Uhkaavien vaikeuksien painostamina Elfride ja Stephen palasivat
kukkulalta käsikädessä. Ovella he pysähtyivät mietteissään, niinkuin
lapset, jotka saapuvat kouluun liian myöhään.
Naiset tyytyvät kohtaloonsa helpommin kuin miehet. Elfride oli nyt
sopeutunut siihen yllättävään ajatukseen, että hänen rakastajansa
alkuvaiheet olivat murheelliset; Stephen sitävastoin ei ollut unohtanut
sitä vähäistä ikävyyttä, että joku muu oli ihaillut Elfrideä ennen
häntä.
»Mikä oli nuoren miehen nimi?» kysyi hän.
»Felix Jethway; lesken ainoa poika.»
»Minä muistan sen perheen.»
»Hän vihaa minua nyt. Hän sanoo, että minä olen surmannut hänen
poikansa.»
Stephen painui mietteisiinsä, ja he astuivat sisään.
»Stephen, minä rakastan yksin sinua», kuiskasi Elfride vavahtavin äänin.
Stephen puristin hänen kättänsä, ja vähäinen varjo väistyi pois
päästäen jälleen vallitsemaan yhteisen ja ilmeisemmän huolen.
Kirkkoherran työhuone näytti olevan ainoa valaistu suoja. He astuivat
sisään, kumpikin yrittäen käytöksellänsä salata sitä salaamatonta
asiaa, että vastavuoroinen rakkaus oli heidän olemustensa vallitsevana
sävelenä. Elfride havaitsi miehen, joka istui häneen selin keskustellen
hänen isänsä kanssa. Hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta mr Swancourt
oli huomannut hänet.
»Astu sisään», sanoi hän; »täällä on vain Martin Cannister, joka on
tullut hakemaan jäljennöstä mrs Jethway rukalle.»
Martin Cannister, suntio, oli Elfriden suosiossa. Hän tapasi herättää
neidon mielenkiintoa kertoelemalla merkillisistä kokemuksistansa:
kuinka hän monien vuosien kuluttua, kaivaessaan esiin tuttujen
henkilöiden ruumiita, tunsi heidät jostakin vähäisestä merkistä (vaikka
ei ollutkaan todellisuudessa milloinkaan ketään tuntenut). Hänellä
oli ovelat pienet silmät ja runsas kaksoisleuka, joka jossakin määrin
korvasi nenän huomattavaa niukkuutta.
Cannisterin kädessä oleva paperiliuska ja pöydällä lepäävät rahakolikot
osoittivat, että asia oli järjestyksessä, ja jatkuvan keskustelun
sävystä saattoi päättää, että kuntalaisen ja kirkkoherran mieltä nyt
kiinnittivät paikkakunnan uutiset.
Mr Cannister nousi ja kosketti sormellaan silmäkulmaansa, siten
kunnioittavasti tervehtien Elfrideä, soi puolen tervehdystä
Stephenille, (jota hän, enempää kuin kukaan muukaan kylänmies, ei ollut
ollenkaan tuntenut), istuutui ja ryhtyi jälleen juttelemaan.
»Kuinka pitkälle olinkaan ehtinyt, sir?»
»Paalun iskemiseen», vastasi mr Swancourt.
»Niin, paalustahan oli puhe. Kuten sanoin, Nat oli iskemässä
paalua maahan tällä tavalla.» Mr Cannister piteli kävelykeppiänsä
huolellisesti vaakasuorassa asennossa vasemmalla kädellänsä ja
iski sen nuppiin varsin voimallisesti oikean käden nyrkillä. »John
piteli paalua, tällä tavalla.» Samassa hän hieman heilahdutti
keppiä ja katsahti tiukasti ympärillä olevien henkilöiden silmiin
nähdäkseen, että he olivat hyvin tajunneet asian tähänastiset vaiheet,
ennenkuin hän lähti etenemään. »No niin, kun Nat oli iskenyt paalua
kuusiseitsemän kertaa, hän levähdytti käsivarttansa sekunnin tai parin
ajan. John, joka luuli hänen lopettaneen, nosti kätensä paalun päähän
koetellakseen, seisoiko se lujasti.» Mr Cannister levitti kämmenensä
kepin nupin yli. No niin, Nat ei ollutkaan ajatellut lakata lyömästä,
ja kun John oli nostanut kätensä paalun päähän, niin nuija —»
»Kauheata!» huudahti Elfride.
»Nähkääs, sir, nuija oli jo putoamassa. Nat havaitsi käden, mutta ei
kyennyt enää iskua ajoissa pidättämään. Nuija putosi John Smith paran
kädelle ja murskasi sen taikinaksi.»
»Siunatkoon! Siunatkoon! Mies raukka!» virkkoi kirkkoherra sillä
äänellä, joka kaikuu haavoitettujen suista »Pragin taistelun»
pianoesityksessä.
»Oliko se John Smith, muurarimestari?» huudahti äkkiä Stephen.
»Ei kukaan muukaan; ja hyväsydämisempää miestä ei Jumala kaikkivaltias
ole milloinkaan luonut.»
»Onko hän pahoin loukkaantunut?»
»Minä olen kuullut», virkkoi mr Swancourt Stepheniä huomaamatta, »että
hänellä on poika Lontoossa, erittäin lupaava nuori mies.»
»Hän on varmaan pahoin loukkaantunut!» toisti Stephen.
»Paalunuija ei voi kovin lievästi loukata. No niin, hyvää yötä, ja
hyvää yötä, sir, ja hyvää yötä, neiti.»
Mr Cannister oli kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt poistumaan, ja
kun jäähyväislausumat kuuluivat hänen huuliltansa, hän oli jo oven
ulkopuolella. Hän asteli järein askelin eteisen halki, kulutti enemmän
kuin minuutin ajan yrittäessään sulkea ovea kunnollisesti ja hävisi
sitten kuuluvista.
Stephen oli sillävälin kääntynyt päin ja virkkoi kirkkoherralle:
»Suokaa anteeksi, että poistun täksi illaksi. John Smith on minun
isäni.»
Kirkkoherra ei aluksi asiaa tajunnut.
»Mitä sanoittekaan?» kysyi hän.
»John Smith on minun isäni», virkkoi Stephen vakaasti.
Mr Swancourtin niska kävi entistä punaisemmaksi, rusotus tulvi sieltä
hänen kasvoihinsa, hänen piirteensä kävivät selvemmiksi, ja huulet
näyttivät ohentuvan. Ilmeistä oli, että sarja pieniä seikkoja, jotka
tähän asti olivat jääneet vaille erikoista huomiota, nyt kerääntyi
yhteen muodostaen mr Swancourtin mieleen kirkkaan kuvan, joka teki
kaikki muut Stephenin selitykset joutaviksi.
»Vai niin», virkkoi kirkkoherra kuivin ja värähtämättömin äänin.
Noiden sanojen merkitys riippuu kokonaan niiden sävystä, joten mr
Swancourtin lausuma merkitsi yhtä paljon tai yhtä vähän kuin lausumatta
jättäminen.
»Minun täytyy nyt lähteä», sanoi Stephen rauhattomin ilmein ja
ikäänkuin ei olisi oikein tietänyt, pitikö lähteä, vai jäädä. »Kun
palaan, sir, suonette minun keskustella kanssanne muutamia minuutteja?»
»Epäilemättä. Vaikka oikeastaan ei tunnukaan todennäköiseltä, että
meillä voisi olla mitään yksityisluontoista toisillemme sanottavaa.»
