Usvat kiiriskelivät lammista ja rämeistä yöllisille retkillensä, kun
Stephen saapui pappilan ulko-ovelle. Elfride seisoi portailla kellervän
lännen-taivaan valaisemana.
»Ette suinkaan ole koko aikaa etsinyt minun korvarengastani?» kysyi hän
huolestuneena.
»En ole; enkä ole sitä löytänyt.»
»Se ei haittaa. Vaikka asia minua kylläkin kiusaa. Ne olivat sievimmät,
mitä minulla on. Mutta mitä olettekaan tehnyt, Stephen — missä olette
ollut? Minä olen ollut kovin levoton. Minä pelkäsin, miten teidän
kävisi, kun ette tunne seutua tuumaakaan. Minä ajattelin, että olisitte
voinut pudota kalliolta! Mutta nyt tekee mieleni torua teitä siitä,
että minua niin pelotitte.»
»Minun täytyy nyt puhutella isäänne», virkkoi Stephen verraten
äkkiarvaamatta. »Minulla on paljonkin sanomista hänelle — ja teille,
Elfride.»
»Saattaako se, mitä teillä on sanottavana, vaaraan tämän kauniin hetken
ja onko se sama salaperäinen seikka, johon niin usein viittailette, ja
tekeekö se minut onnettomaksi?»
»Mahdollista kyllä.»
Elfride hengitteli raskaasti ja silmäili ympärillensä ikäänkuin
kuiskaajaa etsien.
»Siirtäkää se huomiseen», sanoi hän.
Stephen huokasi hänkin tahtomattaan.
»Ei, sen täytyy tapahtua tänä iltana. Missä on isänne, Elfride?»
»Kasvitarhassa luullakseni», vastasi Elfride. »Siellä hän iltaisin
mieluimmin oleskelee. Minä poistun nyt. Sanokaa kaikki, mitä on
sanottavaa — tehkää kaikki, mitä on tehtävää. Ajatelkaa, että minä
odottelen pelokkaana tulosta.» Elfride astui siitä takaisin huoneisiin.
Hän odotteli vierashuoneessa katsellen, kuinka valot himmenivät
varjoiksi, varjot painuivat pimeään, kunnes ei enää voinut hillitä
kärsimätöntä haluansa saada tietää, mitä puutarhassa oli tapahtunut.
Hän kiersi pensaikon, avasi puutarhan veräjän ja tähyili joka
puolelle hämyiseen tarhaan. Heitä ei ollut siellä. Hän nousi
pienille tikapuille, joita oli käytetty hedelmiä korjattaessa, ja
silmäili puutarhanmuurin yli vainiolle. Vainio ulottui aina pappilan
tilustenrajoille, missä oli pensasaita. Aidan viertä käyskeli mr
Swancourt edestakaisin ja jutellen ääneen — itsekseen, kuten aluksi
näytti. Niin ei kumminkaan ollut laita; aidan toiselta puolelta kuului
vastaavan ääni, joka tosin kaikui pehmeältä, mutta ei ollut Stephenin.
Toisen keskustelijan täytyi olla läheisen kartanon kauan hoitamatta
olleessa puutarhassa, joka siihen kuuluvine pienine tiluksineen oli
äskettäin siirtynyt erään Troyton-nimisen henkilön haltuun. Elfride ei
ollut milloinkaan häntä nähnyt.
Ei siis ollut mitään aihetta häiritä isää. Näytti siltä, ettei Stephen
sittenkään ollut ilmaissut asiaansa niinkuin oli halunnut ja aikonut.
Elfride lähti jälleen sisään ihmetellen, minne Stephen oli voinut
joutua. Keksimättä mitään parempaa tekemistä hän lähti yläkertaan omaan
pieneen huoneeseensa. Siellä hän istuutui avoimen ikkunan ääreen,
nojasi kyynäspäänsä pöytään ja posken käteensä ja vaipui mietteisiinsä.
