(Koottu seuraavien öiden konseptilapuista.)
Eräänä päivänä, pari viikkoa edellisten tapausten jälkeen, istuin
huoneessani, josta ei näe kadulle, ja ihmettelin, miksi ei kuulunut
mitään autojen törähdyksiä eikä tavallista kuormien räminää. Kun sitten
alkoi kuulua lähestyviä hurraa-huutoja ja ihmisäänten sorinaa, menin
kadunpuoleiseen huoneeseen, etkä voi uskoa, mitä sain nähdä.
Sinä muistat, että meidän ikkunastamme näkyy koko tuo leveä
Siltasaarenkatu kolmannesta kerroksesta. Ihmiset alhaalla kadulla
hurrasivat ja huiskuttivat nenäliinojaan ja katselivat kaikki työväen
talolle päin odotellen kulkuetta. Vastapäisten kivimuurien ikkunoista
huiskuteltiin myös ja katukäytävät olivat täynnä kirjavaa yleisöä,
enimmäkseen työväkeä, joista monet juoksivat kulkuetta kohden siihen
yhtyäkseen. Muutkin tulivat nyt katsomaan ikkunasta tätä jännittävää
näkyä.
Pian saimmekin nähdä ihmeellisen joukkueen lähenevän työväentalolta
päin, ja sen tullessa leveä katu täyttyi meluavista saattajista,
naisista, jotka kasvot hehkuvina ja toinen toistaan äänekkäämmin
hurraten koettivat osoittaa, että kyllä hekin, ja pojat, jotka punaisia
lippuja huiskuttaen riemukkaina ja hurjina juoksentelivat sinne tänne,
kun kerrankin tapahtui jotakin vapaata ja oikein heidän mieleistään.
Kulkueen saapuessa ikkunamme kohdalle saimme nähdä, että siinä
esitettiin "veljeilyä", samanlaista kuin olet varmaan kuullut
tapahtuneen sodankin aikana, jolloin vihollismieliset miehistöt
kummaltakin puolen nousivat juoksuhaudoistaan ja veljistyen tapasivat
toisensa tantereella. (Jotkut täällä sanovat, että sodan lopettaminen
käy välttämättömäksi tämäntapaisten oireiden vuoksi.) Tämä veljeily oli
nyt kadullamme järjestynyt niin, että venäläiset sotamiehet sekaisin
suomalaisten työläisten kanssa seurasivat toisiaan pitkässä
työväentalolta keskikaupungille liikkuvassa rivissä. Hurraa-huutojen
kaikuessa he etenivät pidellen toisiaan kädestä ja tanssahdellen.
Kutkutti vähän nauruhermoja, kun vertasi, miten kevyesti venäläiset
hyppelivät ja miten jurosti, katse maahan kiintyneenä, ikäänkuin
vähän häveten tanssin julkisuutta, suomalaiset ottivat kömpelöitä
polkka-askeliaan. Mutta nauraa ei voinut, kun näki, kuinka totisesti ja
hartaasti tämä toimitus suoritettiin suomalaisten puolelta ja kuinka
hurjassa ilossa venäläiset tanssivat, ikäänkuin koettaen pitää
tanssiopetusta uusille veljilleen.
Emmekö olisi ennen muinoin sinun kanssasi, Olia, iloinneet, jos
olisimme odottamatta saaneet nähdä venäläisten ja suomalaisten
viettävän keskenään jotakin sovintojuhlaa? Olisiko meille voinut mitään
sen iloisempaa tapahtua? Aleksander sanoi aina, että suomalaiset ja
venäläiset ovat muinaisista ajoista asti aina taistelleet ja sotineet
keskenään ja että siksi ei ole ihme, että keskinäinen viha on heissä
ihan kuin jotakin synnynnäistä, joka ei koskaan lähde pois. Kuinka minä
olenkaan tätä asiaa itsekseni surrut koko elämäni ajan, kenenkään sitä
aavistamatta! Ajatus, että tuo vihan suhde on ja tulee olemaan jotakin
auttamattomasti pysyvää ja parantumatonta, on — sanon sen sinulle —
suorastaan raadellut minua, vaikka en ole edes lapsillenikaan sitä
milloinkaan ilmaissut, ja he luulevat, että olen kokonaan unohtanut
Venäjän. Ja nytkö olisi sovinto ollut tehty?
