Vieremän ja kaikkien sen asukkaiden, koko kylän, sahojen, tiili- ja
kalkkitehtaan työväen, talonpoikien yhtä hyvin kuin herrasväkienkin
hämmästys oli yhtä suuri ja sanoin kuvaamaton, kun eräänä marraskuun
sumuisena päivänä (noin viikon verran siitä, kun Kurikka oli lähtenyt)
Virkkalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, tuo pieni mies, jolla tähän
asti oli ollut sanomista vain työväentalolla ja joka ei kunnan
yleisissä asioissa merkinnyt mitään, yht'äkkiä alkoi käyttäytyä
niinkuin olisi ollut koko seudun yksinvaltainen diktaattori.
Hän kävi taloissa määräämässä, mitä töitä sai tehdä ja mitä ei saanut.
Huomisesta päivästä asti hän kielsi mitään peltotöitä tekemästä, ei
luvannut halkoja hakata, ei kuormia ajaa, ei valjastaa hevosia kääsien
eteen eikä mitenkään muutenkaan talon haltijoita palvella. Navetassa
lupasi lehmät lypsää ja vedet ajaa, mutta jos heiniä puuttui, ne oli
ennen huomista ajettava. Mitään sisätöitä ei myöskään saanut tehdä,
vaan palvelijoilla oli oleva sama vapaus kuin köyriviikkona.
Vouti meni kohta tiedustamaan toisista taloista, mutta kun sielläkin
puheenjohtajan kätyrit olivat antaneet juuri samanlaiset käskyt, oli
vouti täynnä ihmetystä, jopa kiukkuakin, sillä juuri huomenna hän oli
aikonut aloittaa takaniityn kynnön, joka oli myöhästynyt ja helposti
jäi kyntämättä maan alkaessa mennä routaan.
Fatjaan isäntä oli kyllä koettanut lähemmin tiedustella asiaa, mutta
puheenjohtaja oli ollut niin tärkeän näköinen ja harvasanainen, ettei
siitä mitään selkoa tahtonut saada. Oli silmät puoliummessa vain
viittoillut kädellään, niinkuin keisarit kuvissa ja muistopatsaissa, ja
hokenut: suurlakko, suurlakko, hevoset talliin, rukit seisomaan!
Kuka semmoista ymmärsi?
Huomisen koitossa vouti siis nosti isonauran reelle, valjasti Perhon ja
Tuiman eteen ja ajoi takaniityn kynnökselle.
Ei hän ollut kovinkaan monta vakoa kyntänyt, kun metsästä päin tuli
siihen se pitkä suutari Linti, hänkin ihmeissään ja kirota napostellen.
Hän tuli kirkonkylästä päin Lohtajannummelta eikä ollut saanut nahkoja
moniin odottaviin tilauksiinsa. Kaikki kaupat oli suljettu ja vanhan
Hillnerinkin nahkapuodin ovella oli kanki poikinpäin. Kun Linti oli
mennyt sisälle keittiön kautta, olivat siellä piiat vain iloisesti
juoneet kahvia ja nauraneet hänen tietämättömyyttään, sanoen: ei nyt
uskalleta kauppaa tehdä, _herratkin_ ovat lakossa.
Vouti ei ymmärtänyt mitään, ja oikein hänen päänsä alkoi mennä
sekaisin.
— Suurlakko, suurlakko, näes, — koetti Linti selittää.
Vouti kimmastui.
— Mikä helvetin suurlakko! Eikö saisi talon töitä tehdä!
Samassa juoksi kotoa päin toinen Vieremän miehistä, Janne, ja hänkin
alkoi hokea: hellitä jo helkkarissa hevoset, suurlakko, suurlakko!
— Saatanan puheenjohtaja, — murahti vouti, sylkäisi kouraansa ja
tarttui auran kurkiin.
Hevoset, vainuten kyntäjän kiukun, lennähtivät ripeään käyntiin.
— Seisauta, hyvä mies, kenraalska kielsi.
— Ei ennen kuin sahanpilli soi!
— Sahanpilli! Sitä saat odottaa. Puheenjohtaja on pysäyttänyt kaikki
tehtaat, ja miehet ovat Tietolassa kokousta pitämässä.
Vouti veti hevoset seisomaan ja kuulosteli. Ei todella kuulunut mitään
tehtailta päin, mistä muutoin aina kuului kalkkimyllyjen jyske, sahojen
sohina ja lautojen läiske. Hiljaa kuin sunnuntaina. Kaikki elämä kuin
kuollut.