Oli lämmin ja hiljainen elokuun ilta. Vähäisinkin melu kuului pitkien
matkojen päähän. Siinä hän istui ajatellen Stepheniä ja pahoitellen
sitä, että hän oli suotta lähtenyt hänen seurastansa. Elfride ajatteli,
kuinka hienotunteinen ja herkkä hän oli, mutta siitä huolimatta
riittävässä määrin mies omistaakseen oman salaisuutensa, joka
melkoisesti kohotti hänen arvoansa Elfriden silmissä. Tarkastellen
siinä asioita sisäisen näkemyksensä avulla hän ei enää tajunnut ajan
hupenemista.
Omituiset sattumat, varsinkin ne, jotka ovat laadultansa ylen
tavallisia ja jokapäiväisiä, ovat niin yleisiä, että me totumme niiden
selittämättömyyteen ja unohdamme kysyä, eikö niitä vastaan puhuva
erinomaisen suuri todennäköisyys melkein todista, etteivät ne olekaan
pelkkää sattumaa. Elfridelle sattui sellaista tänä hetkenä. Hän oli
kahdennen kymmenennen kerran eloisasti mieleensä kuvailemassa aamuista
suuteloa ja asettelemassa huuliansa siihen asentoon, jota toinen
samanlainen edellyttäisi, kun kuuli saman tempun suoritettavan pihalla,
ihan ikkunansa alla.
Suutelo ei ollut hiljaista ja salaista lajia, vaan päättäväinen,
äänekäs ja taitava.
Elfriden kasvot sävähtivät punaisiksi, hän katsahti ulos, mutta
tuloksetta. Taivaan kalpeata kajastetta vasten piirtyi ylänkömaan
tumma, alakuloinen viiva, jota katkaisi ainoastaan erään toisia
korkeammaksi kasvaneen seetripuun terävä ääriviiva.
Mahdollista oli, että jos pihan nurmikolla olisi seisonut ihmisiä,
Elfride olisi nähnyt heidän himmeät hahmonsa. Mutta pensasryhmät, jotka
aikaisemmin olivat vain olleet läikkinä aukiolla, olivat nyttemmin
kasvaneet tuuheiksi ja laajoiksi ja peittivät nyt ainakin puolet pihan
piiriä. Suuteleva pari oli voinut piillä jonkin pensaan varjossa;
missään tapauksessa ei ollut ketään näkyvissä.
Ellei Elfriden rakastajaan olisi milloinkaan liittynyt mitään
arvoituksellista seikkaa, hän ei olisi missään tapauksessa sallinut
mieleensä heräävän sitä epäilystä, että hänellä saattoi olla jotakin
osaa äskeisessä tapahtumassa. Mutta ne sanomatta jätetyt asiat, jotka
tosin lisäsivät sitä salaperäisyyttä, jonka puutteessa Elfride ei
olisi milloinkaan toden teolla häneen rakastunut, toisaalta herättivät
kaikenlaisia epäilyksiä, ja hienoista mustasukkaisuutta tuntien Elfride
kysyi itseltänsä, eikö Stephen voinut olla syyllinen.
Elfride asteli varpaisillaan portaita alas juuri siihen kohtaan, missä
oli Stephenistä eronnut hänen aikoessaan lähteä juttelemaan kahden
kesken isän kanssa. Sitten hän asteli kaikkiin niihin piilopaikkoihin,
joista suutelo oli voinut kuulua, mutta siellä ei ollut ketään. Sisään
palattuansa hän huusi sisäkköä.
»Hän on mennyt tätilään iltaansa viettämään», sanoi mr Swancourt
pistäen päänsä työhuoneensa ovesta ja antaen kynttiläinsä valon tulvia
Elfriden kasvoihin, joissa paloi mielenhämmingin puna.
»Minä en tiennyt, että olette sisällä, isä», virkkoi hän hämmästyneenä.
»Valoa ei varmaankaan näkynyt, kun olin pihamaalla?» Hän kääntyi
katsomaan ja näki uutimien olevan vielä sulkematta.