Voi, Olia, — mitalilla on nurja puolensa. Tämä tanssi on
vallankumousta, jonka pohja on verta ja väkivaltaa. Kaduilla on
läjittäin sotamiesten olkalappuja, joita he ovat repineet puvuistaan ja
viskelleet luotaan vallankumouksen merkiksi. Matruusit ovat ampuneet
sadoittain upseerejaan ja heittäneet heidän ruumiinsa mereen, ja
maaväki sekä Viaporissa että täällä kaupungissa on heitä ampunut
kaduilla ja heidän kodeissaan. Patologiselle laitokselle heitä oli
koottu muutamia kymmeniä ja siellä he ovat, jäätyneinä kaameihin
asentoihin, omaisten nähtävinä. Eräs upseerinrouva, tullessaan
laitoksesta, jossa oli tuntenut miehensä, ampui revolverilla maahan
ovella seisoneen vahtisotilaan, tietysti kostaakseen. Viha muuttuu
hyveeksi ja kosto ansioksi.
Mutta mitä puhunkaan sinulle, joka tietysti olet Pietarissa sinäkin
nähnyt, mitä vallankumous merkitsee! Historiaa lukiessa voi
vallankumousta ihailla, mutta omin silmin nähdessä voiko olla mitään
kaameampaa! Sanotaan, että Robespierren aikana Ranskassa mestattiin 400
tuhatta porvaria, ja onko mahdollista, että me vain kevyesti käännämme
sivua saadaksemme pian tietää, mitä kaikkea sitten vielä tapahtui? Ja
onko mahdollista, että ihmiset kerran yhtä kevyesti kääntelevät sivuja,
kun lukevat historian lehdiltä tästä meidän maailmansodastamme?
Kauheata! Mitä sotia, mitä kärsimyksiä pitääkään ihmisten vielä
läpikäydä, ennen kuin he kääntyvät pois väkivallanteoista? Tai kuinka
monta poikaa jumalan täytyykään vielä luovuttaa ristiinnaulittavaksi,
ennen kuin ihmiset uskovat jumalan olevan rakkauden?
Mitään kirjettä en ole voinut sinulle vielä lähettää, koska postinkulku
on ollut niin epäsäännöllistä ja epäluotettavaa. Ja nyt alkaa olla jo
vuosi sen kirjoittamisesta. Se, mitä minulla on vielä lisättävänä
edelliseen, on kuitenkin sitä laatua, että sen saattaminen sinun
luettavaksesi taitaa tulla vielä vaikeammaksi, mitä enemmän aikaa
kuluu, sillä koko junankulku on pysähdyksissä ja suhteet Pietariin ovat
katkenneet. Kirjoitan vain siltä varalta, että ajat joskus muuttuisivat
ja ihmiset saisivat jälleen oikeuden, vaikkakin eri maissa ollen,
vaihtaa kirjeellisesti ajatuksiaan ja tunteitaan omaistensa kanssa.
Meillä on tämän viimeisen puolen vuoden aikana ollut kauhea
kansalaissota, voisi melkein sanoa sota ylä- ja alaluokan välillä.
Semmoinen sota on paljon kauheampi kuin oikean sodan voi ajatella
olevan. Ei mitään armoa kummaltakaan puolen, vaan niinkuin
pedot toisiansa vastaan! En ymmärrä, voinko sinulle oikein
selittääkään, kuinka se kaikki alkoi. Työväki vain tuli yhä enemmän
vallankumoukselliseksi venäläisen vaikutuksen voimasta, ja kun se
vihdoin yhtyi bolshevikkien vallankumoukseen, jotka tahtoivat panna
toimeen kommunismin koko maailmassa, niin meidän yläluokkamme asettui
semmoista aietta vastaan, ja niin tämä julma sota syttyi. Tietysti
yläluokka voitti, sillä venäläiset vetivät joukkonsa pois maasta,
suomalaiset punaiset jäivät yksin, ja valkoiset kutsuivat avukseen
vielä saksalaisetkin.
