III.

Ensimmäinen ateria Endelstow’n pappilassa oli nuorelle Stephen

Smithille sangen miellyttävä. Pöytä oli katettu, kuten Elfride oli

isällensä ehdottanut, teeillalliseen kuuluvilla erilaisilla aineksilla

— tervetullut virkistystapa kaikille niille, jotka ovat kaukana

ihmisistä ja kaupungeista, ja erikoisesti nuorten makua tyydyttävä.

Pöydälle oli sievästi sijoitettu talvikukkia ja lehtiä, joitten seasta

katsetta tervehtivät leikkeleet, kananpaisti, pasteijat ja kaksi isoa

piirakaista, jotka ilahduttavan runsaina paisuivat alustansa laitoja

avarammalle.

Pöydän päässä, tulisijan puolella, näkyivät teelaitteet, vanhamallista

Worcesterin porsliinia, ja niiden takaa kohosi Elfriden koruton hahmo

yrittäen luoda rouvamaista arvokkuutta teenkaatoliikkeeseensä ja

painokkaan huolekkaasti pitää silmällä hyydelmän, hunajan ja happamen

kerman tarjoilemista. Hän itse oli aterioinut jo ennen vieraan tuloa,

joten hän nyt joutui kovin hämille havaitessaan, ettei tarjoilemisen

väliaikoina ollut muuta tekemistä kuin jutella. Hän kysyi, salliko

vieras hänen kirjoittaa viereisen pöydän ääressä valmiiksi kirjeen,

jonka oli äsken aloittanut, ja istuttuaan sen ääreen hänessä oli kirpeä

oman epäkohteliaisuuden tunto. Mutta kun hän sitten huomasi, ettei

vieras katsonut hänen menetelleen mitenkään väärin ja että hänkin oli

hämmingin vallassa, kun toinen tarkkaavaisena valvoi hänen kupposensa

täyttämistä, niin Elfriden olo kävi helpommaksi. Kun nuori mies lisäksi

sattui kolahduttamaan pöydänjalkaa ja oli kumota teekupposensa, ihan

koulupoikien tavalla, niin Elfride tunsi vallitsevansa tilannetta ja

osasi jutella erittäin hyvin. Avomielisyys ja samanikäisyys sai heidät

_muutamassa tuokiossa unohtamaan, että_ olivat vasta äsken toisiinsa

tutustuneet. Stephen alkoi kaunopuheisesti kertoa ammatillisen

toimintansa aiheuttamista ylen vaatimattomista kokemuksista, ja

Elfride, joka ei voinut kokemuksiin varautua, kertoi varsin vilkkaasti

isältä kuulemiansa juttuja, — isä olisi varmaan hämmästynyt, jos

olisi kuullut, kuinka uskollisesti hänen eleensä ja äänensävynsäkin

säilyivät. Sinä iltana oli nähtävänä erittäin mielenkiintoinen

nuoruusiän idylli Swancourtin talossa.

Stephenin oli vihdoin lähteminen yläkertaan äänekkäästi juttelemaan

kirkkoherralle joka puuhkutustensa väliajoilla kovin pyyteli anteeksi,

että oli muitta mutkitta kutsunut hänet, vieraan, makuusuojaan.

»Mutta», jatkoi mr Swancourt, »minun teki mieli sanoa teille jo

tänä iltana muutama sana asiasta, jonka vuoksi olette tänne tullut.

Kärsivällisyys kerrassaan loppuu, kun päällekarkaava vihollinen —

minulle tosin uusi, en näet ole toistaiseksi tietänyt luuvalosta

juuri mitään — äkkiä pakottaa jäämään päiväkaudeksi vuoteeseen. Se on

kuitenkin siirtynyt toiseen varpaaseeni erittäin lievässä muodossa,

joten toivon sen huomenna olevan ihan tiessään. Toivottavasti teistä on

pidetty huolta alakerrassa?»

»Erinomaisesti. Ja vaikka asia onkin ikävä ja mieltäni pahoittaa nähdä

teidät sairaana, pyydän olemaan toistaiseksi ollenkaan välittäjättä

siitä, että minä olen talossa.»

»Enhän minä. Mutta huomenna minä jo kapuan alas. Tyttäreni on

erinomainen tohtori. Pari annosta hänen leppoisia sekoituksiansa saa

minut hyvään kuntoon nopeammin kuin kaikki maailman rohdot. Mutta

puhutaanpa nyt kirkonkorjauksesta. Istukaa, olkaa hyvä. Meidän täällä,

nähkääs, ei käy kursaileminen, ja syynä on se, että luoksemme saapuu

harvoin sivistyneitä inhimillisiä olentoja: jos tuhlaamme aikaa

lähenemiseen, niin hän ehtii poistua, ennenkuin olemme saaneet nauttia

hänen varsinaisesta tuttavuudestansa. Kuten tulette näkemään, on

kirkkomme torni kerrassaan mahdoton korjattavaksi, mutta itse kirkko

vielä kelpaa. Näkisittepä muutamia muita tämän kreivikunnan kirkkoja:

lattiat lahonneet, seinät muratin peitossa.»