Mr Swancourt otti olkihattunsa, kulki läpi vierashuoneen, johon
kuu valoi hohtoansa, ja astui lasiovesta kuistikolle. Oli helppo
arvata, että mr Swancourtissa, jonka mielen luontainen syvä oli
kutoutunut sukuhistoriallisten tutkimusten, hyvien päivällisten
ja patriisi-muistelmien vaiheilla, ennakkoluulot olivat hänen
aulismielisyyttänsä voimallisemmat ja että Stephenin hetket hänen
ystävänänsä ja vertaisenansa olivat luetut.
Stephen liikahti eteenpäin, ikäänkuin olisi aikonut seurata
kirkkoherraa, peräytyi, oli kerrassaan ymmällä, minne kääntyä, ja
lähti alakuloisena ovelle. Elfride asteli verkalleen hänen jäljessään.
Ennenkuin hän oli ehtinyt kahden askelen päähän portailta, Unity ja
sisäkkö Anna palasivat kyläilyltänsä.
»Oletteko kuullut jotakin John Smithistä? Eihän vamma ole niin vaikea
kuin kerrotaan?» kysyi Elfride aavistellen.
»Ei suinkaan; tohtori sanoo, että se on vain pahanlainen ruhjevamma.»
»Niinhän ajattelinkin!» huudahti Elfride iloissaan.
»Hän sanoo, että vaikka Nat luuleekin, että hänen oli mahdoton pidättää
putoavaa nuijaa, hän kumminkin on niin tehnyt tietämättänsä — onpa
sitä melkoisestikin pidättänyt. Täysi isku näet olisi murskannut käden
kerrassaan, mutta todellisuudessa se on vain mustelmilla.»
»Kuinka kiitollinen olenkaan!» virkahti Stephen.
Ällistynyt Unity katseli häntä pikemmin suullaan kuin silmillään.
»Riittää, Unity», lausui Elfride käskevästi; ja molemmat
palvelijattaret lähtivät.
»Suotko minulle anteeksi, Elfride?» sanoi Stephen heikosti hymyillen.
»Kukaan ei ole moitteeton rakastaessaan». Hän tarttui kevyesti Elfriden
käteen.
Pää kallellaan kuin Greuzen maalaaman kuvan Elfride sanattomasti ja
hellästi moitti hänen epäilystänsä ja puristi hänen kättänsä. Stephen
vastasi puristukseen kolmin kerroin ja lähti sitten isänsä mökille
Endelstowin puiston liepeille.
»Mitä sanotkaan tästä, Elfride?» kysyi hänen isänsä, joka tuli kohta
Stephenin lähdettyä.
Naisellisen sukkelasti Elfride tarttui jokaiseen korteen, jonka nojalla
voi puhua Stephenin puolesta. »Hän on maininnut siitä minulle», sopersi
hän, »joten se ei ole minulle mikään uusi keksintö. Hän oli parhaillaan
aikeissa tulla ilmoittamaan siitä sinulle.»
»Tulla ilmoittamaan minulle! Minkätähden hän ei ole sitä jo aikoja
sitten ilmoittanut? Minä moitin hänen salakähmäisyyttänsä yhtä paljon,
ellen enemmänkin kuin asiaa itseänsä. Näyttääpä melkein siltä, kuin
hän haluaisi pitää minua narrinansa — ja sinua samaten. Te olette
seurustelleet ja vaihtaneet kirjeitä tavalla, jota minä en ollenkaan
hyväksy — mitä sopimattomimmalla tavalla. Sinun olisi pitänyt tietää,
kuinka mahdoton sellainen käytös on. Naisen tulee mitä huolellisimmin
välttää seurustelua Ties-kenen kanssa.»
»Olethan meidät nähnyt, isä, sanomatta koskaan sanaakaan.»
»Oma vikani, tietysti; oma vikani. Mitä lempoa lienenkään ajatellut?
Hän, maalaispoika, ja me Swancourtit, Luxellianien sukulaiset. Me
olemme kulkeneet kohti tyhjää jo vuosisatoja, ja nyt olemme luullakseni
päässeet perille. Kenen minä tänne tämän jälkeen kutsunen!»
Havaitessaan asioiden ylen epäsuotuisan laadun Elfride alkoi itkeä.
»Isä, isä kulta, suo anteeksi hänelle ja minulle! Me pidämme
toisistamme, isä! Ja hän aikoi tulla sinulta kysymään, sallitko meidän
mennä kihloihin, kunnes hän on gentleman samoinkuin sinäkin. Meillä
ei ole kiirettä, isä kulta; me emme ollenkaan tahdo mennä naimisiin
juuri nyt; vasta sitten, kun hän on rikkaampi. Mutta salli meidän mennä
kihloihin, sillä minä rakastan häntä kovin, ja hän rakastaa minua.»
Tuo vetoaminen koski hieman mr Swancourtin tunteisiin, ja hän
pahoitteli, että asiat olivat niinkuin olivat. »Enpä suinkaan!» vastasi
hän lausuen kieltonsa vitkaan ja soinnukkaasti.
»Ei, ei, ei; älä sano niin!»
»Mitä vielä! Onpa se sievä juttu. Ei siinä kyllin, että minä olen
joutunut häpeään pitämällä häntä täällä luonani — erään oman kylän
maalaisen poikaa — vaan nyt minun on vielä otettava hänet vävykseni!
Taivaan nimessä, Elfride, oletko mieletön?»
»Sinä olet nähnyt hänen kirjeittensä saapuvan minulle aina siitä
saakka, kun hän ensi kerran kävi luonamme, ja sinä tiedät, että ne
olivat eräänlaisia — lemmenkirjeitä; ja siitä asti, kun hän on täällä
ollut, sinä olet sallinut hänen olla kanssani kahden kesken melkeinpä
yhtenään. Ja sinä olet arvannut, sinun on täytynyt arvata, mitä me
ajattelimme ja teimme, ja sinä et ole häntä estänyt. Lemmenleikkiä
seuraa lemmenvoitto, ja sinä tiesit, että asiat kehittyisivät siihen
määrään, isä.»
Kirkkoherra torjui tämän terveen järjen varassa suoritetun hyökkäyksen.
»Koska minua ahdistelet, niin sanon sinulle, että tietysti arvasin
jonkinlaista lapsellista kiintymystä voivan kehittyä välillenne, ja
minä myönnän, etten huolinut sitä paljoakaan ehkäistä; mutta toisaalta
minä en ole sitä erikoisesti suosinut, ja kuinka voisitkaan toivoa,
että menettelen niin nyt? Se on mahdotonta; yksikään englantilainen isä
ei kallistaisi korvaansa moisille ehdotelmille.»
»Mutta onhan hän sama mies, isä; sama joka suhteessa, ja kuinka hän
voisikaan olla minulle vähemmän sovelias nyt kuin aikaisemmin?»
»Hän esiintyi nuorena miehenä, jolla on kelpo ystäviä ja joltinenkin
omaisuus; mutta kun hänellä ei ole kumpaakaan, niin hän on toinen mies.»
»Sinä et ole ollenkaan hänestä tiedustellut?»
»Minä nojauduin Hewbyn ilmoitukseen. Hänen olisi pitänyt asia minulle
ilmoittaa. Samaten olisi nuoren miehen itsensä pitänyt se tehdä,
luonnollisesti. Minä pidän mitä kunniattomimpana menettelynä saapua
toisen taloon kavalana Ties-kenenä.»
