Stephenin lausuttua sanansa Elfride samassa kuuli ulko-oven sulkeutuvan
jossakin aivan lähellä. Sitten hän näki hämärtyvässä valossa henkilön,
jonka sukupuolta ei käynyt määritteleminen, astelevan hiekkapolkua
joelle päin. Hahmo häipyi yhä epämääräisemmäksi ja hävisi puiden
varjoon.
Mr Swancourt kuului kutsuvan käytävän perältä. He palasivat samaa
tietä, jota olivat tulleet, ja löysivät hänet lähtövalmiina
odottelemassa, hyvillä mielin siitä, että oli onnistuneesti suorittanut
tehtävänsä. Ajoneuvot saapuivat porrasten eteen, ja kolmihenkinen
seurue lähti viipymättä pois kartanosta. He ajoivat kumisevan
porttiholvin alitse ja lehdettömien sykomorien välitse tähtien alkaessa
sytytellä värjyviä valojansa oksaverkon takana.
Nuorukainen ja neitonen eivät virkkaneet sanaakaan. Neidon kokematonta
mieltä askarrutti lakkaamatta äskeinen tapahtuma. Nuori mies, joka
oli herättänyt hänessä aivan uudenlaisen tunteen, mies, joka oli
liikeasioissa saapunut hänen isänsä luo suoraan Lontoosta, oli
sattumalta Endelstowin kartanoon jouduttuansa päässyt tutustumaan
johonkin naishenkilöön ja osoittamaan hänelle nimenomaista
huomaavaisuutta — ja kaikki tuo oli ehtinyt tapahtua puolen tunnin
kuluessa.
Missä huoneessa he olivatkaan olleet? mietti Elfride. Mikäli hän
voi arvata, se oli lordi Luxellianin toimistohuone. Keitä talossa
olikaan? Ei ketään muita kuin kotiopettajatar ja palvelijoita, mikäli
hän tiesi, ja heitä Stephen ei ollut näyttänyt ollenkaan tuntevan.
Oliko sillä henkilöllä, jonka hän oli nähnyt talosta poistuvan, ollut
jotakin osaa tapahtumassa? Asiaa oli mahdoton ratkaista vetoamatta
syylliseen itseensä, ja sitä Elfride ei missään tapauksessa tahtonut
tehdä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä varmemmalta hänestä
tuntui, että kohtaus oli ollut satunnainen eikä sopimukseen perustuva.
Käydessään vihdoin pohtimaan naishenkilöä itseänsä koskevaa pulmaa
Elfride kohta otaksui, ettei kysymyksessä voinut olla palvelevan luokan
jäsen. Stephen Smith ei varmaankaan välittänyt lemmenkohtauksista
oman olopiiriinsä kuulumattomien naishenkilöiden keralla. Vaikka hän
olikin hyvänluontoinen, näkyi hänen silmissään sentään kunnianhimon
väike, hänellä oli ilmeisesti suuret toiveet, tosin epämääräiset, mutta
kauaskantoiset. Elfride oli ymmällä, ja tytön tuntojen luonnollisesta
järjestyksestä johtui, että hän samalla oli Stephenille suutuksissa. Ei
tuntunut enää ilahduttavalta se tosiasia, että nuoreen poikamaiseen ja
viattomalta näyttäneeseen mieheen kohdistuva kiintymys oli muuttumassa
rakkaudeksi.
He saapuivat sillalle, joka muodosti seurakunnan itä- ja länsipuolen
välisen yhdyssiteen. Sijaiten laaksossa, jota ulkoapäin rajoitti meri,
se muodosti syvimmän kohdan, josta tie lähti jyrkästi nousemaan kohti
Länsi-Endelstowia ja pappilaa. Heidän ei olisi kummankaan tarvinnut
välttämättä nousta vaunusta, mutta kun kirkkoherran tapana oli armahtaa
juhtaansa tässä kaarteisessa nousussa, niin Elfride jäljittelyvaiston
yllyttämänä hyppäsi vaunuista Lauhkian parhaillaan paneutuessa siihen
tasaiseen askeltahtiin, jota se tällä taipaleita aina käytteli.