»Jopa jotakin!»

»Se ei vielä mitään. Kun eräässä naapuriseurakunnassa sattuu myrskyinen

ja sateinen sää jumalanpalveluksen ajaksi, niin sanankuulijat nostavat

sateenvarjonsa suojaten niillä itseänsä, kunnes katosta ei enää

vettä pisartele. Niin, jos viitsitte ojentaa minulle tuolla pöydällä

olevat paperit ja kirjeet, niin näytän teille, kuinka pitkälle olemme

ehtineet.»

Stephen asteli lattian poikki niitä hakemaan, ja kirkkoherra näytti

erikoisesti havaitsevan vieraansa hoikan vartalon.

»Minä otaksun, että olette täysin pätevä?» virkkoi hän. »Olen kyllä»,

vastasi nuori mies lievästi punastuen.

»Te olette luullakseni hyvin nuori — te ette näytä minusta

yhdeksäätoista vuotta vanhemmalta.»

»Minä täytän pian yksikolmatta.»

»Täsmälleen puoli minun ikääni, minä olen neljänkymmenen kahden.»

»Muuten», virkkoi mr Swancourt vähän edelleen keskusteltua, »te

sanoitte täydellisen nimenne olevan Stephen Fitzmaurice ja kerroitte

isoisänne alkujaan tulleen Caxburystä. Tässä jutellessamme on johtunut

mieleeni, että tiedän teistä jotakin. Te kuulutte tunnettuun vanhaan

kreivikunnan sukuun — ette varmaankaan ole tavallisia Smithejä.»

»Enpä usko, että meidän suonissamme on heidän vertansa.»

»Mitä puhuttekaan, epäilemättä on. Ojentakaahan minulle »Aatelittomat

suvut». Katsotaanpa. Tuossa Stephen Fitzmaurice Smith — hän on haudattu

P. Maarian kirkkoon, eikö totta? No niin, siitä perheestä polveutuivat

Leaseworthyn Smithit, ja erääseen sivuhaaraan kuului kenraali Sir

Stephen Fitzmaurice Smith Caxburystä —»

»Niinpä kyllä; minä olen nähnyt siellä hänen muistomerkkinsä», huudahti

Stephen. »Mutta hänen perheensä ja minun sukuni eivät ole missään

yhteydessä keskenään, ne eivät voi olla.»

»Teidän tietääksenne luultavasti ei. Mutta silmätkää tänne, hyvä

herra», virkkoi Swancourt kopahduttaen vakuudeksi nyrkillänsä

vuoteenlaitaan. »Tässä näette: Stephen Fitzmaurice Smith, Lontoossa

asuva, mutta kotoisin Caxburystä. Te ja sukulaisenne voitte nyt olla

kaikin ammatinharjoittajia — minä en ole utelias; minä en sellaisia

asioita kysele, se ei kuulu minun tapoihini — mutta päivänselvää on,

että tässä on sukujuurenne! Ja minä onnittelen teitä, mr Smith, sukunne

johdosta, sinistä verta, sir; se on totisesti haluttu väri tässä

maailmassa.»

»Toivoisinpa, että voisitte onnitella minua jonkin ilmeisemmän hyvän

ominaisuuden johdosta», virkkoi nuori mies yhtä alakuloisesti kuin

vaatimattomastikin.

»Mitä joutavia! Siihen on aikaa tuonnempana. Te olette nuori; koko

elämä on edessänne. Nähkääs nyt, kuinka kaukaa menneisyyden hämärästä

minun oma sukuni juontaa juurensa. Tässä», jatkoi hän kääntäen lehteä,

»on Geoffrey eräs esi-isäni, joka menetti parooninarvonsa, koska tahtoi

laskea leikkiä. Sellaisia me olemme, Jumala paratkoon! Mutta juttu on

liian pitkä tässä kerrottavaksi. Minä olen köyhä mies — köyhä gentleman

tosiaankin: ne, joiden ystävä tahtoisin olla, eivät halua olla minun

ystäviäni, ne, jotka mielivät ystäväkseni, eivät minua houkuttele.

Toisinaan syön päivällistä muutaman virkaveljeni seurassa ja juttelen

hieman heidän kanssaan, toisinaan vietän jonkin hetken tuttavani lordi

Luxellianin seurassa, mutta muuten olen ihan yksinäni — kerrassaan.»

»Onhan teillä opintonne, kirjanne ja — tyttärenne.»

