Niiden suomalaisten kävijäin joukossa, jotka aika ajoin pistäytyivät
Vieremässä, ei ollut suinkaan keskenään vähemmän erilaisia "minuja"
kuin edellisessä luvussa mainitut Elisabetin pietarilaiset omaiset.
Arvokkaimpia ja kaivatuimpia olivat hänelle Mathilda Wreden käynnit.
Elisabet oli aikain kuluessa vain yhä enemmän kiintynyt häneen,
erilaisten ajatustapojen voimatta heidän väleihinsä mitään vaikuttaa.
Heissä oli sentään paljon enemmän yhteistä kuin erilaista.
Neiti Wredellä oli siihen aikaan usein asiaakin Vieremään.
Hän oli näet sijoittanut Vieremän läheisimpään naapuritaloon
elätettäväksi erään vanhan, jo yli 80-vuotiaan ukon, joka oli niitä
hänen rakkaita vankejaan, elinkautisia.
Tämä ukko oli istunut 19 vuotta Kakolassa eikä olisi vieläkään sieltä
hellinnyt, ellei neiti Wrede olisi ottanut häntä sieltä pois ja
luvannut elättää omilla varoillansa.
Sillä vaikka elinkautiset tavallisesti armahdetaan jo 12 vuotta
palveltuansa, ei tätä ukkoa voitu vapauttaa, koska hän ei suostunut
täyttämään armahduksen pääehtoa, myöntämään katuvansa.
Säännöllisesti joka vuosi tuli tirehtööri hänen koppinsa ovelle
kysymään:
— Eikö Kekki jo kadu rikostansa?
Johon vanki yhtä säännöllisesti vastasi:
— Enkä kadu, en yhtään kadu.
Lopultakin levisi päällysmiesten keskuudessa se vakaumus, että ukko ei
ehkä halunnut jättää vankilan leipää ja oloja, joihin oli peräti
eläytynyt ja tottunut; hänellä oli siellä myös paljon tuttuja ja
ystäviä. Ja kun mies oli jo peräti raihnainen lotkupolvi eikä hänestä
saattanut enää olla yhteiskunnalle mainittavaa vaaraa, luovuttivat he
hänet Mathilda Wredelle, — ehdonalaisesti.
Suoraan sanoen, eipä ollut ihmekään, että hänen suhteensa katumusmieltä
pidettiin erikoisen tärkeänä armahduksen saamista varten. Hänen
rikoksensa laatu oli kaamea. Hänen eläessään nuorempana kotiseuduillaan
kaukana Pohjanmaalla joku hänen kyläläisistään oli häntä pahoin
panetellut, josta hän oli sydänveriinsä asti loukkaantunut. Ajan mukana
ei tapaus ottanut unohtuakseen, vaan viha yhä kasvoi, ja aamuöistä hän
oli kuin hullu miettiessään parhainta kostotapaa. Ja kun panettelu
lisäksi uudistui, oli Kekki tehnyt päätöksensä. Hän oli puumies ja
hänen puukkonsa oli aina terässä. Hän otti taskuunsa viinapullon ja
meni metsään siihen paikkaan, missä tiesi vihamiehen olevan
halonhakkuussa. Nähtyään hänet Kekki tyhjensi katajapensaan takana
kurkkuunsa puolet viinoista ja alkoi sitten lähestyä vihamiestään.
Huomattuaan lähestyjän tämä otti piipunnysän suustaan ja pahaa
aavistaen asettui nojalleen selin pinoa vasten, kirvestä kädestään
päästämättä. Mutta Kekki, juopuneen liikkeitä matkien, heilutteli
viinapulloaan ja kohdalle tultuaan sanoi: hei, eikös jo sovita vanhoja
vihoja! Toinen otti vastaan pullon, nosti sen huulilleen, kallisti
kasvonsa taivasta kohden, ja kun hänen kitansa oli täynnä viinoja,
hyökkäsi Kekki hänen kimppuunsa, kamppasi hänet lumeen selälleen ja
viilsi puukollaan kielen ulos viinoihin läkähtyvän miehen suusta,
sanoen sen tehtyään: vieläkö sinä nyt minusta pahaa puhut?
Tästä tapauksesta oli kulunut kolmattakymmentä vuotta ja Kekki eleskeli
edelleen neiti Wreden elättinä Vieremän naapuritalossa. Sivistyneiden
ihmisten seurassa ukko osoitti olevansa mitä herttaisin vanhus. Hän
kiintyi näihin siihen määrään, että oleskeli enimmät ajat juttusilla
Elisabetin ja muiden Vieremän asukkaiden kanssa. Kiitollinen hän oli
suuresti ruoasta ja kahvista, jota hänelle tarjottiin, ja kun hänelle
vastattiin: ei kestä kiittää, muisti hän aina lisätä: no kiitokset
eivät lopu, tarkoittaen kaiketi: vaikka kahvit loppuivatkin. Jolloin
hänelle kaadettiin lisää.
