»Mietitään asiaa», virkkoi isä.
Jo muutaman päivän kuluttua hän pyysi uudelleen lupaa. Stephen oli
hänelle kirjoittanut. Oli ollut sellainen sopimus, että kirje saapuisi
juuri sinä päivänä. Siinä Stephen mainitsi varhaisimman päivän, jona
he voisivat kohdata toisensa Plymouthissa. Elfriden isä oli käynyt
Stratleighissä ja palannut harvinaisen terhakalla tuulella. Siinä
tarjoutui hyvä tilaisuus, ja Stephenin lähdettyä isäukko oli yleensäkin
taipunut tekemään pieniä myönnytyksiä voidakseen välttää kaikkia
poisajettuun rakastajaan liittyviä suurempia.
»Viikko ensi torstaista minä lähden vastakkaiseen suuntaan», sanoi
isä. »Minä lähden täältä edellisenä iltana. Sinä voisit valita saman
päivän, koska haluavat täällä ottaa lattioista matot tai mitä sellaista
suunnitellevatkaan. Kuten sanottu, ei ole minulle mieleen, että lähdet
ratsain yksinäsi; mutta tee miten hyväksi näet.»
Viikko torstaista. Hänen isänsä oli maininnut saman päivän, jonka
Stephenkin oli nimennyt varhaisimpana mahdollisena — viisitoista päivää
siitä, jolloin hän oli Endelstowista lähtenyt. Viisitoista päivää —
aikamäärä, joka on saanut mielenkiintoisen yksilöllisen sävyn Englannin
avioliittolain yhteydessä.
Elfride silmäili tahtomattaan isäänsä niin omituisesti, että
hämmentyneenä kalpeni tullessaan siitä itse tietoiseksi. Hänen
isänsäkin näytti hämmentyneeltä. Mitä hän lieneekään ajatellut?
Ulkoiset olosuhteet näyttivät erikoisesti helpottavan Elfriden
aikeitten toteutumista, koska mr Swancourt oli sanonut lähtevänsä
kotoa kysymyksessäolevan päivän edellisenä iltana. Mr Swancourt
suoritti harvoin pitkiä matkoja ja yöpyi harvoin poissa kotoa, paitsi
silloin kun oli tarkastusmatkalla jossakin etäisessä seudussa. Elfride
ei tahtonut ylen uteliaana tiedustella tämän suotuisan tilaisuuden
aihetta, ja kirkkoherra ei ryhtynyt sitä omasta aloitteestansa
selittämään, vaikka sellainen menettely olisi ollut luonnollinen. Isän
ja tyttären kesken näet ei tosiaankaan ollut aikaisemmin ollut mitään
salaisuuksia, vaikka he yleensä eivät olleetkaan tuttavalliset sanan
varsinaisessa merkityksessä. Stepheniä koskevien tunteiden eroavaisuus
oli kumminkin aiheuttanut vierautumista, joka näinä aikoina ulottui
niinkin pitkälle, etteivät he keskustelleet kaikkein tavallisimmista
talousasioistakaan yhtä avoimesti kuin ennen.
Elfride tunsi melkeinpä helpotusta vakuuttaessaan itselleen, että isän
vaiteliaisuus oikeutti hänet salaamaan oman asiansa. Nuori omatunto on
niin kärkäs keksimään lievityskeinoja, että myöhästynytkin aihe varsin
hyvin kelpaa käytettäväksi.
Odotusajan Elfride vietti enimmäkseen käyskellen yksinään ulkosalla,
toisinaan valoisien toiveitten vallassa, mutta paljoa useammin pahoja
aavistellen. Kaikki hänen kukkasensa näyttivät värittömiltä, hänen
suosikkinsa eläimet silmäilivät häntä mietteliäästi, ikäänkuin eivät
enää olisi olleet yhtä ystävällisissä suhteissa häneen kuin ennen.
Elfride kantoi alakuloisia koruja, katseli auringonlaskua ja puhutteli
ukkoja ja eukkoja. Tapahtui ensi kerran, että hänellä oli sisäinen oma
maailmansa, hänen ympärillänsä näkyvästä eroava. Hän toivoi isänsä
osoittavan hänelle erikoista luottamusta eikä laiminlyövän häntä
tavallista enemmän — sanovan vaikkapa yhden ainoan sanan; silloin hän
kertoisi kaikki, senkin uhalla, että Stephen siitä pahastuisi. Niin
johduttuaan jälleen nuorukaista ajattelemaan hän näki hänet mielessään:
seisomassa lähellänsä, koskettamassa häntä, silmät täynnä murheellista
kiintymystä, toivottomana luopumassa yrityksestänsä, koska hän oli
luopunut omasta aikeestansa — ja tuon nähdessään Elfride ei voinut
peräytyä.