Voudilta putosivat ohjakset käsistä.
Janne yhä vain selitteli:
— Se on suurlakko, näes, suurlakko se on. Herratkin ovat lakossa.
Soittivat Helsinkiin ja seisauttivat, ennen kuin puheenjohtaja oli
käskenytkään. Helsingissä poliisitkin kuuluvat olevan lakossa.
Nyt Lintikin puuttui puheeseen.
— Jaa-a, vai poliisitkin! Sitäpä minä ihmettelinkin, kun meidän
vallesmannilla oli sivelilakki päässä, käyskeli katuväen seassa ja
jutteli niinkuin muukin ihminen. Vai että poliisitkin! No nyt sitten
loppuu herrain valta!
Janne yhä vain hoki voudille:
— Ymmärrätkö sinä? Se on suurlakko, suurlakko!
Mutta vouti ei enää kuunnellut ketään. Äkkiä hän oli ymmärtänyt kaiken.
Hänen kasvonsa olivat saaneet erittäin lempeän ilmeen, silmät
hymyilivät sanomatonta hyväntahtoisuutta säteillen, niinkuin ne varmaan
olivat hymyilleet silloin, kun hänen vaimonsa oli synnyttänyt hänelle
esikoisen.
Sanaakaan sanomatta, koska toiset eivät kuitenkaan olisi mitään puhetta
ymmärtäneet, hän riisui hevoset valjaista ja lähti taluttamaan niitä
kotiin päin.
Tupaan tultuansa hän oli peseytynyt ja pukeutunut pyhävaatteisiinsa.
Hymyillen ja nyökytellen kenraalskalle päätään hän ikäänkuin tahtoi
sanoa hänelle: no nyt on käynyt niinkuin minä olen sanonut, enkös minä
sanonut: yht'aikaa!
Ja Elisabet kohta arvasi, että vouti tarkoitti sen ajan nyt tulleen,
jolloin ihmiset merkin saatuaan pysähtyvät töissään ja toimissaan,
riisuvat aseensa, muuttavat mielensä, ja koko maailma ikäänkuin luodaan
uudestaan hyväntahdon, veljeyden ja rauhan pohjalle.
Vouti ei puhunut mitään, siihen oli hetki melkein liian juhlallinen.
Kaikki olikin oikeastaan sanottu tuossa entisiä puheita mieleen
johtavassa katsahduksessa ja hymyssä. Kenraalska kyllä ymmärsi hänet
sanoittakin.
Eikä Elisabet hennonutkaan häiritä sitä suurten aavistusten onnea, joka
näytti vallanneen hänen rakkaan voutinsa. Kesken hommiensa hän hymyili
vastaan, vaikkei voinutkaan kauan katsoa voutia silmiin, niinkuin tämä
olisi tahtonut. Muutaman päivän perästä se kävi jo luontevammin.
Elisabet ajatteli: — "Kuka tietää! Entäpä jos tämäkin lakko, vaikka
Kurikka tarkoittaakin sillä tsaarin avustamista, — vaikka Kock onkin
vallankumouksellinen ja kaikki olisi vain heidän shakkisiirtojaan, ja
vaikka Suomen porvariston onnistuukin käyttää sitä entisten olojen
palauttamiseksi, — entäpä jos tämäkin lakko vain edistää sitä
aatteellista tulevaisuuden lakkoa, jota ei enää tehdä minkään
valtiollisten tarkoitusten vuoksi, vaan omantunnon vaatimuksesta!"
Junat olivat kaikki pysähdyksissä ja hevoskyytejäkään ei saanut tehdä,
mutta sentään tuli joka päivä sanantuojia Helsingistä käsin, jotka
kertoivat asiain menosta. Tuhatlukuisissa laumoissa ihmiset liikkuivat
siellä ilman mitään järjestyksen valvontaa, ainoankaan poliisin
näkymättä, ei missään juopottelua, ei ainoatakaan rikosta, ei
vähintäkään vallattomuutta nyt jo lähes kokonaiseen viikkoon!
Ja vähänkö Elisabet sai omin silmin nähdä omassa kylässään! Täydellinen
rauha vallitsi kaikkialla. Pihoilla ja teillä ihmiset kuljeskelivat tai
seisahtuivat ryhmiin, sovussa ja yhteisymmärryksessä kaikki, herrat ja
työläiset, rouvat ja mummot keskustellen näistä ihmeellisistä
tapahtumista. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä.
