Valtameren yli Amerikasta palattuaan oli Kurikan aikomuksena alkujaan
ollut neuvotella — tuosta tsaarin kannattamisesta vallankumouksellisia
vastaan — ystävänsä Johan Kockin kanssa ja saada hänet tässä
tarkoituksessa mukaansa Suomen työväen johtoon, johon hän Matista oli
erittäin sopiva. Mutta pahemmin ei voi lyödä kirvestänsä kiveen. Kock
oli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessä ja sittemmin luutnanttina
siirtynyt Suomen asevelvolliseen armeijaan, jossa hän suuresti
kunnostautui, niin että häntä pidettiin yhtenä armeijan etevimmistä
upseereista. Hänen sotilaallisten harrastustensa pääalana oli strategia
ja strateginen linnoitusoppi, mutta Suomen sotaväen päällikkö piti sitä
paitsi hänen erikoisena ansionaan hänen suurta kykyänsä suhtautua
oikealla tavalla miehistöön eli hänen vaikutusvaltaansa niin sanottuun
joukkosieluun.
Todellakin suuria ansioita kaikkeen siihen katsoen, mitä Kurikalla oli
mielessä!
Mutta Kurikalla vain ei ollut aavistustakaan siitä, mikä mies tämä
Johan Kock oli, vaikka he olivatkin entisiä koulutovereita samasta
Helsingin alkeisopistosta.
Kock oli jo ennen koulun lopettamista siirtynyt sotilasalalle ja
lähtenyt menemään omia teitään.
Pitkän Venäjällä olonsa aikana hän joutui tuttavuuteen ja läheiseen
yhteyteen sikäläisten sivistyneiden vallankumouksellisten kanssa, ja
näiden vaikutus on jättänyt kaikkein syvimmät jäljet hänen
luonnekuvaansa.
Jos Ranskan vallankumouksen alkuunpanijoina olivat girondistit, tuon
kansan kaikkein mielevimmät ja sivistyksen korkeimmalla tasolla olevat
henkilöt, niin vielä suuremmalla syyllä voi samaa arvostelua käyttää
venäläisistä vallankumouksellisista, jotka Herzenin ja Krapotkinin
aatteiden kasvattamina valmistelivat vallankumousta Venäjällä.
Sen vuoksi Kockin mielessä kaikki, mitä hän sivistyneissä
ihaili, koko hänen uskonsa ihmisjalouteen, miehekkyyteen,
siveelliseen korkeuteen, uhrautuvaisuuteen, kuolemanhalveksumiseen,
toverillisuuteen, uskollisuuteen, oli ehdottomasti yhtyneenä silloisiin
vallankumousmiehiin ja heidän aatteisiinsa. Tästä juonti juurensa tuo
hänen olemukselleen niin tunnusomainen sivistyneisyyden ihannoiminen ja
kunnioittaminen. Jos hän itse tahtoi jotakin olla tai tulla olemaan,
niin hän sitä tahtoi vain tämän vallankumouksellisen toveriston
arvostelemana. Kaikin voimin siveelliseen eheyteen pyrkiessään hän myös
rajattomasti palvoi sekä muinaisuuden että nykyisyyden henkisiä
suurmiehiä, Sokratesta, Epiktetosta, Dostojevskiä, Tolstoita, joiden
teoksia hän osasi sivumäärin ulkoa.
Senpä vuoksi, kun hän jo Suomeen muutettuaan ja täällä upseerina
saavutettuaan suuren menestyksen äkkiä luopui sotilasuralta ja alkoi
liikkua siviilimiehenä, moni luuli hänen tehneen sen Tolstoin oppien
vaikutuksesta, joita hänen tiedettiin harrastaneen.
Mutta asianlaita ei ollut niin.
Tolstoin opin vaikutuksen alaisena hän ei ollut siihen määrään, että
olisi omaksunut myöskin tuon "pahan-vastustamattomuus"opin, jota jotkut
kyllä pitivät pääasiana koko tolstoilaisuudessa, mutta jota Kock
puolestaan ei ollut koskaan voinut oikein hyväksyä.
Päinvastoin, hän olisi pitänyt itsellensä suurena häpeänä elää
lekotella porvarillisessa yhteiskunnassa olematta vallankumouksellinen,
se on, aikomatta ajan tullen tovereineen perin pohjin myllertää koko
tämän yhteiskunnan bordelleineen, santarmeineen, viinoineen ja
vankiloineen. Tolstoi oli hänen mielestään, kieltäessään väkivallan,
hiukan epäkäytännöllinen.
