Stephen Smith saapui lupauksensa mukaan uudelleen vieraaksi Endelstowin
pappilaan. Hänellä oli saapumiseensa todellinen taiteellinen aihe,
vaikka mikään sellainen ei näyttänyt olevan tarpeen. Eräässä kirkon
laivassa oli nopeasti rappeutumassa kolmekymmentäkuusi vanhaa
rahinpäätä, viidennentoista vuosisadan erinomaista tekoa, ja niin ollen
oli syytä piirustaen jäljentää niiden madonsyömät piirteet ennenkuin
niinsanotun korjaustyön myrskyt ehtivät ruhjoa ne olemattomiin.
Hän saapui taloon auringon laskiessa, ja maailma oli jälleen
miellyttävä kahdelle kaunotukalle. Elfride oli kumminkin tuntenut
hetkellistä pettymystä saatuaan sattumalta tietää, ettei hän ollut
saapunut aivan äsken kiireen kaupalla Lontoosta, vaan oli tullut
lähiseudulle jo edellisenä iltana. Tuohon tuntoon olisi liittynyt
nimenomainen hämmästys, ellei hän olisi muistanut, että tähän
vuodenaikaan kävi rannikolla lukuisa määrä matkailijoita ja että
Stephen oli mahdollisesti liittynyt heidän seuraansa.
Sinä iltana vain hieman juteltiin. Mr Swancourt kyseli vieraaltansa
yhtä ja toista, tarkasti, mutta isällisesti, varsinkin hänen
suunnitelmistansa ja toiveistansa siinä ammatissa, jonka oli itselleen
valinnut. Stephen vastaili epämääräisesti. Seuraavana päivänä satoi.
Illalla, neljänkolmatta tunnin ehdittyä täysin virittää Elfriden
ihailijan tunteiden hehkun, he ryhtyivät pelaamaan sakkia.
Peli auttoi osaltansa heidän tulevaisuutensa kehittelyä.
Elfride havaitsi varsin pian, että hänen vastustajansa oli pelkkä
aloittelija. Lisäksi hän huomasi, että hänellä oli varsin omituinen
tapa käsitellä napeloita. Aikaisemmin hän oli otaksunut, että kaikki
pelaajat välttämättä suorittavat samat otteet samalla tavalla,
mutta Stephenin menettelystä hän havaitsi, että kaikki tavalliset
pelaajat, jotka oppivat pelaajaan näkemältä, käsittelevät napeloita
stereotyyppiseen tapaan. Stephenin käsittelytavan eriskummallisuus
sai hänet lopulta lausumaan julki ihmettelynsä, kun hän näki hänen
juoksuria ottaessaan työntävän sen syrjään sen sijaan, että olisi sen
ennen siirtoa nostanut pois.
»Kuinka omituisesti te käsittelettekään napeloita, mr Smith!»
»Tosiaanko? Olen siitä pahoillani.»
»Se on suotta; mitäpä tuosta pahoillaan. Kuka on teitä opettanut
pelaamaan?»
»Ei kukaan, miss Swancourt», vastasi hän. »Minä olen oppinut eräästä
kirjasta, jonka minulle lainasi mr Knight, maailman jaloin mies.»
»Mutta olettehan nähneet pelattavan?»
»Minä en ole nähnyt ainoatakaan peliä. Tämä on ensimmäinen pelierä,
jonka saan pelata todellisen vastustajan kanssa. Minä olen oppinut
kirjoista monenlaisia pelilaatuja ja tutkinut eri siirtojen aiheet,
mutta siinäpä onkin kaikki.»
Tuo selitti täysin hänen maneerimaisuutensa, mutta se tosiasia,
että mies, joka halusi pelata shakkia, oli ehtinyt täysi-ikäiseksi
pääsemättä peliä näkemään tai sitä suorittamaan, hämmästytti häntä
kovin. Hän mietti seikkaa vähän aikaa tuijotellen tyhjyyteen ja
ehkäisten pelin edistymistä.
Mr Swancourt istui pelilautaan tuijotellen, mutta ilmeisesti muita
asioita ajatellen. Hän virkkoi puolittain itsekseen Elfriden
parhaillaan siirtäessä:
»’Quae finis aut quod me manet stipendium?’»
Stephen vastasi heti:
»'Effare: jussas cum fide poenas luam.’»
»Oivallisesti — sukkelasti — ilahduttavasti!» virkkoi mr Swancourt
tuntehikkaasti, laskien kämmenensä pöytään niin että kolme talonpoikaa
ja hevonen siitä järkytyksestä tanssivat yli rajojensa. »Minä
mietiskelin noita sanoja, jotka hyvin soveltuvat erääseen omituiseen
suunnitelmaani — mutta riittäköön siitä asiasta. Minä iloitsen teistä,
mr Smith, sillä harvoinpa tässä erämaassa kohtaa miestä, joka on kyllin
gentleman ja oppinut voidakseen jatkaa lauselmaa, olipa se kuinka
kulunnainen tahansa.»
»Minäkin sovitan nuo sanat itseeni», virkkoi Stephen rauhallisesti.
»Tekö? Luulisinpä, että teillä on kaikkein vähimmin syytä niin
menetellä.»
»Kuulkaahan», virkkoi Elfride nyreissään, »selittäkää asia minulle.
Kääntäkää, kääntäkää!»
Stephen katsoi häntä vakavasti silmiin ja virkkoi hitaasti, ääni
tulvillaan etäisiä merkitysvivahteita, jotka tuntuivat niin nuoressa
henkilössä kerrassaan varhaiskypsiltä:
»Quae finis _Mikä on oleva päätöksenä_, aut _tahi_, quod stipendium
_mikä sakko_ manet me _odottaa minua?_ Effare, _Puhu;_ luam _minä
olen maksava_, cum fide _vilpittömästi_ jussas poenas _vaaditun
rangaistuksen_.»
