»Sepä ikävä juttu!» virkkoi Stephen, pikemmin itsekseen ja sellaisen
hämmingin vallassa, jonka tuntee palvelevassa asemassa oleva henkilö
sattumalta esimiehensä toimiin päästyänsä ja verrattain karusti
kopsahdettuaan takaisin alkuperäisiin rajoihinsa.
»Mikä on ikävä juttu?» tiedusteli miss Swancourt.
Smith voitti sillävälin tasapainonsa takaisin ja sen keralla kokeneen
arkkitehdin ammatillisen arvokkuuden.
»Valitettavasti vaativat tärkeät tehtävät minua heti lähtemään
Lontooseen», vastasi hän.
»Mitä? Täytyykö teidän lähteä heti?» kysyi mr Swancourt silmäten
kirjeensä reunan yli. »Tärkeät tehtävät? Onko teidänlaisellanne
nuorella miehellä niin tärkeitä tehtäviä?»
»Asian laita on todellisuudessa niin», virkkoi Stephen punastuen ja
verrattain häpeissään senjohdosta, että oli vaikkapa ohimennenkin
vedonnut seikkaan, joka ei hänelle kuulunut, — »että mr Hewby on
käskenyt minua palaamaan ja minun täytyy totella häntä.»
»Minä ymmärrän; ymmärrän. Tarkoitatte, että on viisainta niin tehdä.
Mutta minäpä voin havaita enemmän kuin luulettekaan. Teidän on määrä
päästä hänen liikekumppaniksensa. Minä pidin asiaa selvänä jo luettuani
hänen taannoin minulle kirjoittamansa kirjeen ja huomattuani, kuinkahan
teistä puhui. Hän pitää teitä melkoisessa arvossa, mr Smith, muuten hän
ei olisi niin huolissaan palaamisestanne.»
Tuollaiset huomautukset eivät suinkaan voineet kuulostaa epämieluisilta
Stephenin korviin. Se ajatus, että pääsisi Lontoon suosituimpien
arkkitehtien joukkoon kuuluvan henkilön liikekumppaniksi, oli varsin
ilahduttava, miten kestämättömältä se hänestä toisaalta tuntuikin.
Hän oivalsi, että mr Hewbyn ajatuksia lukuunottamatta mr Swancourt
epäilemättä luotti häneen melkoisesti, kun muodosti itselleen
tuollaisen käsityksen perusteiden nojalla, jotka oikeastaan eivät
ollenkaan perusteiksi kelvanneet. Sitäpaitsi hänen kasvonsa hänen
puhuessaan ilmaisivat sellaista alakuloisuutta, jotta mainitunlaisen
onnellisen tapahtuman etäisyys olisi tuskin riittänyt aiheuttamaan.
Elfrideä tuo hänen ilmeensä hämmästytti, ja mr Swancourtkin havaitsi
sen.
»Eipä siitä nyt välitetä», virkkoi hän hilpeästi. »Teidän pitää
tulla jälleen omasta aloitteestanne, ei virkatoimien vuoksi. Tulkaa
vierailemaan luokseni, esimerkiksi loma-aikananne — onhan kaikilla
kaupunkilaisilla loma-aikansa niinkuin koulupojilla. Milloin te saatte
lomanne?»
»Luultavasti elokuussa.»
»Hyvä; tulkaa elokuussa, silloin teidän ei ole tarvis rientää pois.
Minä olen iloinen, kun saan soveliaan puhetoverin tänne syrjäiseen
_ultima Thuleen_. Muuten, ohimennen sanoen, ettehän toki tänään lähde?»
»En; tänään minun ei tarvitse lähteä», vastasi Stephen epäröiden.
»Minun on oltava välttämättä perillä vasta maanantai-aamuna.»
»Hyvä, niinpä minun sopii esittää ehdotukseni. Tässä on lordi
Luxellianin kirjoittama kirje. Luulenpa jo teille maininneeni, että hän
on näiden alueiden omistaja?»
»Minä — tunnen hänet.»
»Hän on nykyään Lontoossa. Näyttää siltä, että hän on lähtenyt sinne
päiväksi tai pariksi asioita järjestelemään ja on ottanut lady
Luxellianin mukaansa. Hän pyytää kirjeessään minua lähtemään kartanoon
ja etsimään hänen yksityisten paperiensa joukosta erästä asiakirjaa,
jonka hän on unohtanut ottaa mukaansa.»