»Olenhan minä sisällä», virkkoi mr Swancourt välinpitämättömästi.
»Mitä Unityltä tahdot? Luulenpa, että hän järjesti illallisen ennen
lähtöänsä.»
»Tosiaanko? — Minä en ole ollut katsomassa. — En minä häntä senvuoksi.»
Nyt, kun nimenomaista syytä kysyttiin, Elfride tuskin tiesi, mikä se
oli. Hänen ajatuksensa siirtyivät erääseen toiseen, tosin mitättömältä
näyttävään seikkaan. Liedellä lepäsi hehkuva tulitikku, joka osoitti,
että huoneesta ei ollut näkynyt tulta, koska kynttilät vasta aivan
äsken oli sytytetty.
»Minä saavuin vastikään», sanoi kirkkoherra. »Minä luulin, että olit
jossakin ulkona mr Smithin seurassa.»
Kokemattoman Elfridenkin täytyi välttämättä ajatella, että hänen isänsä
oli ihmeen sokea, ellei havainnut, millaisia seurauksia hänelle ja
Stephenille koitui, kun heidät muitta mutkitta jätettiin toistensa
seuraan, ihmeen huolimaton, jos hän tuon näki, mutta ei huolinut sitä
ajatella, ihmeen hyvä, jos hän — kuten todennäköisintä — näki sen,
ajatteli sitä ja hyväksyi sen. Nämä mietteet keskeytyivät samassa,
kun portille ilmaantui Stephen, jonka päätä ja hartioita puiden takaa
kohoava kuu hopeoi.
»Liittyvätkö vaikeutenne jollakin tavoin siihen suuteloon, joka äsken
sattui pihamaalla?» kysyi Elfride äkkiä, melkein kiivaasti.
»Suuteloon pihamaalla?»
»Niin!» virkkoi hän, tällä kertaa käskevästi.
»Minä en käsittänyt tarkoitustanne enkä käsitä sitä oikein vielä
nytkään. Minä en varmaankaan ole suudellut ketään pihamaalla, jos
tosiaankin haluatte siitä tietoa, Elfride.»
»Ettekö tiedä mitään sellaisesta tapahtumasta?»
»En mitään. Mikä saa teidät kysymään?»
»Älkää pakottako minua kertomaan; se ei ole ollenkaan tärkeätä. Entä
oletteko puhunut isälle kihlauksestamme, Stephen?»
»En», virkkoi hän pahoitellen. »En löytänyt häntä heti, ja sitten aloin
ajatella, mitä sanoitte vastustuksesta, kiellosta — mahdollisista
katkerista sanoista ja onnemme raukeamisesta — ja päätin siirtää asian
huomiseen. Niin voitamme yhden ilon päivän, värähtelevän ilon päivän.»
»Niin, mutta olisi sopimatonta kauemmin vaieta», virkkoi Elfride
hellästi, siten ilmaisten, että hänen kasvonsa olivat lämmenneet.
»Minä haluan hänen tietävän rakkaudestamme. Miksi oletkaan omaksunut
viivyttelyä koskevan ajatukseni?»
»Minä selitän seikan. Mutta haluan ilmaista salaisuuteni ensin sinulle
— tahdon sanoa sen nyt. On vielä pari-kolme tuntia makuullemenoaikaan.
Lähdetään kukkulalle kirkon luo.»
Elfride myöntyi mitään lausumatta, he lähtivät pihamaalta eräästä
sivuportista ja etenivät kuutamoiselle alueelle.
Kirkon ovi oli lukossa. He kääntyivät portille ja kävelivät käsi
kädessä etsien kirkkomaalta istumasijaa. Stephen valitsi laakean
hautakummun, joka näytti uudemmalta ja valkoisemmalta kuin sen
ympärillä olevat, istuutui ja veti leppoisasti Elfriden kättä puoleensa.
»Ei, ei siihen», virkkoi Elfride.
»Miksi ei?»
»Muuten vain; mutta olkoon menneeksi.» Elfride istuutui.