Kirkkoherra, joka oli kuunnellut tuota koulupojanlatelua kriitillisin
ilmein ja jolta heikkokuuloisuutensa vuoksi oli jäänyt havaitsematta
Stephenin lausumien englanninkielisten sanojen nimenomaisesti
realistinen sävy, virkkoi nyt epäröiden: »Ohimennen sanoen, mr
Smith (minä tiedän, että te suotte anteeksi uteliaisuuteni), vaikka
käännöksenne olikin harvinaisen tarkka ja täsmällinen, te äännätte
latinaa minusta nähden mitä merkillisimmällä tavalla. Kuolleen kielen
ääntäminen ei tietenkään suuria merkitse, mutta teidän korostuksenne
ja laajuusmittanne kuuluvat varsin kummallisilta minun korviini. Niin,
tahdon kysyä, onko klassillisten kielten opettajanne kenties ollut
Oxfordin tai Cambridgen miehiä.»
»On; hän oli Cambridgen miehiä — St. Cyprianin oppilas.»
»Tosiaanko?»
»Niin kyllä; siitä ei ole epäilystäkään.»
»Merkillisin juttu, mitä olen milloinkaan kuullut!» virkkoi mr
Swancourt ihan ihmeissään. »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas —»
»Parhain ja taitavin mies koko Englannissa!» huudahti Stephen
innostuneesti.
— »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas ääntää latinaa niinkuin te
sitä äännätte! Enpä ole kummempaa kuullut! Kuinka kauan hän on teitä
opettanut?»
»Neljä vuotta.»
»Neljä vuotta!»
»Asia ei ole niinkään merkillinen, kunhan sen selitän», kiiruhti
Stephen sanomaan. »Se näet tapahtui — kirjeellisesti. Minä lähetin
hänelle käännösharjoituksia kahdesti viikossa, ja hän puolestaan
palautti niitä samoin kahdesti viikossa korjattuina ja selittävillä
reunamuistutuksilla varustettuina. Sillä tavoin minä olen oppinut
latinani ja kreikkani, mikäli niitä osaan. Hän ei ole vastuussa
ääntämisestäni. Hän ei ole milloinkaan kuullut minun lausuvan
säettäkään.»
»Uudenlainen tapaus ja merkillinen kärsivällisyyden osoitus!» huudahti
kirkkoherra.
»Hänen puoleltaan, mutta ei minun. Henry Knightin laista ei tapaa
yhtä tuhannen joukosta! Minä muistan hänen puhuneen minulle tästä
samaisesta ääntämisseikasta. Hän sanoo ikäväkseen havaitsevansa sen
ajan olevan tulossa, jolloin jokainen henkilö on lausuva omankin
kielensä tavallisimmat sanat niinkuin ne hänen korviinsa soveliaimmilta
sointuvat olematta silti sen huonompi; hän sanoo, että puhumisen
aikakausi on loppumassa ja luovuttamassa sijaansa kirjoittavalle
kaudelle.»
Elfride ja hänen isänsä olivat odottaneet tarkkaavaisina saadakseen
kuulla tarinan mielenkiintoisimman osan, nimittäin selonteon siitä,
mitkä seikat olivat tehneet niin harvinaisen opetusmenetelmän
välttämättömäksi. Mutta mitään lähempää selitystä ei kuulunut, ja nuori
mies keskitti jälleen tarkkaavaisuutensa shakkilautaan osoittaen
haluavansa päästä asiasta.
Peli jatkui. Elfride pelasi tottuneesti, Stephen oppineesti. Elfridestä
tuntui kovin säälimättömältä voittaa hänet niin monien ponnistusten
jälkeen. Mihin viekkauteen viekoittelikaan hänet hänen myötätuntonsa?
Sallimaan hänen päästä voitolle. Seurasi toinen peli, ja ollen
tulokseen nähden kerrassaan välinpitämätön (hän pelasi paremmin
kuin naiset yleensä ja tiesi sen) Elfride salli Stephenin päästä
jälleen voitolle. Kolmannessa ja viimeisessä pelissä Elfride käytti
Muzio-gamqiittia ja voitti kahdennellatoista siirrolla.
Stephen katsahti häneen epäluuloisesti. Hänen sydämensä tykytti
kiivaammin kuin Elfriden, vaikka viimeksimainittukin oli hieman
kiihtynyt aloittaessaan viimeisellä kerralla vakavan toiminnan. Mr
Swancourt oli lähtenyt huoneesta.
»Te olette vain leikkineet kerallani tähän asti!» huudahti Stephen
sävähtäen punaiseksi. »Te ette pelannut täydellä todella ensimmäisissä
erissä?»
Elfriden syyllisyys kuvastui hänen kasvoissaan. Stephen muuttui
ärtymyksen ja alakuloisuuden kuvaksi, joka tosin hetkellisesti näytti
miellyttävältä, mutta jo seuraavana tuokiona sai Elfriden katumaan
tekemäänsä erehdystä.
»Suokaa minulle anteeksi, mr Smith!» virkkoi hän sievästi. »Vaikka en
aluksi asiaa oivaltanut, huomaan nyt selvästi, että menettelyni voi
tuntua teidän taitavuutenne halveksimiselta. Mutta minä en tosiaankaan
niin tarkoittanut. Minä en omaltatunnoltani voinut pelata voitokkaasti
ensimmäisissä erissä, teidän taistellessa niin epäsuotuisasti ja
miehuullisesti.»
Stephen huokasi syvään ja lausui hiljakseen, katkerasti: »Te olette
minua taitavampi. Te osaatte tehdä mitä tahansa — minä en osaa
mitään tehdä! Miss Swancourt!» huudahti hän rajusti, sydämen kurkkua
ahdistaessa, »minun täytyy teille sanoa, kuinka teitä rakastan!
Poissaollessani olen kaiken aikaa teitä sydämessäni palvonut.»
Ripeänä nuorukaisena hän syöksyi Elfriden viereen, kietoi käsivartensa
hänen vyötäisilleen ennenkuin toinen osasi arvatakaan, ja niin
molempien kiharat sekaantuivat toisiinsa.
Ilmi puhkeava rakkaus oli Elfridelle siinä määrin uppouusi, että hän
vapisi yhtä paljon tunteensa uutuutta kuin tunnetta itseänsä. Sitten
hän äkkiä irroitti itsensä ja nousi seisomaan harmissaan siitä, että
oli vastustelematta suostunut tähän hetkelliseenkään puristukseen. Hän
päätti pitää tätä mielenosoitusta ennenaikaisena.
»Te ette saa ryhtyä sellaisiin», virkkoi hän keimailevan kopeasti,
joskaan ei varsin vakuuttavasti. »Ja — ette saa tehdä niin toista
kertaa — ja isä tulee tuossa paikassa.»