»Mitä hän on lähettänyt kirjeen mukana?» tiedusteli Elfride.
»Sen pöydän avaimen, jossa paperit ovat. Hän ei mielellään usko
sellaista tehtävää kenelle tahansa. Minä olen jo aikaisemmin sellaisia
asioita hänelle toimitellut. Minä siis ehdotan, että lähdetään
sinne iltapäivällä — kaikki kolme. Ajetaan Targan-lahden kautta ja
tullaan takaisin Endelstowin kartanon tietä. Minun haeskellessani
papereita te voitte kuljeskella talon suojissa mielin määrin.
Minä käyn talossa varsin usein. Talo, joka ulkoapäin näyttää vain
rykelmältä siipirakennuksia, sisältää komean hallin, porraskäytävän ja
muotokuvakokoelman; onpa siellä eräitä oivallisia maalauksiakin.»
»Epäilemättä», virkkoi Stephen.
»Oletteko siis talossa käynyt?»
»Minä näin sen tänne tullessani», vastasi hän hätäisesti.
»Niin, mutta minä tässä viittailin sen sisäpuoleen. Ja kirkko siellä on
melkoista vanhempi kuin meidän. Minä toimitan niissä jumalanpalvelusta
vuorotellen, kuten jo lienen maininnut. Oikeastaan minä tarvitsisin
apulaisen; ei ole mikään ilo ratsastaa pari peninkulmaa puiston halki
jonakin märkänä aamuna. Ellei terveyteni olisi niin vankka kuin
se Jumalan kiitos on — samalla mr Swancourt silmäili etumustansa,
ikäänkuin hänen vankka terveytensä olisi ollut siinä nähtävissä —
niin minä saisin yskiä ja köhiä koko pitkän vuoden. Ja kun perhe on
matkoilla, minulla on siellä kuulijoina ainoastaan pari palvelijaa.
Niinpä siis teemme. Haluatko lähteä mukaan, Elfride?»
Elfride suostui, ja pieni aamiaisseurue hajaantui. Stephen, nousi ja
lähti suorittamaan vielä eräitä mittauksia kirkossa ja kirkkoherra
seurasi häntä ovelle, kasvoissa salaperäisen tutkiva ilme.
»Ette kai pane pahaksenne, vaikka ei tänä aamuna pidetäkään yhteisiä
rukouksia?» kuiskasi hän.
»Enpä suinkaan», vastasi Stephen.
»Totta puhuakseni», jatkoi mr Swancourt yhä hiljaisin äänin, »me emme
niitä säännöllisesti pidä, mutta kun luonamme on vieraita, minä pidän
ehdottomasti asiaankuuluvana, että ne pidetään. Minä olen siinä asiassa
erittäin tarkka. Mutta teidän kasvoissanne, mr Smith, on jotakin
sellaista, mikä saa minut tuntemaan olevani ihan kuin kotioloissani;
sanalla sanoen: teissä ei ole mitään nurinniskaista. Muistuupa tässä
mieleeni eräs juttu, jonka usein kuulin nuorena poikaviikarina — olipa
se juttu! Mutta,» — samassa kirkkoherra pudisti päätänsä ja nauroi
tuimasti.
»Oliko hyväkin juttu?» virkkoi nuori Smith, hänkin nauraen.
»Olipa kyllä, mutta se on liian villitty — aivan liian villitty! En voi
sitä mitenkään teille kertoa!»
Stephen asteli nurmikon poikki kuullen kuinka kirkkoherra itsekseen
nauraa hykersi muistumallensa.
<tb>
Kolmen aikaan he lähtivät matkaan. Harmaa aamu oli muuttunut kirkkaaksi
ehtoopäiväksi, joka oli täynnä auringonvaloa, auringon itsensä silti
olematta näkyvissä. Vaunut liikkuivat kevyesti — pyörät pyörivät
melkein äänettömästi, hevosen kaviot kapsahtelivat, melkeinpä helisivät
korkealla valkoisella viertotiellä, joka suoraviivaisesti noudatteli
harjannetta ja näytti vihdoin häipyvän taivaan vaaleaan hämyyn.
Targan-lahti, jolla oli se ansio, että se oli helposti saavutettavissa,
sai asianmukaisen vierailun. Sitten he kiertelivät lukemattomia teitä,
joissa ei ollut monenkaan sylen mittaa suoraa ja tasaista, ja saapuivat
lordi Luxellianin tiluksille. Ulkoportin avasi kaksoisleukainen ja
tanakkaniskainen nainen, joka ilmeisesti muistutti Dahlin maalaamaa
kuningatar Annaa. Hänen takanansa seisoi pieni poika.