Mutta kyllä täytyy sanoa, että rinnasta pääsi syvä helpotuksen
huoahdus, kun Helsinki vihdoin joutui vapaaksi punaisten vallasta.
Sillä kyllä he olivat täällä julmaa isännyyttä ja terroria
ylläpitäneet. Se on jotakin aivan uskomatonta. Voit aavistaa, kuinka
pahaa tämän sodan näkeminen teki Kasper-raukan hermoille. Kanuunain
paukkuessa ja kuularuiskujen rätistessä hän meni ulos Tähtitorninmäen
kaduille ja sieltä hän oli nähnyt, miten saksalaiset pommittivat
kaupunkia mereltä käsin. Myös rantatorin varrella olevia kivimuureja he
pommittivat, — sitäkin, jota sanottiin ennen seurahuoneeksi ja jossa
sinäkin olit kanssamme kerran helppotajuisessa konsertissa kodikkaasti
teetä juomassa, muistatko? Kajanus johti. Tähän rakennukseen nyt sattui
pommi pommin perästä tehden suuria jälkiä. Sillä siihen rakennukseen
olivat viimeiset punaiset piiloutuneet ja aikoivat puolustautua.
Tietämättä saksalaisten tulosta he olivat odottaneet hyökkäystä vain
toiselta, maan puolelta kaupunkia ja luulleet olevansa turvassa
merenrannalla. Nyt, pyrkiessään pommitusta pakoon, heitä kaatui
joukoittain seurahuoneen portaiden eteen, ja Kasper sanoo useiden,
jotka eivät olleet saaneet kuolettavia haavoja, vielä maassakin
kiemurrelleen.
Katkeruus ja viha punaisia vastaan on täällä noussut ylimmilleen, ja
rankaisuretkikuntia pannaan toimeen maaseuduille. Onneksi on useita
lakimiehiä, jotka vastustivat kuolemanrangaistusta, muuten ei tiedä
kuinka meidän työväen olisi käynyt. Nuoret neitosetkin, joiden
viattomasti kelluvat suortuvat eivät ole suinkaan tarkoitetut
raivotar-kasvoja ympäröimään, sanoivat vihasta hehkuen ja pikku
hampaitaan kiristellen: ne olisi pitänyt tappaa jok'ikinen!
Oikeastaanhan täytyy ymmärtää tätä vihaa ja leppymättömyyttä,
erittäinkin kun ajattelee niitä lukemattomia ihmisiä, joiden poikia,
veljiä, isiä on murhattu. Kostontunne on siinä tapauksessa hyvin
ymmärrettävä ja niin tekisikin mieli pitää ammuttavana tai hirtettävänä
roistona sellaista ihmistä, joka on murhannut minulle rakkaan olennon.
Muut tuntevat kostontunnetta ystäviensä puolesta ja kaikki
samanpuoluelaiset sanovat tuota tunnetta oikeudentunnoksi, ja näin
kosto muuttuu kummallakin puolella oikeudeksi. Se on kauheata, ja
milloin tästä sekaannuksesta voikaan tulla loppua! Ihmisten pitäisi
joka aamu herätä semmoiseen rukoukseen, että he saisivat voimaa
ollakseen pitämättä kostontunnetta oikeudentuntona. Ellei siihen
suuntaan kehitytä, on yhtä hyvä, vaikka maailma kokonaan lakkaisi
olemasta.
Sanot kai, että minun on hyvä puhua, kun ketään omaisistani ei ole
murhattu. Olet vain puolittain oikeassa. Ei ole tosin ketään
omaisistani murhattu. Mutta voi olla vieraitakin ihmisiä, jotka ovat
yhtä rakkaita kuin omaiset ja joiden katoamisesta sydän on suruun
pakahtumaisillaan. Sinähän tietysti hyvin muistat Vieremän ajoilta nuo
kaksi Isohiiden veljestä, Akselin ja Eelon, joiden joku meistä, ehkä
sinä itse, sanoi olevan enemmän tolstoilaisia kuin Tolstoi olikaan,
sillä Tolstoi vain kirjoitti uskonsa paperille, mutta nämä elivät
sitä teoissaan, ruumiillisesti palvellen kaikkein köyhimpiä,
toimeentulostaan ja huomisesta huolehtimatta. Sinä sanoit itse, että
semmoiset ihmiset ovat elämän suola, ja se onkin mitä parhain vertaus.