»Hän pelkäsi asiaa sinulle ilmaista, ja samoin olisin minä pelännyt
hänen sijassaan. Hän rakasti minua liian paljon uskaltaakseen käydä
sellaiseen uhkayritykseen. Mitä taas siihen tulee, että hän ensimmäisen
vierailunsa aikana puhui ystävistänsä, minä en käsitä, miksi hän ei
olisi saanut niin tehdä. Hän saapui tänne liikeasioissa; meitä ei
liikuttanut hänen vanhempiensa laatu. Sitäpaitsi hän tiesi, että
jos olisi sinulle kertonut, niin sinä et olisi milloinkaan häntä
tänne kutsunut, joten hän mahdollisesti ei olisi nähnyt minua enää
milloinkaan. Ja hän halusi nähdä minut. Kukapa voi soimata häntä siitä,
että hän pyrki, millä keinoin tahansa olemaan minun läheisyydessäni —
tytön, jota hän rakastaa? Rakkaudessa on kaikki sallittua. Minä olen
kuullut sinun itsesi niin sanovan, isä, ja sinä itse olisit menetellyt
ihan samoin kuin hän — ja niin olisi menetellyt jokainen mies.»
»Ja keksittyään, mitä minä olen keksinyt, tekisi jokainen mies niinkuin
minä ja välttäisi minun erehdystäni; toisin sanoen: vapautuisi hänestä
kohta, kun vieraanvaraisuuden lait sen sallivat.» Mutta sitten mr
Swancourt muisti olevansa kristitty. »Minä en tietenkään missään
nimessä aio ajaa häntä ulos ovesta», lisäsi hän, »mutta arvelenpa, että
hänellä on sen verran tahdikkuutta, ettei hän tämän jälkeen enää viivy
kauan luonamme.»
»Epäilemättä, sillä hän on gentleman. Tiedäthän, kuinka miellyttävä
hänen käytöstapansa on», jatkoi Elfride, vaikka Stephenin käytöstavan,
samoinkuin Euryaloksen tekojen miellyttäväisyys hänen silmissään johtui
pikemmin hänen oman persoonallisuutensa miellyttäväisyydestä kuin
käytöstavan erinomaisuudesta.
»Mitä vielä; ken hyvänsä voi olla miellyttävä, kunhan elelee vähän
aikaa kaupungissa ja pitää silmänsä auki. Hän on voinut poimia
gentlemannimaisuutensa käymällä kokoelmissa ja teattereissa ja
katselemalla, miten näyttelijät näyttämöllä seurustelevat. Hän
johdattaa mieleeni erään pahimpia juttuja, mitä olen milloinkaan
kuullut.»
»Mikä juttu se on?»
»Kiitän kysymästä, mutta minä en missään tapauksessa kertoisi sinulle
sellaista sopimatonta juttua!»
»Jos hänen isänsä ja äitinsä olisivat eläneet Englannin pohjois- tai
itäosissa», jatkoi Elfride urhoollisesti, vaikka nyyhkytykset alkoivat
keskeyttää hänen puhettansa, »missä tahansa muualla, mutta ei täällä —
niin — sinä — olisit — vain katsonut häntä — etkä heitä! Hänen asemansa
— olisi määrännyt — hänen ammattinsa — eikä hänen isänsä — vaatimaton
asema — ja eihän hän enää — pitkiin aikoihin — asu heidän luonansa.
Vaikka John Smith onkin kerännyt koko joukon rahoja ja kuuluu olevan
paremmissa varoissa kuin me — eihän hän muuten olisi voinut antaa
poikansa ryhtyä sellaiseen varoja kysyvään ammattiin. Ja Stephenille on
vain kunniaksi, että hän on perheensä etevin.»
»Niin. 'Kun eläin on eläimistä parhain, niin hänen seimensä sijaitsee
kuninkaan tallissa’.»
»Sinä loukkaat minua, isä!» huudahti Elfride. »Aivan varmaan loukkaat!
Hän on minun oma Stephenini!»
»Tuo voi olla totta, mutta voi se olla erehdyskin, Elfride», vastasi
jälleen hänen isänsä epämieluisan liikutuksen valloissa vasten
tahtoansa. »Sinä sekoitat toisiinsa tulevaiset mahdollisuudet ja
nykyiset tosiasiat — sen, mitä nuori mies voi olla, ja mitä hän
on. Meidän täytyy pitää silmällä, mikä hän on, eikä sitä, miksi
epätodennäköinen onnenoikku voi hänet tehdä. Seikka on tämä: Erään
seurakuntalaiseni työmiehen poika, miehen, joka kenties on minua
varakkaampi, kenties ei — nuorukainen, joka ei ole vielä edistynyt
maailmassa niin pitkälle, että hänellä olisi mainittavia omia tuloja
ja joka senvuoksi on arvoasemaltansa isänsä tasossa — haluaa kihlata
sinut morsiamekseen. Hänen sukulaisensa asuvat aivan samalla seudulla
kuin sinäkin, joten sinut tässä kreivikunnassa — joka meille merkitsee
maailmaa — aina tunnettaisiin muurari Jack Smithin pojan eikä suinkaan
jonkin lontoolaisen ammattimiehen vaimona. Puheen esineenä on aina
puutos eikä suinkaan sitä korvaava tosiasia. Riittää, älä huoli puhua
enempää. Sinä voit väitellä koko yön ja todistaa mitä tahansa; minä
pysyn sanoissani.»
Elfride silmäili vaieten ja toivottomana ikkunasta, silmät suurina ja
itkettyneinä ja poskipäät kosteina.
»Minä sanon sitä suureksi ajattelemattomuudeksi — ja haluaisin
nimittää sitä hävyttömyydeksi — Hewbyn taholta», alkoi jälleen hänen
isänsä puhua. »Enpä ole moista kuullut — antaa sellaiselle kömpelölle
maalaispojalle sellainen suositus minua varten! Sinä olet tietenkin
joutunut petetyksi samoinkuin minä. Sikäli en sinua ollenkaan
soimaa.» Hän lähti etsimään mr Hewbyn kirjettä. »Näin hän minulle
kirjoitti: 'Kunnioitettu herra. — Noudattaen t. k. 18:ntena päivätyssä
kirjeessänne lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä
olevan työn valvoakseni ja toimittaa piirustukset’ j.n.e. 'Apulaiseni,
mr Stephen Smith’ — hän nimitti häntä apulaisekseen, ja minä tietenkin
käsitin hänen tarkoittavan jonkinlaista liikekumppania. Miksi hän ei
sanonut 'sihteeri'?»
»Siinä ammatissa heitä ei milloinkaan nimitetä sihteereiksi, koska
he eivät kirjoita. Stephen — mr Smith — sanoi minulle; Mr Hewby siis
käytti yleisesti hyväksyttyä nimitystä.»
»Salli minun puhua, ole hyvä, Elfride!» 'Apulaisen! mr Stephen
Smith lähtee Lontoosta huomenna varhain aamulla... _Monet kiitokset
ehdotuksestanne, että hän saa asua luonanne... Te voitte,
ehdottomasti luottaa häneen_ ja hänen kirkkoarkkitehtuuria koskevaan
oivallukseensa’. Niin, minä sanon vieläkin, että Hewby saisi hävetä,
kun pitää sellaista melua mitättömästä nuoresta miehestä.»
»Lontoolaiset ammattimiehet», väitti Elfride vastaan, »eivät tiedä
mitään apulaistensa isistä ja äideistä. Heillä on apulaisia, jotka
toimivat vuosikausia heidän konttoreissaan ja liikkeissään heidän
kunnolla tietämättä, missä he asuvat. Lontoolaiset välittävät
ainoastaan siitä, mihin he kykenevät — mitä hyötyä voivat tuottaa
liikkeelle. Ja siinä suhteessa häntä auttaa se, että hän on aina
miellyttävä.»
»Alinomainen miellyttävyys on pikemmin puutos kuin hyve. Se osoittaa,
ettei ihminen kunnolla tajua, ketä hänen tulee halveksia.»