Se oli kaikille kuin suurta juhlaa. Elämän tavallinen juoksu, sen
jatkuvaisuus oli keskeytynyt. Aivan kuin olisi pimeyden jälkeen
hierottu silmiä ja uudessa valossa saatu nähdä tuhansia ennen
tuntemattomia ystäviä, jotka vain hakivat tilaisuutta saadakseen
palvella toisiaan ja osoittaa rajatonta uhrautuvaisuuttaan yhteisyyden
hyväksi.
Ei kukaan tiennyt, mitä tänään, mitä huomenna, mitä seuraavanakaan
tuntina oli tapahtuva. Ja kun jokainen tunsi, että saattoi tapahtua
melkein mitä hyvänsä, koetti jokainen lähestyä juuri niitä, joista hän
oli ennen ollut yhteiskunnallisesti kaikkein etäimpänä tai muuten
vieraimpana. Näinä ihmeellisinä päivinä, jolloin ei ollut olemassa
mitään valtaa, mikä olisi suojannut henkeä tai omaisuutta, ihmiset
rakastivat toisiansa ikäänkuin aavistaen, että ainoastaan niin
toisiinsa suhtautuen voi tapahtua hyvää.
Ja Elisabet alkoi jälleen toivoa, niinkuin oli toivonut passiivisen
vastarinnan aikana.
Mutta Helsingistä alkoi jo tulla sanomia, ettei siellä sopu herrojen ja
työväen välillä enää ollutkaan eheä, vaan oli noussut taistelu
vallasta. Tietysti, — ajatteli Elisabet, — sillä sitkein usko
ihmisessä ei ole usko rakkauteen, vaan väkivaltaan. He eivät usko, että
ilman komentajaa voisi elää viikkoa kauemmin, ja rupeavat taistelemaan
vallasta.
Kurikkaan, joka tosin oli ollut suurlakon oikea julistaja, ei työväki
eikä porvaristo voinut yhtyä. Hän kadotti kohta johtaja-asemansa,
sysättiin syrjään, ja hän häipyi tietymättömiin niinkuin kuiva lehti,
jonka myrsky riuhtaisee puusta.
Kock sitä vastoin valittiin "kansalliskaartin" päälliköksi. Tämä kaarti
oli muodostettu työväen omasta keskuudesta, ja sen tarkoituksena oli
ylläpitää järjestystä, jota kylläkään eivät häirinneet kadulla
liikkuvat ihmiset, vaan sitä enemmän vallasta taistelevat puolueet.
Kock hallitsi poliisikamarin huoneistossa ja hänellä oli miltei
ylivoimainen tehtävä hillitä sinne tunkeutuvien eri puolue-edustajain
vaatimuksia, vallankumouksellisten niinkuin porvarienkin.
Ruhtinas Obolenski, joka oli kenraalikuvernöörinä, pakeni lopulta
suureen, sataman vesille ankkuroituun venäläiseen sotalaivaan, jossa
hän lupasi ottaa vastaan puolueiden edustajat neuvotellakseen
tilanteesta ja siitä raportista, joka hänen oli lähetettävä keisarille
Pietariin. Mutta nämä neuvottelijat olivat keskenään riitaisia,
puhuivat ja huusivat kaikki yhtaikaa ja esittivät asioita, jotka olivat
ruhtinaalle niin epäselviä, että hän ei lopulta keksinyt muuta keinoa
kuin hankkia herroille luvan matkustaa henkilökohtaisesti Pietariin
ylimpien valtamiesten puheille.
Matka tehtiin meritse, koska lakko yhäkin vallitsi rautateillä.
Niin suuri oli venäläisten hallituspiirien pelko vallankumouksen
mahdollisesta puhkeamisesta, ettei Suomessa voitu käyttää tänne
sijoitettua, kumouksellisilla aatteilla kiihotettua venäläistä
sotaväkeä, vaan se pysyi kaiken aikaa passiivisena. Toiselta puolen
arvailtiin, että mahdollisesti venäläiset hallitusmiehet yhä vieläkin
odottivat Suomen työväen asettumista tsaarivallan puoltajaksi
vallankumousta vastaan.
Hämmästys ja sekasorto oli joka tapauksessa Pietarissakin niin
suuri, että lähetystön tehtävä onnistui täydellisesti, ja molemmat
päävaatimukset: (porvarien puolelta) entisen autonomian ja
hallitusmuodon palauttaminen ja (työväen puolelta) yleinen,
rajoittamaton äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta, luvattiin.
Lakko julistettiin päättyneeksi.
