Mutta Vieremässä kävi kyllä sellaisiakin "minuja", joiden samastusta
Mathilda Wreden, Kostjan tai Kekin kanssa Elisabetin oli melkein
mahdotonta ajatuksissaan suorittaa.
Semmoisia kävijöitä olivat esimerkiksi spiritistit ja astrologit.
Näitä kohtaan ei Elisabet voinut tuntea kovinkaan suurta
kiinnostusta, koska he eivät tienneet eivätkä välittäneet mistään
maailmanparannuksista, vaan elivät sellaisten asiain tutkimisessa,
jotka koskivat jotakin ylämaailmaa ja jotka hänen mielestään olivat
vain uudenaikaisen, usein lapsellisen taikauskon muotoja, siis sitä,
mikä hänelle aina oli ollut eniten vierasta.
Spiritistit taas olivat puolestaan Elisabetin suhteen pettyneitä,
eikä heitä ollenkaan kiinnostanut se yksinkertainen Elisabetin
totuudenhenki, jota ylempänä eivät muka mitkään uskonnot voineet olla,
— joka melkeinpä _kielsi_ heidän tapaansa jättämästä tätä maailmaa ja
vajoutumasta tähtiin tai yliluonnollisuuksiin.
— Voihan olla, — sanoi Elisabet heille, että paitsi pöydän
pyörityksiä, vainajien esillekutsuja ja kohtalojen horoskooppeja on
äärettömän paljon muitakin ihmiseltä salattuja asioita, joista hänellä
saattaa olla vain hämäriä aavistuksia. Mutta miksi hanurilla
pilventakaisissa, kun meillä tässä näkyväisessä todellisuudessa on niin
paljon ratkaisematonta, epäselvää, ja kun tie tasa-arvoon ja veljeyteen
ihmiskunnassa on vielä niin peräti tutkimaton.
Paljon enemmän oli Elisabet kiinnostunut Matti Kurikasta, joka sentään
oli tästä maailmasta ja sielunsa koko voimalla rakasti sen eläviä
asukkaita.
Matti Kurikka, päinvastoin kuin Mathilda Wrede, kohdisti uskonsa vain
tämän maailman asioihin ja tulevaisuuteen, nimittäin oikeastaan siihen
tulevaisuudenkuvaan, jonka hän oli itse mielikuvituksessaan keksinyt ja
luonut ja jonka uskoi kerran toteuttavansa koko maailman onneksi ja
siunaukseksi.
Ensimmäisen kerran hän kävi Vieremässä juuri ennen matkaansa
Austraaliaan ja Amerikkaan, mistä hänellä oli aikomus hakea
paikkaa suurta työläissiirtokuntaa varten. Hän oli täynnä
maailmanparannusaatteita.
Tämä matka oli tosin hänellä myöskin jonkinlaista maanpakoa, sillä hän
oli joutunut porvariston puolelta ankaran vainon ja "uloskatsomisten"
alaiseksi sen johdosta, että oli kehoittanut työväestöä olemaan
osallistumatta suureen, keisarille lähetettävään kansalaisadressiin,
jonka tarkoituksena oli valittaa maassa jatkuvaa perustuslakien
polkemista vastaan. Mutta juuripa nämä uloskatsomiset ja maasta
karkotukset soveltuivatkin mainiosti yhteen hänen vanhan aatteensa
kanssa: erota kokonaan tästä porvarillisesta yhteiskunnasta ja
muodostaa uusi, tasa-arvoisuuteen ja veljeyteen pohjautuva
_malliyhteiskunta_.
