Vaikka siis oli tapahtunut ja yhä tapahtui paljon semmoista, mikä
vähensi Vieremän entistä merkitystä työväen ja pikkueläjäin
kokouspaikkana, kuten lainakirjaston siirtyminen Tietolaan,
tolstoilaisuuden täydellinen tappio sosialismin rinnalla, suoran
väkivaltaisen kumousopinkin yhä kasvava vetovoima ja kaikkien
aseettomuusesitelmien jääminen kuulijoita vaille, ja vaikka tämä
kukistuminen olisi voinut suuresti lamauttaa Elisabetin mieltä, jopa
sammuttaa hänen innostuksensa, ei niin kuitenkaan käynyt. Hänen intonsa
ei voinut milloinkaan olla ravinnon puutteessa.
Isohiiden Rantalassa oleskelun jälkeen hän oli vain yhä lujemmin
vakaantunut uskossaan, että ainoastaan omakohtainen edistyminen
omantunnon seuraamisessa saattoi merkitä jotakin maailmallekin,
saarnaileminen ei mitään. "Ihmisen valtakunta on vain tässä", — sanoi
hän viitaten käsiinsä ja sillä tarkoittaen, ettei ihmisen valta
ulettunut maailmaa muuttamaan muuten kuin vain hänen omalta kohdaltaan
eli että valtapiirin laajentaminen omien käsien ulottuvilta johti
väkivaltaan ja turmeltumiseen.
Vieremän omistaminen, joka oli hänestä noin kymmenen vuotta sitten
tuntunut suureltakin edistysaskelelta verrattuna hänen entiseen
elämäänsä kuvernöörin ja senaattorin rouvana, alkoi nyt vuorostaan
tuntua pikemminkin edistymisen esteeltä kuin sen auttamiselta.
Seuraavista syistä.
Toisten työssä olevalla ihmisellä ei ajan pitkään riitä tarmoa aina
vain "komentamaan itseänsä", vaan hänestä tuntuu melkein helpotukselta,
kun joku toinen ottaa häntä komentaakseen, nuhtelee häntä laiskuudesta
ja määrää hänen tehtävänsä. Ja niinpä oli vuosien kuluessa
osoittautunut välttämättömäksi pitää töiden menoa hiukan silmällä, ehkä
vähän jo komentaakin. Satunnaisempien palvelijain suhteen oli täytynyt
tulla siihen kokemukseen, että "mitä enemmän vapautta heille antaa,
sitä vaativaisemmiksi he tulevat". Varmaankin on asianlaita niin, —
ajatteli Elisabet, että ihmisessä, palvelijassakin, piilee synnynnäisen
tasa-arvoisuuden vaatimus, ja niin kauan kuin se ei ole herännyt, voi
ihminen tyytyä elämään ala-arvoisempanakin. Mutta heti kun se on
herätetty — ja sen herättää useimmiten juuri tasa-arvoinen kohtelu, —
ei palvelija voi vaatimuksissaan pysähtyä, ennen kuin hän on
saavuttanut _täyden_ tasa-arvoisuuden, sillä oikeastaan vain _täysi_
tasa-arvoisuus on tasa-arvoisuutta. Tolstoi oli esittänyt siitä asiasta
vertauksen. On kaksi vesisaavia. Toisessa on vedenpinta alempana kuin
toisessa. Mutta heti, kun saavit yhdistetään pohjaputkella, täytyy
vesien tulla luonnon pakosta keskenään täydellisesti tasapintaisiksi.
Mikään alempana oleminen ei voi enää tulla kysymykseenkään.
"Mitä parempi heille on, sitä pahemmiksi he tulevat", — sanoivatkin
rouvat piioista.
Mutta tämmöinen vaara ei suinkaan saanut horjumaan Elisabetin uskoa
tasa-arvoisena-kohtelemisen velvollisuudesta.