Kuinka monta kertaa olenkaan sittemmin tuntenut lohdutusta ja saanut
elämänhalua vain siitä ajatuksestakin, että semmoisia ihmisiä elää
meidän keskuudessamme, ja siitä elävöittävästä odotuksesta, että mitä
he saavatkaan aikaan kansan seassa liikkuessaan! — Mutta ajattele,
Olia, ajattele kauheutta, heidät ammuttiin.
Perääntyessään Viipuriin päin punaiset alkoivat joutua hyvin ahtaalle
joka puolelta uhkaavien vihollisjoukkojen ahdistamina. He siis
kutsuivat aseisiin poikkeuksetta joka miehen kaikista kylistä, joiden
läpi perääntyivät, ja haeskelivat vielä metsistäkin piileskelijöitä,
jotka eivät olleet kutsuntaa totelleet, pakottaakseen heidät
taistelemaan valkoisia vastaan. Mutta Isohiiden veljekset eivät olleet
paenneet, vaan heidät tavattiin kotoaan. Ja he sanoivat niille kahdelle
nuorukaiselle, jotka tulivat heitä hakemaan: emme voi mennä tappamaan
lähimmäisiämme. Silloin nuorukaiset kysyivät Akseli Isohiideltä:
— Oletteko siis valkoisten miehiä? — Johon Isohiisi vastasi:
— Emme ole teidän emmekä valkoistenkaan miehiä, ja jos valkoiset
käskisivät ampumaan teitä, emme heitäkään tottelisi, niinkuin emme aio
totella teitä.
Silloin nuorukaiset menivät pois kysymään esimiehiltänsä, mitä
semmoisille miehille olisi tehtävä. Ja sieltä tuli vastaus, joka
kuultiin puhelimessa: kyllähän te tiedätte, mitä on käsketty tehdä.
Nyt tulivat nuorukaiset uudelleen siihen pieneen mökkiin, jossa
Isohiiden veljekset asuivat, ja heillä oli kiväärit mukanaan. He
vaativat veljeksiä tulemaan punaisten esikuntaan, joka oli kaukana
toisessa kylässä. Isohiisi sanoi panevansa pyhäpuvun ylleen, koska niin
tärkeään paikkaan oli lähdettävä, ja pyysi naisväen laittamaan sillä
aikaa hakijoille kahvit. Juotuaan kahvit ja ystävällisesti puheltuaan
keskenään nuo neljä miestä lähtivät matkaan. Akseli nousi toisen
kiväärimiehen kanssa etumaisille rattaille ja Eelo ajoi toisen kanssa
perässä tulevilla. Mutta ennen kuin he ehtivät esikuntaan, tuli vastaan
korkea mäki, ja miehet käskivät heidän nousta rattailta ja mennä edeltä
ylämäkeen ja seisahtua puolivälissä. He tekivät niinkuin oli käsketty.
Ja kun he mäen puoliväliin tultuaan seisahtuivat ja katsoivat
taaksensa, niin nuorukaiset ampuivat heidät ja raahasivat heidän
ruumiinsa metsään, piilottaen Akselin kaatuneen, oksien varassa
makaavan puun alle ja Eelon vähän syrjemmäs siitä sammalien alle, joita
he repivät maakiven päältä. Tämä kaikki on saatu selville nuorukaisten
kuulusteluista ja tutkintopöytäkirjoista ja osaksi myös erään nuoren
naisen kertomuksista, joka rakasti Isohiittä ja sai ottaa haltuunsa
veljesten ruumiit, jotka hän hautasi heidän mökkinsä läheisyyteen.