Kun palattuani Helsingistä kerroin Elisabetille näistä tapahtumista ja
kuvasin lakon suurenmoista alkurauhaa, Matin esiintymistä
Rautatientorilla lakonjulistajana kymmentuhatlukuisille väkijoukoille,
suunnattoman, punakeltaisen leijonalipun kohoamista asemahuoneen
viirisalkoon, aseettoman poliisikunnan ilmestymistä yleisön keskuuteen
ilmoittamaan lakkoon yhtymisestään ja sitten tuota intohimoista
valtataistelua, sanoi Elisabet, välittämättä autonomiasta ja
äänioikeudesta:
— No, ja pilasivat kaiken!
Vouti taas, vaikka olikin aluksi huolestunut puolueriitaisuuksien
syntymisestä, meni kohta sen viisaan suutari Lintin luo, ja täältä hän
palasi vieläkin säteilevämpänä kuin oli ollut lakon alkaessa.
Linti oli selittänyt hänelle, mitä se "yleinen äänioikeus" ja
"yksikamari" oikeastaan merkitsivät. Lintin mielestä se nyt vasta
olikin tulossa se oikeuden ja vapauden aikakausi, kun työväkikin sai
äänestää. Sillä työväkeähän oli monta vertaa enemmän kuin herroja, ja
hullujako me olisimme, ettemme osaisi omaksi eduksemme äänestää! Nyt
oli vain kaikkien liityttävä yhteen ja järjestäydyttävä, niinkuin
puheenjohtaja oli sanonut.
Tämän ajan jälkeen Linti, joka oli ollut alkujaan erittäinkin vaimonsa
vaikutuksesta jumalinen kirkossakävijä, heitti haudantakaiset asiat
vähemmälle, ja hänet valtasi kiihkeä maailman parantamisen into, niin
etteivät hänen ajatuksensa enää voineet vaeltaa muualla kuin tämän
näkyväisen maailman asioissa. Ja paljon, paljon voi vanha suutari
tullakin ajatelleeksi, kun hän päivät pääksytysten istumistaan istuu
paikoillansa jakkarallaan, maailman pyöriessä kiireissään touhuten
hänen ympärillään. Heti talvipäivän alkaessa kallistua iltaan hän
kuitenkin heitti nahat, lestit ja pikilangat käsistään ja vaelsi
työväentalolle, Tietolaan, jonka avarassa, valoisassa salissa
sosialistit pitivät kokouksia, kiihkeästi pohtien valtiollisia
kysymyksiä.
Pitkä Linti avasi kokouksissa usein suunsa lausuakseen mielipiteensä
asioista, mutta eipä ollut sitä kysymystä, jonka ainoana lopputuloksena
ja ratkaisuna hän ei olisi pitänyt juuri samaista työväen tulevaa
äänioikeutta. Mutta kotonaankin suutarintöitä tehdessään, jos joku
asiakas sattui tulemaan, ei kauan kestänyt, kun Linti oli jo taaskin
selittämässä äänioikeuden suurta merkitystä. Häneltä tiedusteltiin
usein suullisten vuokrakontrahtien pitäväisyyttä, mutta nyt hän ei enää
ruvennutkaan vetoamaan lakipykäliin, vaan sanoi kohta: älä sinä köyhä
saatana semmoisista enää välitä, mutta tiedätkös sinä, mitä se työväen
äänestysoikeus merkitsee? Ja pitkään ja perusteellisesti selitettyään,
mitä se merkitsee, hän sanoi: kun _se_ laki tulee voimaan, niin kyllä
sitten sinunkin asiasi selvitetään, ohoh!
Niinpä siis voutikin, joka oli mennyt Lintin luo ja väittänyt, ettei
mitään hyvää voi syntyä, elleivät sosialistit nyt, juuri tänä aikana,
kaikki yhtaikaa päätä hajoittaa punakaartiansa ja ikipäiviksi luovu
aseihin turvaamasta, sai kuulla Lintin mehevät selitykset köyhälistön
äänestysoikeudesta ja sen kaikkivoivasta merkityksestä. Hän nauroi sekä
kenraalskan mielipiteelle, jonka mukaan asia oli jätettävä jokaisen
omantunnon varaan, että myöskin voudin ajatukselle yleisen merkin
antamisesta. Hän selitti, kuinka mahdottomia sellaiset yritykset
olivat, ennen kuin köyhälistö oli päässyt äänestämään. Mutta kun se on
kerran tapahtuva, — sanoi hän, — kas silloin vasta voi punakaartikin
olla tarpeeton ja kaikista aseista voidaan luopua — jos köyhälistö
niin äänestää.
