Edellisissä luvuissa aloitettuun selostukseen Vieremässä käyneistä ja
Elisabetiin vaikuttaneista henkilöistä jäisi suuri aukko, ellei vielä
lisäksi lueteltaisi kahta kävijää, Jean Boldtia ja Akseli Isohiittä.
Heidän mainitsemisensa on tässä tärkeätä sen vuoksi, että he
täydellisinä vastakohtina toisilleen olivat kahden vastakkaisen
elämänkatsomuksen äärimmäisiä kärjistymiä.
Saattaa hyvin olla, että heidän kummankin aatteellinen lähtökohta oli
oikeastaan sama, mutta se tekee heidän kehityksensä myöhemmän
vastakohtaisuuden vain sitäkin mielenkiintoisemmaksi.
Ensiksikin _Jean Boldt_.
Hän oli mielipiteiltään anarkisti. Hänen pääaatteensa oli alussa ollut
vain vivisektion vastustaminen. Ei hän olisi edes lääkeopillisessa
tarkoituksessa sallinut elävien elukkain koeleikkelemistä. Itse hän ei
olisi ehdoin tahdoin tappanut pienintäkään itikkaa. Ei syönyt lihaa, ei
kalaa, koska se edellytti elävien olentojen hengiltäottamista.
Mutta taisteltuaan turhaan vivisektiota vastaan "laillisin keinoin" hän
oli pian tullut huomaamaan, että lääkärien oikeutta koeleikkelyyn ei
voinut heiltä riistää. Hänen vastalauseittensa ja julkaisujensa
todistelut, hänen toimeenpanemansa kansalaiskokoukset ja perustamiensa
eläinsuojeluyhdistysten mielenosoitukset osoittautuivat
tuloksettomiksi.
Ja tämä järkiolentojen tunteettomuus vajaajärkisiä veljiänsä ja
elintoverejansa kohtaan järkytti siihen määrään Jean Boldtin mieltä,
että hän katkeruudessaan olisi mielellään käyttänyt mitä väkivaltaa
tahansa, jopa vivisektiotakin, _ihmisiä_ kohtaan, jotka kannattivat
semmoista vääryyttä heikompaa vastaan. Syylliseksi teki ihmisen juuri
ihmisen oma järki.
Boldtin koko vastainen anarkismi oli alkujaan johtunut tuosta
katkerasta voimattomuuden tunteesta niin huutavan vääryyden
ehkäisemisessä. Se oli hänen nähdäkseen kaikkein julmin vääryys, mihin
ihminen saattoi tehdä itsensä syylliseksi, sillä kuolemaan tuomittu
ihminenkin vain teloitettiin, mutta vajaajärkinen eläin kidutettiin
elävältä kuoliaaksi.
Kun hän siis monista julkisista mielenosoituksistaan ja
katukulkueistaan huolimatta ei saanut tätä hänen mielestään niin
helposti korjattavaa vääryyttä ehkäistyksi, ei lainsäädännöllä eikä
edes yleiseen mielipiteeseen vetoamalla, niin hän vihdoin päätti erota
mokomasta yhteiskunnasta, joka sellaista vääryyttä salli ja jossa
hänellä näytti olevan niin vähän sananvaltaa.
Hän rakennutti itsellensä yksihuoneisen erakkomajan metsäisen niemen
kalliolle Lohjan pitäjässä Vohlaistentalon maalle, joka oli meiltä noin
kolmen kilometrin päässä, joten Elisabetkin tuli hänet läheisesti
tuntemaan.
Erakkoelämä osoittautui kuitenkin hänelle ylivoimaisen vaikeaksi, hän
kun ylimysperheen lapsena oli aivan tottumaton minkäänlaisiin
talousaskareihin, halonhakkuuseen enempää kuin keittämiseenkään, ja
hänen huono terveytensä ei suinkaan sallinut aivan vaillinaista
keittotaitoa.
Kerrankin hän soitti apua meiltä, ja apu näyttäytyikin todella
välttämättömäksi: aamusta asti hän oli turhaan yrittänyt saada tulta
hellaansa, siinä onnistumatta. Paperintuhkaa, puoleksi palaneita risuja
ja tukuittain tulitikkuja oli uuninsuussa, mutta puut eivät edes
pihisseet. Joten hermostumiseen ei kyllä puuttunut aihetta.