Elisabetin passiivisen vastarinnan aatteisiin ja sodista kieltäymisiin
hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Nyt ei ole mikään passiivisuus
riittävä, — sanoi hän, — nyt tarvitaan toimintaa. Porvarillinen
yhteiskunta on mätänemistilassa. Tuolle mätänevälle maailmalle
on näytettävä ihanneyhteiskunnan mahdollisuus, on luotava
malliyhteiskunta, jonka rakennus perustuu altruistiselle
(epäitsekkäälle) pohjalle ja jonka nähdessään ihmiset eivät enää voi
jatkaa entistä elämäänsä, vaan vaivautuvat ottamaan selvää
malliyhteiskunnan rakenteesta ja tekevät siitä uuden rakenteen koko
maailmalle.
Tämän malliyhteiskunnan perustaminen oli hänen mielestään ainoa tie
maailmanparannukseen. Vielä enemmän: se oli ikäänkuin hänen ainoa
uskontonsa, ainakaan hän ei tahtonut mistään muista uskonnoista kuulla
puhuttavankaan, ja virallista kirkonuskoa hän piti suorastaan vain
porvarien toimeenpanemana kansanpetoksena nimittäen sitä "pirun
kirkoksi", jopa julkaisten sennimisen kirjankin. Mutta se seikka, että
hän ei todellakaan näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin koko
maailman onnelliseksi tekemistä, oli Elisabetin mielestä niin suuri
lisä Kurikan ansiopuoliin, että hän antoi anteeksi kaikki räikeydet.
Matti Kurikka oli kooltaan jotensakin pitkä mies. Hänen melkein
mustanruskea, tuuhea ja suortuvainen polkkatukkansa, joka liehui hänen
liikkuessaan, hänen eloisat, kirkkaanruskeat silmänsä olivat koko hänen
olemukselleen hyvin tunnusomaiset. Kurikkain suuren, inkeriläisen,
Tuuterissa sijaitsevan talonpoikaiskodin ja heidän vahvarakenteisen
isänsä, joka oli paitsi maanviljelijä myöskin maakauppias, muistan
hyvin niiltä ajoilta, jolloin olin kaartin mukana vapaaehtoisena
Krasnoje selon leirillä. Matin vanhempi veli Tuomas oli luokkatoverini
Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa, ja Matinkin näin aina
välitunneilla alemman luokan oppilaiden joukossa. Koska molemmat pojat
kävivät ahkerasti meillä, tunsi Elisabetkin Matin hyvin.
Matti Kurikka oli varsinaisia suomalaisia paljon vilkkaampi. Varsinkin
hänen puhetapansa oli elävä ja nopea. Kun hän pääsi jotakin keksimäänsä
asiaa selittelemään, tahtoi hänen kielensä tuon huikean nopeuden vuoksi
takeltua sammalluksiin ja pienet sylkipisarat pärskähtelivät hänen
suustaan. Moinen maltittomuus johtui hänen mielikuvituksensa
suunnattomasta vilkkaudesta. Ilmeisesti hänen täytyi hyvin pian saada
sanotuksi, mitä oli sanottavaa, jottei hänen mielessään välkkyvä kuva
olisi ennättänyt häipyä muiden esille pyrkivien kuvien tieltä, nekin
kun jo siellä olivat sanoja vaatimassa.
Nyt tultuaan tänne jo keski-ikäisenä, ehkä paljon kovaakin kokeneena
miehenä, hän oli tietenkin paljon kehittynyt ja muuttunut entisestään.
Mutta tuo hillittömästi kiirehtivä puhetapa oli yhä sama, ehkäpä
entistäkin huomattavampi, kun hänen tulevan malliyhteiskuntansa
valtavat kuvat pyrkivät esille. Hänen puhumistapansa oli myös samalla
tavoin yhtämittaista kuin ennenkin ja toisen oli mahdotonta päästä
lomaan sijoittamaan mitään omaansa, niin lyhyet olivat hänen
hengähdystensäkin väliajat. Hän ei voinut sietää mitään vastaväitteitä,
ja niitä välttääkseen hän ehkä puhuikin niin yhtämittaisesti.
