Seuraavana aamuna Stephen Smith nousi omia aikojansa kohta päivän
valjettua. Hän näki ikkunastaan ensinnäkin kaksi jyrkkää rinnettä,
jotka muodostivat ison V-kirjaimen. Alhaalla lepäsi meri harmaana
ja pienenä kuin neste suppilossa. Eräällä toisella kukkulalla, joka
oli naapuriansa hieman korkeampi, sijaitsi kirkko, jonka oli määrä
olla hänen toimintansa näyttämönä. Yksinäinen rakennus oli tumma ja
karu ja piirtyi taivasta vasten kukkulan korkeimmalta laelta. Siinä
oli neliskulmainen rappeutunut torni, vailla harjaa ja huippua;
se näytti yhdestä kivestä tehdyltä veistokselta, tuntui olevan
kallioperustuksensa osa pikemmin kuin sen yläpuolelle kohotettu
rakennelma. Kirkkoa kiersi matala kiviaita, jonka yli näkyi hautausmaa,
ei mikään tavallinen hautausmaa, joka kuuluu maisemaan saaden osansa
sen valosta ja varjosta, vaan pelkkä taivasta vasten piirtyvä pinta,
jonka sakaraisen ääriviivan muodostivat hautakummut ja muutamat
muistokivet. Siellä ylhäällä ei voinut kasvaa mikään puu, ainoastaan
yksitoikkoinen harmaanviheriä ruoho.
Viisi minuuttia tämän tilapäisen tarkastelun jälkeen makuuhuoneessa
ei enää ollut ketään; sen asukas oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt
talosta.
Kahden tunnin kuluttua hän oli jälleen huoneessaan ja näytti
lämmenneeltä ja hehkuvalta. Nyt hän suoritti pukeutumiseen kuuluvat
taidokkaat yksityisseikat, jotka oli ensimmäisellä kerralla jättänyt
sikseen. Kukoistava nuorukainen hän olikin tuon salaperäisen aamuisen
retkensä jälkeen. Hänen suunsa oli aivan erikoinen lajiansa. Se
oli William Pittin hienosti piirretty, hivelevästi suipistunut suu
sellaisena kuin Nollekenin tekemä hyvin tai vähän tunnettu rintakuva
sen esittää — suu, joka sinänsä merkitsee nuoren miehen onnea, jos se
tulee oikein käytellyksi. Hänen pyöreä leukansa, jonka yläosa painui
sisäänpäin, jatkoi sen täydellistä ja täyteläistä kaariviivaa, näyttäen
yhtymäkohdassaan painavan alahuulen pohjan yhdeksi ainoaksi pisteeksi.
Kerran hän hiljaa mainitsi Elfriden nimen. Kas, tuollapa hän olikin!
Nurmikolla täydessä puvussa, ilman päähinettä, nopeasti kuin poika ja
samalla kevyesti kuin tyttö ajamassa juosten takaa kesyä kaniinia.
Hänen strategisista syistä huhuilemansa hyväilysanat sointuivat niin
huonosti kohta niiden jälkeen tapahtuviin epätoivoisiin rynnäkköihin,
että sellaisten lausumien onttous oli liiankin ilmeinen hänen
suosikillensa, joka syöksähteli ja väisteli, miten tilanne kulloinkin
vaati.
Näköala oli ihan toisenlainen kuin kukkuloilta. Pensaiden ja puiden
muodostama tiheikkö erotti suositun paikan ympäröivästä erämaasta;
tähänkin vuoden aikaan ruoho siellä rehoitti. Tuuli ei milloinkaan
tunkeutunut aina viheriöivän vyöhykkeen läpi, vaan tuhlasi voimansa
lehdon ulkolaitana oleviin korkeampiin ja vankempiin puihin.
Sitten hän kuuli jykevän henkilön tohvelien hiihtelyn ja miehen äänen:
»Mr Smith!» Smith lähti lukuhuoneeseen ja löysi sieltä mr Swancourtin.
Nuori mies ilmaisi ilonsa siitä, että näki isäntänsä alakerrassa.