»Sallikaa minun suudella teitä — edes kerran», virkkoi Stephen
hienotunteisesti kuten ainakin ja ollenkaan havaitsematta toisen
käytöksen teennäisyyttä.
»En; en kertaakaan.»
»Vain poskeen?»
»En.»
»Otsaan?»
»En missään tapauksessa.»
»Te siis olette suostunut johonkin toiseen? Ah, sitähän ajattelinkin!»
»En ole, tiedän, etten ole.»
»Ette minuunkaan?»
»Kuinka sen tietäisin?» virkkoi hän koruttomasti. Koruttomuus piili
pikemmin hänen käytöksensä ja puheensa leveissä ääriviivoissa. Äänen
vivahdukset ja katseiden puolittain salatut ilmeet olisivat tuntijalle
osoittaneet, kuinka kovin heikkoa vastustuksen jää tässäkin tapauksessa
oli.
Kuului askelia. Mr Swancourt astui huoneeseen, ja yksityiskeskustelu
oli lopussa.
Tämän osittaisen julkitulon jälkeisenä päivänä mr Swancourt ehdotti,
että lähdettäisiin ajelulle Targan Bayn takaisille rantakallioille,
kolmen tai neljän peninkulman päähän.
Puoli tuntia ennen lähtöä kuului takapihalta rasahdus, ja kohta tuli
näkyviin William Worm, joka lausui puolittain maailmalle ylipäänsä,
puolittain itsekseen ja jossakin määrin kuulijoillensakin:
»Totisesti! Tuo kalanpaistaminen tekee lopun William Wormista. Ne ovat
jälleen siinä puuhassa tänä aamuna — niinkuin aina ennenkin — kärisee,
kärisee, kärisee!»
»Onko päänne jälleen huonossa kunnossa, Worm?» kysyi mr Swancourt.
»Mikä rasahdus se sieltä pihalta kuului?»
»Herra hyvä, minä olen heikko, horjuva mies, ja kalanpaistaminen on
jatkunut pää-parassani pitkin yötä ja koko aamun niinkuin ainakin.
Minä olin siitä niin pöpperössä, että putosi halko aisalle ja iski sen
poikki.»
»Siunatkoon, vaunujen aisa poikki!» huudahti Elfride. Hän tunsi
pettymystä; Stephen kaksi verroin. Kirkkoherra osoitti suurempaa
kiivautta kuin tapaus näytti edellyttävän. Stepheniä se kiusasi
ja hämmästytti. Hän ei ollut otaksunut, että mr Swancourtin
suorasukaisuuteen ja hyvänluontoisuuteen saattoi liittyä niin paljon
piilevää ankaruutta.
»Te ette saa olla millännekään», virkkoi vihdoin kirkkoherra. »Tie
on hieman liian pitkä jalan kuljettavaksi. Elfride voi ratsastaa
ponyllansa, ja te saatte minun vanhan ratsuni, Smith.»
Elfride huudahti riemastuneena: »Te ette ole milloinkaan nähnyt minua
satulassa — teidän pitää se nähdä!» Hän loi katseensa Stepheniin ja
luki heti hänen ajatuksensa. »Ah, te ette ratsasta, mr Smith?»
»Valitettavasti en.»
»Ajatella, ettei mies osaa ratsastaa!» huudahti hän verrattain
nenäkkäästi.
Kirkkoherra tuli Stephenin avuksi. »Se on varsin tavallista; hänellä on
ollut muuta opittavaa. Minä suosittelen seuraavaa suunnitelmaa: Elfride
ratsastakoon, ja te, mr Smith, astelette hänen vierellänsä.»
Tämä ratkaisu herätti Stephenissä salaista iloa. Se lupasi kaikki
pitkän retken nautinnot, ja jalkamatkan väsymyksen tuottama
ikävystymisen vaara oli sekin vältetty. Ponihepo satuloitiin ja tuotiin
portaiden eteen.
»Kuulkaahan, mr Smith», virkkoi Elfride käskevästi — hän astui
alakertaan ratsastuspuvussaan ja ilmeni nyt, kuten ainakin puhua
vaihdettuansa, miellyttävän teoksen uutena painoksena — »te saatte
tänään tehtävän suoritettavaksenne. Nämä korvarenkaat ovat minulle
erikoisen rakkaat; mutta valitettavasti niiden kiinnittimet ovat niin
lyhyet, että ne pyrkivät putoamaan, kun liiaksi heilutan päätäni, ja
ratsastaessani minä en voi niitä tarkata. Tekisitte minulle ritarin
palveluksen, jos pitäisitte niitä silmällä ja tarkkaisitte niitä
alinomaa koko päivän ja sanoisitte minulle, kun niistä jommankumman
kadotan. Ne livahtavat niin helposti irti, eikö totta, Unity?» jatkoi
hän kääntyen puhuttelemaan sisäkköä, joka seisoi ovella.
»Niin tekevät, neiti, niin tekevät!» virkkoi Unity pyörein silmin
surkutellen.
»Kerran minä löysin toisen niistä pihanurmikolta», jatkoi Elfride
mietteissään.
»Ja toisen kerran vainion veräjältä», puuttui Unity puheeseen.
»Ja kerran huoneeni lattiamatolta», lisäsi Elfride hilpeästi.
»Ja kerran se killui alushameenne koruompeluksessa, ja kerran se oli
vierinyt pitkin selkäänne, neiti, eikö totta? Ja millaisessa hädässä te
olittekaan, neiti, ennenkuin sen löysitte, eikö totta?»
Stephen otti Elfriden hentoisen jalan käteensä. »Yksi, kaksi, kolme, ja
satulaan!» sanoi Elfride.
Valitettavasti ei käynyt niinkuin piti, Stephen horjahti nostaessaan,
ja ratsu käännähti pois. Elfride kopsahti takaisin maahan hieman
äkillisemmin kuin olisi ollut suotavaa ja miellyttävää. Smith näytti
ihan masentuneelta.
»Mitäpä tuosta», virkkoi kirkkoherra rohkaisten, »yrittäkää uudestaan!
Tuo pieni temppu vaatii harjoitusta, vaikka näyttääkin kovin helpolta.