Hänessä horjahti vain usko siihen, että maatilan omistaminen ja siinä
isännöiminen olisi muka ollut totuudenhengen edessä erikoisesti
ansiollista, saavuttamisen arvoista. Jos ihmisen edistyminen riippui
hänen hyvien suhteittensa edistymisestä ympäröiviin ihmisiin, niin
isännäksi asettuminen renkien ja piikojen keskelle ei suinkaan ollut
mikään paras mahdollinen suhtautuminen ihmisiin. Sen täytyi päinvastoin
vihdoin tulla esteeksi edistymiselle. Sillä täyttä tasa-arvoisuutta ei
voi syntyä kahden ihmisen välillä, jotka ovat toisiinsa isännän ja
rengin suhteissa. Palkasta palveleminen ja palveluttaminen synnyttää
kieron välin, josta ei voi päästä muuten kuin tämmöisestä suhteesta
irtautumalla. Oikeassa suhteessa toiseen ihmiseen voi olla vain
vapaaehtoisesti häntä palvelemalla, niinkuin Isohiisi oli sanonut ja
tehnyt.
Mitään välitilaa ei ollut, vaan ainoastaan: joko — tahi.
Elisabet oli kyllä koettanut lieventää tuota yhä tuntuvammaksi käynyttä
kierouden tunnetta jos jollakin tavalla: komentamattomuudella,
avuliaisuudella, henkisellä veljistymisellä, mutta noista yrityksistä
oli sama kierous alkanut tuntua yhä vain selvemmin. Sitä ei voinut
välttää edes niinkään luonnollisissa tasa-arvoisuuden alkeissa kuin
yrityksissä syödä palvelijain kanssa samoja ruokia ja saman pöydän
ääressä. Sillä palvelijat tavallisesti otaksuvat tuolla järjestelyllä
vain tahdottavan valvoa, etteivät he söisi liian paljon voita eivätkä
pistelisi poskiinsa liikoja annoksia. Keskustelu yhteisen ruokapöydän
ääressä oli kummaltakin puolen tavallisesti luonnotonta ja
pingoitettua, ja summa oli, että suhteiden kierous tuntui melkein
kiusallisimmalta juuri näiden yhteisateriain aikana, joten pöydän
äärestä nouseminen näytti antavan palvelijoille suloisen vapautuksen
tunteen.
Kun Elisabetille vähitellen kävi päivänselväksi, ettei emännän ja
palvelijain suhteissa voinut olla mitään välitilaa, jossa tuota
kiusallista kieroutta ei olisi tuntunut, oli hänelle ilman muuta myös
selvänä, että loppujen lopuksi Isohiiden menettely oli ainoa
vapautuksen tie eli siis, että oli mentävä eteenpäin.
Isohiisi oli kuitenkin luopunut paitsi perintöosuudestaan myöskin
"omaisistaan" siinä merkityksessä, että hän oli katkaissut
perhesiteensä näihin ja antautunut palvelemaan köyhiä, hänelle täysin
vieraita ihmisiä, katsoen ihmisten olevan sukua toisilleen vain sen
perusteella, että olivat "saman Isän lapsia".
Elisabet kyllä ymmärsi tämän menettelyn ja piti sitä ainoana täysin
johdonmukaisena ajatustapana. Mutta itse puolestaan hän ei voinut edes
ajatellakaan sellaista omaisista luopumista.
Kuinka hän olisi voinut jättää esimerkiksi Kasperia, joka oli juuri
kadottanut vaimonsa ja jäänyt neuvottomaksi alaikäisten lastensa
kanssa?! Elisabet oli juuri palannut Kuopiosta miniänsä kuolinvuoteen
äärestä ja luvannut täyttää hänen viimeisen pyyntönsä: ottaa lapset
suojaansa, erittäinkin pienen tyttären, hänen rakkaan Ainonsa. Kasper
itse puolestaan oli taloudenhoitoon aivan tottumaton, hyvä kun hänen
hermonsa kestivät opettajatoimenkin. Ja nyt aikoi Kasper vielä kaiken
päällisiksi muuttaa Helsinkiin, joten Elisabetin apu olisi ollut yhäkin
enemmän välttämätön.