Kun Kekki huomasi, että hänen pitkät vierailunsa ja haastelunsa pahasti
keskeyttivät taloustöitä Vieremän tuvassa, mutta hän ei olisi mitenkään
malttanut olla sieltä poissakaan, alkoi hän inttää pikku töitä
vanhuudesta jo vapiseviin käsiinsä. Ja kaikki ilostuivat suuresti, kun
huomattiin, että hän oli mitä taitavin mestari luutien, pärekorien ja
vesisaavien valmistuksessa, jopa hänestä oli sellaisten asiain
opettajaksikin. Mutta vaikka tämä toimi oli hänelle jo liian rasittavaa
ja hän olisi voinut elää naapuritalossa ihan toimettomanakin, veti
häntä aina vain herrasväkien luo.
Vihdoin Mathilda Wrede katsoi ajan tulleen ryhtyä vähän niinkuin
sydämellisiinkin keskusteluihin ukon kanssa. He vetäytyivät
naapuritaloon Kekille varattuun huoneeseen ja hänen elättäjänsä otti
varovasti puheeksi ukon entisyyden. He viipyivät siellä sangen kauan.
Palattuaan oli neiti Wrede alakuloisena. Kyseltyämme tulosta hän kertoi
tiedustelleensa pari tuntia kestäneen keskustelun jälkeen, miten oli
katumuksen laita, johon Kekki oli ikäänkuin äkkiä unesta heräten
vastannut: — Enkä kadu, en yhtään kadu.
Elisabet lohdutteli Mathilda Wredeä sillä, että Kekki mahdollisesti oli
noin sanonut vain vanhasta tottumuksesta tai sitten sen vuoksi, että
pelkäsi nykyisten suloisten olojensa taas voivan muuttua ties mihin
suuntaan, jos tunnustaisi katuvansa. Ja neiti Wrede suostuikin olemaan
Kekkiä enää tunnustuksille vaivaamatta.
Neiti Wreden toinen Vieremässä-käynti ei ollut enää aiheutunut hänen
hoidokkinsa sielullisista tai taloudellisista asioista, vaan hän oli
tullut keskustelemaan ja keventämään sydäntänsä sen suuren valtiollisen
murhan johdosta, joka oli silloin juuri tapahtunut.
Eräänä päivänä ennen hänen saapumistaan olimme Elisabet ja joitakuita
meidän vieraitamme koolla Rantalan puutarhassa Emmyn valmuja ja muita
monivuotisia kukkakenttiä katsomassa.
Keskipäivän aurinko paahtoi maata ylimmiltään ja kukat sekä perhosten
monivärisinä räpyttelevät siivet kimaltelivat kilpaa sen hohteessa,
valkoisten hattarain tutun rauhallisina vaeltaessa sinisellä laella.
Joku runoilija, kyllin paatunut lausuakseen tunteitansa komein elein
ääneen, puhkesi sanomaan:
"Voi kuinka tyynnyttävä, kuinka autuaasti tuudittava onkaan luonnon
helma!"
Tavallisuudessa nuo sanat olisivat tympäisseet, ehkäpä turmelleet koko
olon, mutta nyt ne niin täydellisesti vastasivat jokaisen tunnelmaa,
että ne saattoi hyvin sietää, vain kääntymällä lievästi poispäin.
Ei todellakaan ollut tänä keskipäivän hetkenä mitään, mikä olisi
kenenkään rintaa vaivannut, ketään tehnyt levottomaksi, sydämiä
kalvanut, olipa vain sellaista unen lepoa valveilla, jota vain aurinko
voi ihmiselle antaa.
Silloinpa niinkuin salama kirkkaalta taivaalta tuli pääkaupungista
sana, että siellä Suomen kenraalikuvernööri oli murhattu.
Ensin kaikkien veri syöksähti kauhusta sydämeen, niinkuin se aina tekee
ihmisen kauhistuessa miestappoa.
Sitten seurasi hetkinen äänettömyyttä, joka kului tämän kauhistuksen
omakohtaiseen arvostelemiseen ja myös päätökseen olla sitä mitenkään
sanoilla, huudahduksella, liikkeellä tai edes ilmeellä ilmaisematta.
Ensimmäisenä sanoi joku:
— Se oli oikein, olemme päässeet tyrannista!
Kaikki huoahtivat niinkuin todella olisivat juuri vapautuneet tyrannin
kourista. Ja joku toinen sanoi:
— Onpa vielä Suomessakin sankareita!
Ja kolmas:
— Kuinka emme sitä olekin jo ennen tehneet!
Ja nyt alettiin melkein kilpailla semmoisista ihastuksen ilmaisuista,
jotka parhaiten ylistivät sankariteon tekijää. Joku neideistä,
opettajatar ammatiltaan, sanoi:
— Tästä lähtien on Eugen Schauman oleva kansallissankarimme!
Minä katsahdin Elisabetiin.
Ollakseen mukana yhteisessä innostuksessa Elisabetkin koetti hymyillä.
Mutta se muodostui jonkinlaiseksi nolouden hymyksi, ja vähän ajan
kuluttua hän kenenkään huomaamatta poistui.
Hän oli monena päivänä tämän jälkeen alakuloinen.