»Se osoittaa, että hän toimii luottamukseen eikä pelkkään ulkonäköön
nojautuen, niinkuin kuului niiden ohje, joiden jälkeläisenä haluat
itseäsi pitää.»
»Hän on varmaan tuonkin sinulle uskotellut! Niin, minä taivuin häntä
epäilemään, koska hän ei välittänyt minkäänlaisista kastikkeista.
Minä olen aina epäillyt henkilön gentlemanniutta, ellei hänen
kitalaessaan ole nimenomaisia makuja. Kehittelemätön kitalaki on
nousukkaan auttamaton pukinsorkka. Kauhistun, kun ajattelen, että
olisin noutanut pullon Martinezia vuodelta 1840 — minulla on niitä
enää vain yksitoista jäljellä — ja tarjonnut siitä miehelle, joka ei
olisi erottanut sitä kaikkein kehnoimmasta! Entä se latinankielinen
säe, jonka hän lausumaani liitti! Se oli tosiaankin ylen kulunnainen;
enhän minä, joka en ole viimeksikuluneiden kahdeksantoista vuoden
aikana klassikkoja avannut, olisi voinut sitä muuten muistaa, No niin,
Elfride, on parasta, että lähdet huoneeseesi; sinä kyllä vapaudut tästä
hullutuksesta ajan mittaan.»
»En, en, en, isä», huokaili Elfride. Kaikista onnettomaan rakkauteen
liittyvistä surkeuksista näet on surkein se ajatus, että se tunne, joka
on kaikkien niiden pohjana, voi häipyä olemattomiin.
»Elfride», virkkoi hänen isänsä karun ystävällisesti, »minulla on eräs
erinomainen suunnitelma, jota en voi nyt sinulle ilmaista. Suunnitelma,
joka on siunaukseksi sekä sinulle että minulle. Se on tyrkytetty
minulle joitakin aikoja sitten — niin, tyrkytetty — mutta minä tulin
ajatelleeksi sen arvoa vasta tänä iltana, kun asiat kävivät ilmi. Olisi
erinomaisen epäviisasta kieltäytyä sitä harkitsemasta.»
»Minä en pidä tuosta sanasta», vastasi Elfride väsyneesti. »Te olette
jo menettänyt ylen paljon suunnitelmienne vuoksi. Onko jälleen kysymys
noista onnettomista kaivoksista?»
»Ei, kaivossuunnitelmista ei ole kysymys.»
»Entä rautatiesuunnitelmista?»
»Ei niistäkään. Se muistuttaa niitä salaperäisiä ilmoituksia,
joiden mukaan aivan typeräkin herrasmies voi ansaita sievän summan
joka viikko, ilman vaaraa, vaivaa ja sormiansa likaamatta. Minä en
kumminkaan aio sanoa mitään, ennenkuin asia on päätetty, vaikka
virkankin tässä sen verran, että sinulla kenties piankin on muuta
tekemistä kuin ajatella Stephen Smithiä. Minä toivon, että olet
nuorelle miehelle ystävällinen etkä äkäinen; sinun tähtesi minä pidän
häntä tavallaan ystävänä. Mutta riittäköön; muutaman päivän kuluttua
sinä ajattelet aivan samoin kuin minä. Lähde nyt makuusuojaasi. Unity
tuo sinulle hieman illallista. En halua sinun olevan täällä, kun hän
tulee takaisin.»
X
Stephen lähti astelemaan takaisin mökille, jossa oli käynyt pari-kolme
tuntia aikaisemmin. Hän saapui lähelle, ja Endelstowin puiston
rajoilla kasvavien lehväisten puiden alla karkelivat kuutamon säteet
hänen vaiheillansa. Kuljettuaan lankkusillan yli ja ehdittyään
puutarhanportille hän näki vastakkaiselta puolelta erään henkilön
saapuvan asumukselle. Se oli hänen isänsä, käsi siteessä. Hän oli
kuutamon valossa vielä kerran tarkastellut puutarhaa ja varsinkin
kaikkein nuorinta naurismaata, ennenkuin sulki mökkinsä yöksi.
Hän tervehti poikaansa pontevasti kuten ainakin. »Hei, Stephen!
Kymmenen minuutin kuluttua olisimme jo olleet makuulla. Tulet kai
katsomaan, kuinka on minun laitani, eikö niin, poikaseni?»
Tohtori oli tullut ja mennyt, ja käsi oli todettu ainoastaan lievästi
loukkaantuneeksi, vaikka tapaus luultavasti olisikin ilmennyt paljoa
vakavampana, jos mr Smith olisi ollut melkoisempi mies. Stephenin
pelokkaasti asiaa tiedustellessa hänen isänsä ei ollenkaan valitellut
kipuansa, vaan sitä ikävyyttä, ettei hänestä ollut hyötyä parina
lähimpänä päivänä. He astuivat yhdessä sisään.
John Smith — iholtansa ruskea kuin syksy, vaatteitansa valkea kuin
talvi — edusti tyydyttävällä tavalla maalaista kivenhakkaajamestaria.
Samoinkuin useimmat muutkin maalaiset ammattilaiset oli hänkin liian
yksilöllinen ollakseen tyypillinen »käsityöläinen» — sellaisia
tyypillisiä ammattilaisia tapaa ainoastaan suurissa kaupungeissa, jotka
hiovat ihmistä niinkuin vesi rannan kiveä muuttaen itsenäisen yksilön
määrätyn luokan murto-osaksi.
Hänen työssään ei ollut sitä erikoistunutta sävyä joka on ominainen
kaupunkien käsityöläisille. Vaikka hän oikeastaan olikin vain
kivenhakkaaja, ei hän kumminkaan katsonut arvoonsa soveltumattomaksi
käsitellä tiiliä, jos tiilet sattuivat olemaan päiväjärjestyksessä,
tai liuska- ja kattotiililevyjä, jos oli korjattava katto ennen
märkien säiden tuloa, ja eipä ollut lähiseuduilla toista, joka olisi
pystynyt suorittamaan sellaiset työt paremmin. Olipa sattunut pari
kertaa sydäntalven aikana, jolloin pakkanen itsepintaisesti ehkäisee
muurilastan käyttelyn järkyttelemällä perustuksia, pakahduttelemalla
kiviä ja haperoittamalla muurilaastin, että hän oli käynyt puita
kaatamaan ja sahaamaan. Sitäpaitsi hän oli omalla konnullansa
harjoittanut puutarhanviljelystä jo niin monta vuotta, että olisi
vaadittaessa kyennyt ansaitsemaan elatuksensa siinäkin ammatissa.
Maalaisemme luultavasti ei ollut yhtä täydellinen taitoniekka
erikoisalallansa kuin hänen kaupunkilaiset virkaveljensä. Hän oli itse
asiassa sen kömpelön neulantekijän kaltainen, joka valmistaa yksin
koko neulan ja jota Adam Smith halveksii, Macaulayn sitävastoin häntä
kunnioittaessa — joka tapauksessa suuremmassa määrin taiteilija.
Kun hän nyt, huoneeseen ehdittyänsä, ilmeni kynttilän valaisemana,
niin hänen luja terveytensä oli näkemisen arvoinen. Hänen partansa oli
tuuhea ja takkuinen kuin taltan kuvaaman Herkuleen; paidanhihat olivat
osittain käärityt, liivi napittamatta. Lumivalkea palttina ja ruskeat
käsivarret muodostivat samanlaisen vastakohdan kuin munan valkuainen
ja keltuainen. Kuullessaan heidän astuvan sisään mrs Smith tuli esiin
ruokakomerosta.
