Stephen makasi silmäillen Otavaa; Elfride katseli uutimen
yksitoikkoisia kuvioita. Kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.
Varhain seuraavana aamuna — toisin sanoen: neljä tuntia heidän salaisen
keskustelunsa jälkeen ja varhaisimman palvelijan alkaessa liikkua —
Stephen Smith laskeutui alakertaan, matkalaukku kädessään. Koko yön hän
oli ajatellut vielä puhutella mr Swancourtia, mutta edellisen illan
ankara torjunta teki sellaisen keskustelun erikoisen vastenmieliseksi.
Olipa kenties eräs toinenkin, vähemmän vilpitön syy olemassa. Hän
päätti luopua ajatuksestansa. Kuinka paljon moraalista pelokkuutta tai
kieroutta tuossa päätöksessä lieneekin piillyt, missään tapauksessa hän
ei ajatellutkaan olla sitä noudattamatta. Hän kirjoitti huoneessaan
kirjelipun, johon lyhyesti merkitsi, ettei voinut mielellään jäädä
taloon mr Swancourtin äkkiarvaamatta esitettyä kieltonsa asiassa, jota
hän aikaisemmin oli suosinut, mutta että hän toivoi piankin tulevan sen
ajan, jolloin hän voisi olla mr Swancourtin vieraana yhtä mieluisin
tuntein kuin ennenkin.
Hän oli otaksunut alakerran huoneiden lepäävän harmaina ja ilottomina
niinkuin yleensäkin kaikki, mitä varhaisen aamun aurinko ei valaise.
Ruokasalissa hän havaitsi katetun aamiaispöydän, josta joku nähtävästi
oli aivan äsken noussut.
Stephen antoi palvelijattarelle kirjelappunsa ja sai kuulla mr
Swancourtin nousseen sinä aamuna varhain ja nauttineen varhain
aamiaisensa. Mikäli palvelijatar tiesi, ei kirkkoherran aikomuksena
ollut minnekään lähteä.
Stephen joi kupin kahvia, lähti rakastettunsa kodista ja kääntyi
maantielle. Oli niin varhainen, että varjopaikoissa oli yhä yön tuoksu,
ja aurinkoiset kohdat olivat tuskin aurinkoa tunteneet. Vaakasuorat
säteet saivat jokaisen maassa olevan syvennyksen näyttämään aimo
kuopalta. Tien raidekin loi varjoa, ja tiellä olevat, kivet heittivät
länttä kohti suippenevia tummentoja.
Kivenheiton päässä pappilasta sinne johtava tie leikkasi
valtamaantietä. Stephen saapui risteykseen, pysähtyi ja kuunteli.
Ei kuulunut mitään muuta kuin meren verkkainen hyminä läheiseltä
rannikolta. Stephen katsoi kelloansa ja nousi sitten veräjän
selkäpuulle istumaan ja odottamaan ajomiehen tuloa. Siinä istuessaan
hän kuuli pyörien kolinaa kahdeltakin suunnalta.
Oikealta puolelta saapuvat ajoneuvot hän piankin tunsi ajomiehen
omiksi. Tyynessä aamuilmassa kuului selvästi, kuinka ajomies äännähteli
ja viuhutti piiskaansa yllyttäen hevosiansa vastamäessä.
Toinen pyöräpari kuului tulevan tieltä, jota pitkin Stephen oli
vastikään saapunut. Tarkemmin tähyttyänsä hän havaitsi niiden saapuvan
pappilan naapurina olevan vanhan kartanon alueelta. Talon portista
lähtivät vaunut, jotka pian kiersivät täydellisesti näkyviin. Ne olivat
tavalliset matkarattaat vähine, ilmeisesti naishenkilölle kuuluvine
matkatavaroineen. Ajoneuvot saapuivat neljäntienhaaraan puoli minuuttia
aikaisemmin kuin ajomies siihen ennätti, ja kulkivat hänen ohitsensa
jatkaen matkaansa suoraan eteenpäin.