Sanotaan meidän päiviemme Leninillä olleen samanlaisen yhtämittaisen
puhetavan. Hänkään ei rakastanut muunlaista keskustelua kuin missä muut
olivat vain kuulijoina. Minkäänlaisia vastaväitteitä hän ei voinut
sietää. Ja syy oli kaiketi sama kuin Matillakin: vastaväitteet tekivät
haittaa sille mielikuvalle, joka hänellä kerta kaikkiaan oli
malliyhteiskunnastaan, ne olivat siis kuin hyökkäyksiä hänen pyhintä
uskoansa vastaan.
Elisabetilla oli kuitenkin mielessä vastaväite sen johdosta, että Matti
oli antanut väheksyvän lausunnon passiivisesta vastarinnasta ainoana
maailmanparannuskeinona.
— Minä luulen, — sanoi Elisabet käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun
Matti joi vettä, — luulen, että nykyaikana on maailmassa olemassa ihan
uusi synti, joka ennen ei ehkä ollutkaan synti...
— Mikäs nyt on synniksi tullut? — sanoi Matti vähän ylimielisesti
naurahtaen.
Elisabet sanoi, pyyhkien olemattomia muruja pöydältä:
— Se vain, että ihmiset yhä luulevat voivansa järjestää ja määrätä
toisten ihmisten elämää.
Matti punastui, luultavasti kiivastumisesta.
— Passiivisuuttako siis vain! — kysyi hän lyhyesti.
— Niin, — vastasi Elisabet, — vain olla tottelematta
omantunnonvastaisia määräyksiä, ja Jumala on itse ottava johdon
käsiinsä.
Tämä oli Matista jo liikaa. Jumala! Mikä Jumala?! — Hän oli tosin
itsekin ajatellut, että jos hänen malliyhteiskunnassansa ilmaantuu
jonkinlaista uskonnollista tarvetta, hän on pitävä heille teosofisia
luentoja. Mutta Jumala yhteiskunnan johdossa, se oli jo toki sitä
_vanhaa_ hapatusta. Malliyhteiskuntansa hän oli itse keksinyt ja oli
sitä myös itse johtava. Hän piti tauon, ikäänkuin olisi pitänyt turhana
jatkaa mokomaa keskustelua. Mutta Elisabet tietysti käytti tätä taukoa
hyväkseen.
— Matti hyvä, — sanoi hän, — sinä valitset yhteiskuntasi jäseniksi
vain sellaiset, jotka tiedät hyviksi ja epäitsekkäiksi, niinhän?
— En suinkaan minä sinne roistojakaan sijoita! — kivahti Matti.
— Niin, mutta eihän se sitten kelpaakaan malliyhteiskunnaksi muulle
maailmalle, jonka täytyy tulla toimeen pahojenkin...
— Se on tekevä pahatkin hyviksi, — kiiruhti Matti korjaamaan. Ja hän
aloitti loputtoman sanatulvan selittääkseen, kuinka juuri ulkonaiset
olot vaikuttavatkin ihmisten pahuuteen tai hyvyyteen. Ihanneoloissa
kaikki ihmiset ovat ihanteellisia. Kapitalismi luo varkaita,
petkuttajia, rahan- ja vallanhimoa, synnyttää tappelua, ahneutta,
edistää kaikkea itsekkyyttä, joka on oikeastaan aivan vierasta
luonnolliselle ihmiselle. On siis annettava ihmisille tilaisuus elää
semmoisessa yhteiskunnassa, jossa heidän ei tarvitse taistella
keskenään henkilökohtaisesta toimeentulostaan ja he elävät
yhteisomistuksessa, ulkopuolella kapitalismin herättämien kiusausten...
Elisabet olisi tahtonut väittää päinvastoin, ettei ihmisten hyvyys
synny ihanneoloista, vaan ihanneolot hyvyydestä, mutta semmoisia
vivahduksia ei nyt ollut ajattelemistakaan saada kiilatuksi väliin.