»Minä annan hänelle jotakin, tuolle poikarukalle», virkkoi Elfride
vetäen esiin kukkaronsa ja avaten sen nopeasti. Kukkarosta tulvahti
parvi paperilippuja, jotka valkoisten lintusten lailla leijailivat
ilmassa ja ajautuivat kaikkiin ilmansuuntiin.
»Sepä sukkela temppu!» virkkoi Stephen naurahtaen.
»Mitä hittoa tuo merkitsee?» kysyi mr Swancourt. »Eiväthän ne ole
setelien kappaleita, Elfride?»
Elfride näytti harmistuneelta ja syylliseltä. »Ne ovat vain minun
papereitani, isä», sopersi hän. Stephen hypähti sillävälin vaunuista,
kierteli pyörien ja hevosenkavioiden ympärillä ja keräsi kaikki
karkulaiset portinvartijan pienen pojan avustamana. Hän ojensi ne
Elfridelle ja nousi takaisin vaunuihin.
»Te varmaankin ihmettelette, mitä leikkeleitä nuo ovat», sanoi hän
vaunujen samassa kääntyessä sykomorikujalle. »On siis parasta, että sen
teille sanon. Ne ovat muistiinpanoja erästä tekeillä olevaa romaania
varten.»
Tunnustusta tehdessään hän ei voinut olla punastumatta, vaikka kovin
koetti.
»Kertomusta varten, tarkoitatte?» virkkoi Stephen. Mr Swancourt hieman
kuunteli ja tavoitti sanan silloin tällöin.
»Niin; sen nimi on _Kellyonin linnan hovi_, romaani viidenneltätoista
vuosisadalta. Sellainen kirjallisuus ei tosin enää ole muodissa, mutta
minä pidän siitä.»
»Romaani kukkarossa! Jos maantierosvo teidät ryöstäisi, niin hän
joutuisi siihen hänkin.»
»Niin, sillä tavalla minä käsikirjoitustani säilyttelen. Varsinaisena
syynä on se, että minä enimmäkseen kirjoittelen sen katkelmia
ratsastaessani ja mukavuuden vuoksi pistän ne kukkarooni.»
»Mitä aiotte tehdä romaanillanne, kun saatte sen valmiiksi?» kysyi
Stephen.
»En tiedä», vastasi hän kääntyen katselemaan näköalaa.
He saapuivat Endelstowin kartanon piiriin. Ajettuaan vanhan,
tummanruskeasta kivestä rakennetun, korkeaharteisella Tudor-tyylisellä
kaarella varustetun portin sisäpuolelle he havaitsivat olevansa
avaralla pihamaalla, jota kolmelta puolelta ympäröivät rakennuksen
julkisivut. Kartanon pääosat polveutuivat Henrik VIII:n ajoilta,
mutta tällä kiehtovalla ja suojatulla paikalla oli sijainnut rakennus
jo paljoa aikaisemmin. Edvard II oli antanut »jalosukuiselle Hugo
Luxellenille» luvan varustaa _mansum infra manerium suum_, mutta vaikka
vallituksen ja vallihaudan häipynyt ääriviiva olikin vielä paikoitellen
näkyvissä ei alkuperäisestä rakennuksesta ollut jäljellä minkäänlaista
merkkiä.
Ikkunat olivat kaikilla sivuilla leveät ja monijakoiset; räystäsviivaa
mursivat samanmalliset kattoikkunat. Kattoikkunoiden yläpuolella ja
samoin päädyissä oli omituisia, nousevaan, makaavaan tai astuvaan
hahmoon muovattuja koristekuvioita. Korkeat savupiiput kohosivat
ilmoille, mutta niitäkin ylemmäksi nousivat muutamat rakennuksen takana
kasvavat poppelit ja sykomorit, joiden leppoisasti tuutivat latvat
näkyivät katonharjan yli. Pihan nurkissa oli monikulmaiset ulokkeet,
joiden pinnan täyttivät pilarit ja ikkunat, ja talon pääsisäänkäytävän
yläpuolella näkyi kauas ulkoneva komero, jota kiersivät haaveelliset
koruvyöhytten sarjat.