Stephen ehti näkemään vaunuissa istumassa vanhahkon naishenkilön ja
nuoremman naisen, joka näytti olevan edellisen palvelijatar. Tie,
jota pitkin he ajoivat, johti Stratleighiin, pieneen, kuudentoista
peninkulman päässä pohjoisessa sijaitsevaan kylpypaikkaan.
Stephen kuuli kartanon portin jälleen avautuvan ja näki sinne
silmätessään talosta lähtevän erään henkilön, joka kulki kohti
pappilaa. »Kunpa olisin minä tuolla astelemassa!» virkkoi hän
itsekseen. Henkilö oli pitkä, ja muistutti hahmoltaan ja asultaan mr
Swancourtia. Hän avasi pappilan veräjän ja astui sisään. Niinpä hän
olikin varmaan mr Swancourt itse. Mr Swancourt ei ollut tänä aamuna
jäänyt nauttimaan unta vuoteessaan, vaan oli ilmeisesti välttämättä
tahtonut nähdä uuden naapurinsa matkaan lähtemässä. Hän oli varmaan
tuntenut suurta mielenkiintoa tuota naapuria kohtaan menetelläkseen
niin tavattomasti.
Ajomiehen rattaat olivat saapuneet luo, ja Stephen ojensi
matkalaukkunsa ja astui vaunuihin. »Kuka on tuo rouvashenkilö tuolla
vaunuissa?» kysyi hän välinpitämättömästi ajomieheltä.
»Se on mrs Troyton; hänelle kuuluu koko se osa Endelstowia, joka ei ole
lordi Luxellianin omaisuutta. Hän on ollut täällä vasta vähän aikaa;
hän sai sen lain voimalla. Aikaisempi omistaja oli kamalan salaperäinen
— ei asunut täällä milloinkaan — ilmaantui tuskin näkyviinkään muulloin
kuin syyskuussa.»
Hevoset lähtivät jälleen liikkeelle, ja melu teki keskustelun
jatkamisen erittäin rasittavaksi. Stephen painautui vaunuihin ja vaipui
pian haaveisiinsa.
Kolmen ja puolen tunnin matkan jälkeen mäkiä ylös ja alas he saapuivat
St. Launce’iin, lähimmälle rautatieasemalle, josta Stephen oli
matkustanut yli hiekkasärkkien hänelle itselleen muistettavana ehtoona
saman vuoden alussa. Ajomies oli järjestänyt saapumisensa niin,
että Stephen voi kohta nousta lähtevään junaan. Pari-kolme tuntia
matkustettuaan halki lehväisten ja viheriöitsevien tammilehtojen, jotka
ulottuivat mäkien rinteille ja viehättäviin laaksoihin, ohi notkelmien,
joissa välkkyi vesiä kuin monihaaraisessa Ida-virrassa, hän sukelsi
niiden sadanviidenkymmenentuhannen ihmisen joukkoon, jotka muodostavat
Plymouthin kaupungin asujaimiston.
Kun hänellä oli hieman aikaa käytettävänänsä, hän jätti matkatavaransa
asemalle ja lähti jalkaisin Bedfordin katua pitkin lähimpään kirkkoon.
Siellä Stephen vaelteli monenlaisten hautakivien keskellä ja silmäili
kuorin ikkunaa uneksien asiasta, joka nähtävästi tulisi siellä
tapahtumaan seuraavan kuun aikana. Sitten hän kääntyi pois ja nousi
rantakalliolle tähyillen sieltä meren mahtavaa ulappaa ja jämeitä
niemekkeitä, mutta nimenomaisesti erottamatta yhtäkään vaihtelevan
näköalan piirrettä. Hänen edessään oli yhä tuo sisäinen näköala —
tapahtuma, jonka hän toivoi toteutuvan äskeisessä kirkossa. Laaja
salmi, Eddystonen etäinen majakka, tummat höyrylaivat, prikit, parkit
ja kuunarit, jotka osalta hiljalleen liukuivat, osalta keinuivat
paikoillaan, olivat kuin unennäköä, ja unelma oli todellisuutta.