Nuori mies näytti mielellään käyttävän ensimmäistä tarjoutuvaa
tilaisuutta keskeyttääkseen vaitiolon. »Olettepa uskalias, miss
Swancourt!» huudahti hän hypäten samassa hänkin vaunuista.
»Oh, en ollenkaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti, Endelstowin
kartanossa nähdyn kohtauksen yhä vallitessa hänen mieltänsä.
Stephen asteli hänen vierellänsä pari kolme minuuttia, verhoutuen
siihen jäykkään pidättyväisyyteen, jota Elfriden äänensävy edellytti.
Mutta johduttuaan sitten ilmeisesti ajattelemaan, että jurottaminen oli
yksinomaan tyttölasten asia, hän astui hilpeänä lähemmäksi ja Kastilian
miehille ominaista kohteliaisuutta osoittaen tarjosi käsivartensa.
Siinä oli kiusaus, Elfrideä ei oltu milloinkaan ennen kohdeltu siten,
ikäänkuin täysi-ikäistä, tarjoamalla käsivartta, jonka hän voi
hylätä, jos hyväksi näki. Tätä ennen hänen osaksensa ei ollut tullut
mieshenkilöiden puolelta muita huomaavaisuudenosoituksia kuin ne,
joita oli sisältynyt hänen isänsä huomautuksiin: »Elfride, annahan
kätesi», »Elfride, tartuhan käsipuoleeni», ja muihin samanlaisiin. Tämä
tapahtuma oli käänteentekevä hänen nuoren sydämensä historiassa; hän
tutkisteli tunnevoimiansa, puolelta ja toiselta. Kaikki ne yllyttivät
tarttumaan tarjottuun käsivarteen; yksi ainoa kaunantunto sai hänet
päättämään rangaista Stepheniä kieltäytymällä.
»Ei, kiitos, mr Smith; minä astelen paremmin omin neuvoin.»
Se oli Elfriden ensimmäinen arka yritys säikähdyttää rakastajaa.
Peläten teostansa johtuvaa tulosta enemmän kuin oikkujensa nuoressa
miehessä herättämää vaikutelmaa hän kohta senjälkeen päätti suvaita
muuttaa mieltänsä.
»Paremmin asiaa ajateltuani minä suostun», virkkoi hän.
He astelivat hitaasti kohti kukkulan lakea, muutamia askeleita vaunujen
jäljessä.
»Olettepa vaitelias, miss Swancourt», huomautti Stephen.
»Voipa olla, että tekin tunnutte minusta liian vaiteliaalta», vastasi
Elfride.
»Minulla voi olla syytä siihen.»
»Tuskinpa; surut ne saavat ihmisen vaiteliaaksi, ja eihän teillä suruja
ole.»
»Te ette voi tietää; minulla on eräs huoli. Toiset tosin voivat pitää
sitä pikemmin pulana kuin huolena.»
»Mikä se on?» tiedusteli Elfride vaistomaisesti.
Stephen epäröi. »Voisinhan sen sanoakin», vastasi hän, »mutta toisaalta
kenties sittenkin —»
Elfride heitti päättävästi hänen käsivartensa ja pudisti päätänsä.
Hän oli oppinut, että suuri osa arvokkuutta on menetetty, jos
esittää kysymyksen, johon kieltäydytään — vaikkapa kohteliaastikin —
vastaamasta, sillä jos kohteliaisuus onkin hyväksi avuksi vaatimuksia
esitettäessä ja sopimuksia tehtäessä, se ei kumminkaan paljoa auta,
kun on kysymyksessä suoranainen kielto. »Minä en ollenkaan halua
saada siitä tietoa, en ollenkaan», toisteli hän. »Vaunut odottavat
meitä mäellä; meidän täytyy kiirehtiä». Samassa Elfride jo pyrähti
juoksemaan. »Isä, tässä minä olen», hän huudahti vanhan herran
hämyiselle hahmolle, hyppäsi vaunuihin ja istahti hänen viereensä
välittämättä Stephenin tarjoamasta avusta.
»Tosiaankin!» huudahti kirkkoherra teennäisen virkeästi. Hän oli
herännyt mitä sikeimmästä unesta ja alkoi nyt äkkiä kavuta vaunuista.
