Olia, Elisabetin nuorin sisar, oli jäänyt bolshevikki-vallankumouksen
puhjetessa Venäjälle. Aavistaen, että se merkitsi heidän lopullista
eroansa, hän oli lukemattomia kertoja pyytänyt Elisabetia kirjoittamaan
hänelle jotakin itsestään ja lapsistaan näinä levottomina aikoina.
Lukemattomia kertoja oli Elisabet omastakin aloitteestaan päättänyt sen
tehdä, mutta kirjoitettavaa oli kerääntynyt niin paljon, ettei hän
ymmärtänyt, mistä päästä aloittaa. Ja lyhyissä kirjelapuissa hän aina
vain lupaili kohta lähettävänsä "pitkän kirjeen".
Kun Olia puolestaan jokaisessa kirjeessään tiedusteli, milloin se
luvattu pitkä kirje vihdoin tulee, ja kun Elisabetin omantunnon vaiva
oli tämän laiminlyönnin vuoksi kasvanut suorastaan kivimuurin
korkuiseksi, päätti hän viimeinkin ryhtyä kirjoittamaan ja meni sitä
varten, yön tultua, huoneeseensa, koettaen olla vähimmälläkään
risahduksella herättämättä viereisessä huoneessa nukkuvaa Kasperia,
joka iltayöstä herättyään ei tavallisesti voinut enää saada unta
silmiinsä.
Ennen kirjoittamista oli Elisabetin kuitenkin toimitettava päivän
menolaskut ja liitettävä ne viikon summiin, mikä vaati pieneen
nappulataulukkoon turvautumista. Tuokin toimi oli suoritettava
äärimmäisen hiljaa, sillä Kasper oli, kaikista vastaväitteistään
huolimatta, joskus herännyt vain nappulainkin kalinaan.
Elisabetin tarkoituksena oli kirjoittaa Olialle kerrankin _kaikesta_,
sekä niistä merkillisistä ajoista, jotka nyt olivat Suomessa vallalla,
että myöskin kaikista lapsistaan, heidän toimistaan, vaimoistaan,
lastenlapsista ja vielä näidenkin lapsista, joita jo oli useita.
Semmoiseen kirjeeseen oli varmasti menevä koko yö, sen hän tiesi ja
siis varustausi valvomaan. Mutta kun hän aamupuoleen mennessä,
kirjoitettuaan vasta Kasperista ja Arvidista, huomasi kirjoittaneensa
jo viisi arkkia ja vielä oli muista paljon kirjoitettavaa, päätti hän
jättää muiden lasten kuvaamisen johonkin toiseen kertaan ja lähettää
tämän alun erikseen.
Kasperin terveyden hän oli kertonut huonontuneen vaimon kuoleman ja
perheen Helsinkiin muuton jälkeen. Ajoittain Kasperin hermot olivat
niin huonossa tilassa, ettei kouluopetuksesta tahtonut tulla mitään ja
hänen edessään ei ollut muuta kuin toimialansa jättäminen.
Näistä perheonnettomuuksista ja muista vastoinkäymisistä huolimatta
Kasper vain yhä enemmän syventyi uskonnollisten pulmakysymysten
ratkaisemiseen, olipa Pietarissakin oleskellessaan tutkinut venäläisiä
lahkolaisliikkeitä, jotka olivat hänestä näyttäneet tarjoavan jotakin
uutta entisten jo tutkittujen lisäksi. Mutta nytkin oli tullut vain
pettymyksiä pettymysten jälkeen: hän oli kyllä tavannut näiden
uskovaisten keskuudessa joitakuita, joiden mielialan iloisuus ei
riippunut suorastaan vain laulelemisesta ja kiihkorukousten
kuuntelemisista uskonveljien seuroissa, vaan jotka todella saattoivat
näyttää onnellisilta jopa keskellä vastoinkäymisiäkin. Mutta heissä oli
toinen vika, joka oli Kasperista ehkä kaikkein sietämättömin: he eivät
olleet välittömästi riippuvaisia Jumalasta, vaan pikemminkin siitä
uskonnollisesta seurakunnasta, johon kukin kuului. He eivät osanneet
määrätä omaa menettelyään ajattelematta ensin, miten heidän johtajansa
olisi samanlaisessa tilanteessa menetellyt. Siitä taas syntyi tuo
Kasperille niin vastenmielinen uskonnollisten tapojen kaavamaisuus,
joka ei koskenut ainoastaan heidän ajatuksiansa, vaan ylettyi sanojen,
jopa liikkeidenkin matkintaan. Johtajista itsestään Kasper oli sentään
vieläkin enemmän harmissaan, sillä nämä ne vasta olivatkin oikein
ihmisistä riippuvaisia, nimittäin vuorostaan omasta seurakunnastaan. He
olivat uskontapoihin kiteytyneitä ja niiden pysähdyttämiä ihmisiä,
joilla uskonelämä oli enintään vain jotakin entisyyden muistoa. Nyt he
tuskin uskalsivat edes antautua Kasperin kanssa vapaaseen keskusteluun
henkisistä asioista, sillä he pelkäsivät oman ajatustapansa
kehittymistä, mielipiteittensä mahdollista muuttumista, mikä olisi
tehnyt heidät seurakunnalleen kelpaamattomiksi. Heidän näennäisesti
palavimmissakin julkisissa rukouksissaan tuntui jokin luotaantyöntävä
tottuneisuus, pysähtyneisyys, joka herkemmälle kuulijalle teki
mahdottomaksi ottaa asiaa täydestä.