Tämä Kasperin auttamisen ajatus oli tullut avuksi Elisabetille
itselleen siinä mielessä, että se teki Vieremästä luopumisen hänelle
välttämättömäksi, joten hänen ei enää tarvinnut horjua noiden
omakohtaisten henkisten syiden punnitsemisessa eikä liioin asetella
vaakaan itsekästä, väkisin yhä palaavaa ajatusta siitä, miten vaikeaksi
hänen tulee jättää Vieremän tutut pihapolut, sen niityt, metsiköt,
järven ranta ja vielä nuo rakkaat tuolla mäellä.
Elisabet siis möi Vieremän.
Maanarvo oli vähän noussut, joten hän olisi saanut pienen voitonkin,
mutta hänen rahansa hupenivat pian, sillä hän antoi tavallisesti
niille, jotka hänen mielestään tarvitsivat kipeämmin kuin hän itse, ja
niin kävi nytkin suurimman osan kauppahinnasta.
Itse hän tosin joutui täten vielä varattomammaksi kuin oli jo
entuudestaan ollut, sen jälkeen kuin oli luopunut suomalaisesta
eläkkeestään. Mutta hänellä oli vielä tuloja niistä rahoista, joita
Venäjän valtio maksoi kenraalien leskille. Ja sitä paitsi köyhyyshän
oli melkein juuri sitä, mihin hänen mielestään oli pyrittävä, eikä hän
siis mitenkään voinut pitää sitä minään vitsauksena. Sitä oli
päinvastoin — niinkuin Tolstoin sadussa sanottiin ja niinkuin
Isohiisikin oli todistanut — pidettävä pikemminkin onnena, koska vain
itse mitään omistamatta saattoi todellisesti, ruumiinsa ja henkensä
kaikilla voimilla, kieräilemättä suhtautua oikein _kaikkiin_ ihmisiin.
Tämän askelen otettuansa hän ei enää tuntenut epävarmuutta tuossa
maailmanparantamiskysymyksessä, vaan tiesi seisovansa varmalla
pohjalla. Kunhan vain jaksoi aina pysyä tuomitsematta niitä, jotka yhä
edelleen koettivat parantaa ympäristöänsä eikä itseään ja sen
tarkoituksen nimessä käyttivät väkivaltaa!
Mutta lopullisen varmuuden siitä, että tuo hiljainen ja näkymätön
"yksitellen-teoria" todella oli ainoa tie, jolla yksityinen ihminen
saattoi maailman parannukseen vaikuttaa, antoi hänelle se suuri
pettymys, minkä sisälsi maailmansodan syttyminen vain neljä vuotta
Tolstoin kuoleman jälkeen! Todella mikä toiveiden murskautuminen!
Niinkö peräti vähitellen maailma on muuttava muotoansa, että kaikkien
piti ensin sisäisesti muuttua Tolstoin kaltaisiksi, lakata vainoja
pelkäämästä, luopua omaisuudestaan, omaisistaan, — ennen kuin siitä
saattoi jotakin tulla! Ja nyt kaikki, kaikki olivat yhtyneet
hirmuisimpaan väkivaltaan, mitä maailmassa oli koskaan
tapahtunut. Sosialistitkin. Eipä ollut tullut mitään heidänkään
sodanvastustamisestaan. Eivät hiiskahtaneet mitään edes siitä, että
heidän pääjohtajansa Jaurés, ainoa, joka uskalsi sotaa vastaan puhua ja
kirjoittaa, murhattiin Pariisissa. Kaikki nuorsosialistitkin marssivat
nyt kauniisti riveissä!
Tämän jälkeen olisi todella ollut melkein naurettavaa enää uskoa
mihinkään "yht'aikaa-teoriaan". Ja sen vuoksi ei Elisabetista koko
tuolla maailmansodalla ollut yhtään mitään merkitystä, tulivatpa sen
vaikutukset millaisiksi tahansa. Sen ainoa hyöty saattoi olla vain se,
että suunnattomat kärsimykset jälleen opettavat uudelle sukupolvelle,
mihin väkivalta johtaa. Ja häntä kauhisti ajatella, mihin kärsimyksiin
ihmisten täytyikään vielä joutua, ennenkuin heidän uskonsa väkivaltaan
häviää!