»Mitä, mitä teetkään, isä? Me emme ole vielä kotona.»
»Emme tietenkään, emmehän me vielä kotona ole», virkkoi mr Swancourt
hyvin nopeasti yrittäen salaa painua entiseen asentoonsa ikäänkuin
ei olisi liikahtanutkaan. »Minä tässä olin niin mietteissäni, etten
tosiaankaan tietänyt, missä olemme.» Minuutin kuluttua kirkkoherra
jälleen kuorsasi.
Tämä ilta, joka oli yhdessäolon viimeinen, näytti heittävän Stephen
Smithin yli erinomaisen surumielisyyden varjon, ja kirkkoherran
uudistetut kehoitukset tulla kesällä jälleen heitä tervehtimään, eivät
ilmeisesti kyenneet kohottamaan hänen mielialaansa, vaan tuntuivat
pikemmin herättävän hänessä jonkinlaista pahaa aavistusta.
Stephen lähti talosta aamun hämärissä, maan värien vielä ilmetessä
himmeinä ja auringon piillessä idässä. Elfride oli valvonut koko yön
vuoteessaan peläten, ettei kukaan heräisi kyllin aikaisin matkamiestä
lähtöön saattamaan, ja samalla sitäkin peläten, ettei saisi enää nähdä
niitä kirkkaita silmiä ja kiharaisia hiuksia, joihin niiden omistajan
salaperäisyys loi sitäkin syvemmän romanttisen vivahduksen. Jossakin
määrin — niin pian kääntyy naisellinen harrastus huolestuneisuudeksi
— hän tunsi olevansa vastuussa nuoren miehen turvallisuudesta. He
nauttivat aamiaisen ennen päivänkoittoa; mr Swancourt, jota vieraan
vilpitön ulkomuoto yhä enemmän viehätti, oli näet päättänyt nousta
varhain lausuakseen hänelle ystävälliset jäähyväiset. Kirkkoherra oli
sentään hieman ihmeissään, kun näki Elfriden astuvan aamiaispöydän luo
palava kynttilä kädessään.
William Wormin suoriutuessa matkatamineisiinsa (jonka toimituksen
kestäessä pappilan asujaimet yleensäkin odottivat mallikelpoisen
kärsivällisesti) Elfride päämäärää vailla vaelsi kesämajaan. Stephen
lähti hänen jälkeensä. Sieltä näkyi tiheiden pensaiden peittämä laakso,
jossa nyt pitkin sen pituutta lepäsi usvaverho peittäen virtaa, joka
pilkahteli selkeässä ilmassa seisovien silmiin.
He seisoivat siinä vieretysten, nojaten siihen koruttomaan kaiteeseen,
joka rajoitti lehtimajan ulkoreunaa muodostaen jyrkän rinteen harjan.
Elfride ponnistautui osoittamaan muutamia vastakkaisella puolella
kohoavien etäisten ylänköjen epäsäännöllisiä ääriviivoja. Mutta
Stephenin taiteellinen silmä oli nyt joko luonnostaan tai olosuhteiden
vuoksi kovin heikko, ja hän kuunteli esitystä vain puolella korvalla,
ikäänkuin olisi säästellyt aikaansa jotakin muuta mielessä kytevää
ajatusta varten.
»Niin, jääkää hyvästi», virkkoi hän sitten äkkiä, »luulenpa, etten saa
nähdä teitä enää milloinkaan, miss Swancourt, vaikka minua onkin tänne
ystävällisesti kutsuttu.»
Hänen aito alakuloisuutensa helähdytti neidon mielen herkimpiä kieliä.
Tuntui hyvinkin mahdolliselta antaa nuorelle miehelle anteeksi jokin
salaisuus tai parikin sellaista. Kun nuorukainen sitäpaitsi oli niin
arka, ettei rohjennut katsoa puhuttelemaansa suoraan silmiin, niin
neidon silmät ja kieli kävivät sitä uskaliaammiksi.
»Tulkaa sentään toistekin, mr Smith!» lausui hän somasti.
»Mielelläni tulisin, mutta on varmaan parempi, jos luovun siitä
ajatuksesta.»
»Miksi?»
»Eräät minuun liittyvät seikat tekevät sen hankalaksi. Ei minun
tähteni, vaan teidän tähtenne.»