Kock jätti sotilasuran toisesta syystä.
Hänestä oli alkanut tuntua epämiellyttävältä, epäritarilliselta,
kierolta palvella upseerina sitä valtakuntaa, jonka kumoamista hän
hautoi. Toiset samassa asemassa olijat eivät huomanneet siinä mitään
kieroutta, vieläpä katsoivat sen vallankumoukselle erittäin
hyödylliseksi. Mutta Kock ei voinut siihen suostua.
Vain tähän omantunnon herkistymiseen rajoittui Tolstoin vaikutus Kockin
suhteen, ei edemmäksi. Hän jäi vallankumoukselliseksi.
Ja sotilasurasta vapautuminen osoittautuikin myöhemmin ei
ainoastaan hyödylliseksi, vaan välttämättömäksikin juuri
vallankumousasialle, katsoen heidän suunnitelmiinsa Suomeen nähden ja
siihen erikoistehtävään, joka nyt aivan luonnostaan joutui Kockin
valmisteltavaksi ja suoritettavaksi. Tehtävä otti hänet kokonaan
valtoihinsa.
Oleskellessaan meillä ja Elisabetin luona Vieremässä (talvella v. 1906)
hän kuitenkin siviilipuvussaankin näytti sangen sotaisalta.
Suora, sotilaallinen ryhti. Liikkeet voimakkaat, mutta huolellisesti
hallitut. Suunnattomat, tuuheat viikset, jotka eivät milloinkaan
väsähtyneet riipuksiin, vaan aina ojentuivat suoraan sivuille. Posket
ja leuka tarkasti ajeltuina, leuassa ikäänkuin jokin juuri loukatun
lapsen väreily. Rehellisen vilpittömät, vihertävät silmät tuijottivat
totisina kulmakarvojen alta, ollen ilmaisevinaan sotilaallista
häikäilemättömyyttä, periaatteellista armottomuutta, iskuvalmiutta,
mutta voimatta salata luonteen pehmeää hellyyttä.
Hän toi tullessaan — näytteeksikö vai itse kokeillakseen — joukon
erilaisia ampuma-aseita, joiden kantavuutta ja muita ominaisuuksia hän
sanoi aikovansa tarkastaa, ne kun olivat uudenmallisia ja hänelle vielä
tuntemattomia. Puheenjohtajan ja joidenkin muiden seurassa hän sitten
pani toimeen koeammunnan jäällä. Ja sieltä palattua puheenjohtaja ei
voinut kyllin ihmetellä sen miehen tavatonta varovaisuutta ampuma-aseen
käyttämisessä. Ammuskelemisesta ei ollut tahtonut tulla mitään vain sen
vuoksi, ettei osattu pidellä ja käännellä kivääriä juuri niinkuin Kock
vaati. "Ei-ei-ei!" — oli hän kiivastuneena ja äärimmilleen
hermostuneena tiuskinut, jos pyssyn suu ennen ampumista vähänkin
käännähti sivulle päin eikä osoittanut suoraan maata kohden.
Melkeinpä olisikin luullut hänen mieluummin kieltävän koko ampumisen
kuin sallivan varomattomuuksia kiväärin käytössä. Ja vaikea oli
ajatella hänen tosileikissäkään sallivan mennä niin pitkälle, että
todella kiväärin laukaiseminen lähimmäistä vastaan olisi tullut
kysymykseen. Olisi mieluummin kuvitellut hänen silloinkin huudahtavan:
ei-ei-ei! Vaikea oli kuvitella vähemmän Marat'n tapaista
vallankumousmiestä.
Että ihmisluonteen synnynnäinen hellyys, jopa joskus halu olla
kärpästäkään kiduttamatta, huonosti sopi yhteen niiden tehtävien
kanssa, jotka ovat aiotut vallankumousmiehen suoritettaviksi,
esimerkiksi tuomita vallankumousoikeudessa joku kurja silmälasiherra
pyövelien haltuun vain lyhyellä viittauksella sanoen: "roikkumaan!" —
tai pommittaa kaupunkia, jossa on itse käynyt koulua ja elänyt äidin
hoteissa, tietäen, että viattomat kaupunkilaiset perheineen, lapsineen
sortuvat luhistuvien muurien raunioihin — sen tiesi Kock niinkuin
jokainen muukin vallankumouksellinen. Ja sen tähden Kock niinkuin
jokainen vallankumouksellinen myöskin alituisesti harjoitteli ei
ainoastaan itse ajattelemaan itseänsä Marat'n tai Robespierren
kaltaiseksi julmuriksi, vaan myös antamaan muille itsestään
senluontoisen kuvan. Ja kerran tehtyään vallankumousvalan he todella
itsekin luulivat sellaisia olevansa.
