänsä tai jotakin ostamaansa. Kaupungissa tai kauppalassa
käydessään hän sälytti mukaansa kirjoja. Kukkuloilta, metsistä ja
merenrannikolta hän toi ihmeellisiä sammalia, merkillisiä oksia,
taskuliinan täynnä märkiä näkinkenkiä tai meriruohoja.
Erään kerran, tokaisen sään vallitessa, kun Pansy kantoi häntä pitkin
Castle Boterelin tietä, eräänä markkinapäivänä, hänellä oli paketti
edessään ja paketti kainalossaan, ja sattui niin onnettomasti, että
paketit luiskahtivat alas. Hänen toisella puolellansa suuteli mutaa
kolme romaaninidosta, toisella puolella taas lukuisat värilliset
lankavyyhdit imivät sitä itseensä. Epämiellyttävät eukot hymyilivät
ikkunoissa onnettomuudelle, miehetkin pysähtyivät katselemaan, ja eräs
poika, joka valvoi makeiskojua sen omistajan mentyä saamaan ryypyn
janoonsa, nauroi ääneen. Siniset silmät tummenivat safiireiksi, ja
posket sävähtivät kiukusta punaisiksi.
Tuon onnettomuuden jälkeen hän otti koko älynsä käytäntöön ja hänen
onnistuikin keksiä sellainen vyö- ja solkijärjestelmä, jonka avulla
voi kuljettaa suuren määrän tavaroita varmasti ja vähällä tilalla. Nyt
hän otti mukaansa yksinkertaisen tumman kävelypuvun ja joitakin muita
vaatetuskappaleita. Worm avasi hänelle portin, ja hän hävisi näkyvistä.
Eräs myöhäiskesän kirkkaimpia aamuja valoi hohdottansa hänen
ympärillensä. Kanerva oli purppuraisimmillaan, väriherne heloitti
keltaisimmillaan, heinäsirkat sirisivät äänekkäästi kuin linnut,
käärmeet sihisivät kuin pienet koneet, ja Elfride tunsi aluksi mielensä
hilpeäksi. Istuessaan siinä mukavasti Pansynsä selässä asianmukaisessa
ratsastuspuvussa ja asiaankuulumattomassa hatussaan hän ilmaisi jo
asullansakin mielensä keveyttä. Mutta niiden päivien elohopea oli
viekas: laskeutui ihan äkkiarvaamatta. Aluksi hän tunsi ohimenevää
painostusta. Sitten tuli eräs iso pilvi, joka oli riippunut pohjoisessa
kuin musta vuota, ja sijoittui hänen ja auringon väliin. Se edisti
sitä, mikä oli jo muutenkin auttamatonta: Elfride painui harmaan
alakuloisuuden valtoihin.
Hän kääntyi satulassaan ja katsahti taaksensa. He olivat nyt avoimella
ylänteellä, mistä yhä vielä voi nähdä meren Endelstowin luona. Elfride
silmäili kaipauksen tuntein tuota paikkaa.
Tuon pienen käännöksen kestäessä Pansy oli astellut yhä eteenpäin,
ja Elfride arveli, että olisi järjetöntä kääntää pienen ratsun päätä
toiseen suuntaan. »Mutta», mietti hän, »jos minulla olisi äiti kotona,
niin minä lähtisin takaisin!»
Sitten hän suoritti erään niitä salaisia liikkeitä, joiden nojalla
naiset sallivat sydäntensä temppuilla aivojansa vastaan, käänsi
ikäänkuin huomaamattansa hevosensa pään toisaanne ja antoi mennä hyvää
laukkaa kotiinpäin ainakin peninkulman. Mutta samassapa jo taas muistui
eloisana mieleen Stephen, hän käänsi jälleen ratsunsa ja ajoi taasen
kohti St. Launce’ia.
Tuo surkea ajatusten taistelu alkoi nyt raivota aivan hurjana.
Ylenmäärin kiihtyneenä ja vapisten hän laski ohjakset Pansyn kaulalle
ja päätti mennä sinne, minne hevonen näki hyväksi hänet viedä.
Pansy hiljensi juoksuansa kävelyksi ja kulki kiihtyneine taakkoinensa
siten muutaman minuutin ajan. Sitten he saapuivat erääseen tien
kohtaan, mistä pieni polku johti vesilammikolle. Pansy pysähtyi,
silmäili lammikkoa ja lähti juomaan.