Seisokaa lähempänä hevosen päätä, mr Smith.»
»Minä en salli hänen yrittää toista kertaa», virkkoi Elfride hitusen
harmistuneena. »Worm, tulkaahan tänne ja auttakaa minut satulaan.» Worm
astui esiin, ja Elfride oli kohta satulassa.
Sitten lähdettiin matkaan, aluksi mitään virkkamatta. Laakson kuuman
ilman pyyhkäisi toisinaan heidän kasvoiltansa viileä tuulenhenki, joka
kierteli eteenpäin rantamaan notkoja pitkin.
»Luulenpa», virkkoi Stephen, »että mies, joka ei itse osaa istua
satulassa eikä auttaa toista siihen nousemaan, tuntuu hyödyttömältä ja
haitalliselta; mutta minä opettelen kaiken tuon teidän tähtenne, miss
Swancourt, tosiaankin sen teen.»
»Teidän harvinaisia ominaisuuksianne», lausui Elfride opettavaan
sävyyn, kuten sopiikin ratsastavan naishenkilön tietämättömälle
jalankävijälle, »on se, että eräitä asioita koskeviin hyviin
tietoihinne liittyy eräitä toisia koskeva täydellinen tietämättömyys.»
Stephen loi häneen vakavan silmäyksen.
»Nähkääs», sanoi hän, »maailmassa on niin paljon muuta opittavaa, etten
ole huolinut hankkia itselleni tuota taidon palasta. Minä ajattelin sen
olevan itselleni hyödyttömän; mutta nyt en enää niin ajattele. Minä
opettelen ratsastamaan ja mitä siihen kuuluu, koska niin ollen pidätte
minusta enemmän. Pidättekö minusta nyt paljon vähemmän?»
Elfride silmäili häntä syrjäkatsein vaipuneena kriitillisiin
mietteisiin, joihin vastasi toisen hellä silmäys.
»Olenko minä mielestänne _La Belle Dame sans merci_?» aloitti Elfride
äkkiä vastaamatta hänen kysymykseensä. Ajatelkaahan, mr Smith, että
lausuisitte:
»Ma nostin hänet satulaan
ja muuta mitään nähnyt en;
kun puoleeni hän kumartui
tenhoisan laulun laulaen;
hän löysi juuret makeat
ja mannan villin hunajan,»
»Ja siinä kaikki, mitä hän teki.»
»Ei, ei», virkkoi nuori mies hiljakseen ja yhä enemmän punastuen.
»Ja oudoin kielin lausui näin:
Sua rakastan.»
»Ei ollenkaan», puuttui Elfride nopeasti puheeseen. »Nähkääs, kuinka
minä osaan ratsastaa täyttä laukkaa. No, Pansy, matkaan!» Elfride
läksi, ja Stephen näki hänen heleän hahmonsa pienenevän linnun
kokoiseksi hänen edetessään — ja hiuksien liehuessa.
Stephen asteli samaan suuntaan eikä voinut pitkään aikaan nähdä
merkkiäkään hänen palaamisestansa. Tympeänä kuin kukka vailla aurinkoa
hän istuutui kivelle tien viereen, ja neljännestuntiin ei kuulunut eikä
näkynyt ratsua enempää kuin ratsastajaakaan. Sitten Elfride ja Pansy
ilmaantuivat kukkulan laelle sievää vauhtia.
»Saimmepa oivan laukan!» virkkoi Elfride, kasvot punaisina ja silmät
säteillen. Hän käänsi hevosen, Stephen nousi, ja matkaa jatkettiin.
»No, mitä sanottekaan minulle pitkän poissaoloni jälkeen, mr Smith?»
»Muistatteko erään kysymyksen, johon ette voinut tarkoin vastata eilen
illalla? Minä kysyin, merkitsinkö teille enemmän kuin kukaan muu»,
sanoi Stephen.
»Minä en voi vastata siihen kunnolla nytkään.»
»Miksi ette voi?»
»Koska en tiedä, olenko _minä teille_ merkittävämpi kuin kukaan muu.»
»Tietysti olette!» huudahti Stephen, äänessä mitä hartaimman
arvossapidon ilme, ja kääntyi katsomaan häntä silmiin.
»Silmä silmää vasten», virkkoi hän leikkisästi; ja Elfride totteli
punastuen: katsoi puolestaan häntä suoraan silmiin.
»Ja miksi ei huuli huulta vasten?» jatkoi Stephen uskaliaasta
»Eipä suinkaan. Saattaisi joku nähdä, ja se olisi minun surmani. Voitte
suudella kättäni, jos haluatte.»
Stephenin katse ilmaisi, ettei käsineen, vieläpä ratsastuskäsineen
suuteleminen ollut niissä oloissa mikään suuri nautinto.
»Olkoonpa menneeksi; minä riisun käsineeni. Eikö käteni ole siro ja
valkoinen? Ah, te ette halua sitä suudella ettekä saakaan nyt!»
»Ellen sitä tee, niin enpä tahdo suudella enää milloinkaan, te ankara
Elfride! Te tiedätte, että minä pidän teitä suuremmassa arvossa kuin
voin sanoin lausua — että olette minun kuningattareni. Minä voisin
kuolla teidän tähtenne, Elfride!»
Nopea puna levisi jälleen Elfriden poskiin, ja hän silmäili Stepheniä
mietteissään. Kuinka ylväs tuo tuokio olikaan Elfridelle! Ensi kerran
eläessään hän vallitsi ehdottomasti erästä ihmissydäntä.
Stephen kävi salaa hänen käteensä.
»Ei, minä en tahdo, en tahdo!» virkkoi Elfride jurosti. «Ja te ette saa
minua yllättää.»
Seurasi hellityn käden ehdotonta omistusta koskeva lievä kiista,
joka ilmaisi pikemmin pojan ja tytön rajuutta kuin miehen ja naisen
arvokkuutta. Sitten Pansy kävi levottomaksi. Elfride paneutui omaan
asenteeseen ja muisti, mitä hänelle kuului.
»Te saatte minut käyttäytymään ikävällä tavalla!» huudahti hän, äänen
ilmaisematta nimenomaisesti iloa enempää kuin ärtymystäkään, mutta
vähän kumpaakin. »Minun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen mellakkaan!
Me olemme liian iäkkäät sellaiseen leikkiin.»