Tämänkin yrityksen epäonnistumisen jälkeen Boldt alkoi pitää kaikkea
tolstoilaisuutta peräti epäkäytännöllisenä elämänviisautena ja joutui
kohta vilkkaisiin väittelyihin Elisabetin kanssa.
Erittäinkin oli hänen mahdoton käsittää tolstoilaista oppia "pahan
vastustamattomuudesta" eli kaiken väkivallan kieltämisestä. Terävällä
älyllään hän asetti tuon opin mitä kirpeimmän ivan esineeksi. Hän
kyseli Elisabetilta, tietäen tämän kiintymyksen omaisiinsa, mitä
Elisabet tekisi, jos joku rosvo uhkaisi esimerkiksi Arvidin henkeä?
Elisabet vastasi tähän, että jos vain revolveri sattuisi silloin
olemaan hänellä kädessään eikä muuta keinoa olisi, hän ampuisi rosvon,
ennen kuin tämä ehtisi ampua Arvidin. Rosvon tappaminen olisi kuitenkin
ollut hänen mielestään hyvin ajattelematon teko, sillä tappamalla sen,
joka uhkasi hänen poikaansa, olisi hän menetellyt kanamaisen
kiintymyksen eikä jumalallisen järjen mukaisesti: hän olisi asettunut
määräämään, kenen on elettävä ja kenen kuoltava, toisin sanoen, tehnyt
itsensä syypääksi juuri samaan rikokseen, jonka rosvokin oli ollut
tekemäisillään.
Boldtilla oli nyt tietysti ihan päinvastainen mielipide.
Väkivalta oli hänen mielestään useimmissa tapauksissa ainoa keino, joka
oli heikomman suojelemiseksi tarjolla. Hänen käsityksensä mukaan
ihmisen siveellinen velvollisuus oli, vaikkapa tuntien oman
voimattomuutensakin, suinpäin hyökätä rosvon kimppuun ja tehdä
parhaansa väkivallanteon estämiseksi väkivallalla. Hän vain ei saanut
pysähtyä miettimään, voittaako hän tuon vai ei, hänen asiansa oli vain
hyökätä.
On hyvin mahdollista, että usein uudistuvat väittelyt näistä asioista
saivat Boldtin vain yhä sitkeämmin vakiintumaan omaan käsitykseensä.
Heikompina ja suojeltavina hän ei enää pitänyt vain vivisektion alaisia
elukoita, vaan ala oli nyt laajentunut myös kaikkinaista vääryyttä
kokeviin ihmisiin, alkaen Dreyfusista viimeiseen katurenttuun asti,
jota poliisi hänen mielestään liian kovakouraisesti oli raastanut
ajuriin ja painellut jalkoihinsa.
Usein hän vähän salaperäisesti katosi maalta kaupunkiin, ja eikös
saatukin kohta kuulla jostakin kulkueesta, jonka hän oli koonnut
ympärilleen satunnaisista samanmielisistä ja johtanut panemaan
vastalausetta johonkin yhteiskunnan puolelta johtuneeseen vääryyteen.
Välistä hän joutui järjestysvallan huostaan, jopa sai viettää yönsäkin
pahnoilla — poliisin vastustamisesta tämän virkatehtävissä.
Mutta sellaiset kokemukset eivät vähimmässäkään määrässä heikentäneet
hänen vakaumustaan, jonka mukaan ihmisen velvollisuus oli puolustaa
heikompaa väkivalloin voimakkaampaa vastaan. Päinvastoin.
Näin hän, saman vakaumuksen edelleen kehittyessä, alkoi yhä enemmän
lähestyä luokkataistelua, siis köyhälistön taistelua porvaristoa ja
rahavaltaa vastaan. Ja siinäkin taistelussa hän tietysti piti
väkivaltaa lopullisesti ainoana tehokkaana keinona, siis liittyi
mieluimmin äärimmäisiin kumousmiehiin ja alkoi pitää äänestysoikeuksia
ja parlamentarismeja vain jättiläismäisenä kansan pettämisenä.