Koko sodanajan Elisabet asui pienessä huoneistossa Siltasaarenkadun
5:ssä Kasperin ja tämän tyttären Ainon kanssa. Huoneiston useimmat
ikkunat antoivat leveälle kadulle, jossa aina liikkui loputtomia
työläisjoukkoja matkalla tehtaisiin tai tehtaista, tämän kadun ollessa
ainoa kulkuväylä Sörnäisiin. Tämä kaupungin ehkä meluisin katu pauhasi
lakkaamatta hänen korvissaan, jotka olivat jo tottuneet maaseudun
tyyneen rauhaan. Onneksi Elisabet ei milloinkaan antanut minkään
ulkonaisen asian häiritä ajatuksiansa. Hän oli tosin "vetäytynyt
maailmasta" eikä ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluihin sodasta
tai muusta politiikasta. Mutta hänen omat ajatuksensa olivat tähän
aikaan virkeimmillään, ja hänen vaiteliaisuutensa johtui vain siitä,
ettei kukaan hänen luonansa kävijöistä joutanut tämmöisinä myrskyävinä
aikoina kallistamaan korvaansa kuunnellakseen hänen selityksiään siitä
ainoasta ja vain henkilökohtaisesta tiestä, jolla maailma oli
parannettavissa, vaan kaikkia elähdytti ajatus, että tämä maailmansota
nyt oli saava aikaan joitakin suuria, ennen kuulumattomia muutoksia ja
parannuksia oleviin oloihin.
Mitkä siis olivatkaan Elisabetin omat ajatukset. Koskaan ennen ei hän
ollut ajatellut noiden maailmanparannusaatteiden yhteydessä kysymystä
sielun kuolemattomuudesta, minuuden ikuisuudesta, niin paljon kuin hän
olikin sitä ajatellut erillään maailman parannuksesta.
Mutta nyt, juuri maailmansodan aikana, hänelle oli ikään kuin suurena
ilmestyksenä selvinnyt, että nuo asiat olivatkin keskenään mitä
kiinteimmässä yhteydessä. Noita hänen ajatuksiaan voi poimia sekä hänen
kirjeistään että puheistaan.
"Jos Jumala on rakkaus, niin ihminen voi olla _ikuista_ minuutta vain
olemalla keskeytymätön rakkaus kaikkea elävää kohtaan."
"Koska muita ei voi pakottaa rakkauteen, niin ihminen voi vaikuttaa
maailman paranemiseen vain toteuttamalla omalta kohdaltaan rakkauden
käskyt."
"Niinpä tätä hirvittävää maailmansotaa ei voi kukaan vastustaa muulla
tavalla kuin vain olemalla omalta kohdaltaan sotimatta. Ja jos
semmoinen yksilöllinen rakkaudenuhri tuntuu kovin vähässä määrin
vaikuttavan maailmanparannukseen, niin ehkä hänen lohduttajakseen tulee
ikuisuuden tunto."
"Ihminen ei voi penikulmissa mitata rakkautensa vaikutusta. Hän voi
vain omasta elämästään poistaa kaiken sen, mikä _hänen_ kohdaltaan
estää maailman onnelliseksi tulemista."
Tähän Elisabetin ilmestyksen tapaiseen selviytymiseen sisältyi vielä
Jeesuksen menettelyn uudenlainen ymmärtäminen. Paitsi Jeesuksen
nimenomaisia sanoja ja opetuksia, kuten: älkää tuomitko, älkää kantako
vihaa, älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha, vaan rakastakaa
vihollisianne, niitäkin, jotka teitä vihaavat ja vainoovat, on
Jeesuksen oma menettelykin yhtä ainoata todistamista väkivaltaa
vastaan. Taisihan tosin olla vähän kysymystä aseistakin, kun
väkivallantekijät jo lähestyivät, mutta mentyään erilleen rukoillakseen
ja hengessä vahvistuakseen Jeesus palasi täysin kirkastuneena, käskien
ehdottomasti panna miekat pois. Ja niin hän oli valmis omalta
kohdaltaan toteuttamaan kaiken sen, mistä maailman onnellisuus riippui:
olemaan nousematta vastarintaan ja viimeiseen hengenvetoonsa asti
kieltämään kaiken väkivallan. Väkivallantekijät tulivat. Hänen
kuninkuutensa pilkaksi he puettivat hänet narrinkaapuun, panivat hänen
päähänsä orjantappurakruunun ja hänen häpeäkseen ripustivat hänet
alastomana puuhun, käsistä ja jaloista siihen hajalleen naulittuna.