»Niin, tiesinhän minä pian jälleen kohentuvani. Leiniin minä tutustuin
vasta kaksi vuotta sitten, ja puuska on tavallisesti ohi jo toisena
yönä. Missä olittekaan tänä aamuna? Luulenpa, että näin teidän tulevan
sisään ihan äsken!»
»Niin, minä olin kävelemässä.»
»Olitteko jo varhain matkassa?»
»Olin niinkin.»
»Hyvinkin varhain, luulen ma?»
»Niin, verrattain varhain.»
»Missä päin liikuitte? Meren rannalla luullakseni. Kaikki liikkuvat
siellä päin.»
»Ei, minä noudattelin jokea aina puiston muuriin saakka.»
»Te eroatte lajistanne. Sellainen asumaton paikka on varmaan teille
uutuus ja lienee senvuoksi houkutellut teidät pois vuoteestanne?»
»Eipä se juuri uutuus ole. Minä pidän siitä.»
Nuorukainen ei näyttänyt kärkkäältä selittelemään.
»Aivan varmaan, aivan varmaan, kun lähdette kukkoa kuuntelemaan aamulla
ani varhain, neljätoista tai kuusitoista tuntia kestäneen matkan
jälkeen. Mutta eihän maku ole kiistan asia, ja minua ilahduttaa, kun
näen, ettei teidän makunne suinkaan ole huono. Aamiaisen jälkeen,
mutta ei ennen, minä olen valmis lähtemään kymmenpeninkulmaiselle
kävelyretkelle, master Smith.»
Tuo väite ei tuntunut ollenkaan liioitellulta. Mr Swancourt osoittautui
päivänvalossa mieheksi, joka tosiaankin voi vaatia itselleen kauniin
nimeä samoinkuin kaksi muuta hänen kattonsa alla asuvaa henkilöä —
kaunis siinä merkityksessä kuin kuu on kirkas: ne rotkot ja laaksot,
jotka lähempi tarkastelu osoittaa sen pintaan piirtyvän, jäävät
huomioonottamatta. Hänen kasvojensa väri ei missään tapauksessa
tummentunut hänen poskissaan eikä vaalennut hänen otsassaan, vaan
oli hyvin ruokitun ja vain kohtuullisesti päätänsä vaivaavan miehen
tavanomainen lohenväri; jokainen huokonen oli ilmeisesti toiminnassa.
Hänen koko olemuksensa muistutti melkoisesti hienostettua maamiestä,
joka on saanut ylleen väärät vaatteet, tanakasti seisovaa pystyä
miestä, joka olisi kaatunut taaksepäin, jos olisi sattunut tasapainonsa
kadottamaan.
Kirkkoherran taustana oli nyt kirkkoherran oikea tausta, hänen
työhuoneensa. Mutta siihen asiain sopusointuisuus jo loppuu.
Uuninreunalla oli rivissä pulloja, jotka sisälsivät hevosten, sikojen
ja lehmien lääkkeitä, ja seinällä oli korkea, vanhasta tammisesta
veräjästä valmistettu pöytä. Siinä oli erilaisia täytettyjä huuhkaimia
ja kalalokkeja sekä niiden yläpuolella vehnän ja ohran tähkiä, joihin
oli kiinnitetty vuosilukuliput. Eräissä kaapeissa ja hyllyissä näkyi
kirjoja, joista huomattavimmat — tri Brownin »Roomalaiskirjeiden
selitykset», tri Smithin »Korinttilaiskirjeiden selitykset» ja tri
Robinsonin »Galatalais-, Efesolais- ja Filippiläiskirjeiden selitykset»
— sentään pelastivat huoneen luonteen huolimatta niiden yläpuolella
sijaitsevasta tyttösen nukkekaapista, ikkunalla olevasta akvaariosta ja
sen nurkasta riippuvasta Elfriden hatusta.
»Toimeen, toimeen!» virkkoi mr Swancourt aamiaisen jälkeen. Hän alkoi
havaita tarpeelliseksi toimia vauhtipyöränä vieraan voimien osoittaessa
jonkinlaista epäsäännöllisyyttä.