»Elfie, rakastatko minua huolimatta kaikesta, mikä voi olla minua
vastaan?»
»Ah, Stephen, miksi tuota toistelet alinomaa ja alakuloisesti?
Tiedäthän, että rakastan.» Hän siirtyi lähemmäksi ja jatkoi: »Mitä
sinusta sanottaneenkin — ja mitään pahaa ei voida sanoa — minä pysyn
sittenkin sinulle uskollisena. Sinun tiesi ovat minun tieni aina
elämäni loppuun saakka.»
»Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, keitä vanhempani ovat tai
millaisessa seurapiirissä minä olen alkujaan liikkunut?»
»En, en erikoisesti. Olen havainnut käytöksessäsi muutamia seikkoja,
jotka ovat hieman omituisia — en mitään enempää. Arvelen, että olet
liikkunut niissä seurapiireissä, joissa ammattien harjoittajat yleensä
liikkuvat.»
»Entä jos otaksumme, ettei suvussani ole ketään muuta oppinutta
ammattimiestä kuin minä?»
»Siitä en välitä. Minua koskee ainoastaan se, mikä sinä olet.»
»Missä luulet minun käyneen koulua — tarkoitan: millaista koulua?»
»Olet kaiketi ollut jonkin herra tohtorin akatemiassa.»
»En. Olen käynyt aluksi kyläkoulua ja myöhemmin kansakoulua.»
»Eikö muuta! Mutta mitäpä siitä, minä rakastan sinua siitä huolimatta
yhtä paljon, Stephen, rakas Stephenini», virkkoi hän hellästi. »Miksi
kerrotkaan minulle näistä asioista niin tehostaen? Mitä ne minulle
kuuluvat?»
Stephen veti hänet lähemmäksi ja jatkoi:
»Minkä tuuletkaan isäni olevan — mitä luulet hänen tekevän, tarkoitan?»
»Hän luultavasti harjoittaa jotakin ammattia.»
»Ei, hän on muurari.»
»Vapaamuurariko?»
»Ei, vaan maalainen ja päiväpalkkalainen muurari.»
Elfride ei virkkanut aluksi mitään. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:
»Tuo ajatus tuntuu minusta oudolta. Mutta mitäpä siitä; eihän se mitään
haittaa?»
»Mutta etkö ole vihainen, etten ole sitä aikaisemmin sinulle kertonut?»
»En, en ollenkaan. Onko äitisi elossa?»
»On.»
»Onko hän ystävällinen?»
»On kyllä — maailman paras äiti. Hänen sukulaisensa ovat olleet
vuosisatojen ajat hyvinvoipia vapaatilallisia, mutta hän oli vain
maitotyttö.»
»Ah, Stephen!» kuului Elfriden hämmästynyt kuiskaus.
»Hän pysyi toimessaan pitkät ajat sen jälkeen, kun oli mennyt naimisiin
isäni kanssa», jatkoi Stephen enempää arkailematta. »Minä muistan
varsin hyvin, kuinka pienenä pahaisena olin hänen mukanansa, kun hän
maitoa kuori ja kirnusi, ja olin muka olevinani joksikin hyödyksi. Se
oli kylläkin onnellinen aika!»
»Eipä suinkaan — onnellinen varmaankaan ei.»
»Olipa varmaan.»
»Minä en voi käsittää, kuinka saattaisi olla onnea siellä, missä on
suoritettava rasittavaa ruumiillista työtä elääkseen - punaisin ja
sierautunein käsin ja jaloissa puukengät... Stephen, minä myönnän,
että tuntuu omituiselta ajatella, että olet nuoruudessasi ollut niin
— niin hienostumaton ja suorittanut sellaisia palvelijain tehtäviä.»
(Stephen vetäytyi tuuman tai pari loitommalle.) »Mutta minä _rakastan
sinua_ siitä huolimatta», jatkoi Elfride painautuen jälleen lähemmäksi
hänen olkapäätänsä, »enkä välitä mitään menneisyydestä. Olethan sitäkin
arvokkaampi, kun olet raivannut kaikesta huolimatta itsellesi tien
maailmassa.»