Kasperin mielestä — kirjoitti Elisabet edelleen — on pääasiana
kaikessa uskonnollisuudessa, että ihminen on _välittömässä_ suhteessa
Jumalaan. Semmoisen ihmisen tunnusmerkki on alituinen kehittyminen. Ja
jos vähäpätöisempien seurakuntalaisten keskuudessa olikin ollut
joitakin olioita, jotka hänestä olivat näyttäneet kehityskykyisiltä,
niin johtavissa ei ainoatakaan. Ja väitellessään minua vastaan maailman
edistymisen mahdollisuuksista hän sanoo: kuinka maailma voisi koskaan
tulla yhden ja saman totuudenhengen uskoon, kun kaikki uskovat
välittäjiin eikä omaantuntoonsa!
Tämä on kyllä totta. Pimeältähän näyttää, jos ajattelee kaikkea
vain logiikan kannalta, niinkuin Kasper. Hän onkin tullut yhä
pessimistisemmäksi. Itseäni melkein hävettää, että olen hänen
vieressään niin onnellisena. En ymmärrä millä häntä auttaa. Jos yöllä
munasta kuoriutuneelle kotkanpoikaselle selittäisi, että pimeälle
taivaalle kohta kohoaa suuri häikäisevä pallo, joka valaisee maailman,
ei hän sitä uskoisi. Kuinka ikävää, että omaa uskoansa ei voi siirtää
toisen sieluun! Mutta tottapa hänelle vihdoin jokin asia vielä selviää,
joka antaa hänelle rauhan. Sitä hän itsekin toivoo.
Kaikki olisi hyvin, ellei hän niin rasittuisi noissa ihmisten uskon
kaivelemisissa. Hänen hermonsa ovat käyneet niin huonoiksi, että
koulutoimen jättäminen näyttää käyvän välttämättömäksi. Pitkä lepo ei
ole mitään auttanut ja loman jälkeen hän aikoo ottaa eron. Toimeentulon
kysymys häntä tietysti kovin huolestuttaa ja lisää hänen synkkien
hetkiensä lukua. Mutta vaikka hän itse toivoo vielä niin parantuvansa,
että voi ryhtyä johonkin työhön, en minä sitä oikein usko. Kaikki
ansiotyö on hänelle vähitellen käynyt mahdottomaksi, vaikka hän itse ei
sitä usko. Sydämensä syvimmässä hän, ehkä tietämättään, halveksii
kaikkea ansaitsemista ansaitsemisen vuoksi, työtä, jonka yleistä
tarpeellisuutta hän ei näe. Ruumiillista työtä taas ei hänen
fysiikkansa enää kestä. Sen puutteessa hän usein istuskelee
muovailemassa kävelykeppejä kokoilemistaan kuivuneista katajanrungoista
ja myöskin laatii mitä kauneimpia paperiveitsiä maatuneista ja
kovettuneista puunkappaleista. Noita esineitä hän sitten lahjoittelee
tutuilleen. Nämä tämmöiset veistelemiset eivät paha kyllä estä häntä
ajattelemasta ja tutkimasta niitä henkisiä kysymyksiä, jotka ovat yhä
vain hänen sydämellään. Hän ei ollenkaan huomaa, että tuo alituinen
mietiskeleminen ja ajatusten muistiinkirjoittaminen on mitä ankarinta
sielullista työtä, olipa se sitten välttämätöntä vain hänen itsensä
vuoksi tai ehkä jossakin tulevaisuudessa myös maailmalle. Tuon
tuostakin hänet valtaa epätoivoinen synkkämielisyys, ja kun kysyy sen
syytä, hän vastaa: ah, mamma, sinä aina unohdat, minähän en _tee_
mitään enkä _voi_ tehdä, no? Ja kun minä siihen sanon, ainahan me
jollakin lailla asioista suoriudumme, niin hän hermostuu sen johdosta,
että minä muka otan asiat niin keveältä kannalta. Keveältä! Jospa
tietäisit, kuinka raskaana hänen kohtalonsa painaa minua!