He varustautuivat lähtemään kirkkoon; mr Swancourt, mieltänsä
muutettuaan, mustan tammansa selässä, jottei jalka liiaksi rasittuisi.
Stephen sanoi, että hänen oli parasta ottaa joku avuksensa. »Worm!»
huusi kirkkoherra.
Parin minuutin kuluttua kuului rakennuksen nurkan takaa mutinaa:
»Ohhoh, olinhan minä ennen voimissani, mutta nyt on asia toisin! Ja
yhtä riippumaton minä olen kuin monet muut, vaikka kirjoittavatkin
nimensä jälkeen 'squire’.»
»Mikä on asiana?» kysyi kirkkoherra William Wormin ilmaantuessa
näkyviin ja huomautusten tultua uudelleen esitetyiksi.
»Worm sanoo toisinaan tosia asioita», virkkoi mr Swancourt kääntyen
Stephenin puoleen. »Niin, tuo sana 'esquire’, mr Smith, se on
tosiaankin joutunut hunningolle — sitä käyttelevät kirjeissään kaikki
nulikat, joilla on musta nuttu. Mitä muuta, Worm?»
»Ovat alkaneet jälleen paistaa!»
»Älähän veikkonen! Olen siitä kovin pahoillani.»
»Niin on laita», virkkoi Worm Stephenille, »minulla on päässä sellainen
pauhina, ettei tahdo tulla toimeen yöllä ei päivällä. Aivan kuin kaloja
päässäni paistaisivat: kärisee, kärisee koko pitkän päivän minun
onnettomassa päässäni, kunnes en tiedä, missä oikeastaan olen, siellä
vai täällä. Jumala kaikkivaltias sen kerran keksinee, toivon ma, ja
vapahtaa minut tästä vaivasta.»
»Minun kuurouteni», virkkoi mr Swancourt painokkaasti, »on kuollutta
hiljaisuutta, mutta William Wormista tuntuu siltä, kuin kaloja hänen
päässänsä käristettäisiin. Varsin merkillistä, eikö totta?»
»Minä kuulen paistinpannun kärisevän niinkuin ainakin», virkkoi Worm
vahvistaen.
»Se on tosiaankin merkillistä», sanoi mr Smith.
»Varsin ihmeellistä, varsin ihmeellistä», toisteli kirkkoherra. Sitten
he lähtivät kaikki noudattelemaan kukkulalle kohoavaa polkua, jonka
kummallakin puolella oli matalahko kiviaita. Siinä kiilteli kvartsin ja
veripunaisen marmorin kappaleita, jotka ruskeassa maatumakehysteessään
näyttivät hyvinkin arvokkailta. Stephen asteli miehekkään arvokkaasti
hevosen kupeella, Worm kompuroi kivenheiton päässä jäljessä, ja Elfride
ei ollut oikeastaan missään, mutta kaikkialla: toisinaan edellä,
toisinaan jäljessä, toisinaan sivuilla, liehuen kulkueen vaiheilla
kuin perhonen, ei oikeastaan mukana retkellä, mutta sittenkin silloin
tällöin toisten seuraan liittyen.
Kirkkoherra selitti asiaa heidän edetessään: »Seikka on se, mr Smith,
etten minä oikeastaan huolisi koko tästä kirkonkorjaushommasta, ellei
olisi välttämätöntä tehdä jotakin itseänsä puolustaakseen, noiden
kirottujen eriuskolaisten vuoksi — minä tietenkin käytän sanaa sen
raamatullisessa merkityksessä, enkä voimasanana.»
»Sepä outoa!» virkkoi Stephen niin huomaavasti kuin vakava
ystävällisyys vaatii.
»Outoa? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä Twinkleyn
seurakunnassa tapahtuu. Siellä ovat molemmat kirkonisännät — enpä tahdo
sanoa, mitä he ovat, ja esilukija ja suntio aivan samaa maata.»
»Sepä kummallista!» virkkoi Stephen.
»Kummallista? Hyvä herra, se ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka on
laita Sinnertonin seurakunnassa. Mutta mitä omaan seurakuntaani tulee,
toivon pääsevämme pian hieman edistymään.»