Keskiviikkona hänen oli määrä saada toinen kirje. Hän oli päättänyt
sallia isänsä nähdä tämän kirjeen saapumisen, seurasipa siitä mitä
tahansa, mutta se pelko, että menettäisi tämän rehellisyyden teon
nojalla rakastettunsa, sai hänet aikeestansa luopumaan. Viisi minuuttia
ennen postinkuljettajan odotettua saapumista hän pujahti ulos tielle
kohdatakseen hänet siellä. Hän tapasikin miehen kohta, kun oli
kääntynyt tien mutkaan, joka säläsi hänet pappilan suunnalta tulevilta
katseilta. Mies ojensi hänelle hymyillen kirjeen ja oli ojentamassa
toisenkin, joltakin kauppiaalta saapuvan kiertokirjeen.
»Ei», virkkoi Elfride, »viekää se sisään.»
»Kas vaan, neiti, te teette samoin kuin isänne on tehnyt kahden
viimeksikuluneen viikon aikana.»
Elfride ei käsittänyt.
»Niin, hän on tullut tähän kulmaukseen ja ottanut minulta joka aamu
yhden kirjeen — kaikki samalla käsialalla kirjoitettuja — ja antanut
kuljettaa kaikki muut sisään.» Samassa postinkuljettaja jo meni
menojansa.
Hän oli tuskin ehtinyt tien käänteen peittoon, kun Elfride kuuli isänsä
puhuttelevan miestä. Elfride oli pelastanut kirjeensä saapumalla kaksi
minuuttia aikaisemmin. Isäukko kuului menettelevän aivan samoin kuin
hän oli vastikään menetellyt.
Tuo salakähmäisyys oli lievimmin sanoen omituista.
Jos otaksumme virkeän, epäjohdonmukaisesti toimiskelevan tyttölapsen,
jonka sisäisen elämän kehityksestä vanhemmat eivät ole pitäneet huolta
ja jossa ovat vaikuttamassa alempana mainitut voimat, niin tulos on
välttämättä seuraavanlainen:
Ensimmäinen rakkaus, johon vaikuttaa kuolettava rakkauden esineen
menettämisen pelko; kokemattomuus, joka elättää kiihkeätä halua
päästä väistämään mainittua vaaraa; menettelyn soveliaisuuden
epäileminen, johon liittyy lopullisen pelastuksen toivo; närkästys,
joka johtuu siitä, että isä aluksi rohkaisi, sitten kielsi; kiusallinen
tottelemattomuuden tunto, jonka teki tyhjäksi omantunnon kieltäytyminen
rikkomasta lupausta miehelle, joka oli alusta pitäen pysynyt
kaikissa pääkohdissa muuttumattomana; siunattu toivo, että vastustus
osoittautuisi vääräksi tuomioksi; kirkas usko, että asiat siitä
paranisivat ja kaikki kääntyisi hyväksi.
Tulos olisi luultavasti sittenkin ollut olematon, ellei eräänä päivänä
aamiaispöydässä olisi lausuttu seuraavia huomautuksia.
Hänen isänsä oli entisellä sydämellisellä tuulellansa. Hän hymyili
itsekseen jutuille, jotka olivat liian villittyjä kerrottaviksi ja
nimitti Elfrideä pieneksi pakanaksi, koska hän oli salaa pelastanut
muutamia kissanpoikasia, jotka olisi pitänyt hukuttaa. Noiden lausumien
jälkeen Elfride äkkiä virkkoi:
»Jos mr Smith olisi jo perheeseemme kuulunut, niin ethän olisi ollut
onneton keksiessäsi, että hänellä oli köyhiä sukulaisia?»
»Tarkoitatko, että hän olisi naimisliiton nojalla tullut perheemme
jäseneksi?» kysyi mr Swancourt hajamielisesti kuorien kananmunaa.
Kasvojen tummeneva puna ja myöntävä vastaus osoittivat, että se oli
kysyjän ajatus.
»Minä olisin asiaan sopeutunut, epäilemättä», vastasi mr Swancourt.
»Sinä et siis olisi vaipunut toivottomaan alakuloisuuteen, vaan olisit
tehnyt, mitä tehtävissä oli?»
Elfriden harhaileva mieli oli nuoruudesta saakka alinomaa ällistyttänyt
isää asettamalla hypoteettisia kysymyksiä, jotka lepäsivät mahdottomien
edellytysten pohjalla. Äskeinen tiedustelu tuntui olevan niin
täydellisesti muovattu aikaisempien kaavaan, että mr Swancourt,
lähempien yksityiskohtien puuttuessa, vastasi leppoisasti kuten ainakin.
»Jos hän olisi auttamattomasti meihin liitetty, niin minä, samoinkuin
kuka järkevä mies tahansa, tyytyisin olosuhteisiin, joita ei käy
muuttaminen, enkä varmaankaan vaipuisi auttamattomaan alakuloisuuteen.
Uskonpa, ettei mikään maailmassa voisi saada minua auttamattomasti
alakuloiseksi. Pidä sinä huolta siitä, että laitasi on samoin.»
