Toisen kerran Matti kävi Vieremässä ja meillä muistaakseni 1905.
Silloin oli Sointulan ooppera jo loppuun laulettu, ja Matti oli tullut
siihen vakaumukseen, että malliyhteiskuntia ei voi johtaa ilman
tarpeellista pakkovaltaa. Tietysti siellä oli syntynyt ankara riita
johdosta. Matti taisi olla vähän epäkäytännöllinen taloudellisissa
kysymyksissä tai ainakin piti niitä toisarvoisina. Hän oli huomannut
pääasiaksi "henkisen tason" kohottamisen, piti esitelmiä teosofiasta ja
spiritismistä ja vaati muitakin esitelmöimään, jos vain kuka semmoiseen
kykeni, jopa oli tuonut mannermaalta kalliin pianon — lainarahojen
sijaan, joita hänen piti hankkia siirtolan tarpeiksi. Naiset olivat
mielissään. Silloin miehet ottivat johdon käsiinsä.
He pitivät kokouksen ilman Matin osanottoa ja päättivät myydä
mannermaan sahoihin sen suurialaisen, upean honkametsän, joka oli
siirtolan ylpeytenä ja parhaana luottolähteenä. Suurten riitain
vallitessa he tekivätkin niin, kaatoivat hongikon ja puomuttivat sen
laivan muotoiseksi lautaksi, jota läksivät meritse kuljettamaan
mannermaalle. Myrsky hajoitti lautan.
Samaan aikaan kaikenlaisten perheriitain ja sukupuolisten selkkausten
sekasorrossa Matti, pitäen itseään ainakin näissä kysymyksissä
yksinomaisena johtajana, julisti "vapaan rakkauden" siirtolansa
peruslaiksi, jolloin hän sai myöskin naiset katkeriksi vastustajikseen.
Mitään pakkokeinoja ei ollut varattuna uppiniskaisten kurittamiseksi.
Matti erotettiin siirtolan johdosta.
Silloin hän jätti Sointulan oman onnensa nojaan ja perusti mannermaalle
uuden, "Kalevan kansa"-nimisen yhteiskunnan, johtaakseen sitä samoja
tarkoitusperiä kohden.
Mutta täälläkään eivät asiat selviytyneet rettelöimättä ja
johtajakysymys alkoi horjuttaa uuttakin siirtolaa. Näihin "rettelöiviin
kääpiösieluihinsa" Matti vihdoin tuskaantui siinä määrin, että jätti
kaikki amerikkalaiset yrityksensä sikseen ja — palasi Suomeen.
Hän näytti muuten olevan entinen Matti, mutta jotakin miehekkäämpää,
kokeneempaa ja varmasti myös katkerampaa oli häneen tullut.
Ja taas hän joutui väittelemään Elisabetin kanssa. Elisabetin mielestä
hänen olisi ollut parempi jäädä vain Sointulaan, nöyrtyä, tehdä siellä
vain sitä työtä, mitä itse piti kunakin päivänä tärkeimpänä,
raskaimpana tai epämiellyttävimpänä, olipa se sitten vaikkapa
makkienkin puhdistamista. Semmoinen nöyryys ja kaikesta johdosta
kieltäytyminen olisi varmasti tehnyt hänet noiden ihmisten todelliseksi
henkiseksi johtajaksi, jota parhaat ja kehittyneimmät olisivat
koettaneet seurata. Ja ehkäpä ei muita johtajia olisi tarvittukaan.
Matti naurahti eikä ottanut asiaa toden kannalta. Hän oli kyllä
muuttunut, jopa osasi paljon paremmin kuunnella, mitä toiset puhuivat.
Ja vaikka hänen piti usein toisen puhuessa kärsimättömänä pitää
silmiänsä ummessa, ei hän enää ainakaan keskeyttänyt toisen puhetta.
Mutta eräässä asiassa hän ei ollut ollenkaan muuttunut: hän piti
johtoa, hallitsemista, määräämisvaltaa, pakkokeinoja, nyt ehkä vieläkin
tärkeämpänä onnen ehtona kuin milloinkaan ennen.
— Miksi olisin sinne jäänyt johtamaan kourallista ihmisiä, kun täällä
on johdettavana miljoonia! — huudahti hän kiihkosta säihkyvänä
Elisabetin huomautukseen.
Me hämmästyimme näitä sanoja.
Mutta asia oli todellakin se, että hänen Suomeen tulonsa oli herättänyt
aivan tavatonta huomiota ja mielenkiintoa pääkaupungin ja
maaseudunkin työväestössä, jolla oli ollut kyllä tilaisuutta
seurata hänen sosiaalisten aatteittensa kehitystä hänen "Elämä"- ja
"Aika"-lehdistään. Varsinaiset "kurikkalaiset" sosialistien joukossa
lienevät suorastaan kutsuneetkin häntä palaamaan Suomeen ja panemaan
täällä toimeen ihanteittensa mukaisen työväen yhteiskunnan — vain
paljon suuremmissa mitoissa kuin se oli voinut tapahtua Malkosaarella.