Miksi onkaan niin, että moniin vieraisiin voi vaikuttaa,
tietämättänsäkin, mutta omaiseensa ei voi?
Ah, kunpa hän vihdoinkin löytäisi ihmisen, jonka iloon ja onneen hän
uskoisi. Silloin hän varmaan omaksuisi tämän ihmisen uskon. Kaikki
olisi silloin hyvin. Ja minä olisin maailman onnellisin ihminen.
Olen puhunut vain Kasperista erikseen, koska me elämme ja asumme
yhdessä. Mutta minun täytyy kertoa muistakin.
Nyt on Arvidkin ollut täällä jo toista kuukautta.
Et voi aavistaakaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut! Mutta minun
täytyy ensin puhua sinulle vähän "strategiaa", että ymmärtäisit
tilanteemme.
Puolustukseksi Saksaa vastaan on Suomi ollut tulvillaan venäläistä
sotaväkeä (meillä ei ole enää omaa sotaväkeä), ja nämä ovat kaivelleet
maan täyteen juoksuhautoja välittämättä puutarhoista, istutuksista tai
edes rakennuksistakaan, joita he ovat repineet alas tai omavaltaisesti
käyttäneet asunnoikseen. He ampuvat kenen tahansa tai vievät Venäjälle
vankiloihinsa, eikä vallattomuuksilla ole mitään rajoja. Se on aivan
kuin uutta Suomen valloitusta, eikä täällä ole vielä milloinkaan ollut
niin kauheata venäläisvihaa kuin mikä nyt vallitsee. Mutta ei siinä
läheskään kaikki paha.
Kaivaus- ja patteritöihinsä he ovat käyttäneet suuret määrät
suomalaista työväestöä, joka on niihin mennyt osaksi pakosta
ja osaksi myös hyvien päiväpalkkojen houkuttelemina. Mutta nyt on
täällä Suomessakin olevan venäläisen sotaväen miehistö läpeensä
vallankumouksellista, ja kiihotus on vaikuttanut suomalaiseen
patteritöissä olevaan työväestöön ja sitä tietä levinnyt kaikkialle.
Suomalaiset ovat imeneet itseensä valmiita kumouksellisia teorioja
venäläisiltä, jotka ovat niitä pohtineet jo Nikolai I:n ajoista asti
(ja mekin olimme silloin vallankumouksen puolella, niinkuin kaikki
oikeat sivistyneet, vaikka sinä et taida niitä aikoja muistaa).
Suomalaisen alaluokan pitäisi muka tehdä vallankumous omaa
yläluokkaansa vastaan ja venäläisten omaansa. Sytykerisuja on nyt
täälläkin heitelty joka paikkaan ja valkea tutisee kaikkialla, vaikkei
olekaan vielä ilmiliekkiin leimahtanut. Kovin kuivia risuja, eikä taida
auttaa enää mikään. Juuri toivottiin sodan ehkä loppuvan, niin uusi
väkivalta jo alkaa.
On kuitenkin optimisteja, jotka eivät näe mitään, vaikka meidänkin
työväkemme on jo perustanut "punaisen kaartin" uudelleen, niinkuin
ennen sen Kockin aikoina. Ihmiset ovat kuin päästään sekaisin, tämä
kaikki on tullut heille niin odottamatta. Kaikki ovat kaduilla tai
seisoskelevat toreilla ja keskustelevat. Mitään oman maan hallitusta ei
oikeastaan ole olemassa, vaan kaikkialla on vain venäläisiä
vallankumouksellisia, joita taitaa johtaa se teidän Kerenskinne.
Kaupungissa on poliisikunta jonkinlaisessa lakossa ja järjestystä
hoitavat työväen valitsemat miehet, joita sanotaan "miliisiksi".