Mitä sanot tähän, rakas Olia? Jos olet näin suuren menetyksen johdosta
täynnä katkeruutta ja vihaa murhaajia kohtaan, niin pidäty semmoisista
tunteista, ennen kuin luet kertomuksen loppuun. Sama nuori, rohkea
nainen, jolle Akseli oli rakentanut olkikattoisen mökin kivikkomäen
harjalle ja joka oli tuonut veljesten ruumiit metsästä ja ne haudannut,
ei puolestaan katsonut, että kaikki oli menetetty, kun veljekset oli
ammuttu, vaan sodan päätyttyä ja murhaajien tultua vangituiksi päätti
antaa maailmalle tiedoksi sen, minkä hän yksin tiesi, että nimittäin
Akseli ennen viimeiselle matkalle lähtöään oli jo edeltäpäin antanut
anteeksi noille nuorukaisille, mitä ikinä tulisikin tapahtumaan. Ja
tämä Akselin uskottu, tietäen hänen viimeisen tahtonsa, kiiruhti nyt
Lahden kaupunkiin, jonka lähistössä oli suuri leiri punaisten vankien
säilyttämistä varten. Pääsy leiriin oli syrjäisille melkein mahdoton,
mutta kaikista vartijoista ja pistimistä huolimatta hänen onnistui
kenenkään estämättä livahtaa ensimmäisestä aukosta sisälle. Itsekin
ihmetellen, mikä näkymätön käsi hänen askeleitaan johti, ja mitään
pelkäämättä hän pääsi leirin keskustaan asti ja tunkeutui
kansliahuoneeseen, joka oli täynnä vartijoita ja sotaherroja ja jonka
hän otaksui sotaoikeuden istuntohuoneeksi. Herrat ottivat hänet
puheilleen, mutta hämmästyivät suuresti kuullessaan, mitä hänellä oli
sanomista. Hän näet anoi armoa noille kahdelle murhaajalle ja sanoi
tekevänsä sen murhatun nimessä, joka uskonsa mukaisesti oli aina
kaikille antanut anteeksi ja oli tässäkin tapauksessa varmasti niin
tehnyt. Tietysti tuomarit vain uteliaisuudesta ja omaksi hauskuudekseen
kuuntelivat tämmöisiä outoja puheita, sillä vaikka Kristuksen oppia on
saarnattu jo lähes kaksituhatta vuotta, on tuo anteeksiantamuksen oppi
ihmisille yhäkin niin vieras, niin outo ja hämmästyttävä, että sen
kuuleminen pöyristyttää heitä. He sanovat: minkä vaarojen alaisiksi
joutuisimmekaan, jos aina antaisimme anteeksi! — Vainko siis _pelosta_
ei uskalleta noudattaa tätä jumalallista oppia?
Minun mielestäni ainakin on koko tämän historian vaikuttavimpia ja
liikuttavimpia kohtia juuri tuon nuoren naisen vilpitön anteeksiantamus
ihanteensa ja rakkautensa murhaajalle. Isohiisi-veljesten sankarimainen
väkivallasta kieltäytyminen ja erittäinkin tuon naisen anteeksiantamus
on suuresti vahvistanut minuakin uskossani, joka niin helposti taipuisi
horjumaan tämmöisinä raakoina väkivaltaisuuksien aikoina. Aloin
kysellä itseltäni, olisinko _minä_ puolestani aivan valmis olemaan
tuomitsematta noita kahta murhaajaa ja muita "kommunisteja" heidän
häikäilemättömien veritekojensa vuoksi? Ensin tuntui kirvelevän
kipeältä, niinkuin olisi kosketeltu syvää haavaa ja niinkuin minua
olisi vaadittu antamaan yhdellä kertaa anteeksi kaikki väkivalta
maailmassa suursotineen, mestauksineen ja kidutuksineen. Mutta
yrittäessäni päästä pahimman vaikeuden yli — ja se koski kyllä noita
Isohiiden murhaajia — mieleeni tuli ajatuksia, jotka suuresti
helpottivat tunteitteni selviytymistä ja johtivat minut
anteeksiantamukseen heidänkin suhteensa:
Muistathan sen voudin, joka oli siellä meillä Vieremässä? Aivan tuntuu
kuin olisit tutustunut häneen, vieläpä koettanut puhua hänen kanssaan
suomea. Hän oli pohjaltaan mitä runollisin ja herkkätunteisin mies.