»Se ei ole omaa ansiotani; Knight se minua ajoi eteenpäin.»
»Oh, aina sama juttu — aina hän ja vain hän!»
»Niin, ja syystäkin. Nyt ymmärrät, Elfride, miksi olen nauttinut
kirjeellistä opetusta. Minä tunsin hänet jo aikoja ennen kuin hän
lähti Oxfordiin, mutta en ollut ehtinyt niin pitkälle, että hän olisi
uskonut minun ehtineen riittävän pitkälle klassillisten kielten
opinnoissa. Sitten minut lähetettiin pois kylästä, ja me kohtasimme
toisemme harvoin; mutta hän piti säännöllisimmin yllä kirjeellistä
opetusta. Minä kerron sinulle koko tarinan, mutta en nyt. Nyt ei ole
muuta sanottavanani kuin mainita paikat, henkilöt ja aikamäärät.» Hänen
äänensä aleni tässä kohden pelokkaasti.
»Ei; älä huoli sanoa enempää. Olet rakas kelpo poika, kun olet
sanonut, mitä olet sanonut; eikä se niin kovin pelottavaa olekaan.
Onhan muuttunut mitä tavallisimmaksi asiaksi, että miljoonainomistajat
aloittelevat lähtemällä Lontooseen työkojeet repussaan ja puoli kruunua
taskussaan. Sellainen alkuperä alkaa olla niin arvossapidetty», jatkoi
hän hilpeästi, »että siihen liittyy jonkinlaista normandilaisen
sukupuun tuoksua.»
»Kunhan olisin jo yrityksissäni onnistunut, en tuosta välittäisi. Mutta
toistaiseksi kaikki on pelkkää mahdollisuutta.»
»Se riittää. Tämäkö siis oli huolenasi?»
»Minä ajattelin tekeväni väärin, jos sallin sinun rakastaa itseäni
kertomatta sinulle tarinaani; ja toisaalta pelkäsin sitä tehdä.
Pelkäsin menettäväni sinut, ja olin siinä kohden pelkurimainen.»
»Kuinka kaikki sinua koskevat seikat selviävätkään tämän tiedon
nojalla! On kohta ilmeistä, miksi pelaat niin omituisella tavalla
shakkia, miksi äännät latinankieltä niinkuin äännät ja miksi
kirjaviisauteesi liittyy tavallisimpia sosiaalisia seikkoja koskevaa
tietämättömyyttä. Eikö tämä kaikki ole yhteydessä sen kanssa, mitä näin
lordi Luxellianin luona?»
»Mitä siellä näitkään?»
»Minä näin varjosi, näin kuinka puit viittaa naishenkilön ylle. Minä
olin sivuovella; te molemmat olitte huoneessa, jonka ikkuna oli minua
vastapäätä. Hetkisen kuluttua sinä tulit luokseni.»
»Hän oli äitini.»
»Äitisi _siellä_!» Elfride vetäytyi kauemmaksi silmäilläkseen häntä
mielenkiinnoin.
»Elfride», virkkoi Stephen, »minä ajattelin kertoa sinulle lopun
huomenna — olen jättänyt sen vielä sanomatta — mutta minun on se nyt
sittenkin sanominen. Se koskee vanhempieni asuinpaikkaa. Missä luulet
heidän elävän ja olevan? Sinä tunnet heidät — ainakin ulkonäöltä.»
»_Minäkö_ tunnen heidät!» virkkoi Elfride hämmästystänsä hilliten.
»Niin, minun isäni on John Smith, lordi Luxellianin muurarimestari,
joka asuu puiston muurin takana joen rannalla.»
»Stephen! Se ei voi olla mahdollista?»
»Hän rakensi — tai oli mukana rakentamassa sitä taloa, jossa te asutte,
vuosia sitten. Hän pystytti lordi Luxellianin portin kivipylväät.