Mrs Smith oli eukko, jonka ulkonäkö vetosi pikemmin mieleen kuin
silmään, joskaan ei ehdottomasti. Hän oli yhä vielä, elämänsä
proosallisena ehtooaikanakin, säilyttänyt persoonallisen raikkautensa;
mutta ennen kaikkea hänen piirteensä ilmaisivat niiden takana piilevää
tervettä järkeä.
Stephenin isä kertoi sitten tapahtuman yksityiskohdittain, siihen
draamalliseen tapaan, joka oli ominainen myöskin Martin Cannisterille,
toisille naapuriston yksilöille ja maalaismaailmalle yleensäkin. Mrs
Smith ilmaisi näytösten väliajoilla tunteitansa, niinkuin tragedian
koryfaios, tehdäkseen kuvauksen täydelliseksi. Tarina päättyi vihdoin,
niinkuin pisinkin tarina välttämättä vihdoin päättyy, ja Stephen
suuntasi keskustelun toisille urille.
»Kuulehan, äiti, nyt he tietävät kaikki minua koskevat seikat.»
»Hyvin tehty!» virkkoi hänen isänsä. »Nyt minun mieleni on rauhallinen.»
»Minä soimaan itseäni — en voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi —
kun en ole ilmoittanut asiaa heille jo aikaisemmin», jatkoi nuori mies.
Mrs Smith irroitti nyt ajatuksensa edellisestä aiheesta. »Minä
en käsitä, mitä sinulla on murehtimista, Stephen», sanoi hän.
»Henkilöiden, jotka sattumalta joutuvat ystäviksi, ei pidä heti
paikalla ryhtyä kertomaan sukunsa historiaa.»
»Sinä et varmaankaan tehnyt mitään vääryyttä», sanoi hänen isänsä.
»Enpä kylläkään; mutta minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin. Tähän
vierailuuni sisältyy enemmän kuin arvaattekaan — hyvä joukko enemmän.»
»Ei enempää kuin _minä_ arvaan», virkkoi mrs Smith katsellen häntä
mietteissään. Stephen punastui, ja hänen isänsä silmäili vuoroin
kumpaakin kykenemättä mitään käsittämään.
»Onhan tyttö varsin sievä», jatkoi mrs Smith, »ja erittäin hieno ja
nokkelakin. Mutta vaikka hän muuten sinulle varsin hyvin soveltuukin,
miksi ihmeessä katselet vielä ollenkaan naishenkilöitä?»
John venytti luonnostaan lyhyitä huuliansa, kurtisti otsaansa ja
virkkoi: »Siitäkö kulmalta se tuuli puhaltaakin?»
»Äiti», huudahti Stephen, »kuinka mielettömästi haasteletkaan!
Arvostelet, soveltuuko hän minulle, vai eikö, ikäänkuin asia vielä
sietäisi jonkinlaista epäilystä! Hänen puolisokseni saaminen olisi
elämäni suurin siunaus — sosiaalisessa samoinkuin käytännöllisessäkin
suhteessa ja yleensäkin. Mutta pelkäänpä, ettei sellaista onnea ole
minulle suotu; hän on liian korkealla minun yläpuolellani. Hänen
sukunsa ei halua liittää itseensä minunlaisiani maalaispoikia.»
»Jos eivät sinua halua, niin minä sinun sijassasi heistä viisi
välittäisin, menisin parempiin perheisiin, jotka sinusta huolivat.»
»Niin; mutta minä tunnen auttamatonta vastenmielisyyttä sitä ajatusta
kohtaan, että minut ottaisivat mielihyvin vastaan sellaiset henkilöt,
joita tarkoitatte, hänen sukulaistensa sitävastoin kohdellessa minua
kylmäkiskoisesti.»
»Mitä hullutuksia päähäsi vielä pälkähtäneekään?» virkkoi hänen
äitinsä. »Mitä siihen asiaan tulee, hän ei ole hauistakaan liian
ylhäinen sinulle etkä sinä liian alhainen hänelle. Tiedäthän, kuinka
huolellisesti minä pidän silmällä arvoani. Minä en milloinkaan pysähdy
kauemmaksi kuin minuutin ajaksi juttelemaan päiväpalkkalaisten kanssa,
en kutsu vieraikseni muita kuin omillaan eläviä ihmisiä ja puhuttelen
monia kaikkein hienoimpia herramme vieraita nimittämättä heitä
armollisiksi rouviksi ja armollisiksi herroiksi, ja he tyytyvät siihen
nöyrinä kuin karitsat.»
»Te niiasitte kirkkoherralle, äiti; ja minun mielestäni olisi ollut
parempi jättää se tekemättä.»
»Mutta se tapahtui ennenkuin hän oli nimittänyt minua ristimänimelläni;
muussa tapauksessa hän olisi hyvinkin jäänyt kaikkea niiausta vaille!»
sanoi mrs Smith kiukkua kipunoiden, »Sinä, Stephen, ahdistelet
minua niinkuin pahinta vihamiestäsi! Mitäpä osasin muutakaan
tehdä päästäkseni erilleni tuosta miehestä, joka kertoi omasta
erinomaisuudestansa ja mitä oli tapahtunut hänen ollessaan vielä
koulupoika — mitä kaikkea lieneekään kertonut; kieli se pyöri suussa
niinkuin pesuriepu kirnussa. Eikö totta, John?»
»Sitä lajiahan se oli», vastasi hänen miehensä.
»Jokaisen naisen», jatkoi mrs Smith, »joka nykyaikana aikoo naimisiin
päästä, täytyy tyytyä appiukkoon, joka on arvoltansa alempi kuin hänen
isänsä. Miehet ovat ylenneet, ja naiset ovat pysyneet kohdallansa.
Jokainen mies, jonka kohtaat, on isäänsä melkoisempi; ja sinä olet ihan
hänelle sopiva.»
»Niin hän itsekin ajattelee.»
»Se vain todistaa hänen hyvää ymmärrystänsä. Minä olen tiennyt, että
hän sinua tavoittelee — olen sen tiennyt.»
»Minua tavoittelee! Hyvä isä, mitä vielä kuulenkaan!»
»Ja sanonpa vieläkin kerran, ettei sinun tule pitää sellaista kiirettä,
vaan odottaa muutamia vuosia. Silloin voit ehkä päästä korkeammalle
kuin vararikkoutuneen papin tyttöön.»
»Asianlaita on se», virkkoi Stephen kärsimättömästi, »ettet tiedä siitä
mitään. Minä en pyri korkeammalle, koska en halua pyrkiä enkä missään
tapauksessa pyrkisi, vaikka satavuotiaaksi eläisin. En siedä, että
sanot hänen minua tavoittelevan, sillä sellainen huomautus edellyttää
juonittelevaa naista ja miestä, jonka vuoksi kannattaa juonitella,
ja tässä tapauksessa on väärin, vieläpä naurettavaakin puhua mistään
sellaisesta. Eikö totta, isä?»
»Pelkäänpä, etten ymmärrä asiaa riittävän hyvin voidakseni lausua
mielipidettäni», virkkoi hänen isänsä sillä äänellä kuin foxterrieri,
jolla on nuha ja joka ei kykene haistamaan.
»Ei hän missään tapauksessa ole kovin ankarasti vastaankaan
hangoitellut, kun ottaa huomioon, kuinka lyhyen ajan hänet tunnet»,
sanoi hänen äitinsä. »Arvelen puolestani, että sinä viiden vuoden
kuluttua olet kyllin nuori ajattelemaan sellaisia asioita. Ja hän voi
tosiaankin varsin hyvin odottaa ja tekeekin sen, ole siitä varma.
Hänellä, joka elää tällaisessa syrjäisessä paikassa, on varmaan syytä
olla erittäin kiitollinen, että olet hänestä välittänyt. Hän olisi
varsin todennäköisesti kuollut vanhanapiikana, ellet sinä olisi tänne
ilmaantunut.»