Usein juttelimme talvihämärissä töitten loputtua, ja hänen
ajatusmaailmansa aukeni todella niinkuin kukannuppu päivä päivältä yhä
enemmän, niin että Lohja ja Vappulankylä, jotka ennen olivat olleet
hänen ajatustensa rajamaita, lakkasivat olemasta hänen ainoa maailmansa
ja sijaan tuli koko tämä elämää huokuva, yhtenäinen maapallo, jonka
rakastamiseen ja välittömään yhteyteen hän alkoi ymmärtää Jumalan
tahtovan ihmistä johtaa. Erittäin hartaana kiintyi hänen ihanteellinen
lapsenmielensä kaikkiin kertomuksiin, joissa vain puhuttiin
vanhojen alkukristittyjen yhteisestä elämästä, heidän omaisuutensa
yhteisyydestä, heidän seurakunnistaan, joissa ylimmät olivat alimpia ja
johtajina vain kaikkien palvelijat. Kansallisuuksien välisiä sotia
pidimme molemmat tämän maapallon suurimpina onnettomuuksina ja olimme
sitä mieltä, ettei niistä voi päästä rauhanyhdistysten avulla, vaan
yksinkertaisesti vain lakkaamalla sotimasta. Mutta tässä meidän tiemme
erkanivat. Vouti joutui sosialistien lumoihin eikä häntä voinut enää
tyydyttää minun uskonnollinen passiivisuuteni. Tämä sodasta
kieltäytymisen asia ei minun mielestäni kaipaa minkäännäköistä
kiihotusta ulkoapäin, vaan on välittömästi vain Jumalan oma asia, tie,
jolla hän, ihmisten omassatunnossa puhumalla, saattaa maailman yhtymään
ja veljistymään. Ei. Sosialistit lupasivat sen tehdä yhden miespolven
aikana, kunhan vain pääsevät valtaan. Ja niin tuli voudillekin
tärkeimmäksi asiaksi tämän puolueen valtaan pääseminen ja vasta
toiselle jäi yksilöllinen väkivallasta kieltäytyminen. Se linja, jonka
toisella puolella on rakkaus ja toisella väkivalta, on peräti hieno ja
näkymätön, ja ken kerran on astunut väkivallan puolelle linjaa, hänen
edessään ei ole enää mitään rajoja, vaan päinvastoin käy usein niin,
että mitä hienompi ja henkevämpi hänen alkuperäinen vaikuttimensa on
ollut, sitä julmemmaksi hän tulee aatettaan väkivalloin toteuttaessaan,
kunnes hän voi turmeltua täydellisesti ja koko tuo alkuperäinen
ihanteellinen aate hänellä hämärtyy, ehkä unohtuukin.
Mutta luuletko, että minä voisin olla antamatta ihmiselle anteeksi vain
sen vuoksi, että hän on astunut tuon hienon, melkein näkymättömän
linjan ylitse, jota todella harva aikalaisistamme ollenkaan näkee, ja
kun sekä omassa että vastustajan leirissä uskotaan vain väkivaltaan,
väkivaltaan ja väkivaltaan!
Mitä nyt erikoisesti tulee rakkaaseen voutiini, ei hän ollut väkivallan
tiellä ehtinyt kehittyä pitkälle, vaan kun tuli kysymys punaisten
rintamalle lähtemisestä, puhutteli hän kauniisti paikallisessa
esikunnassa olleita tovereitaan selittäen näille, että helposti
todistettavasti häntä ei ole koskaan voitu talollisten renkinä
ollessaan käyttää teurastustoimiin, koska hänen luontonsa panee niin
vastaan kaikkea veren näkemistä, ja että hän sen vuoksi epäilee,
voisiko hän ojentaa kivääriä ihmistäkään vastaan. Esikuntalaiset
pitivät pienen neuvottelun ja vapauttivat hänet seuraamasta juuri
rintamalle lähtevää joukkokuntaa. Sen sijaan he — suomalainen ei
milloinkaan unohda huumoria — määräsivät hänet perunankuorijaksi
esikunnan keittiöön.
Sodan jälkeen häntä kyllä kuljeteltiin muiden vankien mukana
ristikuulusteluissa leiriltä leirille ja vankilasta vankilaan. Mutta
kun ei ilmaantunut todisteita, että hän olisi ottanut osaa mihinkään
murhiin tai sotilasmuonan ja heinän pakko-ottoihin tai edes saanut
haltuunsa mitään kivääriä, ei hänen tarvinnut kauankaan olla
pidätettynä, vaan hänet päästettiin vapaaksi.