»Täytyy luottaa olosuhteisiin.»
»Ei ole olemassa mitään olosuhteita, joihin kävisi luottaminen. Voimme
yhtä hyvin luottaa Kaitselmukseen, jos kerran johonkin luotamme. Mutta
jopa olemmekin perillä. Autio paikka, eikö totta? Mutta tällaisina
päivinä se minua miellyttää.»
Kirkkotarhaan noustiin tältä puolelta kiviportaita, joiden yli astuttua
oli yhä vielä karulla kukkulalla, sillä sisäpuoli ei suinkaan ollut
eroitettu ulkopuolesta niin tarkoin, että avoimen vapauden tuntu
olisi siitä hävinnyt. Miellyttävä paikka ihmisen hautauspaikaksi, jos
edellytämme, että mielihyvä yleensä voi seurata ihmistä hautaan. Tässä
kirkkomaassa ei ollut mitään kauhistuttavaa: ei ahtaita, aidattuja
kumpuja, jotka pikemmin kertovat vankeudesta kuin kuiskaavat levosta,
ei hoidettuja puutarhakukkia, jotka vain tuovat mieleen uuteen
mustaan harsokankaaseen ja valkoisiin liinoihin puettuja henkilöitä,
niiden hoitajia, ei pyöränjälkiä, jotka muistuttavat ruumisvaunuista
ja saattajien ajoneuvoista, ei kypressipensaita, jotka komeilevat
surulla, ei puiden takana lepääviä kirstunlautoja ja luita, jotka
osoittavat, että me olemme vain hautojemme vuokralaisia. Ei, ei mitään
muuta kuin korkeata, hoitamatonta nurmea, joka eri tavoin kattoi eri
hautakumpuja. Kummut olivat nekin epäsäännöllisiä, vailla kaikkea
vaikutuksen tavoittelua; muuntava taide ei ollut missään kohden
vaikuttanut siihen vanhaan vuoriperustaan, jolla tämä hautausmaakin
sijaitsi. Ulkopuolella oli samanlaisia rinteitä ja samanlaista nurmea,
ja puolen näköpiiriä täytti kirkas, tunteeton meri, joka näytti silmään
suurelta koverolta, kuin sinisen astian sisäpuolelta. Etäällä näkyi
yksinäisiä kalliokareja, joiden juurella kellui valkoinen vaahtoreunus,
ja sama valkoisuus hohteli niiden lukemattomien lokkien siivistä, jotka
rauhattomina leijailivat karien vaiheilla.
»Kuulehan, Worm!» virkkoi mr Swancourt terävästi, ja Worm paneutui
kohta tarkkaavaiseen asentoon kuunnellakseen määräyksiä. Stephen ja
hän jäivät sitten kahden kesken töitä toimittelemaan ja jatkoivat sitä
varhaiseen iltapuoleen asti, jolloin pappilan keittäjätär Unity juoksi
paljain päin kukkulalle ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.
<tb>
Elfride ilmaantui kirkkoon vasta myöhään iltapäivällä ja saapui
silloinkin Stephenin päivällisten aikana lausuman nimenomaisen
toivomuksen johdosta. Vanhaan, hiljaiseen rakennukseen tullessaan
hän näytti niin voimallisen eloisalta ja vilkkaalta, että nuoren
Smithin maailmaan alkoi valautua nimenomainen »purppuravalo». Wormista
vapauduttiin lähettämällä hänet mittaamaan tornin korkeutta.
Mitäpä Elfride voikaan muuta kuin tulla lähelle — niin lähelle, että
hänen helmansa tuokion ajan hipoi nuorukaisen jalkaa — ja tiedustella,
kuinka hän menetteli noita luonnoksia tehdessään, ja ryhtyä itse
oppimaan säännöttömiin rakennuksiin sovellettavan käytännöllisen
mittauksen periaatteita? Sitten hänen täytyi astua saarnastuoliin
kuvitellakseen sadannen kerran, miltä tuntuisi olla saarnamiehenä.