Arvid tuli maalta ja hän on vain lisännyt yleistä sekaannusta, vaikka
hänen tarkoituksensa oli toinen. Ensin hän rupesi muutamien teosofien
kanssa keräämään avustuksia kaupungin köyhille, mutta ajattele, mitä
hän sitten teki! Hän meni siihen suureen kirkkoon, joka on
senaatintorin luona ja jossa on vielä kiviportaat, sinä tiedät, ja
alkoi siellä puhua omin luvin, saarnan loputtua ja papin kiellosta
huolimatta. Seuraavina sunnuntaina hän samalla tavalla piti puheita
vielä muissa kaupungin kirkoissa ja herätti vastaansa aivan hirvittävän
paheksumisen, ei tosin työväen joukossa, vaan sitä enemmän
sivistyneiden. Erittäinkin tuomitsivat häntä kaupungin päälehdet, sekä
suomalaiset että ruotsalaiset, ja eräässä lehdessä lausuttiin
julkisesti ihmettely, etteivät omaiset ole ottaneet häntä hoitoonsa.
Sillä monet pitivät häntä mielisairaana.
Kasper, joka seurasi häntä kaikkialla, sanoi, ettei hänen puheissaan
ole mitään järjetöntä, ja näytti hyväksyvän hänen menettelynsä. Ja
kuinka voisin minäkään pitää häntä mielisairaana, kun kaikki, mitä hän
puhuu, on juuri minunkin syvintä uskoani?
Mutta miksi _kirkossa_? — sanovat ihmiset, nekin, jotka muuten
hyväksyvät hänen ajatuksiansa. Ja samaa olen minäkin häneltä kysynyt.
Hän vastasi minun omilla sanoillani, joita usein olin käyttänyt heidän
vielä lapsina ollessaan, "ettei mikään uskonto voi olla totuutta
ylempänä". Hän sanoo, ettei totuudensanoilla voi kirkkoa eikä siellä
kävijöitä loukata, vaan päinvastoin on kaikkein tärkeintä saada ihmiset
ymmärtämään, että totuuden sanominen pyhittää kirkon eikä päinvastoin.
Minä voin hyvin ymmärtää hänen ajatuksensa ja myönnän senkin oikeaksi,
että maailman eri kansat eivät voi milloinkaan yhtyä toisiinsa, ennen
kuin he tunnustavat yhden ja saman Jumalan, mutta sen he voivat tehdä
vain, jos luopuvat lahkolaisuudestaan ja dogmeistaan ja tunnustavat
ainoaksi jumalaksi yksinkertaisen totuudenhengen eli omantunnon, joka
käskee rakkauteen ja kieltää väkivallan ja on yhteinen maailman
kaikille ihmisille. Minun täytyy päinvastoin olla onnellinen, että
minun oma sisin uskoni on hänen välityksellään tullut näin sanoihin
puetuksi, ja ehkä myös siitä, että se on tapahtunut kirkossa, jota
monet ihmiset pitävät kaikkein pyhimpänä paikkana.
Eräänä päivänä auto pysähtyi portaamme eteen ja siitä nousi ylös meille
kaksi herraa kysyen Arvidia, joka silloin asui luonani. Toinen noista
herroista oli poliisimestari ja toinen miliisin päällikkö. He olivat
kaikessa sovussa yhdessä tulleet vangitsemaan häntä. Minä sanon sinulle
Olia, olen pian 80-vuotias, mutta en ole koskaan eläessäni kauhistunut
niinkuin nyt sitä ajatusta, että Arvid vietäisiin vankeuteen. Tiedänhän
minä että pitäisi olla peloton ja suostua totuuden puolesta uhrauksiin,
mutta minä nähtävästi en ole luotu semmoiseen. Vangit syövät siellä
hapanta ruisleipää, suolakalaa ja kaljaa, viikon kuluttua hän olisi
vatsakuumeessa, siitä olen varma, hän menehtyisi tai vielä rupeaisi
nälkälakkoon! Ei, Olia! Joku _isä_ voi rakkaudesta maailmaan antaa
ainoan poikansa ihmisten raadeltavaksi ja ristiinnaulittavaksi, mutta
_äiti_ ei voi sitä milloinkaan tehdä.
Luultavasti Arvid huomasi minun tuskani ja epätoivoni, koska hän pyysi
nuo herrat eri huoneeseen, jossa he sitten kolmisin jotakin
keskustelivat. Sen verran saatoin kuulla, että he vaativat häneltä
lupausta olla enää jatkamatta kirkkopuheitaan. Joka tapauksessa olivat
ajat niin levottomat, ettei vangitsemisesta tullut sillä kertaa mitään.
Tähän keskeytyi Elisabetin kirje. Sen muodostivat toistaiseksi monet
kynällä kirjoitetut konseptilaput, jotka oli kaiketi aikomus kirjoittaa
puhtaaksi.
Oli jo aamu ja maaliskuun kevätaurinko nousemassa.