Niin onnellisesti ei käynyt monen muun meidän tuttavistamme.
Muistat ehkä sen muurarin, joka laittoi uunit Rantalan
uudisrakennukseen ja sementtilattian saunaan. Hänet ammuttiin
esikuntaan kuulumisesta, jossa hänen tehtävänään lienee ollut kiväärien
puhdistaminen. Hän oli taidostaan kuuluisa muurari ja kuului
paikkakuntamme kunnioitetuimpiin ruotsinkielisiin työläissukuihin.
Samoin kävi myöskin ruotsalaisen Strömberg-kalastajan, jolla oli mökki
kallioselänteen tuolla puolen. Hänkin kuului seutumme melkein
vanhimpaan ja tunnetuimpaan työläissukuun, ja on aivan väärin luulla,
että kommunismi ja rikoksellinen luonteenpiirre kuuluisivat yhteen.
Päinvastoin, ainakin meidän seudullamme olivat juuri parhaat ja
miellyttävimmät työläiset eniten alttiita kumouksellisille aatteille.
Se on vain ajatuksen erehdys, se on vain tuon linjan yli astumista,
joka tekee kaiken. Strömbergiä ei näkynyt Vieremän lukutuvassa niinä
aikoina, kun sinä kävit meillä, mutta sen sijaan hänet saattoi usein
nähdä varhain aamuisin istumassa keittiön rappusilla suuri kalakoppa
jalkojensa juuressa odottaen, milloin keittiöstä ilmestytään kalojen
ostoon. Hänen kuolemansa lienee tullut kansan suussa hyvin kuuluisaksi,
ja siksi kerron sen sinullekin. Sanotaan hänen seisseen pelottomana,
jäykässä sotilasasennossa sen kuopan ääressä, jonka hän oli itse omaksi
haudakseen käskystä kaivanut. Kaikki komennot hän oli täyttänyt
sotilaallisella palvelevaisuudella ja reippaudella, ikäänkuin olisi
mielensä sekaannuksissa unohtanut, mitä oli tekeillä ja jaksamatta enää
ymmärtää, kuka oli valkoinen, kuka punainen, ajatellut vain
sotilaallista tottelemis-velvollisuuttaan. Kun ensimmäinen laukaus
pamahti, ei hän hievahtanutkaan. Vasta saatuaan viidennen kuulan
rintaansa hän oli alkanut vähän huojua ja ikäänkuin anteeksi pyytäen
sotilaallisen asentonsa höltymistä sanonut ruotsiksi: nyt minun kai
täytyy panna pitkäkseni. Jonka jälkeen hänen kerrotaan lyyhistyneen
polvilleen ja kaatuneen kuoppaan.
Hänen molemmat poikansa myöskin ammuttiin. Ei tosin lähellä meidän
seutujamme, vaan jonkin kaukaisemman kenttäoikeuden tuomitsemina.
Olen nähnyt sen kirjeen, jonka vanhempi pojista kirjoitti nuorelle
vaimolleen teloitusaamua edeltäneenä yönä. Se alkoi näin:
"Rakas Alina!
Huomenna meidät ammutaan molemmat, Virtanen ja minut. Lähetän
sinulle viimeisen tervehdyksen. Jää hyvästi äläkä sure minua,
sillä me kaadumme uuden ajan esitaistelijoina..."
Oi, rakas Olia, kynä jo heltiää kädestäni, en jaksa enää, tuskin voin
ajatella, että pystyn näitä konseptitöherryksiäni enää milloinkaan
järjestämään ja kirjoittamaan puhtaaksi sinun luettavaksesi; tuntuu
niinkuin silloin saisin elää kaikki nämä kamaluudet uudestaan, ja juuri
siihen minulla ei ole voimia. Ehkä onkin parasta, että kaikki tämä jää
silleen, sillä tuskinpa tämmöistä kirjettä voi uskoa Venäjälle menevään
postiin ja täällä taas ei sillä olisi lukijaa, kaikki tietävät itse,
mitä on tapahtunut.