Nyt hän kumartui saarnastuolin laidan yli.
»Kuulkaahan, mr Smith, ettehän kerro isälle, jos sanon teille jotakin?»
kysyi hän haluten äkkiä saada tunnustaa jotakin.
»En, enpä suinkaan», vastasi toinen tuijotellen ylöspäin.
»Niin, minä kirjoitan varsin usein isän saarnat, ja ne luonnistuvat
hänelle paremmin kuin hänen omansa. Ja jälkeenpäin hän sitten kertoo
muille ja minulle, mitä oli päivän saarnassa sanonut, ja unohtaa, että
minä olin sen hänelle kirjoittanut. Eikö se ole hassua?»
»Kuinka taitava te olettekaan!» virkkoi Stephen. »Minä en osaisi
kuolemakseni kirjoittaa saarnaa.»
»Oh, se ei ole ollenkaan vaikeata», vastasi Elfride tullen alas
saarnatuolista ja selittäen likempänä seisten asiaa vieläkin
vilkkaammin. »Menettelette vain tällä tavalla. Oletteko koskaan
leikkinyt panttileikkiä 'Milloin se on? missä se on? mitä se on?’»
»En, en milloinkaan.»
»Sepä vahinko, sillä saarnan kirjoittaminen käy jokseenkin samaan
tapaan kuin tuon leikin leikkiminen. Otatte tekstin. Ajattelette,
miksi se niin on, mitä se on, ja niin edespäin. Kirjoitatte siihen
otsakkeeksi 'Yleensä'. Sitten ryhdytte jatkamaan: ensiksi, toiseksi
ja kolmanneksi. Isä ei halua mitään neljänneksi, hän sanoo, että
siihen tulee vain minun omia mielipiteitäni. Sitten sepitätte
kappaleen 'Sanalla sanoen’ ja asetatte suuren osan siitä mustiin
sulkuihin kirjoittaen viereen _'Jätä tämä lukematta, jos isäntiä
alkaa nukuttaa’_. Sitten seuraa 'Loppujen lopuksi’ ja 'Vielä muutama
sana ja minä olen sanonut sanottavani’. No niin, lisäksi olette
vielä kirjoittanut joka sivun takalaitaan 'Alenna ääntäsi’ — minä
tarkoitan», lisäsi hän itseänsä korjaten, »että minä menettelen siten
isän saarnoja kirjoittaessani, koska hän muuten käy yhä äänekkäämmäksi,
kunnes vihdoin huutaa kuin olisi vainiolla komentamassa. Isä on kovin
hassunkurinen eräissä asioissa!»
Tuon lapsellisen tunnustuksenpuuskan ohimentyä hän säikähti, ikäänkuin
olisi hänen innostuksensa hetkiseksi syrjäyttämä naisellinen vaisto
hänelle sanonut, että hän oli ollut liian avomielinen verrattain
vieraan henkilön seurassa.
Sitten Elfride näki isänsä ja lähti ulos tuuleen liikkuen ketterästi
ja sievästi rinnettä alas. Hän keskusteli tuokion ajan isänsä kanssa
ja lähti kotiinpäin. Mr Swancourt tuli kirkkoon Stephenin luo. Tuuli
oli raikastuttanut hänen lämpöisiä kasvojansa niinkuin se raikastuttaa
palon hehkua. Hän oli hilpeällä mielellä ja silmäili hymyillen alaspäin
karkelevaa Elfrideä.
»Sinä pieni tuulihattu, sinä näytät nyt kylläkin rajulta», virkkoi hän
kääntyen Stephenin puoleen. »Mutta hän ei ole ollenkaan raju tyttö,
mr Smith. Yhtä vakava kuin tekin; ja teidän vakavuutenne näkyy kyllä
siinä, että täällä ylen ahkerasti uurastatte.»
»Minä uskon, että miss Swancourt on erittäin taitava», huomautti
Stephen.
»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi isäukko soinnuttaen ääntänsä
mahdollisimman suuressa määrin puolueettoman arvostelun sävyyn.