"Vivisektion" vastustajasta kehittyi anarkisti.
Suurlakon aikoina hän tietenkin oli pitkiä aikoja poissa
erakkomajastaan. Ei näkynyt, ei kuulunut. Tietysti Helsingissä
keskellä suurlakon pahimpia lopputemmellyksiä. Kock, joka suuresti
rakasti Boldtia, mutta myöskin hyvin tunsi hänen kumousmielensä ja
intohimoisen valmiutensa hetken tekoihin, pelkäsi hänen milloin
tahansa voivan nostattaa kiihottuneen katuyleisön ennenaikaiseen
kumoukselliseen liikkeeseen ja nimitti hänet "adjutantikseen". Boldt
sai käytettäväkseen Kockin kansliassa poliisikamarilla erikoisen
huoneen, jonne hänen läpiluettavakseen ja ratkaistavakseen tuotiin
erinäisiä pinkkoja asiapapereita, että kriitillisimmät hetket menisivät
niiden selailemiseen.
Viaporin onnettoman kapinan jälkeen, kun Kock jo oli paennut
kotimaastaan ja Venäjän mahtavia sotalaivoja oli vartiossa siellä
täällä pitkin linnoituksen ja Helsingin satamaväyliä, tapasin Boldtin
vaeltamassa rannikoilla ja kysyin häneltä, mitä hän siinä vaaniskeli.
— Noita sotalaivoja, — hän vastasi.
— Mitä niistä?
— Niistä ovat useat melkein tyhjinä ja ne seisovat siinä vain
peloittimina.
— Entä sitten?
— Katsopas, — sanoi Boldt, — minäkin olen sentään jonkin verran
sääliväinen, kun on kysymyksessä ihmishenki, mutta ainakin nuo laivat,
joissa ei ole matruuseja, pitäisi välttämättä saada räjäytetyksi
ilmaan. Tämmöisinä taantumuksen aikoina ei ihmisen siveellinen
velvollisuus voi lakata olemasta hänen velvollisuutensa, ja sen vuoksi,
kun ei muuta voi, olisi ainakin hävitettävä heidän aseitansa, jos heitä
itseänsä "ei saa tappaa". Senhän ei pitäisi olla Toistoinkaan mukaan
mikään synti.
Myöhemmin, maailmansodan aikana Boldt sairasteli eikä hänellä ollut
voimia minkäänlaiseen esiintymiseen. Joskus vain, kun hän ilmestyi
meille tai Vieremään, sattui hiljaisia ajatustenvaihtoja. Elisabet yhä
koetti hänelle selittää, mistä syystä ihanteellinen tarkoitus
välttämättä vaati yhtä ihanteellisia keinojakin. Väkivallantekoja
miettiessään ja vielä enemmän niitä toteuttaessaan, — sanoi Elisabet,
— tulee käyttäneeksi rakkaudettomuuteen sitä ainoata elämää, jota
tietoisesti elää. Nykyisyydessä siis turmellumme, sen sijaan kuin vain
siinä voisimme rakkauskykyämme laajentaa. Ja vihdoin olemme vain täynnä
kiukkua, hermostusta, väkivallan ja koston ajatuksia. Ei ole niin
ihanteellista tulevaisuudenkuvaa, jonka nimessä ihminen saisi turmella
nykyisyytensä.
Boldt oli kuitenkin siinä määrin väsynyt ja heikko, ettei hän oikein
jaksanut kuunnella, mitä hänelle puhuttiin. Kalpeana hän vain istui
nojatuolissa, kädet riipuksissa, tuon tuostakin ummistaen raskaat
silmäluomensa ja huokaisten:
— Kyllä kaikki vielä hyvin päin kääntyy...
Mutta tämä hiljaisuus oli vain tyyntä myrskyn edellä. Bolshevikkien
vallankumouksen alkaessa Boldt jälleen heräsi.
Oli kuin hänessä olisi jälleen syttynyt palamaan sammuksissa ollut
liekki, ja nyt se leimahtikin täyteen loimuunsa.