Pohtiessaan Elisabetin kanssa kysymystä siitä, oliko väkivalta
katsottava jokaisessa tapauksessa hylättäväksi, ja Elisabetin
koettaessa todistaa, että väkivaltaa ei voi harjoittaa samalla
rakastaen sitä, jolle väkivaltaa tekee, ja että väkivaltaa tehtäessä
aina herää viha kukistettavaa kohtaan, Kock räpytteli uskollisesti
silmiään ja näytti hyvin totiselta. Hän vähän punastui, arvatenkin
niiden kiivaiden ajatusten vuoksi, jotka hänessä sillä hetkellä
risteilivät. Sillä heidän vallankumouksellisten kesken pidettiin juuri
eräänlaisen vihantunteen säilyttämistä porvarillista yhteiskuntaluokkaa
kohtaan aivan olennaisen tärkeänä. Se oli kuin vallankumoustahdon
ilmapuntari. Sen puhtaana ja voimakkaana säilyttämisestä he tunsivat
toisensa. Sen laimeneminen merkitsi luopiota.
— Onko siis viha teidän mielestänne _kaikissa tapauksissa_
moitittavaa, esimerkiksi siinäkin tapauksessa, että äidin viha
kohdistuisi hänen oman tyttärensä raiskaajaan? — sanoi Kock kerran
Elisabetille, sivistyneen kohteliaasti hilliten väittelyssä
kiehahtanutta mieltään.
— On. Tietysti on, — vastasi Elisabet lapsellisen vilpittömästi ja
katseli pyörein silmin häneen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, että
sellaista kysymystä voidaan edes tehdäkään.
Vastaus oli Kockille odottamaton. Ehkä hän ei ollut ennen tavannut
henkilöä, jonka usko rakkauteen olisi ollut siihen määrään ehdoton.
Mutta vallankumouksellisille oli moinen kaikki anteeksiantava rakkaus
eli vihan täydellinen kieltäminen suorastaan vastenmielistä, sillä se
ei heidän mielestään voinut enää johtua ihmisen luonnollisesta
sydämestä, vaan siinä oli jo jotakin uskonnollisuuden hajua,
joka heille aina oli vastenmielistä. Ja Kock muisti, mitä
vallankumouksellisten oli juuri viime aikoina tullut yleiseksi tavaksi
sanoa, kysymyksen ollessa sellaisesta rakkaudesta. Hän sanoi saman
ajatuksen Elisabetille omanaan:
— Rakkaus ja rakkaus ja rakkaus, siitä on huudettu jo parituhatta
vuotta ja sitä tultaisiin saarnaamaan, kunnes kaikki vihdoin
uskoisivat, että ihmiset eivät voi elää muunlaisessa kuin juuri
tällaisessa yhteiskunnassa, että vallankumous on suuri ja rangaistava
synti, että nöyryys ja esivallan totteleminen on ihmisen korkein avu ja
niin edespäin tunnettuun saarnatyyliin...
Kock nousi seisoalleen, pyysi saada sytyttää savukkeen ja alkoi
ylenmäärin kiihottuneena kävellä edestakaisin, intohimoisesti vetäen
savuja syvälle keuhkoihinsa. Ja kun hän oli siinä luulossa, että
Elisabet, jonka rohkeata vapaamielisyyttä hän oli jo koulupoikana
ollessaan ihaillut, ei ehkä käsittänyt tuota rakkausoppiaan aivan niin
puustavillisesti, vaan että hänen sydämessään täytyi uskoa maailman
täydellisen mullistamisen välttämättömyyteen, hän ei ruvennut ollenkaan
hillitsemään kiihtymystänsä, vaan antoi ajatuksilleen vapaan lennon
luottaen siihen, että semmoisen purkauksen _oikeastaan_ täytyi olla
Elisabetin mieleen.
Joka kerran pöydän luo tultuaan hän pysähtyi hetkeksi sen ääreen, ja
hänen rajulla voimalla kokoonpuristettu nyrkkinsä, antaakseen pontta
hänen sanoilleen, kosketteli rystyillään hillityn hiljaa pöydän pintaa,
koputuksen tuskin kuuluessa.