Sen tahdon vain vielä sanoa (ettei jäisi ennen kuolemaani sanomatta),
että minun mielestäni tämmöinen sisällinen sota on tuhat kertaa
kamalampaa kuin oikea sota valtakuntien välillä. No ne siellä sotivat
ja sotivat anastaakseen jonkin maa-alueen toisiltaan, onpa vielä
sääntöjä, mitä saa ja mitä ei saa sodassa tehdä, sitten jompikumpi
voittaa, rauha tehdään, vangit vaihdetaan kaikkien sääntöjen mukaan,
jokainen pääsee takaisin kotimaahansa ja kaikki rauhoittuvat. Mutta
sisällisessä sodassa sekä voittajan että voitetun täytyy jäädä
ainaiseksi elämään samaan kotimaahan, yhdessä. Tämä tieto synnyttää
vapisuttavan pelon kummallakin puolen. Täytyy päästä voittajaksi
hinnalla millä hyvänsä ja vastustaja on tuhottava viimeistä miestä
myöten, ettei yksikään jää kostoa hautomaan. Sisällisessä sodassa voi
hyvästäkin ihmisestä tulla veripeto. Pelko se on, joka julmaksi tekee.
"Me kaadumme uuden ajan esitaistelijoina..." Varmastikaan nuo eivät ole
minkään huonon miehen sanoja kuolemansa aattona. Mutta traagilliseksi
tekee tuon kuoleman vasta se suunnaton erehdys, jonka uhrina mies
kaatuu. Sillä voiko olla mitään järjettömämpää kuin luulla, että
kommunismi — jos sen alkujuurena ja esikuvana todella pidetään
muinaiskristittyjen keskinäiseen rakkauteen perustuvaa yhteisomistusta
ja ihanteellista yhteiselämää — voidaan nykypäivinä toteuttaa
veritöillä ja väkipakolla levittää yli koko maailman! Kommunismi, jonka
kulmakivenä oli kaiken väkivallan kieltäminen ja kaikkien ihmisten
tunnustaminen omaisiksi yhteisen isän vuoksi! Ja mikä voima maailmassa,
mikä harhaantunut ihmisnero on tehnyt mahdolliseksi, että tämä
kuulumaton luottamus väkivaltaan, tämä huutava hulluus on voinut
muuttua uskoksi nuorissa, tuoreissa ihmisissä, niin että he urhoina
antavat henkensä sen edestä!
Jos sinä sanoisit, että Lenin sen on tehnyt, niin minä muistuttaisin
mieleesi Matti Kurikan, josta aikoinani niin paljon kerroin sinulle
sinun ollessasi Vieremässä. Hänkin perusti malliyhteiskunnan,
kommuunin, tarkoin onnien mielikuvittelujensa mukaan, joista hän,
kaikesta arvostelusta kilpistyen, ei sallinut vähintäkään poikkeusta ja
joihin hän itse uskoi niinkuin paavi omaan erehtymättömyyteensä. Minä
sanon sinulle, että koko teidän Lenininne ei ole mitään muuta kuin
venäläinen Matti Kurikka. Molemmilla on yhtä luja usko siihen, että
heidän erikoinen pyhä tehtävänsä on suunnitella ja määrätä, miten
muiden ihmisten on elettävä, mitä tehtävä. Molemmat ovat samoja
modernien rajattomien itsevaltiaiden tyyppejä, joiden äärimmäisenä
tarkoituksena olisi tehdä mielikuvittelunsa malliksi koko maailmalle.
Ja molemmat ovat yhtä kaukana siitä evankeliumissa ilmaistusta uskosta,
että ihmiset eläkööt tämän maan päällä niinkuin työskentelisivät
päivätyöläisinä poissa olevan isännän puutarhassa, pitämättä sitä
omanaan, asettumatta sen isänniksi ja toisten käskijöiksi, ja aina
vain täyttäen tuon näkymättömän isännän tahtoa, jonka hän oli
poislähtiessään heille ilmaissut. Molempien välillä on vain se erotus,
että Matilla ei ollut mitään mahtikeinoja Sointulassaan, mutta Leninin
mielikuvittelujen takana ovat armeijat ja verinen tsheka.
Niin, Olia, — armeijat ja armeijat — kunnes toiset armeijat tulevat
ja uudet väkivallan hyökyaallot huuhtelevat maailmaa.