Mutta kuinka saada porvarit ja heidän hallituksensa semmoiseen
suostumaan? — oli nyt Matin ensimmäinen pulma.
Matilla oli siitä asiasta oma suunnitelmansa, jota hän ei meiltä
salannut. Se suunnitelma kuitenkin osoitti, että hän, oltuaan kauan
poissa Suomesta, oli kokonaan vieroittunut Suomen oloista ja että
täkäläinen tilanne oli hänelle aivan epäselvä. Hänen suunnitelmansa oli
uskomattoman epäsuomalainen: hän tahtoi, että Suomen työläisluokka
kokonaisuudessaan olisi asettunut tsaarin puolelle hänen taistelussaan
Venäjän vallankumouksellisia vastaan, jotka jo yhä uhkaavammin nostivat
päätänsä ja näyttivät valmistuneen ratkaisevaan taisteluun. Palkinnoksi
tästä avusta olisi kiitollinen tsaari sitten antanut Suomen
työväestölle täyden vapauden järjestää maan olot minkä ihanteiden
mukaan tahansa. Ilmeisesti Kurikka nyt halusi kuulla mieltämme tästä
tuumasta.
Matti näytti siis muuttuneen siinäkin suhteessa, että hän uskoi vain
semmoisen johtaja-aseman mahdollisuuteen, jota tuki paitsi valtava
enemmistö myöskin asevoima. Tämmöisen uuden työläisarmeijan luomiseen
lienee hänestä tuntunut ajankohta sopivalta, sillä porvarien hallitsema
asevelvollinen sotaväki oli lakkoilemisensa vuoksi hajoitettu, sen
aseet viety Venäjän arsenaaleihin ja sijaan tuotu maahan venäläistä
sotaväkeä, jonka Matti, oloja tuntematta, kuvitteli olevan uskollista
hallitukselleen ja siis vihamielistä Suomen porvaristolle.
Matti ei olisi ikinä voinut aavistaakaan, että Venäjän
vallankumouksellisten toimesta oli käynnissä voimakas kiihotus ei
ainoastaan tämän uskolliseksi luullun sotaväen, vaan suomalaisen
työväenkin keskuudessa, ja vielä, että Suomen porvariston johtavat
virkailijatkin tarmokkaasti tukivat naapurimaan vallankumouksellisia,
suoden heille tyyssijaa ja auttaen rajan yli hallituksen vainoamia
etsiskeltyjä.
Elisabet joutui kohta kahakkaan Matin kanssa, mutta tietenkin vain
omalta kannaltaan.
— Matti rakas, oman itsesikin tähden sinun olisi paras olla jättämättä
työtäsi Sointulassa kesken. Siellä sinä tekisit joka päivä sitä, mihin
järki ja omatunto käskee, voisit tehdä jokapäiväisessä elämässä
onnellisiksi sekä itsesi että kaikki, jotka sinua seuraavat. Mutta nyt
sinä aiot täällä ryhtyä aseelliseen taisteluun ja johtaa muutkin
siihen.
— Ihanteeni eivät ole muuttuneet. Mutta niiden saavuttamiseksi ei ole
muuta tietä kuin aseellinen taistelu.
— Vastaisen _hyvän_ nimessä siis tulisit jokapäiväisessä elämässäsi
ajattelemaan ja harjoittamaan _pahaa_. Siitä sinä itse ja koko sinun
ihanteesi turmeltuisi. Ei mikään ihanne kestä verisiä keinoja, ei edes
vihan _ajatuksia_.
— Tuo nyt on sitä tolstoilaisuutta, jota minä en ymmärrä enkä koskaan
tahdokaan ymmärtää, — sanoi Matti alkaen hermostua.
Elisabet ei hellittänyt. Hän varustausi väsymättömiin selittelyihin,
joita olisi ollut valmis jatkamaan vaikka kuinka pitkälle. Hän teki
mielessään tässä tarkoituksessa oikein suunnitelman ja sanoi Matin
viimeisen lauseen johdosta:
— Niin, sitä eivät olisi ymmärtäneet nuokaan — miksi niitä taas
sanotaan ... tuokaan vanha jesuiittain veljeskunta, jonka
tunnuslauseena kuuluu olevan: tarkoitus pyhittää keinot.
Matti suuttui jo tästä alkulauseesta siinä määrin, ettei voinut enää
jatkaa keskustelua.
Seuraavana päivänä hän palasi Helsinkiin — johtamaan miljoonia.
Ja me kaikki saimme pian hämmästyä hänen tarmoansa ja suurta
vaikutusvaltaansa kaupunkilaiseen työväestöön.