»Toivottavasti ette pidä minua liian — liian kärkkyvänä miehenä»,
virkkoi hän katuvaisena, tietäen menettäneensä hieman arvokkuuttansa.
»Te olette liian tutunomainen, ja minä en voi sitä sietää, Kun ottaa
huomioon, kuinka vähän aikaa olemme tunteneet toisemme, mr Smith, te
uskallatte liikoja. Te ajattelette, että minä olen maalaistyttö, jota
sopii kohdella, miten hyväksi näkee!»
»Minä vakuutan teille, miss Swancourt, ettei mielessäni ollut vilpin
häivääkään. Minä tahdoin painaa sievän, vakavan suutelon käteenne;
siinä kaikki.»
»Ei, tuo on jälleen liehakoimista! Ja te ette saa katsoa minua silmiin
tuolla tavalla», virkkoi Elfride pudistaen päätänsä ja kiiruhtaen
muutamia askelia edelle. Niin hän ohjasi kulkua halki vainioiden
kohti rantakallioita. Vainioiden rajalla, lähellä meren rantaa hän
sanoi haluavansa nousta satulasta. Hevonen kiinnitettiin, ja molemmat
nuoret lähtivät kulkemaan epäsäännöllistä polkua, joka lopulta
päättyi kalliotasanteeseen meren ja korkeimman huipun keskivaiheilla.
Etäällä heidän aitansa ja edessänsä lepäsi valtameren ankara ulappa;
yksinäisten karien vaiheilla leijailivat valkoiset, kirkuvat lokit
alinomaa näyttäen aikovan laskeutua istumaan, mutta aina jatkaen
lentoansa. Molemmin puolin kohosivat rantakallioiden karut ja
myrskyn-murentelemat ääriviivat. Nuorukaisen ja neitosen takana
oli houkutteleva, luonnon muodostama komero, johon sopi pari-kolme
henkilöä. Elfride istuutui, ja Stephen istuutui hänen viereensä.
»Pelkäänpä, ettei ole oikein soveliasta tämäkään», virkkoi Elfride
puolittain kysyvästi. »Emmehän ole vielä tunteneet toisiamme riittävän
kauan näin menetelläksemme, emmehän!»
»Olemme kyllä», vastasi Stephen päättävästi, »aivan riittävän kauan.»
»Kuinka sen tiedätte?»
»Tuttavuutemme riittävyyden tai riittämättömyyden määrää tuokioittemme
sykähtely eikä suinkaan ajan pituus.»
»Niin, niinpä kyllä. Mutta toivoisinpa isän aavistavan tai tietävän,
kuinka _vallan uudella tavalla_ menettelen. Hän ei ajattelekaan mitään
sellaista.»
»Rakkahin Elfie, toivoisinpa, että olisimme naimisissa! Tiedän kyllä,
että on väärin niin sanoa, ennenkuin minut paremmin tunnette, mutta
sittenkin toivon, että olisi niin laita. Rakastatko minua syvästi,
sydämestäsi?»
»En!» kuiskasi Elfride.
Tuon ilmeisen kiellon kuultuansa Stephen käänsi päättävästi kasvonsa
toisaalle ja painui uhkaavan vaitiolon valtoihin. Ainoat hänen
mielenkiintoansa herättävät oliot näyttivät olevan ne muutamat kymmenet
merilinnut, jotka kaartelivat etäällä ilmassa.
»Minä en aikonut teitä kerrassaan torjua», sopersi Elfride hieman
säikähtyneenä. Havaitessaan toisen yhä vaikenevan hän lisäsi
pelokkaammin: »Jos sanotte sen vielä kerran, niin minä kenties en ole
ihan — ihan niin itsepäinen — jos — jos ette halua minun olevan.»
»Elfride, rakas Elfride!» huudahti Stephen suudellen häntä.
Se oli Elfriden ensimmäinen suutelo. Hän oli kömpelö ja tottumaton,
vastusteli — ei antautunut. Ei ollut kysymystäkään niistä
näennäisistä yrityksistä vapautua pyydyksestä, jotka vain johtavat
ahtaampaan sokkeloon, ei mitään lopullista vastaanottavaisuutta, ei
olkapään painumista olkapäähän, käden käteen, kasvojen kasvoihin ja
huulien asettumista oikeaan kohtaan ratkaisevana tuokiona kaikesta
kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Puuttuipa vielä se siro, joskin
näennäisesti satunnainen asentoon vaipuminen, jonka monet ovat
havainneet ratkaisun enteenä ja lemmittyä vieläkin suloisemmaksi
muovaavana seikkana. Miksi tuo kaikki puuttui? Siitä syystä, ettei
ollut kokemusta. Naisen täytyy suudella monet kerrat ennenkuin hän
suutelee hyvin.
Huulten harjoittaminen näitä lemmentervehdyksiä varten noudattaa
todellisuudessa niitä periaatteita, joita silmänkääntäjät ovat
kehitelleet »kortin ajamista» koskevissa esityksissään. Kortti on
vaihdettava sievästi, huomaamatta, pistettävä alle ja tarjottava
vasta sinä silmänräpäyksenä, jolloin mitään aavistamattoman henkilön
käsi ehtii korttikasaa tavoittamaan. »Ajaminen» on toimitettava niin
vaatimattomasti ja kuitenkin niin pakottavasta että pilan esineenä
oleva henkilö tosiaankin luulee valitsevansa, vaikka hänelle työnnetään
käteen.
Sellaisia helpotuksia ei nyt ollut olemassa, ja Stephen oli siitä
tietoinen. Aluksi hän tuokion ajan pahoitteli sitä, että suutelon
pilasi hänen vastustelunsa, mutta sitten hän ilokseen havaitsi, että
hänen kömpelyytensä oli hänen sulonsa.
»Pidätkö siis minusta ja rakastatko minua?» kysyi Stephen.
»Pidän kyllä.»
»Paljonkin?»
»Niin.»
»Ja enkö saa kysyä, tahdotko odottaa minua ja tulla kerran vaimokseni?»
»Miksikä en?» virkkoi hän viattomasti.
»On olemassa eräs este, rakas Elfride.»
»Ei minun tietääkseni.»