»Päättömiä», sanoi Stephen, mutta ei kuuluvasti.
»Hän on sievä tyttö», jatkoi mrs Smith nyt hieman leppoisammin, kun
Stephen oli puheen voimalla kukistettu; »minä myönnän, ettei hänestä
käy sanominen mitään moitittavaa. Minä näen hänen toisinaan niin
koreana kuin markkinahevosen ja ihailen häntä senvuoksi. Täydellinen
pieni lady. Mutta ajatuksillensa ei mitään mahda, ja jos hänelle olisi
koulussa opetettu numeroiden eikä kirjainten käyttelyä, niin hänen
taskunsa olisi siitä hyötynyt. Kuten jo sanoin, ei hänenlaisilleen ole
milloinkaan ollut huonompia aikoja kuin nykyjään.»
»Etteköhän liioittele, äiti?» virkkoi Stephen hymyillen.
»En ollenkaan!» vastasi hänen äitinsä tuimasti. »Minä en suotta lue
sanomalehtiä; minä tiedän varsin hyvin, että kaikki miehet kohoavat
askelmaa korkeammalle mennessään naimisiin. Hänen luokkaansa kuuluvat
miehet, toisin sanoen papit, naivat tilanomistajien tyttäriä;
tilanomistajat naivat lordien tyttäriä; lordit naivat herttuoiden
tyttäriä, ja herttuat naivat kuningatarten tyttäriä. Aina askelmaa
korkeammalle, ja alin luokka naisia jää yksinäisiksi tai nai oman
luokkansa miehiä.»
»Mutta tehän sanoitte vastikään, äiti-kulta —» väitti Stephen
vastaan voimatta vastustaa kiusausta saada osoittaa äidin puhuneen
epäjohdonmukaisesti. Sitten hän vaikeni.
»No, mitä sanoinkaan?» Mrs Smith varusti huuliansa uuteen otteluun.
Stephenin, joka katui, että oli aloittanut, koska tuloksena saattoi
olla tulivuoren purkautuminen, oli pakko jatkaa.
»Te sanoitte äsken, että minä olin juuri hänen luokkaansa kuuluva.»
»Kas niin, kas niin! Tuo on sinun tapaistasi; niin menettelee minun oma
lihani ja vereni. Vannonpa, että keksit vikapaikkoja kaikessa, mitä
äitisi sanoo, Stephen. Siinä suhteessa sinä olet ihan isäsi kaltainen,
Stephen: yhdyt kenen mielipiteeseen tahansa, mutta et minun. Minun
jutellessani ja puhuessani ja yrittäessäni tehdä minkä voin teidän
hyväksenne te vain vakoilette, kuinka minut sanoissa solmisitte. Sinä
kuulut hänen luokkaansa, mutta _hänen_ sukulaisensa sanoisivat hänen
siirtyvän luokkansa alapuolelle. Älä huoli riidellä, Stephen!»
Stephen vaikeni varoen, ja samoin menetteli hänen isänsä. Muutamaan
minuuttiin ei kuulunut mitään muuta kuin vihreätauluisen kaappikellon
naksutus.
»Totisesti», virkkoi mrs Smith filosofisempaan tapaan ja lopullisesti,
»jos minun nuoruuteni aikoina olisi ollut niin vaikea saada itselleen
miestä kuin nykyjään, niin olisinpa mieluummin sotkenut savea
tiilikiveä varten, ennenkuin olisin alentunut sellaisiin yrityksiin.»
Keskustelu päättyi siihen, ja kun oli jo myöhä, niin Stephen
sanoi jäähyväiset vanhemmilleen, äidilleenkin yhtä lämpimästi,
huolimatta sattuneesta kiistasta. Vaikka näet mrs Smith ja Stephen
aina kiistelivätkin, he eivät kumminkaan koskaan olleet toisilleen
vihoissaan.
»Voi sattua», sanoi Stephen, »että lähden täältä jo huomenna; en
varmaan tiedä. Jos siis en käy enää katsomassa ennen Lontooseen
lähtöäni, niin älkää siitä säikähtäkö.»
»Mutta etkö ole tullut kahdeksi viikoksi?» kysyi hänen äitinsä. »Ja
eikö sinulla ole kaikkiaan kuukauden loma? Aikovatko ne siis sinut ajaa
pois?»
»Eivät suinkaan. Minä voin jäädä kauemmaksi ja voin lähteä, miten
mieleni tekee. Jos lähden, on parempi, ettette mainitse mitään minun
täällä olostani, hänen tähtensä. Mihin aikaan ajomies on aamusella
Endelstowin tiellä?»
»Seitsemän aikaan.»
Stephen lähti. Hän ajatteli, että jos kirkkoherra sallisi hänen menevän
kihloihin tai antaisi edes toivoa kihlauksesta, niin hän voisi jäädä
pitemmäksi ajaksi. Jos häntä kiellettäisiin sellaista ajattelemasta,
hän oli päättänyt heti poistua. Ja jälkimmäinen vaihtoehto tuntui
toiveikkaasta nuorukaisestakin todennäköisemmältä.
Stephen asteli jälleen takaisin pappilaan päin samaa tietä kuin oli
tullutkin, halki niittyjen. Pienissä tokeissa solisi vesi pehmeän
sointuisasti, kuu valoi leppoisaa loistettansa, ja niityiltä levisi
tuore kasteinen tuoksu. Oli se vuorokauden aika, jolloin pelkkä
näkeminen merkitsee mietiskelyä ja mietiskely merkitsee mielen lepoa.
Stephenissä tuskin oli riittävästi filosofia käyttääkseen hyväkseen
tätä luonnon suomaa mahdollisuutta. Hänen rakenteensa oli kokoonpantu
sangen yksinkertaisista ainesosista; hän oli eräs niitä henkilöitä,
joita ilmestyy yhä enemmän kansakunnan vanhetessa, yksilöllisyyden
kalvetessa ja kasvatuksen käydessä yleisemmäksi; toisin sanoen: hänen
aivojensa vastaanottavat kyvyt olivat erinomaiset, mutta niiden luova
voima ei ollut melkoinen. Hän silmäili ympärilleen keräillen nopeasti
kaikenlaista tietoa, hänellä oli herkkä sopeutumiskyky, joten hän
kameleontin tavoin vaihtoi väriä siirtyessään olopiiristä toiseen.
Hänellä ei ollut montakaan alkuperäistä ajatusta, mutta oli tuskin
olemassa sellaista aatetta, jolle hän ei olisi kyennyt asianmukaisen
koulutuksen saatuansa keksimään kelvollista rinnakkaismuotoa.
Tänä iltana hän ei havainnut mitään ulkopuolellansa, ja se mitä
hän näki mielessään, oli hänelle rasitukseksi. Puolueettomalle
tarkastelijalle hänen Elfrideä koskevat aivoituksensa, jotka tosin
olivat hieman ennenaikaiset, eivät kumminkaan voineet ilmetä
mahdottomina, ellei yksinkertaisten, mutta kunniallisten vanhempien
läheisyyden sopinut katsoa niitä sellaisiksi tekevän.
Kello löi yksitoista hänen saapuessaan perille. Elfride oli odottanut
melkein liikahtamatta siitä saakka, kun hän oli lähtenyt. Nyt Stephen
näkyi astuvan hänen isänsä keralla kansliahuoneeseen. Elfride arvasi
hänen jollakin tavoin onnistuneen saamaan tilaisuuden yksityiseen
keskusteluun, jota oli halunnut.