»Kuulkaahan, Smith, minä kerron teille jotakin; mutta hänelle ei siitä
pidä kertoa — ei missään tapauksessa, sillä hän itse vaatii asiaa
pidettäväksi syvänä salaisuutena. Niin, _hän kirjoittaa varsin usein
minun saarnani_ ja hyvää jälkeä hän tekeekin!»
»Hän osaa tehdä mitä tahansa.»
»Hän pystyy siihen. Se pieni veitikka tuntee hyvin asian juonen. Mutta
muistakaa, Smith, ei sanaakaan hänelle tästä asiasta, ei sanaakaan!»
»Ei sanaakaan», virkkoi Smith.
»Katsokaahan», virkkoi mr Swancourt. »Mitä pidätte minun
kattorakennuksestani?» Hän osoitti kävelykepillänsä kuorin kattoa.
»Oletteko te sen tehnyt, hyvä herra?»
»Olen. Minä tein työtä paitahihasillani kaiken aikaa. Minä kiskoin alas
vanhat parrut, kiinnitin uudet, järjestin rimat, laskin liuskakaton,
kaikki omin käsin, Wormin toimiessa apulaisenani. Me teimme työtä kuin
orjat, eikö totta, Worm?»
»Kieltämättä, kiukkuisemmin kuin monet muut siellä ja täällä —
hehheh!» virkkoi William Worm ilmestyen jostakin näkyviin. »Kun orjat,
epäilemättä — hihii! Ja kuinka te kuohuittekaan, armollinen herra, kun
naulat vääristyivät! Totisesti! Mutta eihän ole niin vaarallista, jos
manailee mielessään, kunhan ei päästä sitä ilmi, eihän, armollinen
herra?»
»Mitä tarkoitat?»
»Nähkääs, armollinen herra, kun te olitte katonpanossa, niin te
manailitte ainoastaan mielessänne, mikä ei luullakseni ollenkaan
haittaa.»
»Minä en usko sinun tietävän, mitä minun mielessäni liikkuu, Worm.»
»Enkös tiedä, armollinen herra — hihii! Minä olen vain tällainen
nurkkaan nakattava, armollinen herra, enkä osaa oikein lukea, mutta
tavailla osaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa siellä ja täällä. Ettekös
muista, armollinen herra, sitä myrskyistä yötä, jolloin käskitte minun
pidellä kynttilää työpajassanne, kun teitte uutta nojatuolia kuoria
varten?»
»Entäpä sitten?»
»Minä seisoin siinä pidellen kynttilää, ja te sanoitte pitävänne
seurasta, vaikka ei olisi muuta kuin koira tai kissa — minua näet
tarkoititte; ja tuolista ei tahtonut tulla mitään.»
»Muistanhan tuon.»
»Ei, tuolista ei tahtonut syntyä kerrassa mitään. Se näytti kyllä aika
sievältä, mutta hyvä Jumala —»
»Worm, kuinka monta kertaa olenkaan jo sinua muistuttanut
sopimattomasta puhetavastasi?»
»— Se näytti kyllä varsin sievältä, mutta te ette voinut siinä istua,
ei millään kurilla. Kaikki vääntyi ihan vinoon, kun siihen istuutui.
'Nouse, Worm’, sanoitte te, kun näitte tuolin vääntyvän kerrassaan
vikuraksi minun allani. Sitten te tempasitte tuolin ja kuin tuli
ja leimaus lennätitte sen työpajanne toiseen päähän. 'Piru tuolin
periköön!’ sanoin minä. 'Samaa minä tässä ajattelin’, sanoitte te,
armollinen herra. 'Minä näin sen teidän kasvoistanne, armollinen
herra’, sanoin minä, 'ja toivon, että te, samoinkuin Jumalakin, annatte
anteeksi, jos tulin sanoneeksi sen, mitä te kartoitte sanoa.» Te ette
voinut olla kuolemaksenne nauramatta, armollinen herra, kun tällainen
miespahainen niin selvästi luki teidän ajatuksianne. Onhan minussa älyä
sama verta kuin kenessä muussa tahansa siellä ja täällä.»