»Pidän kyllä, isä!» huudahti Elfride ilmaisten kirkasta hilpeyttä, joka
miellytti mr Swancourtia.
Mr Swancourtilla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että tuo
hilpeys johtui iloisesta aikeesta olla enää väistämättä suunniteltua
hurjaa suunnitelmaa.
Iltasella mr Swancourt lähti ajamaan Stratleighiin, ihan yksinään. Tuo
oli hänelle tavatonta. Elfriden tunteet olivat hänen ovella seisoessaan
olleet vähältä saada hänet sittenkin ilmaisemaan kaikki.
»Minkätähden lähdet Stratleighiin, isä?» kysyi hän silmäillen isäänsä
anelevasti.
»Minä sanon sen sinulle huomenna, palattuani», virkkoi isä lempeästi,
»en ennen, Elfride. Sinä et kerro, mitä et tiedä, ja sikäli minä sinuun
luotan, sinä kiltti Elfride.»
Elfride oli masentunut ja loukkaantunut.
»Niinpä minäkin kerron sinulle vasta palattuani, mitä asiaa minulla on
Plymouthiin», lausui hän tuskin kuuluvasti.
Isä lähti. Hänen leikkisyytensä sai Elfriden päätöksen tuntumaan
keveämmältä, ja hänen välinpitämättömyytensä kehoitti häntä sitäkin
enemmän toimimaan, miten hyväksi näki.
Oli tavallinen syyskuun ilta, tummansinisiä pilvenhattaroita
heleänkeltaisella taivaalla. Tällainen auringonlasku tavallisesti
houkutteli Elfrideä kulkemaan sitä kohti, niinkuin jokainen kaunis
olio herättää halua sitä lähestyä. Hän kulki vainion halki aina
pensasaidalle saakka, kiipesi sen keskelle ja nojasi tanakkoihin
oksiin. Kauan aikaa silmäiltyään länteen päin hän soimasi itseänsä
siitä, ettei katsellut itään, missä Stephen oli, ja kääntyi toisaalle.
Vihdoin hänen katseensa sattui maankamaraan.
Hänen alapuolellaan oli havaittavissa omituinen seikka. Pensasaidan
kummallakin puolella levisi viheriä vainio; toinen osa kuului
pappilan tiluksiin, toinen taas läheisen kartanon alueeseen. Pappilan
puolella Elfride keksi pienen polun, jonka erikoisena ja kerrassaan
poikkeuksellisena tuntomerkkinä oli sen lyhyys: se oli ainoastaan
suunnilleen kymmenen askelen pituinen ja päättyi aivan äkkiarvaamatta
kummallakin taholla.
Sellaista polkua, joka äkkiä alkaa ja äkkiä loppuu, joka ei tule
mistään eikä minnekään johda, Elfride ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Oli sittenkin nähnyt, kunhan tuli paremmin ajatelleeksi. Hän oli nähnyt
vahtisotilaiden kojujensa edustalla polkevan ihan samanlaisia polkuja.
Tuo muistelo selitti, miten polku oli syntynyt. Hänen isänsä oli sen
polkenut astelemalla edestakaisin, kuten hän kerran oli nähnyt hänen
tekevän.
Siinä istuessaan Elfride näki aidan kummallekin puolelle. Muutamia
minuutteja myöhemmin Elfride katsahti kartanon puoleiselle alueelle.
Siellä oli toinen vahtimiehen polku. Se oli ihan yhtä pitkä kuin
ensinmainittu ja alkoi ja päättyi tarkoin vastaavissa kohdissa, mutta
oli kapeampi ja epäselvempi.
Ero saattoi johtua kahdesta syystä. Tämän oli voinut polkea sama paino
kuin edellisen, mutta käyttäen vähemmän aikaa, tai oli sitä astuttu
ihan yhtä usein, mutta kevyemmin jaloin.
Jos etsivä poliisimies olisi sattunut olemaan paikalla, niin hän olisi
luultavasti pitänyt jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Elfride
ajatteli toisin, mikäli ollenkaan ajatteli. Hänen oma suuri Huomisensa
oli nyt ovella; kaikki ne ajatukset, jotka syntyivät katseen sattumalta
tavoittamista seikoista, liikuttivat ainoastaan aivojen kaukaisimpia
kulmia hävitäkseen kohta kokonaan.
Elfriden oli vihdoin pakko käytännöllisesti harkita yritystänsä. Jos
jätämme asiaan liittyvät tunneliikunnot huomioonottamatta, niin kaikki
hänen selvät mietteensä sisältyivät seuraavaan:
»Tunti ja kolme neljännestä, kun ratsastan St. Launce’iin.
Puoli tuntia, kun vaihdan vaatteita 'Kotkassa'.
Kaksi tuntia, kun odotan junaa päästäkseni Plymouthiin.
Puoli tuntia säästettävä kello kahteentoista.
Koko aika Endelstowista lähdöstäni kello kahteentoista viisi tuntia.