Stephenin poissaollessa oli herkkätuntoista tyttöä alkanut kiusata
päänsärky, ja nyt hän ei kyennyt tekemään muuta kuin astelemaan
huoneessaan edestakaisin, kuten oli aikaisemminkin tehnyt. Hän ei
mennyt makuulle, vaan istui ovea sulkematta pimeässä kuunnellen
jokaista alakerrasta kuuluvaa ääntä tykyttävin sydämin. Palvelijat
olivat menneet levolle. Vihdoin hän kuuli molempain miesten lähtevän
ruokasaliin, missä illallinen oli odottanut jo enemmän kuin tunnin
ajan. Ovi jäi auki, ja Elfride kuuli illallisen nauttimisen tapahtuvan
enemmittä puheitta; vain joitakin tavallisia huomautuksia, kurkkujen ja
meloonien viljelystä ja niiden terveellisyyttä koskevia, vaihdettiin
jäykkään ja muodolliseen tapaan. Tuo tuntui ennustavan epäonnistumista.
Pian senjälkeen Stephen tuli yläkertaan makuuhuoneeseensa, ja melkein
heti hänen jäljessään saapui kirkkoherra, joka hänkin vetäytyi
yösijalleen. Elfride istui puolipukimissaan vuoteessaan, kiduttavien
ajatusten vallassa, viettäen siten suunnilleen tunnin ajan. Kun hän
sitten nousi sulkeakseen ovensa ennenkuin täydellisesti riisuutui,
niin porrastasanteen toisella puolella näkyi valojuova. Hänen isänsä
makuusuojan ovi oli suljettu, ja nukkuja kuului säännöllisesti
kuorsaavan. Valo tuli Stephenin huoneesta, ja sieltä kuuluvat äänet
ilmaisivat selvästi, mitä hän oli tekemässä. Täydellisen hiljaisuuden
vallitessa Elfride kuuli jotain kantta suljettavan ja lukon naksahtavan
kiinni — Stephen sulki hattukoteloansa. Sitten kuului solkihihnoja
kiinnitettävän ja naksahti jälleen lukko — Stephen suori kuntoon
matkalaukkuansa. Yhä pahempaa aavistellen Elfride avasi hiljaa ovensa
ja astui Stephenin huoneen ovelle. Hän oli yhden ainoan mieltä
painostavan tunnon vallassa: Stephen, hänen kaunis nuori lemmittynsä
oli lähtemässä pois, ja hän ei kenties saisi häntä enää nähdä muuten
kuin salaa ja surussa — kentiespä ei enää milloinkaan Elfride ei
missään tapauksessa voinut odottaa aamuun asti saadakseen tietää
keskustelun tuloksen. Hän heitti harteillensa aamunuttunsa, koputti
kevyesti hänen ovellensa ja kuiskasi: »Stephen!» Stephen tuli heti,
avasi oven ja astui huoneesta.
»Sanohan, saammeko toivoa?»
Hän vastasi hämmentyneesti kuiskaten, ja kyynel oli tulvahtaa ilmi.
»Minä en ajattelekaan sellaista mahdotonta asiaa — niin hän sanoi.
Minä lähden aamulla. Minä olisin kutsunut sinut sanoakseni sinulle
jäähyväiset.»
»Mutta eihän hän sanonut sinulle, että sinun on lähdettävä, Stephen,
eihän?»
»Ei; ei nimenomaisesti. Mutta minä en voi jäädä.»
»Ethän toki lähde! Tulehan, niin juttelemme. Mennään alas saliin
vähäksi aikaa; täällä hän kuulee puheemme.»
Elfride lähti edellä alakertaan, kädessä kynttilä ja näyttäen
luonnottoman pitkältä ja hoikalta sinisenharmaassa aamupuvussaan. Hän
ei joutanut ajattelemaan, oliko tämä keskiöinen keskustelu sellaisissa
oloissa sovelias. Hän vain ajatteli, että hänen elämänsä murhenäytelmä
oli alkamassa, ja tunsi, oikeastaan ensimmäisen kerran eläessään, että
hänen elämällään saattoi olla synkkä puolensa, jonka varjo peitti
näkymättömiin tapojen ja muodollisuuksien hienot vivahdukset. Elfride
avasi hiljaa salin oven, ja he astuivat molemmin sisään. Elfriden
asetettua kynttilän pöydälle Stephen sulki hänet syliinsä, kuivasi
taskuliinallansa hänen kyynelensä ja suuteli hänen silmäluomiansa.
»Stephen, se on mennyttä — onnellisen rakkauden aika on ohi, ja nyt ei
ole enää päivänpaistetta!»
»Minä luon itselleni tulevaisuuden ja tulen jälleen luoksesi ja saan
sinut omakseni. Sen teen!»
»Isä ei siihen milloinkaan suostu — ei milloinkaan! Sinä et häntä
tunne. Minä tunnen hänet. Hän on aina nimenomaisesti joko asiaa vastaan
tai sen puolesta. Siinä eivät auta mitkään selittely-yritykset.»
»Minä puolestani en luule häntä sellaiseksi», sanoi Stephen. »Jos minä
jonkin ajan kuluttua saavun hänen luoksensa miehenä, jolla on tunnettu
nimi, niin hän hyväksyy minut — uskon varmaan, että hyväksyy. Hän ei
ole mikään paha mies.»
»Ei, paha hän ei ole. Mutta sinä sanot 'jonkin ajan kuluttua’ ikäänkuin
ei olisi mistään kysymys. Sinulle, joka elät kiihkeän toiminnan
keskellä, se on verrattain lyhyt aika, mutta minulle se on kolme kertaa
pitempi kuin todellisuudessa! Jokainen kesä on kokonainen vuosi — syksy
on kokonainen vuosi — talvi on vuosi! Ja sinä, Stephen, sinä voit minut
unohtaa!»
Unohtaminen: sehän se tekee odottamisen helläsydämisille naisille
ylen tuskalliseksi. Tuo huomautus herätti Stephenissä samanlaisen
pelon. »Sinut voidaan myös taivuttaa luopumaan minusta, kun aika on
ehtinyt halventaa muistoani sinun mielessäsi. Sinun tulee muistaa,
että rakkautesi tulee elää salassa; minä en voi olla usein enkä kauan
luonasi sinua tukemassa. Olosuhteet tulevat aina parhaansa mukaan
yrittämään häivyttää minua mielestäsi.»
»Stephen», virkkoi Elfride, omien pahojen aavistustensa vallassa ja
Stephenin viimeisistä sanoista välittämättä, »siellä, missä sinä elät,
on kauniita naisia — minä tiedän, että on — ja ne voivat riistää sinut
minulta.» Kyynelet kihosivat silmiin hänen kuvaillessaan mieleensä
rakastettunsa uskottomuutta. »Eikä se olisikaan sinun vikasi», jatkoi
hän katsellen kynttilää murheellisin silmin. »Ei! Sinä ajattelet,
etteivät sukulaiseni tahdo sinua perheeseemme, ja suljet minut
mielestäsi heidän kerallansa. Silloin on sydämesi vapaa, ja joku muu
pääsee sinne.»
»Se on mahdotonta. Kunpa et niin pahoja aavistelisi, Elfie.»
»Aivan varmaan», vastasi hän. »Ja sinä silmäilet heitä, aluksi heistä
välittämättä, mutta sitten he herättävät sinussa mielenkiintoa ja
jonkin ajan kuluttua sinä ajattelet: ’He tuntevat kaupungin elämän,
sen huvit ja seurat, ja Elfride rukka, jota minulta niin ankarasti
varjellaan, hän ei tunne muuta kuin pienen kotinsa ja joitakin
kallioita ja kappaleen meren ulappaa jossakin kaukana.’ Ja sitten sinä
kiinnyt heihin sitäkin enemmän, ja he saavat sinut syrjäyttämään minut,
sillä he ovat taitavia ja vihaavat minua. Ja minä vihaan puolestani
heitä, tietysti vihaan!»