Stephen palasi pian korkealta tähystyspaikaltansa ja lähti takaisin
asemalle. Hän osti matkalipun ja astui Lontoon-junaan.
<tb>
Tuo päivä oli kovin rasittava Endelstowin pappilassa. Ei isä eikä
tytärkään viitannut sanallakaan Stephenin lähtöön. Mr Swancourtin
käytöksessä oli sitä tunnonvaivan leimaamaa ystävällisyyttä, joka
johtuu jonkin tehdyn teon oikeudenmukaisuuteen kohdistuvista
epäilyksistä.
Naiset, jotka joko ovat kykenemättömiä yhdellä silmäyksellä
havaitsemaan tapahtumien koko laajuutta tai luonnostaan kykenevät
paremmin osoittamaan eräänlaista stoalaista mieltä, käyttäytyvät
suoranaista tekoa kysymättömissä kriitillisissä tilanteissa
kylmäverisemmin kuin miehet. Mitä Elfrideen tulee, on luultavaa, että
hänen sokeutensa siihen nähden, mitä hänen itsellensä valmistelema
tulevaisuus kokonaisuudessaan sisälsi, teki hänelle mahdolliseksi
kysyä isältään rauhallisin äänin, saisiko hän pian vapaan päivän
ratsastaakseen St. Launce’iin ja käydäkseen Plymouthissa.
Hän oli ollut yhden ainoan kerran yksinään Plymouthissa, ja asia oli
niinmuodoin välttämättä jossakin määrin pulmallinen. Maalaistyttönä
ja hyvänä, tekeepä mieli sanoa, hurjana ratsastajattarena hän oli
ypöyksinään mielihyvin matkannut ne neljätoista tai kuusitoista
peninkulmaa, jotka erottivat hänen kotiansa St. Launce’in asemasta,
oli jättänyt hevosensa sinne ja matkustanut eteenpäin junassa palaten
samalla tavalla illan tullen. Vaikka tuo retki olikin onnellisesti
suoritettu, oli kumminkin päätetty, ettei se saisi toistua ilman
seuralaista.
Elfrideä ei sentään saa asettaa samaan tasoon tavallisten
ratsastajattarien kanssa. Hänen yksinkertainen ja rajoitettu
olopiirinsä teki välttämättömäksi, että hän ratsasti yksinään
lähiseuduilla, jos mieli ollenkaan ratsastaa. Tottumus teki sen
hänelle piankin aivan luonnolliseksi. Hänen isänsä, joka oli hankkinut
itselleen toisenlaisia kokemuksia, ei ollenkaan pitänyt siitä, että
eräs Swancourt, jonka sukupuu oli yhtä selvästi osoitettavissa kuin
lanka silkin suortuvassa, ajeli kuin maalaistyttö maita mantereita.
Mutta kun hän ei voinut tarjota tytölle alinomaista saattelijaa ja kun
hän muutenkin oli tottunut sietämään kaikkea, kunhan oma rauha säilyi,
niin asia muuttui tavanomaiseksi. Ja niin piintyi maalaisten mieliin se
käsitys, että kaikki vallasnaiset ratsastivat miss Swancourtin tavoin
ilman saattelijaa, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka toisinaan
vierailivat lordi Luxellianin luona.
»Minä en pidä siitä, että lähdet yksin Plymouthiin ja vielä vähemmän
siitä, että ratsastat St. Launce’iin asti. Miksi et lähde vaunuissa ja
ota miestä mukaasi?»
»Ei miellytä olla silmälläpidon alaisena.» Wormin seura ei olisi
pahasti häirinnyt hänen suunnitelmiansa, mutta hän oli saanut päähänsä
lähteä yksinään.
»Milloin haluat lähteä?» kysyi hänen isänsä.