»Minä ajattelin, että on parempi, jos saatte apulaiseksenne tottuneen
miehen», sanoi mr Swancourt seuraavana aamuna Stephenille, »ja lordi
Luxellian lupasi lähettää sellaisen teidän saavuttuanne. Minä kehoitin
häntä saapumaan kymmenen aikaan. Hän on erittäin älykäs mies ja sanoo
teille, mitä ikänä tahdotte tietää. Hänen nimensä on John Smith.»
Elfride ei halunnut näyttäytyä jälleen kirkossa Stephenin seurassa.
»Minä odotan tässä, kunnes te ilmaannutte näkyviin tornin huippuun»,
virkkoi hän nauraen. »Minä näen teidät kuvastumassa taivasta vasten.»
»Ja minä, kun ehdin sinne, heilutan teille taskuliinaani, miss
Swancourt», vastasi Stephen. »Kahdentoista minuutin kuluttua tästä
hetkestä», lisäsi hän kelloansa silmäten, »minä olen tornin huipussa ja
katselen, mistä keksin teidät.»
Elfride kiersi puutarhan puolelle, mistä voi nähdä, kuinka Stephen
asteli rinnettä alaspäin sen kummun juurelle, missä kirkko seisoi.
Siellä näkyi olevan häntä odottamassa jokin valkoinen läikkä — muurari
työpuvussaan. Stephen kohtasi miehen ja seisahtui.
Elfride hämmästyi havaitessaan, etteivät he edenneetkään kirkkomaalle,
vaan istuutuivat kaikessa rauhassa eräälle läheiselle kivelle jääden
siihen nähtävästi tärkeihin keskusteluihin. Elfride katsoi kelloa;
kahdestatoista minuutista oli yhdeksän kulunut, ja Stephen ei ilmaissut
minkäänlaista liikkeellelähdön oiretta. Kului vieläkin minuutteja —
odotus sai hänet kylmenemään ja värisemään. Vasta neljännestunnin
kuluttua istujat alkoivat astella kukkulanrinnettä ylöspäin hitaasti
kuin etanat.
»Epäkohteliasta ja epähienoa!» virkkoi hän itsekseen närkästyksen
punatessa hänen poskiansa. »Voisipa luulla, että hän rakastaa tuota
kauheata muuraria eikä —»
Lause jäi loppuun lausumatta, joskaan ei ajattelematta.
Elfride palasi eteiseen.
»Onko se mies, jonka olette tänne kutsunut, laiska istuskella,
mihinkään kelpaamaton?» tiedusteli hän isältänsä.
»Eipä suinkaan», vastasi isä hämmästyneenä, »päinvastoin. Hän on lordi
Luxellianin mestari-muurari, John Smith.»
»Niinkö?» virkkoi Elfride välinpitämättömästi, palasi sitten autioon
tähystyspaikkaansa ja odotteli ja värisi jälleen. Olihan se oikeastaan
mitätön asia — lapsellinen juttu — silmäillä tornista alas ja heiluttaa
taskuliinaansa. Mutta hänen uusi ystävänsä oli luvannut sen tehdä, ja
miksi hän nyt noin kiusasi? Iskun teho riippuu sen esineenä olevan
olion tiiviydestä samoinkuin itse iskun voimakkuudesta, ja Elfride oli
siinä määrin haavoittumiselle arka, että pienetkin satutukset koskivat
häneen kipeästi.
Vasta puolen tunnin kuluttua näkyi kaksi hahmoa vanhan tornin
suojakaiteen vieressä, liikkumattomina kuin naakat raunioituneessa
moskeijassa. Silloinkaan Stephen ei tehnyt, mitä kohteliaasti kyllä oli
luvannut, vaan häipyi näkymättömiin antamatta minkäänlaista merkkiä.
Puolenpäivän aikaan hän palasi. Elfride näytti ärtyiseltä, kun ei
tietänyt olevansa Stephenin katseen esineenä; kun sen tiesi, ankaralta.
Hänen kylmäkiskoinen asenteensa oli paljoa pitkäaikaisempi kuin itse
kylmäkiskoisuus; hän ei enää kyennyt lausuelemaan teeskennellyn
välinpitämättömiä sanoja.