Terveenä, täynnä tarmoa hän ilmestyi Helsinkiin venäläisten
kumousmiesten keskelle, ottaen kohta tehtäväkseen suomalaisen
työväestön kiihottamisen. He antoivat hänelle veripunaisen lipun, johon
oli valkoisella kirjoitettu venäjäksi: SVOBODA, mikä merkitsee: vapaus,
ja saattoivat hänet Nikolainkirkon rappusille. Sieltä käsin hän sitten
joka ilta piti kumouksellisia kiihotuspuheita senaatintorilla
liikkuvalle yleisölle "maailmankommunismista". Ja nyt hän olisi ollut
kyllä valmis lennättämään ilmaan ihmisineen päivineen minkä sotalaivan
tahansa, jossa vain ei liehunut punaista lippua.
Tämä oli Jean Boldtin viimeinen voimainponnistus heikomman ja sorretun
puolustamiseksi.
Sen jälkeen hän jälleen sairastui, tällä kertaa mitä ankarimpaan
reumatismiin, joka lyhyessä ajassa teki hänet kyttyräselkäiseksi.
Mutta sittenkin olivat hänen viimeiset, hourailevat sanansa
kuolinvuoteella olleet:
— Aika on tullut! Tarttukaa aseihin! Aseihin!
* * * * * *
Toinen noista kahdesta vastakohdasta oli _Akseli Isohiisi_ eli Örnmark,
kuten hänen nimensä oli alkujaan ollut. Isohiisi eli aina
nykyisyydessä.
Hän oli vastakohtana Boldtille toisessakin mielessä kuin
esimerkiksi Matti Kurikalle, jonka mieli haaveili tulevaisuuden
malliyhteiskunnista. Boldt eli hänkin nykyisyydessä. Hän oli
mielialaltaan anarkisti. Hän kokosi ja kaivoi itsestään esille kaiken
mahdollisen kiukun, hermostumisen, vihanhimon, jopa paisutti niitä ja
teki ne hyveiksi voidakseen sitten näillä voiman ja tarmon lähteillä
hyökätä kaiken sen vääryyden ja sorron kimppuun, joka tuli hänen
eteensä nykyisyydessä.
Isohiisi sitä vastoin tieten tahtoen tukahdutti itsessään kaiken vihan
pitäen sitä paheena ja esteenä nykyisyytensä elämälle. Hän koetti
pikemminkin olla näkemättä sitä vääryyttä, mitä ihmiset tekivät
toisilleen, ollakseen ketään tuomitsematta ja voidakseen täydelleen
antautua vain ihmisrakkaudelle.
Isohiisi eli nykyisyydessä niinkuin Boldtkin. Ja sittenkin he olivat
mitä suurimpia vastakohtia.
Akseli Isohiisi kävi ensi kertaa luonamme jo paljon ennen sotaa.
Silloin ei hän herättänyt erikoista huomiotamme. Hän oli ylioppilas,
joka oli antautunut maalaustaiteen alalle, jopa harjoittanut
taideopintoja Tukholmassa. Mutta hän oli tutustunut Tolstoin
kirjoituksiin, joiden sanoi voimakkaasti vaikuttaneen häneen. Ja nyt
hän oli tullut pyytämään neuvoja ja saamaan kannatusta aikomaansa
jyrkkään elämänmuutokseen.
Ei hän ollut ainoa luonamme kävijä tämmöisissä asioissa, eipä edes
ainoa ylioppilaskaan. Ja meillä oli tapana, melkeinpä sääntönä,
kylmästi neuvoa ajattelemaan kolmesti ja neljästi päänsä ympäri, ennen
kuin ryhtyi ilman ylivoimaista sisäistä pakkoa muuttamaan elämänsä
ulkonaisia olosuhteita. Kokemuksemme mukaan jo se seikka, että tultiin
ulkonaisen menettelyn suhteen neuvoja kysymään, osoitti, ettei kipinä
ollut osunut sytyttävään kohtaan. Emme siis Isohiidenkään suhteen
semmoisia neuvoja säästäneet.