Jeesus kesti kaiken. Ja vain siksi, että hän näin suhtautui
väkivaltaan, onkin hän ihmisten tie, totuus ja elämä.
"Mutta ihminen, esimerkiksi vanha vaimoihminen", ajatteli Elisabet, —
"joka ei saata vastustaa sotaa siitä kieltäytymällä eikä liioin joutua
ristiinnaulitsijain käsiin, — mitä hänen siis on tehtävä elämässä, jos
hänkin rakastaa maailmaa ja palavasti haluaa sen vapautumista
väkivallan alaisuudesta?"
Niinkuin taivaanrannan etäisyydestä sinivuoret lähenevät ja
suurenemistaan suurenevat, kunnes pysähtyvät katsojan jalkain
noustaviksi ja läheisin on suurin ja vaikein, niin Elisabetin näin
miettiessä lukemattomat tehtävät ja velvollisuudet ympäröivät hänet. Ja
jyrkimmät ja suurimmat olivat ne, jotka olivat lähimpänä.
"Nuoret luulevat, ettei vanhuksesta ole enää mihinkään, mutta hänenpä
eteensä vasta tuleekin vuoria."
"Tuossa on se vuori, jonka nimi on: Rakasta Jumalaa koko sydämestäsi,
koko sielustasi ja koko voimastasi."
"Tuossa seuraava, jonka nimi on: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin
itseäsi."
"Mutta vaikka jätin Vieremän enkä ole enää maanomistaja, on ympärilläni
yhäkin väkeä, jotka palkasta palvelevat minua ja jotka siis eivät voi
suhtautua minuun lähimmäisinä yhtä vähän kuin minä heihin. Me olemme
toisillemme muukalaisia, ja me palvelemme toisiamme rahasta niinkuin
kauppiaat, jotka toisiansa pettävät."
"Ja tuossa kolmas, jonka nimi on: Niinkuin tahdotte teille tehtävän,
niin tehkää tekin muille."
"Ja neljäs: Suurin on se, joka on kaikkien palvelija."
"Yläluokan suhde palvelijoihin on aivan pakanallinen, eikä siinä ole
jälkeäkään Jeesuksen opeista."
"Mutta koska maailmaa ei voi parantaa, täytyy antaa asiain olla
niinkuin ne ovat, ja vain omalta kohdaltaan muuttaa suhteensa ihmisiin,
lakata palveluttamasta itseään ja vain itse palvella kaikkia —
rakkaudesta — ei hyödyn vuoksi, — niinkuin omaisia."
Ja niinpä Elisabet alkoi kiivetä uusien vuoriensa ylitse, joista juuri
edessä olevat näyttivät jyrkimmiltä ja vaikeimmilta nousta. Mutta sen
sijaan jo ylitsekavutut, taakse jääneet, joista yksi oli nimeltään
Vieremä, eivät enää ollenkaan herättäneet mitään iäksi kadonneen
kaipausta.
Päinvastoin. Sen polut, puutarhat, porkkana- ja punajuuripenkit, sen
väki, sen naapurit, Sarénskat ja suutarit, sen kanat, elukat, niityt ja
rannat olivat nyt ihan suloiset ajatella ja ihmeellisesti lohduttivat
silloin, kun edessä olevat vuoret tuntuivat liian jyrkiltä. Vielä sekin
ajatus, että siellä oli nyt uudet asukkaat ja omistajat, jotka tietysti
tahtoivat tehdä Vieremän entistäkin viihtyisemmäksi, antoi ihmeellistä
onnea ja rauhaa. Joten hän rakasti Vieremää, omistamatta sitä, nyt
ajatuksissaan "melkein satakertaisesti enemmän kuin ennen omistaessaan
sen".