Isoisäni istutti ne puut, jotka reunustavat pihamaatanne; isoäitini —
joka työskenteli vainiolla hänen kerallansa — piti pystyssä jokaista
puuta hänen luodessaan multaa juurille; he kertoivat tuon minulle, kun
olin vielä lapsi. Hän toimi myöskin suntiona ja haudankaivajana, ja
monet haudat tässä ympärillämme ovat hänen käsialaansa.»
»Kun arvaamattamme hävisit ensimmäisenä aamuna tulosi jälkeen, menitkö
silloin tapaamaan isääsi ja äitiäsi?... Nyt ymmärrän; eipä ihmekään,
että näytit tuntevan kylän tiet ja polut!»
»Eipä ihmekään. Mutta sinun tulee ottaa huomioon, etten ole täällä
asunut yhdeksännen ikävuoteni jälkeen. Siihen ikään ehdittyäni
minä muutin olemaan ja elämään setäni, seppämestarin luo Exonburyn
lähistölle voidakseni käydä kansakoulua; siihen aikaan ei ollut
yhtäkään koulua täällä kaukaisella rannikolla. Siellä minä tapasin
ystäväni Knightin. Kun sitten olin täyttänyt viisitoista ja saanut
hyvän koulutuksen koulumestarilta ja varsinkin Knightiltä, minä pääsin
oppilaaksi erään arkkitehdin konttoriin siinä kaupungissa, koska
käyttelin kynää taitavasti. Siellä minä olin vielä puoli vuotta sitten,
jolloin sain harjoittelijan paikan eräässä Lontoon konttorissa. Siinä
koko tarinani.»
»Omituista ajatella, että sinä, lontoolainen vieraamme, olet täällä
syntynyt ja tuntenut tämän seudun jo monta vuotta aikaisemmin kuin
minä. Kovin kummalliselta se minusta tuntuu!» virkkoi Elfride hiljaa.
»Äitini niiasi sinulle ja isällesi viime sunnuntaina», sanoi Stephen
kiusallisin tunnoin ajatellen asiain ristiriitaisuutta. »Ja isäsi sanoi
hänelle: 'Minua ilahduttaa nähdä sinut niin säännöllisesti kirkossa,
_Jane_.’»
»Minä muistan sen, mutta en ole milloinkaan hänen kanssaan jutellut.
Minä olen ollut täällä vasta puolitoista vuotta, ja seurakunta on kovin
laaja.»
»Ajattele nyt toisaalta», virkkoi Stephen alakuloisesti hymyillen,
»että isäsi uskoo suonissani virtaavan 'sinistä verta’. Sinä
iltana, jolloin tänne saavuin, hän välttämättä tahtoi todistaa
minun polveutuvan eräästä vanhimpien joukkoon kuuluvasta läntisten
kreivikuntien suvusta perustaen otaksumansa toiseen ristimänimeeni,
joka todellisuudessa on minulla vain senvuoksi, että isoisäni palveli
kolmekymmentä vuotta Fitzmaurice-Smithin perheen puutarhurina.
Nähdessäni sinun kasvosi, armaani, minulla ei ollut sydäntä väittää
häntä vastaan ilmoittamalla hänelle sellaista, mikä olisi estänyt minua
pääsemästä sinun ystävyyteesi.»
Elfride huokasi syvään. »Niin, nyt minä huomaan, kuinka tämä
epätasaisuus voi koitua meille vastukseksi», virkkoi hän hiljaa
ja jatkoi alakuloisesti kuiskaten: »Ei olisi minun puolestani
haitannut, jos he olisivat asuneet jossakin etäällä. Isä olisi
suostunut kihlaukseemme, jos sukulaisesi maalaiset olisivat eläneet
jossakin satojen peninkulmien päässä; etäisyys näet lievittää sukujen
ristiriitoja. Mutta hän ei varmaankaan pidä siitä. — Ah, Stephen,
Stephen, mitä voinkaan tehdä?»