Elfride katsoi kelloansa ja havaitsi, että jos hänen piti ehtiä
St Launce’iin niin ajoissa, että kävi vielä vaihtaminen vaatteita
»Kotkassa» ja että sai tilaisuutta päästä Plymouthiin jollakin
varhaisella junalla — niitä oli ainoastaan kaksi mahdollista — niin oli
välttämätöntä pitää kiirettä.
Hän oli kärsimätön. Pansy ei näyttänyt aikovan ollenkaan lakata
juomasta, ja lammikon lepo, sen pinnalla liikkuvien hyönteisten ja
kärpästen laiskat liikkeet, hiljalleen häilyilevät kurjenmiekat,
lehtiruodit, jotka lepäsivät liikahtamatta pohjassa kuin genualaiset
filigraanityöt, kaikki nuo rauhalliset näyt tekivät vastakohtaisuutensa
vuoksi hänen kärsimättömyytensä sitäkin suuremmaksi.
Vihdoin Pansy kääntyi ja palasi jälleen valtatielle. Siihen ehdittyänsä
pony seisoi kahdenvaiheella arvellen, minne kääntyä. Elfriden sydän
tykytti kiivaasti, ja hän ajatteli: »Kun hevoset jätetään oman onnensa
nojaan, niin ne lähtevät sinne, missä niitä parhaimmin ruokitaan. Pansy
lähtee kotiin.»
Pansy kääntyi astelemaan kohti St. Launce’ia.
Kesän aikana Pansyllä ei ollut kotona juuri mitään muuta ravintoa kuin
ruohoa. St. Launce’iin laukattuansa se aina sai rouskutellakseen jyviä,
jotta jaksoi hyvin juosta kotiin takaisin. Koska nyt oli enemmän kuin
puoli matkaa kuljettu, niin se piti parempana lähteä St. Launce’iin.
Tuo ei kumminkaan nyt johtunut Elfriden mieleen. Hänen mielessään
eli vain se hämyinen haave, että tämän päivän ratkaiseva päätös
ei ollut hänen itsensä suorittama. Niin omituisesti kietoutuvat
toisiinsa vaikuttimet, ettei häntä niinkään pakottanut eteenpäin hänen
Stephenille antama lupauksensa, eipä edes hänen rakkautensakaan, kuin
se tunto, että oli oltava uskollinen sille olemattomalle valalle, jonka
hän oli vannonut kymmenen minuuttia sitten.
Hän ei enää epäröinyt. Kohta ilmaantuivat hänen näkyviinsä St.
Launce’in vanhanaikaiset päädyt ja sekavat kattorykelmät, ja ajaen
kukkulan rinnettä alas hän saapui »Haukan» pihamaalle. Mrs Buckle,
emäntä, tuli ovelle ottamaan häntä vastaan.
Swancourtit olivat täällä hyviä tuttuja. Isä ja tytär olivat tässä
majapaikassa useita kertoja muuttuneet ratsastajista tavallisiksi
rautatiellä matkustajiksi.
Ei kestänyt neljännestuntiakaan, kun Elfride jo ilmaantui ovelle
kävelypuvussaan ja lähti asemalle. Hän ei ollut maininnut mrs Bucklelle
mitään aikeistansa, joten hänen otaksuttiin menevän ostoksille.
Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kuluttua hän oli Stephenin sylissä
Plymouthin asemalla. Ei asemasillalla, vaan aution odotussalin nurkassa.
Stephenin kasvot eivät ennustaneet hyvää. Hän oli kalpea ja masentunut.
»Mistä on kysymys?» tiedusteli Elfride.
»Me emme voi mennä naimisiin täällä tänään, Elfie! Minun olisi pitänyt
se tietää ja jäädä tänne. Tietämättömyydessäni en sitä tehnyt. Minulla
on lupa, mutta minä voin käyttää sitä ainoastaan omassa seurakunnassani
Lontoossa. Minä saavuin tänne vasta eilen illalla.»
»Mitä nyt teemme?» kysyi Elfride hämillään.
»Meillä ei ole muuta kuin yksi mahdollisuus, rakkaani.»
»Mikä se on?»
»Lähteä nyt heti Lontooseen ja vihityttää itsemme siellä huomenna.»
»Lontoon junan matkustajat paikoilleen!» kuului ääni asemasillalta.
»Lähdetkö, Elfie?»
»Lähden.»
Kolmen minuutin kuluttua juna oli liikkeessä kuljettaen mukanansa
Stepheniä ja Elfrideä.