Keskusteltuansa useita tunteja Lintin kanssa voutikin tuli siihen
järkähtämättömään päätökseen, että aseitten hylkäämistä ei voida
suinpäin toimittaa eikä ikuista rauhaa saada aikaan, ennen kuin
köyhälistö pääsee äänestämään, ja että kunnes tämä tapahtuu,
sosialisteja on tuettava vaikkapa kaartinkin avulla.
Tätä mielenmuutostaan hän ei tosin hennonut kenraalskalle tunnustaa, ja
puheen kallistuessa siihen suuntaan, että työväen turvautuminen
asevoimaan oli yhtä hylättävää kuin porvarienkin, hän edelleen oli
myönnyttelevinään sanoen tuon tuostakin: joo ... joo ... vaikka
itsekseen piti työväen kaartia ihan välttämättömänä näissä oloissa.
Tämä kierous kenraalskan edessä oli voudista itsestäänkin sangen
epämiellyttävää, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että kaarti oli —
kuten Linti sanoi — välttämätön vain _toistaiseksi_ ja että
köyhälistön päästyä äänestämään kyllä aivan ensimmäiseksi äänestetään
kaikki aseet mereen heitettäviksi.
Voudista tuli sosialisti.
Hän alkoi usein käydä Tietolassa, joten häntä ei aina
lauantai-iltoinakaan enää näkynyt Vieremän lukutuvan laulu- ja
esitelmätilaisuuksissa.
Saatuaan oman komean työväentalonsa valmiiksi sosialistitkin tietysti
lakkasivat käymästä Vieremän lukutuvassa, jossa oli sekä ahdasta että
vähän pimeää, puhumattakaan siitä, että sen henki alkoi heistä tuntua
"voitetulta kannalta" nyt, kun suurlakon jälkeen sosiaalidemokratia
oli kohoamassa ennen aavistamattomiin saavutuksiin. Jos joku
lauantai-illoin vielä eksyikin vanhaan lukutupaan, eivät häntä enää
tyydyttäneet ne laulut, joita oli siellä käytetyssä laulukirjassa,
semmoiset kuin "Honkaen keskellä" tai "Mun muistuu mieleheni" tai
"Mistäs tulet, kustas tulet" tai "Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!"
tai edes "Pojat kansan urhokkaan", vaan heillä oli uudet laulukirjat,
joihin oli koottu Marseljeesit ja Internatsionaalet, joissa puhuttiin
"sorron yöstä" ja herrojen läheisestä kukistumisesta, ja he lauloivat
uusin sävelinkin.
Yhteistä onnea, hyvinvointia, varakkuutta luvattiin Tietolassa
köyhälistölle, jos se vain liittyy yhteen ja järjestäytyy. Kukapa olisi
enää Vieremässä kuunnellut Tolstoin satuja, että maailman
onnellisimmaksi havaittiin mies, jolla ei ollut edes paitaa!
Kun Vieremän lukutuvan esitelmiä eivät enää saapuneet kuuntelemaan muut
kuin vanha Sarénska ja jotkut toiset mummot, lopetettiin sen
iltakurssit, lainakirjasto lahjoitettiin työväenyhdistykselle ja
siirrettiin Tietolaan.
Tämä tapahtui muutama vuosi jälkeen epäonnistuneen Viaporin kapinan.
Kock oli paennut Amerikkaan, kapinalliset upseerit oli ammuttu. Mutta
vielä entistäkin kiihkeämmin alkoivat venäläiset kumoukselliset nyt
tehdä aatteistansa propagandaa sekä sotaväen keskuudessa että
sosialististen työväenyhdistysten piireissä. Ja onnistuneen suurlakon
kautta voimansa tuntoon päässyt Suomen työväenluokka, joka jo alkoi
huomata, ettei pelkkä "äänestysoikeus" ollutkaan riittävä hankkimaan
ylivaltaa tälle luokalle, osoittautui kumoukselliselle kiihotukselle
sangen kiitolliseksi vaikutusalaksi.
Sen vuoksi Vieremän lukutupakin ja sen henki, joka niin lahjomattomasti
tuomitsi paitsi voimassaolevan väkivallan myöskin sen väkivallan, jota
kumoukselliset valmistelivat, kävi tietolaisille yhä vieraammaksi,
kunnes eristäytyi aivan erilleen, jäi yksikseen ja lakkasi olemasta.