»Mitä tehdä?» virkkoi Stephen kiusaukseen johdatellen, mutta synkin
mielin. »Hylkää minut; anna minun lähteä takaisin Lontooseen äläkä enää
minua ajattele.»
»En, en; minä en voi sinusta luopua! Suunnitelmiemme toivottomuus saa
minut pitämään sinusta sitäkin enemmän... Minä tajuan nyt, mitä en
aluksi havainnut. Stephen, miksi olisimmekaan huolissamme? Miksi isä
vastustelisikaan? Lontoolainen arkkitehti on lontoolainen arkkitehti.
Kukapa siellä sellaisia kyselee? Ei kukaan. Mehän asumme siellä, eikö
totta? Miksi olisimmekaan niin huolissamme?»
»Niin, Elfie», virkkoi Stephen, jonka toiveet syttyivät samalla kuin
Elfriden, »Knight ei ollenkaan ajattele sitä, että olen maalaispoika.
Hän sanoo, että ansaitsen hänen ystävyytensä yhtä hyvin kuin jos olisin
lordin poika, ja jos kerran ansaitsen hänen ystävyytensä, niin kaiketi
myöskin sinun, Elfride?»
»Minä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua», lausui
Elfride vastauksen asemesta, »enpä edes solminut mitään kiinteätä
ystävyysliittoa niinkuin sinä Knightin keralla. Toivoisin, ettet olisi
sinäkään sitä tehnyt. Se vähentää minua.»
»Ei, Elfride, eipä suinkaan», virkkoi hän anellen. »Eikö sinulla
tosiaankaan ole ollut ketään armasta?»
»Ei ketään, jota olisin armaakseni tunnustanut.»
»Mutta eikö kukaan ole sinua rakastanut?»
»On kyllä — eräs kerran; paljonkin, sanoi hän.»
»Onko siitä pitkäkin aika?»
»On, siitä on pitkä aika.»
»Kuinka pitkä, rakkaani?»
»Kokonainen vuosi.»
»Se ei ole _kovin_ pitkä aika» (verrattain pettyneesti).
»Minä sanoin pitkä, en kovin pitkä.»
»Ja tahtoiko hän mennä kanssasi naimisiin?»
»Luullakseni tahtoi. Mutta minä en nähnyt hänessä mitään. Hän ei ollut
kyllin hyvä, vaikka olisin häntä rakastanutkin.»
»Saanko kysyä, kuka hän oli?»
»Tilanomistaja.»
»Tilanomistaja ei ollut kyllin hyvä — kuinka paljon parempi kuin minun
sukuni!» lausui Stephen itsekseen.
»Missä hän nyt on?» jatkoi hän Elfriden puoleen kääntyen.
»_Tässä_.»
»Tässä! Mitä sillä tarkoitat?»
»Minä tarkoitan, että hän on tässä.»
»Missä tässä?»
»Meidän allamme. Hän on tässä haudassa. Hän on kuollut, ja me istumme
hänen haudallansa.»
»Elfie», sanoi nuori mies nousten ja silmäillen hautaa, »kuinka
omituiselta ja surulliselta tuo kuulostaakaan! Se kerrassaan masentaa
minua tänä hetkenä.»
»Stephen, minä en tahtonut istuutua tähän; mutta sinä vaadit.»
»Etkö häntä milloinkaan rohkaissut?»
»En milloinkaan katseella, sanalla taikka merkillä», lausui Elfride
juhlallisesti. »Hän kuoli hivutustautiin ja haudattiin sinä päivänä,
jolloin ensi kerran saavuit luoksemme.»
»Lähdetään pois. Minä en mielelläni ole hänen läheisyydessään, vaikka
et olisikaan häntä milloinkaan rakastanut. Hän oli _ennen_ minua.»
»Ikävyydet saavat sinut kohtuuttomaksi», virkkoi Elfride puolittain
nyreissään seuraten Stepheniä muutaman askelen päässä. »Minun olisi
kenties pitänyt se sanoa, ennenkuin istuuduimme. Niin, lähdetään.»