»Otaksuhan, että minuun liittyy jotakin, mikä tekee sinulle melkeinpä
mahdottomaksi suostua tulemaan vaimokseni tai isällesi sopeutua
sellaiseen ajatukseen.»
»Mikään ei voi saada minua luopumaan rakkaudestani; sinun luonteessasi
ei voi olla minkäänlaista virhettä. Minä tiedän, että se on puhdas ja
jalo, ja kuinka voisinkaan niinmuodoin olla sinulle kylmäkiskoinen?»
»Eikö siis mikään muu ole meihin vaikuttava — eikö mikään minusta
itsestäni riippumaton seikka määrää minuun kohdistuvia tunteitasi,
Elfie?»
»Ei mikään», virkkoi hän helpotuksesta huoahtaen. »Siinäkö kaikki?
Ulkonaiset seikat? Mitäpä minä niistä?»
»Sinä voit tuskin asiaa arvostella, rakkaani, ennenkuin kuulet, mistä
on kysymys. Jätetään asia, kunnes palaamme kotiin. Minä luotan sinuun,
mutta en voi olla hilpeä.»
»Rakkaus on uusi ja tuore meille kuin kasteinen nurmi, ja me olemme
yhdessä. Rakastavaisten maailmassa se merkitsee paljon. Stephen, minä
luulen arvaavani välisemme eron — kenties miesten ja naisten välisen
eron yleensäkin. Minä olen tyytyväinen voidessani rakentaa onneani
jollekin sattumalta tarjoutuvalle läheiselle perustalle; sinä tahdot
muovata koko maailman onnesi mukaiseksi.»
»Elfride, sinä lausut toisinaan sellaista, mikä saa sinut viisi
vuotta vanhemmaksi itseäsi tai minuakin. Tuo huomautuksesi kuuluu
siihen lajiin. Minä en voisi ajatella niin _vanhasti_, yritinpä miten
tahansa... Ja eikö kukaan rakastaja ole sinua ennen suudellut?»
»Ei kukaan.»
»Minä tiesin sen; sinä olit niin tottumaton. Sinä ratsastat hyvin,
mutta et osaa ollenkaan sievästi suudella, ja ystäväni Knight sanoi
kerran, että se on naisessa erinomainen puutos.»
»Tulehan nyt; minun täytyy nousta jälleen satulaan, muuten emme ehdi
kotiin päivällisajaksi.» He palasivat Pansyn luo. »Enpä usko painoani
nuoren miehen epävakaisen kämmenen varaan», jatkoi hän hilpeästi, »vaan
käytän mieluummin portinpieltä tukikohtana. Kas niin — nyt olen jälleen
oma itseni.»
He lähtivät kotiinpäin samassa hitaassa tahdissa.
Elfriden hilpeys sai Stephenin luopumaan mietteliäisyydestänsä, ja
molemmat unohtivat kaiken muun paitsi hetken tuntojansa.
»Minkätähden sinä aloit minua rakastaa?» kysyi Elfride kauan
katseellansa seurailtuansa lentävää lintua.
»En tiedä», vastasi Stephen vitkaan.
»Varmasti tiedät», tutkaili Elfride.
»Kenties silmiesi vuoksi.»
»Mitäpä niistä? Älähän kiusaa minua huolettomalla vastauksella. Mitäpä
silmistäni?»
»Oh, ei mitään mainitsemisen arvoista. Ne ovat vain hyvät, en osaa
muuta sanoa.»
»Kuulehan, Stephen, minä en pidä sellaisesta. Minkätähden aloit minua
rakastaa?»
»Kenties sinun suusi vuoksi?»
»Mitäpä minun suustani?»
»Minä ajattelin, että suu on kylläkin mukiinmenevä —»
»Se ei ole kovinkaan lohdullista.»
»Siinä sievä jurotus ja suloiset huulet; mutta oikeastaan ei sen
enempää kuin kenellä muulla tahansa.»
»Älähän huoli keksiä kaikenlaista joutavaa, rakas Stephen. Sano
kerrankin: minkä-tähden-aloit-minua-rakastaa?»
»Kenties niskasi ja hiustesi vuoksi, mutta en ole kumminkaan varma
siitä. Tai kenties joutilaan veresi vuoksi, joka vain vaelteli pois
poskistasi ja jälleen takaisin; mutta enhän ole varma. Tai kättesi ja
käsivarsiesi vuoksi, koska ne saattoivat varjoon kaikki muut kädet ja
käsivarret, tai jalkojesi vuoksi, jotka karkeloivat hameesi helman alla
kuin pienet hiiret; tai kielesi vuoksi, joka soi niin herkän heleästi.
Mutta enhän ole ollenkaan varma.»
»Kaikki tuo on helposti sanottu; mutta enpä välitä rakkaudestasi, jos
se vain tuolla tavoin minua latteasti kuvailee eikä ole ollenkaan
varma ja järkeilee jaarittelee. Mutta mitä _tunsitkaan_, Stephen»
(samalla Elfride salaa nauraen loi häneen hilpeän katseen), »kun sanoit
itseksesi 'Minä varmaankin alan rakastaa tuota naista’?»
»Minä en ole milloinkaan niin sanonut.»
»Tai kun sanoit itseksesi: 'Minä en milloinkaan tule rakastamaan tuota
naista’?»
»En ole sanonut niinkään.»
»Niinpä sanoit: 'Luulenpa, että minun on rakastaminen tuota naista’?»
»Enkä sanonut.»
»Mitä sitten?»
»Se oli jotakin paljoa epämääräisempää — ei mitään niin nimenomaista.»
»Sanohan minulle, sano, sano!»
»Ajattelin, ettei ollut lupa sinua ajatella, jos oikein sinua rakastin.»
»Ah, tuota en ymmärrä. Sinusta ei saa selkoa. Ja minä en kysy sinulta
enää milloinkaan — en milloinkaan — en kysy, minkätähden syvimmässä
sydämessäsi aloit minua rakastaa.»
»Suloinen ahdistaja, mitäpä siitä hyötyä? Kaiken pohjalla on lopulta
tämä yksinkertainen asia: että oli aika, jolloin minä en ollut sinua
vielä nähnyt ja jolloin en sinua rakastanut; että sitten sinut näin ja
aloin sinua rakastaa. Riittääkö se?»