Mr Swancourt sai omistajan poissaollessa liikkua vapaasti talossa,
kuten hän itse oli huomauttanut. Kun hän oli asiansa maininnut,
heitä kaikkia kehoitettiin astumaan kirjastohuoneeseen, jonne
heidät jätettiin omiin hoiviinsa. Mr Swancourt syventyi kohta
tutkimaan papereita, jotka oli ottanut kirjoittajan mainitsemasta
kirjoituspöydänlaatikosta. Stephenillä ja Elfridellä ei ollut muuta
neuvoa kuin kuljeskella kunnes tehtävä oli suoritettu.
Elfride lähti taulukokoelmaa katselemaan, ja Stephen seurasi häntä
ilmeisesti muissa mietteissä. Kokoelmasuoja oli vanha synkkä
huone, jonka sisustus oli suunnilleen vuosisataa nuorempi kuin
kartanon seinät. Renessanssipilarit kannattivat karniisia, josta
lähti ulkonemaan aikakauden muodin mukaan kömpelösti koristeltu
kattolaudoitus. Huoneen perällä olevien ikkunoiden yläosissa olivat
säilyneet vanhat goottilaiset ruudut; muualla oli niiden sijaan tullut
uudenaikaisempi lasi.
Stephen seisoi huoneen toisessa päässä silmäillen Elfrideä, joka seisoi
huoneen keskivaiheilla ja alkoi tuntea mielensä hieman masentuvan
niiden manallemenneiden Luxellianien seurassa, joiden kalmankarvaiset
kasvojenpiirteet olivat kankaaseen kiinnittäneet Holbein, Kneller ja
Lely ja jotka näyttivät katselevan häntä tutkivasti ja moittivastikin.
Hiljaisuuden, joka heidät melkein lumosi, keskeytti äkkiä huoneen
toisessa päässä avautuva ovi.
Sieltä syöksähti esiin kaksi pientä tyttöä kevyissä, mutta lämpimissä
pukimissa. Heidän silmänsä säteilivät, hiukset huiskivat ja punaisilla
huulilla väikehti häiriytymätön hilpeys.
»Ah, miss Swancourt, rakas Elfie, me kuulimme teidän tulleen. Jäättekö
tänne? Tehän olette meidän pikku äiti, eikö totta — meidän iso äitimme
on lähtenyt Lontooseen», sanoi toinen tulijoista.
»Saanko suudella?» tiedusteli toinen, näöltänsä suuressa määrin
sisartansa muistuttava, mutta kooltansa pienempi.
Heidän punaiset poskensa ja keltaiset hiuksensa painuivat pian Elfriden
hameen laskoksiin; hän kumartui ja syleili hellästi heitä molempia.
»Omituista», sanoi Elfride hymyillen ja Stephenin puoleen kääntyen. »He
ovat saaneet päähänsä nimittää minua 'pikku äidiksensä’, koska heistä
kovin pidän ja koska minulla hiljattain oli ylläni puku, joka hieman
muistutti lady Luxellianin pukua.»
Nuo nuoret olennot olivat nimeltänsä Mary ja Kate, lordi ja lady
Luxellianin ainoat lapset, jotka vanhempien tilapäisesti poissaollessa
oli uskottu hoitajan ja kotiopettajan hoiviin. Lordi Luxellian
oli sydämestään kiintynyt lapsiinsa, puolisoonsa sitävastoin
vähemmän, koska viimeksimainittu oli alkanut osoittaa taipumusta
välinpitämättömyyteen olemalla suomatta hänelle poikaa.
Kaikki lapset juoksivat vaistomaisesti Elfriden jäljessä, koska pitivät
häntä pikemmin harvinaisen sievänä ja suurena oman heimonsa jäsenenä
kuin täysikasvuisena henkilönä. Oli muuttunut vakaaksi säännöksi, että
hän, milloin hän heitä kohtasikin — sisällä tai ulkona, arkisin tai
sunnuntaisin — puristi heitä jokaista kasvojansa ja poveansa vasten
neljännesminuutin ajan ja hyväili ja helli heitä siihen ylenpalttiseen
tapaan, jota nuoret tytöt toisinaan noudattavat.
Pienokaisten pahaa-aavistava silmäys oveen, josta olivat tulleet,
kohdisti huomion erääseen palvelijattareen, joka ilmaantui näkyviin
samalta taholta ja lopetti jalosukuisten nuorten neitojen suloisen
vapauden.
»Kunpa te asuisitte täällä, miss Swancourt», piiskutti toinen
alakuloisen punatulkun tavoin.