»Ei ollut ystävällistä, että annoitte minun odottaa kylmässä säässä ja
rikoitte lupauksenne», virkkoi hän vihdoin moittien, niin hiljaisin
äänin, ettei hänen isänsä voinut sitä kuulla.
»Anteeksi, anteeksi», virkkoi Stephen hämmästyneenä. »Minä unohdin,
kerrassaan unohdin! Mikä lienee minua estänyt muistamasta.»
»Eikö mitään muuta selitystä?» kysyi Elfride nyreissään.
Stephen oli hetkisen vaiti ja katseli syrjäsilmällä.
»Ei mitään», vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka tahtoo salata
jotakin syntiä.
V
Oli aamiaisen aika.
Pappilan ruokasalista, johon lieden tuli loi lämmintä hohdetta,
ulkona vallitseva sää ja tarjoutuva näköala näyttivät jähmettyneen
epämääräisiksi harmauden vivahduksiksi. Kataja-, seetri- ja
mäntymetsiköt olivat mustanharmaat, lehtipuut ja nurmikko näyttivät
viheriänharmailta, ikuiset kukkulat ja niiden takaa kohoava torni
olivat ruskeanharmaat, ja kaiken yli kaartuvassa taivaanlaessa oli
ilmeisimmän alakuloisuuden harmaus.
Tuosta ilottomasta taiteellisesta vaikutelmasta huolimatta aamu ei
suinkaan ollut sellainen, että mieliala olisi siitä masentunut. Se oli
kerrassaan ilahduttavaan. Ei näet satanut eikä ollut todennäköistä,
että tulisi satamaan moneen päivään.
Elfride oli kääntynyt pöydästä lieteen päin ja kohotti varjostinta
kasvojensa suojaksi, kun samassa kuuli portin salvan kalahtavan.
»Ahaa, postinkuljettaja!» virkahti hän, toimekkaan miehen tulla
touhutessa pihan poikki. Elfride lähti, kohtasi hänet eteisessä ja
palasi kohta, kädet selän takana.
»Montako niitä on? Kolme isälle, yksi mr Smithille, ei yhtään miss
Swancourtille. Ja näetkös, isä, tässä on sinulle kirje — arvaatko,
keneltä? — lordi Luxellianilta. Siinä on jokin kova esine — mikä lienee
myhkyrä. Minä olen sitä tunnustellut kuoren läpi, mutta en saa siitä
selkoa.»
»Mitä mahtaneekaan Luxellian kirjoittaa?» virkkoi samalla kertaa mr
Swancourt. Hän ojensi Stephenille hänelle osoitetun kirjeen ja ryhtyi
avaamaan omaa kirjettänsä, kasvonsa tavallista juhlallisempina, kuten
sopiikin varattoman miehen, joka on lukemassa päärin lähettämää
kirjettä.
Stehpen luki kirjeensä aivan toisin ilmein kuin kirkkoherra.
»Percy Place, torstai-iltana.
»Kunnon Smith. — Ukko H, pauhaa ankarasti, kun viivyt niin kauan
kirkkoa tarkastelemassa. Hän vannoo sinusta olevan enemmän vastusta
kuin hyötyä. Käskee minua kirjoittamaan ja sanomaan, ettei sinun
missään tapauksessa pidä jäädä kauemmaksi — että hän olisi helposti
suoriutunut koko jutusta kolmessa tunnissa. Minä sanoin hänelle, ettet
sinä ollut asiaan perehtynyt, kuten hän näytti erehtyneen luulemaan,
mutta se ei asiaa paljoakaan korjannut. Meidän kesken sanoen olen
kumminkin sitä mieltä, etten paljoakaan välittäisi päivästä tai
parista, jos en mielisi vielä palata. Minä viipyisin täyden viikon
ja oleilisin kyllikseni. Hän haukkuu yhtä vimmatusti, jos ilmestyt
tänne perjantaina kuin jos olet poissa maanantaiaamuun asti. — Parhain
terveisin