»Riittää; minä koetan saada sen riittämään... Minä luulen tietäväni,
minkätähden sinua rakastin. Sinä olet kaunis, tietysti; mutta minä en
sitä ajatellut. Syynä oli se, että sinä olet niin oppivainen ja kiltti.»
»Eivätpä nuo oikeastaan ole ominaisuuksia, joiden vuoksi miestä sopii
rakastaa», virkkoi Stephen, äänessä hieman tyytymätön itsekritiikin
sävy. »Mutta olkoonpa menneeksi. Kun ehdimme kotiin, niin minun täytyy
pyytää isääsi sallimaan meidän kohta kihlautua. Kihlausaika tulee
olemaan pitkä.»
»Minun mielestäni olisi parempi... Stephen, älä huoli puhua siitä
ennenkuin huomenna.»
»Miksi?»
»Näetkös, jos hän vastustaisi — minä en usko hänen sitä tekevän; mutta
jos hän kumminkin vastustaisi — niin meillä on tietämättömyydessämme
yksi onnen päivä enemmän... Mitä mietteitä nyt haudotkaan?»
»Minä ajattelin, kuinka hyvä ystäväni Knight iloitsisi tästä näkymöstä.
Kunpa hän voisi saapua tänne.»
»Hän näyttää kovin sinua askarruttavan», vastasi Elfride hieman
mustasukkaisesti niskaansa nakaten. »Hänen täytyy olla erittäin
mielenkiintoinen mies, koska hän siinä määrin ottaa tarkkaavaisuutesi
valtoihinsa.»
»Mielenkiintoinen!» virkkoi Stephen, kasvot innostusta hehkuen,
»sanoisit mieluummin jalo, ylevä.»
»Aivan niin, aivan niin; minä unohdin asian», virkkoi Elfride
puolittain ivallisesti. »Englannin jaloin mies, kuten meille eilen
sanoit.»
»Hän on hieno mies, nauroitpa miten tahansa, miss Elfie.»
»Minä tiedän, että hän on sankarisi. Mutta mitä hän tekee? Eikö mitään?»
»Hän kirjoittaa.»
»Mitä hän kirjoittaa? En ole milloinkaan kuullut hänen nimeänsä
mainittavan.»
»Koska hänen persoonallisuutensa, samoinkuin erinäisten toisten
hänen kaltaistensa, sulattaa itseensä eräs suuri ME, nimittäin se
käsinkoskematon olio, jonka nimenä on _Nykyaika_ — yhteiskunnallinen ja
kirjallinen aikakauslehti.»
»Onko hän ainoastaan aikakauslehden toimittaja?»
»_Ainoastaan_, Elfie! Minä voin vakuuttaa sinulle, että on hieno asia
kuulua _Nykyajan_ toimituskuntaan. Hienompi kuin olla huomattava
kaunokirjailija.»
»Tuo on piikki minulle onnettoman _Kellyonin linnani_ johdosta.»
»Ei, Elfride», kuiskasi hän, »sitä en tarkoittanut. Minä tarkoitan,
että hän todellakin on melkoinen kirjallisuuden mies eikä aivan
tavallinen toimittaja. Hän kirjoittaa arvokkaampia asioita, vaikka
toisinaan arvostelee kirjojakin. Hänen tavalliset tuotteensa ovat
yhteiskunnallisia ja eetillisiä kirjoitelmia — kaikki se, mitä
_Nykyaika_ kirjallisten katsaustensa ohella sisältää.»
»Minä myönnän, että hänen täytyy olla lahjakas, jos hän kirjoittaa
_Nykyaikaan_. Lehti tulee meille silloin tällöin. Minä haluaisin isän
sen tilaavan, mutta hän on kovin vanhoillinen. Mutta sitten eräs toinen
tuota mr Knightiä koskeva seikka — minä arvelen, että hän on erittäin
hyvä ihminen.»
»Erinomainen ihminen. Minä pyrin pääsemään hänen läheiseksi
ystäväksensä ajan mittaan.»
»Etkö jo ole?»
»En, en siinä määrin», vastasi Stephen, ikäänkuin sellainen otaksuma
olisi ollut liiallinen. »Näetkös, asia oli tällainen. Hän on kotoisin
samoilta seuduilta kuin minäkin ja opetti minua; mutta minä en ole
hänen läheinen tuttavansa. Olenpa iloinen, kun ehdin rikkaammaksi ja
maineikkaammaksi ja hyväksi veikoksi hänen kanssaan.» Stephenin silmät
säikkyivät.
Elfriden pehmeät huulet alkoivat nyrpistyä. »Sinä ajattelet alinomaa
häntä ja pidät hänestä enemmän kuin minusta!»
»Enpä suinkaan, Elfride. Tunne on ihan toista maata. Mutta minä pidän
hänestä, ja hän ansaitseekin enemmän kiintymystä kuin voin hänelle
tarjota.»
»Sinä et ole nyt kiltti, vaan teet minut mahdollisimman
mustasukkaiseksi!» huudahti Elfride itsepintaisesti. »Minä tiedän,
ettet koskaan voi puhua jollekin kolmannelle henkilölle minusta niin
lämpimästi kuin hänestä minulle.»
»Mutta ethän ymmärrä asiaa, Elfride», virkkoi Stephen kärsimättömin
elein. »Kunhan häneen kerran tutustut. Hän on loistelias — ei, se ei
ole oikea sana; hän on mietteliäs — mutta ei tuokaan hänen laatuansa
ilmaise — hän on sellainen, että sinua varmaan viehättäisi keskustella
hänen kanssaan. Hän on mitä haluttavin ystävä, ja siinä ei ole
puoletkaan siitä, mitä voisin sanoa.»
»Minä en välitä siitä, kuinka hyvä hän on. Minä en halua oppia häntä
tuntemaan, koska hän tulee meitä erottamaan. Sinä ajattelet häntä öin
päivin, paljoa enemmän kuin ketään muuta; ja kun häntä ajattelet, niin
minä olen suljettu pois mielestäsi.»
»Ei, rakas Elfie. Minä rakastan sinua hellästi.»
»Ja minä en voi sietää, että puhut minulle hänestä niin lämpimästi
parhaillaan minua rakastaessasi. Stephen, otaksuhan, että me olisimme
molemmat hukkumassa, tuo Knight ja minä, ja sinä voisit pelastaa
ainoastaan toisen meistä —»
»Niin — tuo tuhma vanha asetelma — kumman teistä pelastaisin?»