»Niin, kunpa asuisitte täällä», piiskutti toinen melkein vieläkin
alakuloisemman punatulkun tavoin. »Äiti ei osaa leikkiä kanssamme niin
somasti kuin te. Hän ei varmaankaan ole pienenä ollenkaan leikkinyt.
Milloin saamme tulla teitä katsomaan?»
»Milloin haluatte, kultaseni.»
»Ja nukkua luonanne koko yön? Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että
tulen teitä katsomaan. Minä en pidä ihmisistä, joilla on päässä hatut
ja myssyt ja jotka aina nousevat ja kävelevät.»
»Kunhan saamme luvan äidiltä, voitte tulla ja viipyä niin kauan kuin
mielitte. Näkemiin!»
Vangit kuljetettiin pois. Elfride kohdisti huomionsa jälleen
vieraaseensa, jonka oli jättänyt seisomaan huoneen toiseen päähän.
Nyt hän oli hävinnyt jäljettömiin. Elfride lähti takaisin kirjastoon,
koska arveli hänen palanneen sinne. Mutta mr Swancourt, jota nyt
sievästi valaisi kynttiläpari, istui yhä yksinään availlen kirje- ja
paperikimppuja ja sulkien niitä jälleen.
Koska Elfride ei ollut niin tuttavallisissa suhteissa mielenkiintonsa
esineeseen, että olisi voinut moitteettomana nuorena naisena ryhtyä
tehokkaasti häntä etsimään — kuten nuorekas virikkeellisyys kehoitti
tekemään — ja koska hän toisaalta, nuorukaisen ihanasti piirretyn
huuliviivan yhteydessä olevan parhaillaan viriävän syyn vuoksi, ei
mielellään värjötellyt kaukana hänestä, niin ei ollut muuta neuvoa kuin
lähteä ilman päämäärää tammisille portaille katselemaan, eikö jostakin
päin vilahtaisi näkyviin etsitty, nuori hahmo.
Vaikka huoneissa olikin vielä päivänvaloa, lepäsivät käytävät jo
syvässä varjossa — kylminä, kolkkoina ja hiljaisina. Ainoastaan siinä
tapauksessa, että taustana sattui olemaan valoisampi kohta, voi
niissä jotakin tai jonkun erottaa. Erään sellaisen valoisamman kohdan
muodosti sivuovi, jonka yläosa oli lasia. Elfride avasi sen ja astui
siitä sisemmälle pihanurmikolle, jota erotti varsinaisesta pihamaasta
pensaikko.
Samassa hänelle tarjoutui hämmästyttävä näky. Suorassa kulmassa siihen
siipirakennukseen, josta hän oli astunut ulos, ja muutaman askelen
päässä ovesta ulkoni toinen kartanon kylkirakennus, matalampi ja
rakennusmuodoiltansa vähäpätöisempi. Kylkirakennuksen seinässä, suoraan
hänen edessänsä, oli leveä ikkuna, jonka uudin oli laskettu alas ja
johon lankesi valo sisäpuolelta.
Uutimessa näkyi erään henkilön varjo. Selvästi piirtyvästi sivukuvasta
voi vaikeudetta tuntea Stephenin. Saattoi vielä erottaa, että hänen
kätensä olivat kohotetut ja että hän piteli jotakin esinettä.
Sitten ilmestyi toinen varjo — sekin sivusta nähtynä — ja tuli
lähelle Stepheniä, jonka kohottama ja tarjoama esine nyt osoittautui
hartiahuiviksi tai viitaksi. Hän puki sen huolellisesti — kovin
huolellisesti — naishenkilön ylle, hävisi näkyvistä, ilmaantui jälleen
hänen eteensä — viittaa kiinnittämään. Suuteliko hän? Varmaankaan ei.
Mutta hänen liikkeeseensä _olisi voinut_ sisältyä suutelo. Sitten
molemmat varjot kasvoivat jättiläismäisiksi, kävivät muodottomiksi ja
katosivat.
Kului pari minuuttia.
«Kas, miss Swancourt! Olen iloinen tavatessani teidät. Minä teitä
haeskelin», kuului ääni hänen vierellänsä — Stephenin ääni. Elfride
astui takaisin käytävään.
»Tunnetteko jonkun tämän talon asukkaan?» kysyi hän.
»En ketään», vastasi Stephen; »kuinkapa tuntisinkaan?»