»Onpa, on kyllä, enkä minä köyhyyttäni valitakaan. No niin, mr Smith,

älkäähän salliko minun pidättää teitä kauemmin sairaan huoneessa.

Niin, tuostapa muistuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin nuoremmalla

iälläni.» Kirkkoherra naurahteli itsekseen, ja Stephen silmäili häntä

kysyvästi. »Ei, ei, se on liian paha juttu — liian paha kerrottavaksi!»

jatkoi mr Swancourt äänin, jossa kuului tuiman hilpeyden pohjasävel.

»Menkäähän nyt alakertaan; tyttäreni täytyy teitä huvittaa parhaansa

mukaan tänä iltana. Kehoittakaa häntä laulamaan — hän soittaa ja laulaa

sangen sievästi. Hyvää yötä; minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut

teidät jo viisi kuusi vuotta. Minä soitan kelloa, jotta joku tulee

opastamaan teidät alas.»

»Älkää huoliko», virkkoi Stephen, »minä kyllä osaan oikeaan». Hän

laskeutui portaita alas ajatellen, kuinka ilahduttavan vapaata käytös

oli kaukaisemmissa kreivikunnissa lontoolaisten pidättyväisyyteen

verrattuna.

<tb>

»Minä unohdin teille sanoa, että isäni kuulee verrattain huonosti»,

virkkoi Elfride säikähtyneenä, kun Stephen oli astunut pieneen

seurusteluhuoneeseen.

»Älkää olko huolissanne, minä tiedän sen, ja me olemme hyvät ystävät»,

vastasi nuori liikemies innostuneesti. »Kuulkaahan, miss Swancourt,

ettekö laula minulle?»

Miss Swancourtista tuo pyyntö tuntui siltä, mikä se todellisuudessa

olikin, tavattoman suorasukaiselta, vaikka arvasi isänsä olleen sitä

osaltansa aiheuttamassa; hän näet tiesi isän useinkin muitta mutkitta

jättävän ikävät vieraat hänen huvitettaviksensa. Mutta kun mr Smith

samalla käyttäytyi niin avomielisesti, ettei moite tuntunut olevan

paikallansa, Elfride oli valmis suostumaan, joskaan ei erikoisen

mielellään. Etsittyään nuottisäiliöstä eräitä vanhoja laulelmia, joita

hänen äitinsä oli aikoinaan soittanut ja laulanut, Elfride istuutui

pianon ääreen ja aloitti sievällä kontra-altollansa: 'Oli tumma

talvi-ilta'.

»Miellyttääkö tuo vanha laulu teitä, mr Smith?» kysyi hän päästyään

loppuun.

»Miellyttää, miellyttää kovinkin», vastasi Stephen — ja hän

olisi vastannut samoin ja yhtä vilpittömästi, valitsipa Elfride

esitettäväkseen mitä tahansa piirilaulusta sielumessuun asti.

»Nyt saatte kuulla De Leyren pienen sävellyksen, jonka minulle antoi

eräs Endelstow’ssa asuva nuori ranskalainen neiti:

’Je l’ai planté, je i’ai vu naître,

Ce beau rosier où les oiseaux jne.,

ja sitten minä otan viimeiseksi oman mielilauluni, Shelleyn 'Kun

särkynyt on lamppu’, jonka äiti parkani sävelsi. Minä laulan kovin

mielelläni sellaiselle henkilölle, joka _todellakin_ viitsii minua

kuunnella.»

Jokainen nainen, joka vaikuttaa mieheen pysyväisesti, muistuu

tavallisesti hänen mieleensä jossakin erityisessä tilanteessa,

joka tuntuu olevan määrätty hänen erikoiseksi ilmenemismuodoksensa

miehen muistojen kirjassa. Samoinkuin suojeluspyhimyksellä on oma

asenteensa ja omat varusteensa keskiaikaisessa kuvitustaiteessa, samoin

voidaan sanoa rakastetun esiintyvän uskollisensa mielikuvituksessa

erikoisessa hahmossa, jota vailla se sinne harvoin ilmestyy muuten kuin

pakottamalla. Ei auta, vaikka hän on aikaisemmin nähty monissa muissa

tiloissa, joiden luulisi paljoa paremmin soveltuvan lemmen nuoreen

unelmaan.