»Niin, kumman? Et minua.»
»Molemmat», virkkoi hän puristaen Elfriden vapaata kättä.
»Ei, se ei käy päinsä; ainoastaan toisen meistä.»
»En voi sanoa; en tiedä. On epämieluisa, kerrassaan kamala ajatus, että
täytyy toimia.»
»Ahaa, minä tiedän. Sinä pelastaisit hänet ja antaisit minun hukkua,
hukkua, hukkua; ja minä en välitä rakkaudestasi!»
Hän oli yrittänyt luoda sanoihinsa hilpeätä sävyä, mutta viimeisen
lausuman iloisuus oli sangen teennäinen.
Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen hän lähti kiertämään erästä
tien käännettä, missä jalkapolku erosi tiestä yhtyäkseen siihen
jälleen hieman etäämpänä. Jälleen näkyviin ilmestyttyänsä Elfride yhä
suuntasi katseensa hänestä pois jättäen hänet epäsuosionsa kylmyyteen
värjöttelemään. Tässä välinpitämättömyyden pelissä Stephen joutui
piankin häviölle. Hän kiersi polkuansa ja ilmestyi pian Elfriden
näköpiiriin.
»Oletko vihainen, Elfie? Miksi et virka mitään?»
»Niinpä pelasta minut ja anna tuon mr Taitoniekan hukkua. Minä vihaan
häntä. Mitä siis tekisit?»
»Sinun ei tosiaankaan pitäisi asettaa niin ankaraa kysymystä, Elfie. Se
on naurettavaa.»
»Niinpä en halua olla enää kanssasi kahdenkesken. Menettelet
säälimättömästi minua niin loukatessasi!» Hän nauroi omalle
mielettömyydellensä, mutta jatkoi yhä.
»Kuulehan, Elfie, sovitaan pois ja ollaan ystäviä.»
»Sano, että pelastaisit minut ja antaisit hänen hukkua.»
»Minä pelastaisin sinut — ja myöskin hänet.»
»Ja antaisit hänen hukkua. Myönnähän, muuten et minua rakasta!» jatkoi
Elfride kiusoitellen.
»Ja antaisin hänen hukkua», huudahti Stephen epätoivoisena.
»Kas niin; nyt olen sinun!» virkkoi Elfride, ja naisellinen voitonriemu
säteili hänen silmistänsä.
»Toinen korvarengas on poissa, neiti, niin totta kuin elän», virkkoi
Unity heidän eteiseen astuessaan.
Elfriden kasvoihin kohosi onnettoman aavistuksen ilme, ja hänen kätensä
kimposi korvanlehteen kuin nuoli.
»Siinä sitä ollaan!» huudahti hän Stephenille silmäillen häntä
moittivasti.
»Minä tosiaankin ihan unohdin. Kunpa olisin muistanut!» vastasi hän
omantunnon pistoksia ilmaisevin kasvoin.
Elfride pyörähti takaisin ja kääntyi pensaikkoon. Stephen seurasi.
»Jos te olisitte pyytänyt _minua_ pitämään silmällä jotakin, Stephen,
niin minä olisin tehnyt sen mitä nuhteettomimmin», jatkoi Elfride
oikkuansa noudatellen, kun kuuli hänen tulevan jäljessä.
»Unohtaminen on anteeksiannettavaa.»
»Te löydätte sen, jos haluatte minun teitä kunnioittavan ja isän
antavan suostumuksensa kihlaukseemme.» Hän mietti hetkisen ja lisäsi
sitten vakavammin: »Minä tiedän nyt, missä sen kadotin, Stephen. Se
tapahtui kalliolla. Minä tunsin itsessäni jonkin hienon muutoksen,
mutta ajatukseni olivat siinä määrin muualla, etten tullut sitä
ajatelleeksi. Siellä se nyt on, ja teidän täytyy lähteä sitä hakemaan.»
»Minä lähden heti.»
Hän lähti astelemaan paahtavassa helteessä ja varhaisen ehtoopäivän
kuolemankaltaisessa hiljaisuudessa. Hän nousi huimaavan nopeasti sille
tuuliselle rantaäyräälle, missä he olivat istuneet, kopeloi ja kouri
kiviä ja kiven rakoja, mutta Elfriden kadonnutta jalokiveä ei näkynyt
missään. Sitten Stephen alkoi astella hitaasti takaisin, pysähtyi
tienristeyksessä hetkiseksi miettimään, lähti ylätasangolta vainioiden
halki Endelstowin kartanoon päin.
Hän kulki joen rantaa, jalkapolkua pitkin, ollenkaan suuntaa
hapuilematta, ilmeisesti aivan hyvin tuntien jokaisen askelenalan.
Varjojen alkaessa venyä pitkiksi ja auringonvalon käydessä
leppoisammaksi hän kulki kahdesta veräjästä ja saapui Endelstowin
puiston tienoille. Joki virtasi nyt puiston aidan vieritse sukeltaen
hieman kauempana lehdon peittoon.
Siinä sijaitsi aidan ja joen välimaalla hieman korkeammalla kohdalla,
jota joki kiersi, ihmisasumus. Tämän piilossa olevan rakennuksen
luonteenomaisimpana osana oli päädystä kohoava savupiippu, jonka
kulmikasta muotoa säläsi rehottava muurivihreä. Se oli versonut niin
runsaana ja avartunut niin kauas juuristansa, että savupiippu sai
melkein tornimaiset mittasuhteet. Vähässä matkassa rakennuksen takana
kohosi puiston aita, ja sen yläpuolelle kohosivat sykomorien latvukset,
joita leppoisa tuulenhenki hiljalleen häilytteli.
Stephen kulki etupuolella olevan pienen sillan yli, asteli rakennuksen
ovelle ja avasi sen koputtamatta ja minkäänlaista muutakaan merkkiä
antamatta.
Oven avautuessa kuului tervehdyksiä, sitten siirrettiin tuolia
kivipermannolla, ikäänkuin joku olisi pöydästä noustessaan työntänyt
sen loitommalle. Ovi sulkeutui jälleen, ja nyt ei kuulunut sisästä
muuta kuin vilkasta juttelua ja lautasten helinää.