Hänen vilkkaina pulppuavat sanansa herättivät Stephenin mielessä
ainakin tunnon siitä, että kaikki, mikä ei ole loppuun suoritettu,
on pakostakin epävarmaa. Ja tuota yleistä tuntoa pahempi oli se
alakuloisuus, jonka hänen oman asemansa erikoinen luonne aiheutti.
Olipa toivottu päämäärä kuinka etäällä tahansa, se pelkkä tosiasia,
että olemme sinne johtavalla polulla, herättää jonkinlaista iloista
ja toivorikasta tunnetta. Jos mr Swancourt olisi suostunut vaikkapa
kymmenen vuotta kestävään kihlaukseen, niin Stephen olisi verrattain
iloisin mielin odottanut; he olisivat tunteneet olevansa matkalla
Cupidon puutarhaan. Mutta nyt nyt ei ollut toivon hiventäkään. Mr
Swancourtin olisi pitänyt peruuttaa pelottavat lausumansa, jotta
liittoa olisi käynyt ajatteleminenkaan. Ja tuosta koitui epätoivo.
»Kunpa voisimme mennä naimisiin nyt», virkkoi Stephen, pitäen
lausumaansa mahdottomana kuvitelmana.
»Niin, kunpa voisimme», virkkoi Elfridekin ikäänkuin turhaa unelmaa
silmäillen. »Siinä on rakastavaisten ainoa onni!»
»Salaa kyllä voisimme mennä naimisiin, eikö totta, Elfie?»
»Niin, salaa voisimme; ja salaa olisikin parasta», virkkoi hän ja
jatkoi sitten mietteissään: »Emmehän tahdo muuta kuin tehdä kaikille
tulevaisille olosuhteille mahdottomaksi estää tulevaista onneamme;
nykyisestä onnestamme ei ole kysymys.»
»Aivan niin», hymisi Stephen. »Menisimme naimisiin salaa ja eläisimme
sitten aivan samoin kuin nytkin; olisimmehan vain tehneet mahdottomaksi
kenenkään saada sinua minusta erotetuksi.»
»Tai sinua minusta, Stephen.»
»Tai minua sinusta. On mahdollista ajatella sellainen olosuhteiden
voima, joka on kyllin ankara saadakseen naisen menemään naimisiin
vastoin tahtoansa; mutta mikään pakotus, kidutus tai puutekaan ei voi
saada rakastajaansa vihittyä naista menemään kenellekään toiselle
miehelle.»
Tähän saakka kumpikin oli pitänyt salaisen naimisiinmenon ajatusta
pelkkänä kestämättömänä hypoteesina, jonka avulla hetken onnettomuutta
peiteltiin. Mutta Stephenin viime huomautusta seuranneen vaitiolon
jälkeen välkähti kummankin mieleen kiehtova huomio ja sitten
houkutteleva vakaumus. Huomio oli se, että välitön naimisiinmeno oli
toteutettavissa; vakaumus se, että sellainen teko, uskaliaisuudestansa,
tulostensa arvaamattomuudesta, ja epävarmuudesta huolimatta oli parempi
sitä elämää jota heidän kaikissa muissa olosuhteissa oli viettäminen.
Nuorukainen puhui ensin, ja hänen ääntänsä värisytti heränneen
ajatuksen suurenmoisuus. »Kuinka voimakkaiksi tuntisimmekaan itsemme,
Elfride, kulkiessamme kumpikin latuamme, kuten tähänkin asti, mutta
pelkäämättä lopullista eroa! Ajattelehan, Elfride, ajattele!»
Varmaa on, että isän vastarinta lietsoi nuoren tytön rakkautta
saaden sen leimuamaan verrattomasti voimakkaammin kuin jos se olisi
jätetty omiin oloihinsa. Olosuhteet olivat mitä suotuisimmat tytön
ensimmäiselle ohimenevälle kiintymykselle, jonka esineenä olivat sievät
nuorukaisen-kasvot — kiintymykselle, joka perustui kokemattomuuteen ja
jota tytön eristetty elämä suosi — niin suotuisat, että se helposti voi
kehittyä rajuksi, mitään pelkäämättömäksi intohimoksi. Kaikki sellaisen
kehityksen ainesosat olivat olemassa, ennen muita toivottomuus —
aina välttämätön tekijä, kun toisiinsa liittyvien tunteiden on määrä
synnyttää se, mitä sanotaan mielettömäksi rakkaudeksi.
»Ilmoitammehan asian sitten pian isälle, eikö totta?» kysyi Elfride
arasti. »Kenenkään muun ei tarvitse siitä tietää. Silloin hän tulee
vakuutetuksi siitä, ettei sydämillä saa leikitellä. Jos naimisiinmeno
vastoin vanhempien tahtoa ollenkaan on puolustettavissa, niin eikö
sinunkin mielestäsi ainakin silloin, kun nuoria ihmisiä on aluksi
rohkaistu siihen määrään kuin meitä ja sitten äkkiä jätetty kaikkea
suosiota vaille?»
»Niin on laita. Me emme ole suinkaan alusta pitäen toimineet vastoin
isäsi toivomuksia. Ajattelehan vain, Elfie, kuinka ystävällinen hän oli
minulle vielä kuusi tuntia sitten! Hän piti minusta, kiitti minua eikä
milloinkaan estänyt sinua olemasta seurassani.»
»Uskon varmaan, että hän pitää sinusta nytkin», huudahti Elfride. »Ja
kun hän havaitsee minun auttamattomasti olevan sinun omasi, niin hän
suostuu asiaan ja auttaa sinua. Stephen, Stephen», huudahti hän jälleen
muistaessaan rakastettunsa matkavalmistelut, »minä en kestä sitä, että
lähdet näin pois! Se on liian kauheata. Kaikki toiveeni ovat surkealla
tavalla surmatut!»
Stephen sävähti punaiseksi kiihkeän ajatuksen viritessä hänen
mieleensä. »Minä en tahdo olla sinulle epäilyksenä — minä en tahdo
olla onneton sinua ajatellessani!» sanoi hän. »Me tulemme mieheksi ja
vaimoksi, ennenkuin pitkäksi ajaksi toisistamme eroamme!»
Elfride painoi päänsä hänen olkaansa. »Mitä hyvänsä, kunhan saamme
varmuuden!» kuiskasi hän.
»Minä en tahtonut sitä heti ehdottaa», jatkoi Stephen. »Se tuntui
minusta — ja tuntuu vielä nytkin — siltä, kuin yrittäisin väkisin saada
sinut — tytön, joka on maailmassa paremmassa asemassa kuin minä.»
»Mitä vielä! Olenko minä missään paremmassa asemassa? Mitä hyötyä on
olleista ja menneistä? Me olemme kenties joskus jotakin olleet; nyt
emme ole mitään.»
Sitten he kauan ja vakavasti kuiskuttelivat. Stephen esitteli epäröiden
suunnitelmia, joita Elfride muovaili, kiihkeästi hengitellen, poskipäät
punaisina ja silmät luonnottoman kirkkaina. Vasta kello kahden
tienoissa asia oli lopullisesti päätetty.
Elfride kehoitti sitten Stepheniä lähtemään ja antoi hänelle kynttilän,
jotta hän osasi mennä omaan huoneeseensa. He erosivat toisistaan
päättäen olla kohtaamatta toisiansa aamulla. Suljettuaan ovensa Stephen
vähän ajan kuluttua kuuli Elfriden hiljaa pujahtavan omaan huoneeseensa.