— Mutta onneksi saarnaajat erehtyvät, — jatkoi hän. — Kaikki
ei ole vielä vakan alla. Vielä hävetään bordelleja, kapakoita.
Vielä eivät kaikkien niskat ole pehminneet, vielä uskotaan ihmisten
tasa-arvoisuuteen, vielä orjuus hävettää. Viha elää vielä! Maan tasalle
kaikki!
Kockin puhe masensi suuresti Elisabetin mieltä. Se ikäänkuin syytti
häntä hirveästä välinpitämättömyydestä, johon hän kenties oli todella
vajonnut. Täällä maalla hän oli melkein unohtanut kaikki nuo bordellit
ja muut kauheudet, jotka ennen olivat hänen omankin mielensä saaneet
niin kapinalliseksi yhteiskuntaa vastaan. Rakkaudella ja vain
rakkaudella, — oli hän todella alituisesti sanonut sekä itselleen että
muille, ja nyt ilmeneekin, että viha se vain voikin tässä maailmassa
jotakin saada aikaan! Mitä kauemmin hän oli elänyt, sitä varmemmaksi
hän oli tullut, että vihaan ja väkivaltaan turvautuminen oli maailmassa
suurimpien onnettomuuksien lähde. Ja jos hänen rakkaudenopissaan oli
jotakin väärää, niin ainakaan hän ei voinut kokonaan masentumatta
ruveta uskomaan väkivaltaan.
Viime aikoina hän oli päinvastoin yhä enemmän lähestynyt sitä ajatusta,
että rauhallinenkin puuhailu toisten ihmisten elämän johtamiseksi
mielikuvituksen luomiin tulevaisuuden muotoihin oli harhaan viepää ja
johti ihmistä pois pääasiasta, joka hänen mielestään oli vain oman
henkilökohtaisen rakkauden laajentamisessa eikä toisten elämän
järjestämisessä, — mutta pakottaa _väkivallalla_ toiset elämään
joidenkuiden kumousmiesten ihanteiden mukaisesti — se oli Elisabetille
vähitellen käynyt suorastaan käsittämättömäksi, järjettömyydeksi.
Muistihan hän nuoruudestaan semmoisia ihmisiä ja tiesi kyllä niitä
yhäkin olevan, vieläpä tiedemiehiäkin, sekä teoreetikkoja että
käytännöllisiä toimihenkilöitä. Mutta nähdä sellainen ihminen ihan
tuossa edessään ja kuulla hänen pommitushistorioitansa omin korvin,
tuntui Elisabetista niiden pelkän järjettömyyden vuoksi jollakin
tavalla henkisesti pöyristyttävältä.
Huomattuaan Elisabetin mielenmasennuksen Kock istui taas pöydän ääreen
ja kokonaan luopuen äskeisistä Marat'n eleistä rupesi lohduttelevasti
selittelemään, miten vallankumous, mikäli sen hyrskyt tulevat Suomeen
ylettymään, kaiken todennäköisyyden mukaan tulee sujumaan aivan
verettömästi. Ja jos Helsingin pommitus meren puolelta tulisikin
kysymykseen, on se rajoittuva vain uhkaan sen tapauksen varalta, että
Helsingin porvaristo kieltäytyisi alistumasta vallankumouksellisten
komentoon.
Hän saattoi katsoa tarpeelliseksi lohdutella, koska luuli Elisabetin
vain pommitusten pelosta vastustavan eikä ymmärtänyt tuon masennuksen
syyksi vain sitä, että viisaalla ja miellyttävällä miehellä, niinkuin
Kock oli, saattoi yhä vielä meidän päivinämmekin olla moisia
mielipiteitä ja sellainen luottamus väkivaltaan.
Joka tapauksessa oli Matti Kurikka kovasti eläytynyt pois Suomen
oloista luullessaan voivansa johtaa helsinkiläistä työväkeä tsaarin
avuksi vallankumouksellisia vastaan, sillä työväki oli hänen
Amerikassa olonsa aikana melkein kauttaaltaan muuttunut mieleltään
kumoukselliseksi. Vielä suurempi oli hänen erehdyksensä Johan Kockin
suhteen.
Muutaman päivän kuluttua siitä, kun Kurikka oli lähtenyt meiltä,
saatiin kuulla hänen ihmeellisistä johtajansaavutuksistaan Helsingissä.