Sitä paitsi hänen alkoi jostakin syystä tulla Mattia kovin sääli, kun
tämä luuli niin varmasti voivansa johtaa sellaista yhteiskuntaa, jonka
menestys oli perustuva vain jäsenten hyvään tahtoon. Semmoiseksi
johtajaksi ei Elisabet osannut ajatella ihmistä.
Uuden tilaisuuden sattuessa (Matti oli aivan tavaton veden juoja)
Elisabet siis, enemmän lohduttaakseen kuin väitelläkseen, sanoi:
— No niin, niin, hyvähän tuo kaikki voi olla. Ja olenhan minä itsekin
usein huomannut, että hyvien seurassa tavallisesti pahatkin pysyvät
hyvinä. Mutta se johto, se johto ja mallina olo! siinä se vaikeus on.
— Mitä voi olla johtoa vastaan? Minä _itse_ johdan. Ja miksi
yhteiskuntamme ei voisi olla mallina koko maailmalle, jos olemme siellä
sitä, mitä koko maailma turhaan koettaa olla: onnellisia!
Elisabet sanoi:
— Jos sinulla olisi yhteiskunnassasi paitsi hyviä myöskin pahoja ja
lisäksi vielä toisilleen vihamielisiä kansallisuuksia, eri rotuja,
puoluepukareita, uskonkiihkoilijoita, niinkuin on maailmassa, ja sinä
sittenkin osaisit johtaa niin, että hyvät olisivat voitolla ja te
kaikki onnellisia, niin silloin todella kelpaisitte malliksi
maailmalle. Mutta nyt sinä viet sinne vain yksimielisiä, hyväntahtoisia
suomalaisia. Lieneekö yhtäkään edes ruotsalaista?
Tämä oli viimeinen huomautus, minkä Elisabet sai sanotuksi.
Sitten tuli taas Matin vuoro puhua.
Tämmöisiä epäilyksiä ja arvosteluja hän ei ollut vielä milloinkaan
kuullut niissä piireissä, joita hänen pirteä ja kiintoisa oma lehtensä
oli ympärilleen koonnut. Hän oli todellakin herättänyt suurta ja
laajalti levinnyttä innostusta työläisten keskuudessa. Ja sadoittain
laskettiin niitäkin, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä kaukaiseen
maanosaan, jos hän vain jostakin löytäisi sopivan paikan siirtokunnan
perustamiseksi ja pääsisi välipuheisiin sen maan hallituksen kanssa.
Erittäinkin oli hänen innokkaita kannattajiaan suuri joukko
Etelä-Pohjanmaan vähäisempiä maanviljelijöitä, joista useat, sitten
kun hän oli Austraaliasta matkustanut Pohjois-Amerikkaan ja sieltä
löytänyt paikan Vancouverin lähistöltä, myivät maansa ja kontunsa
siirtola-aatteen toteuttamiseksi ja varustautuivat matkaan Tyynen
valtameren rannalle.
Vuoden tai ehkä parin kuluttua siitä kuin siirtola oli perustettu
Vancouverin "Malkosaarelle" (Malcolm), kirjoitti Matti useille
sivistyneille tovereilleen Suomeen kehoittaen muuttamaan siirtolaan.
Myöskin minulle hän kirjoitti, hartaasti pyytäen veljeäni Eeroa ja
minua sinne tulemaan. Täällä kaivataan henkistä ravintoa, taidetta,
musiikkia, sivistyneitä, — kirjoittaa hän. — Minä olen pianolla
soitellut loppuun vähäisen ohjelmistoni kyllästymiseen asti, enhän
tunne nuottejakaan, vain jonkin pianopätkän tai renkutuksen. Tulkaa
veljet. Muuten menee täällä kaikki henkisyys alaspäin. Miehet
laulelevat rivouksia, istuvat pöydillä, kiroilevat ja syljeskelevät
permannolle. Tulkaa!
Elisabet itki tätä kirjettä luettaessa.