»Siunatkoon! Kuinka voisikaan mikään teihin liittyvä seikka minua
loukata?» virkkoi hän kirkkaan ylevästi. Mutta kun sitten huomasi
sellaisen käsittelytavan asiaan soveltumattomaksi, hän alkoi puhua
hillitymmin. »Niin, tiedänhän minä, miksi te ette tahdo tulla. Teitä ei
haluta. Te tahdotte lähteä takaisin Lontooseen, kaikkien sikäläisten
mielenkiintoisten henkilöiden luo, ettekä halua nähdä meitä enää
milloinkaan!»
»Tiedättehän, ettei minulla ole mitään sellaista syytä.»
»Ja kirjoittaa kirjeitä sille ladylle, jonka kanssa olette kihloissa,
aivan niinkuin ennenkin.»
»Mitä tarkoitattekaan? Minä en ole kihloissa.»
»Te kirjoititte kirjeen jollekin neidille; minä näin sen kirjehyllyssä.»
»Mitä vielä! Hän on vanhahko naishenkilö, joka pitää paperikauppaa,
ja minä kirjoitin hänelle kehoittaen häntä säilyttämään minun
sanomalehteni.»
»Teidän ei olisi ollenkaan tarvinnut sitä selittää; se ei kuulu minulle
vähääkään.» Mutta kaikesta huolimatta miss Elfride tunsi mielensä
melkoisesti keventyvän, kun tuon kuuli. »Ettekö siis tule enää isääni
tervehtimään?» tiukkasi hän.
»Mielelläni tulisin — teitäkin tervehtimään, mutta —»
»Ettekö ilmaise minulle tuota salaamaanne asiaa?» keskeytti Elfride
kärsimättömänä hänen puheensa.
»En; en tällä kertaa.»
Elfride ei voinut olla jatkamatta, miten jumalattomalta sellainen
menettely saattoikin näyttää.
»Sanokaa minulle», vaateli hän vavahtelevin huulin, »estääkö jokin
Endelstowissa sattunut kohtaus teitä — tuntemasta mielenkiintoa minua
kohtaan?»
Nuori mies hieman säpsähti. »Ei suinkaan», virkkoi hän sitten
painokkaasti, samalla katsoen puhuttelijaansa suoraan silmiin niin
vilpittömästi kuin ainoastaan rehellinen nuori mies voi katsoa.
Selitystä ei ollut tullut, mutta synkkä painostus oli väistynyt neidon
mielestä. Hän ei voinut, olla tuota lausumaa uskomatta. Millainen
arvoitus ikkunaverhon varjossa lieneekin piillyt, salaisen intohimon
arvoitus se ei missään tapauksessa ollut.
Elfride kääntyi takaisin taloon kulkien kasvihuoneen läpi. Stephen
kiersi ulko-ovelle. Mr Swancourt seisoi portailla aamukengissään.
Worm parhaillaan kiinnitti jotakin valjaiden solkea ja mutisi jotakin
pää-raukastansa, ja kaikki oli valmiina Stephenin lähtöä varten.
»Te sanoitte tulevanne jälleen elokuussa. Elokuussa teidän pitää
tulla, jos välitätte tällaisen vanhan vanhoillisen seurasta», sanoi mr
Swancourt.
Mr Smith vain epäröiden vastasi, että hän tulisi mielellään jälleen.
»Te sanoitte tahtovanne tulla, ja teidän pitää tulla», vakuutteli
Elfride, joka oli tullut ovelle ja puhui isänsä kainalosta.
Mikä lieneekin ollut se syy, jonka vuoksi nuori mies epäröi saapua
taloon vierailemaan, missään tapauksessa se ei enää ollut etualalla.
Hän lupasi, sanoi jäähyväiset ja nousi rattaisiin, jotka lähtivät
kiipeämään rinnettä ja kuljettivat hänet heidän näkyvistänsä.
»Minua ei ole eläessäni miellyttänyt kukaan siinä määrin kuin tuo poika
— ei milloinkaan! Kuinka lieneekään niin laita — en minä sitä ymmärrä»,
virkkoi mr Swancourt painokkaasti itsekseen ja lähti sitten sisään.