Elfriden kuva valitsi sen muodon, missä se nähtiin näinä muutamina

tuokioina, hänen laulaessaan, siksi alinomaiseksi asenteeksi, jossa se

myöhemmin ilmeni Stephenille hänen nukkuessaan ja valvoessaan. Siinä

näkyy sivusta päin nuori nainen vaaleanharmaassa silkkipuvussa, jonka

reunuste on joutsenenuntuvaa ja joka jättää näkyviin osan rintaa;

tuo viileä väri muodostaa ihastuttavan vastakohdan hänen niskansa

ja kasvojensa lämpöiselle raikkaudelle. Takimmainen pianon kynttilä

on hänen päänsä tasalla ja muuttaa, itse puolittain näkymättömissä,

tilapäisesti kähertyneet hiukset himmeäksi valousvaksi, joka sädekehänä

ympäröi hänen päälakeansa. Hänen kätensä lepäävät koskettimilla,

ja avoimilta huulilta helisee, _diminuendo_, alakuloinen säkeistö

kysellen, miksi rakkaus, joka valittelee kaiken katoamista, valitsee

kaikkein hauraimman kehdoksensa, kodoksensa ja ruumispaariksensa. Hänen

päänsä taipuu hieman eteenpäin, ja katse on tarkasti suunnattu hänen

edessään olevan nuottilehden ylälaitaan. Sitten katse siirtyy nopeasti

Stephenin kasvoihin ja vielä nopeammin takaisin, kasvoista häipyy

alakuloisuus ja sen sijaan tulee eräänlainen vallaton veitikkamaisuuden

ilme, joka väikkyy niissä vähän aikaa kumminkaan kehittymättä selväksi

hymyksi tai veikistelyksi.

Stephen siirtyi äkkiä hänen oikealta puoleltansa vasemmalle, missä oli

riittävä sija pienelle sohvalle pianon ja huoneennurkan välillä. Hän

sijoittui siihen kulmaukseen ja silmäili kaihoisasti Elfriden kasvoja.

Hänen katseensa oli niin pitkä ja vakava, että neidon poskien puna yhä

tummeni, mitä kauemmaksi hän laulussaan ehti. Lopetettuaan ja oltuaan

viimeisen sanan jälkeen muutaman tuokion liikahtamatta hän uskalsi

jälleen katsahtaa vieraaseen. Nuoren miehen kasvoissa oli sanomattoman

surumielisyyden ilme.

»Te ette varmaankaan kuule usein laulettavan, mr Smith, kun huolitte

välittää minun esittämistäni?»

»Minä kenties välitin laulun välineestä, tarkoitan: teistä itsestänne»,

vastasi toinen leppoisasti.

»Mitä sanoittekaan, mr Smith!»

»Se on ihan totta, minä en kuule usein laulettavan. Luulenpa, että

erehdytte, kun ajattelette, kuka olen. Minä saavun vieraana yksinäiseen

olopiiriinne, ja te otaksutte minun tulevan hälisevästä elämästä ja

tietävän nykyisten hetkien viimeiset uutiset. Niin ei kumminkaan ole

laita. Minun elämäni on yhtä rauhallinen kuin teidän ja yksinäisempi,

yksinäinen kuin kuolema.»

»Kuolema, joka johtuu elämän kukkuraisuudesta? Mutta vakavasti puhuen:

minä näen varsin hyvin, että te olette ihan toisenlainen kuin miksi

teidät olin ennakolta ajatellut. Te ette ole kriitillinen, ette

kokenut ettekä — kovin pelottava. Siitä syystä minä lautankin teille

lauluja, joita en kunnollisesti osaa.» Älytessään että tuo tunnustus

oli hänen tarkoittamattansa omansa harmittamaan nuorta miestä, hän

lisäsi herttaisesti: »Minä tarkoitan, että te olette sitä parempi, ette

huonompi, kun olette nuori ja liikoja kokematon. Te varmaan ajattelette

minun elämäni täällä olevan kovin kesyä ja tympeätä.»

»Enpä suinkaan», vastasi toinen kiihkeästi. »Sen täytyy olla

ihastuttavan runollista ja säkenöivää ja raikasta ja —»

»Tepä sen sanotte, mr Smith! Kun minä saan toisenlaiset miehet

tunnustamaan totuuden, niin käy ilmi, että he ajattelevat ihan

päinvastoin: että minun elämäni yleensä täytyy olla kauhean

ikävystyttävää, ja hupaista ainoastaan poikkeuksellisesti niinä

harvoina päivinä, jotka he viettävät täällä.»

»Minä voisin elää täällä aina!» huudahti nuori mies, ja ääni ja kasvot

ilmaisivat sellaista vilpittömyyttä, että Elfride säpsähti havaitessaan

sointujensa sytyttäneen palamaan pienen Troian, Stephenin sydämen. Hän

virkkoi vilkkaasti:

»Mutta te ette voi elää täällä aina.»

»Enpä tietenkään.» Hän vetäytyi arkana kuoreensa.

Elfriden tunteet syttyivät yhtä herkästi kuin hänen vieraanansa olevan

nuorukaisen, mutta vähäisin naisten vähemmistä puutoksista — ihailun

kaipuu — sai nuoren miehen syttyväisyyden näyttämään Elfriden mielestä

kiitettävältä siveän vaatimattomuuden leimatessa hänen oman, ihan

samanlaisen taipumuksensa luvattomaksi.