Mutta muutaman vuoden kuluttua saimme syrjästä päin kuulla, että hän
todella oli luopunut perintöosastaan muiden sukulaisten hyväksi ja
ruvennut elämään "päivästä päivään", se on nykyisyydessä, huomisesta
huolimatta. Kerrottiin hänen vaeltavan paikasta toiseen tavallisena
puuseppänä, kirvesmiehenä, varattoman kansan rakennustöissä, kaikkialla
vain ruokapalkasta suorittaen häneltä pyydettyjä tehtäviä.
Ja pian me saimme jälleen nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Varhaisena
kevätaamuna hän tuli ylös mäelle kulkien koivikkotietämme. Hänen yllään
oli sininen työläisenpuku ja selässä tuohikontti. Hän tuntui kuin
kasvaneen entisestään, hänen päivettyneet kasvonsa uhkuivat terveyttä,
ja silmistä ja hymyileviltä huulilta kuvastui onni ja ylevä rauha.
Hän oli tullut auttamaan meitä uuden asumuksen rakentamisessa ja jäi
luoksemme melkein koko kesäksi, kunnes rakennus valmistui.
Nyt Elisabet sai tutustua ihmiseen, jolla oli _kokonaan_ sama usko kuin
hänellä itsellään. He olivat niin samaa mieltä kaikissa kysymyksissä,
ettei heillä tuntunut olevan paljonkaan puhumisen ja selittelemisen
aihetta. Jo puolesta lauseesta toinen ymmärsi toisensa, he vain
nyökäyttivät päätänsä ja lauseen lopettaminen oli tarpeetonta.
Enimmäkseen he vain hymyilivät toisilleen.
Kunpa semmoinen mies voisi arvata, millaisen rakkauden syvyyden hänen
olemuksensa herättää! Vielä hänen kuolemansakin jälkeen tuntee hänen
elävän läsnäolonsa. Häntä kaipaa niin kuin kaipaa auringonpaistetta.
Hän oli todistamassa, että todella on olemassa, vieläpä ihmisille
tarjona, ihan erikoinen, uusi elämä uskossa elävään nykyisyyteen ja
vapaana huomisen huolista. "Onni onkin juuri siinä, ettemme tiedä
mitään tulevaisuudesta, emme omastamme emmekä muiden, ja saamme elää
nykyisyydessä, vapaina kuin taivaan linnut", — oli hänellä tapana
sanoa. Tunnustelimme omin käsin ja näimme omin silmin, että oli
saavutettavissa se, mitä olimme epäilleet mahdottomaksi. Näimme
edessämme rakastetun tien, jota olimme pitäneet olemattomana,
epätodellisena. Näimme utuisen ihanteemme taivaista maahan tuoduksi.
Näitä kahta vastakohtaa toisiinsa verratessaan Elisabet usein epäillen
tuumaili, voiko heidän niin peräti erilaisia minujansa mitenkään
yhdistää samaksi olemukseksi, ikuiseksi, kuolemattomaksi minuudeksi,
jota Jeesus sanoi Jumalan Pojaksi. Olivathan heidän alkuperäiset
elämänvaikuttimensa — Boldtilla vivisektion vastustaminen ja
Isohiidellä köyhimmän palveleminen — kotoisin samasta elämänlähteestä,
rakkaudesta. Heidän kummankin minuuden pohja oli siis sama. Ja se, että
he näennäisesti olivat menneet niin eri suuntiin, Boldt anarkistiksi ja
Isohiisi miltei ihanneihmiseksi, olisiko se riippunut vain muiden
ihmisten erilaisesta vaikutuksesta heihin: kumouksellisten
vaikutuksesta Boldtiin ja Tolstoin vaikutuksesta Isohiiteen, siitä,
että Boldtiin oli pesiytynyt tuo ikivanha, pakanallinen usko
väkivaltaan, ja Isohiiteen taas moderni kristillisyys, kaiken
väkivallan kieltäminen, elämä nykyisyydessä.
Tämä kysymys ei tahtonut oikein selvitä Elisabetille.
Hän tunsi vain, että tuo samastus _täytyi_ voida tehdä maailman
kaikkein suurimpienkin vastakohtien välillä.