Näinä päivinä hän ikäänkuin menetti uskonsa siihen passiiviseen
vastarintaan, — johon hän oli pannut parhaan toivonsa Suomen
tulevaisuudesta.
Muiden intoilu painosti hänen mieltään, ja vilkkaista poliittisista
keskusteluista hän alkoi vetäytyä pois mennen mieluummin puutarhaan
kitkemään. Ei hän olisi ennen toki milloinkaan malttanut jäädä
keskusteluista syrjään.
Ja ehkäpä hän olisi tästä ajasta lähtien menettänyt lopullisesti kaikki
poliittiset harrastuksensa, ellei Mathilda Wrede olisi tullut juuri
sopivaan aikaan taas Vieremään käymään.
Neiti Wrede tuli suoraan Turusta vierailtuaan Kakolassa viikon päivät
ja oltuaan vuorotellen melkein kaikkien "elinkautisten" ystäväinsä
puheilla. Hän oli tavannut jälleen myöskin Haapaojan, tuon hirmumiehen,
jonka tekemiksi suomalaisissa ja siperialaisissa rikosrekistereissä
mainittiin lähes kaksikymmentä ihmismurhaa. Ensimmäinen seuraus
Mathilda Wreden käännytystyöstä oli ollut, että Haapaoja, vankilan
ruokalaan tultuaan, sai käsiinsä pöytäveitsen, jolla oli raivokkaana
pistellyt itsensä täyteen haavoja. Hän ei ollut kuitenkaan malttanut
pistää veistä syvemmälle ruumiiseensa, vaan oli sen sijaan tehnyt
lukemattomia pienempiä haavoja, jotka eivät olleet kuolettavia.
Neiti Wrede oli ruvennut selittämään hänelle, kuinka väärin oli yrittää
tappaa itseänsä, kuinka suurta epäkiitollisuutta se oli ensiksikin omaa
äitiä kohtaan, joka oli hänet vaivoin synnyttänyt, imettänyt, toivonut
hänen puolestaan... Ja tuskin oli päästy pitemmälle jatkamaankaan, kun
Haapaoja oli äkkiä heltynyt ja ruvennut itkemään ilmeisesti käsittäen,
että jos oli noin väärin tappaa itsensä, kuinka väärin olikaan tappaa
muita. Sen jälkeen hän oli käännyttäjänsä seurassa aina ollut
uskonnollisesti täysin herännyt mies, käyttäytynyt mitä hienoimmin,
osoittanut yhä syvenevää henkisyyttä. Mutta hänet oli vallannut armoton
vapaudenjano, vastustamaton halu paeta kauas kauas ja saada vapaana
hengittää uuden ymmärryksen ilmaa. Onneksi oli neiti Wrede toimittanut
hänet käsiraudoista vapaaksi.
Verstaasta hän oli hankkinut kaksi puukkoa, jotka kätki housujensa
lahkeisiin. Suunnitelman mukaisesti hän vankien ollessa pihalla
kätkeytyi sen oven taakse, jonka vartija juuri oli avannut päästääkseen
vangit palaamaan takaisin koppeihinsa. Kun kaikki olivat kulkeneet
sisälle, ei vartija seurannutkaan heitä, vaan sulkiessaan jälkeensä
ovea huomasi piiloutuneen. Haapaoja iski häntä puukolla sydämeen, ja
pahasti parahtaen mies kaatui kuoliaana sementtiastuimille. Itse hän
aikoi, lyömällä molemmat puukkonsa vuorotellen tiilien väliseen
laastaan, vetää itsensä vieressä olleen vankilamuurin ylitse, mutta
paikalle rientäneet pihavartijat ylettyivät hänen toiseen jalkaansa ja
vetivät hänet alas.
Neiti Wrede oli hänet tämän jälkeen tavannut vankilan sairaalassa,
jonne Haapaoja oli siirretty uuden ja taaskin epäonnistuneen
itsemurhayrityksen jälkeen. Saatuaan kuulla hyväntekijänsä tulosta hän
oli pyytänyt hoitajattarelta nenäliinan, joka sitten Wreden astuessa
sisälle oli levitettynä hänen kasvojensa ylitse. Ei sanonut voivansa
kestää tulijan katsetta eikä itsekään katsoa häntä silmiin. Pyysi
tulemaan jonkin päivän kuluttua hänen koppiinsa, jonne hänet kohta
aiottiin siirtää.
Neiti Wrede oli uudelleen toimittanut hänelle oikeuden olla sekä
käsi- että jalkaraudoitta.
Mutta ennen kuin hän tapasi holhokkinsa tämän kopissa, ilmoitettiin
hänelle, että Haapaoja oli hänen lahjoittamistaan villasukista punonut
narun ja hirttäytynyt polvillensa kopinoven alempaan saranaan.
Mathilda Wreden silmäkulmassa kiilsi sama valoa taittava kosteus, joka
hänellä oli yhtä hyvin surun kuin ylimmän ilon merkkinä. Sillä sekä
surun että ilon kyynelet ilmaisivat hänellä samaa haltioitunutta
Kristuksen ylistystä.
Jos Haapaoja teki itsemurhan tai jokin muu asia tapahtui vastoin
Mathilda Wreden harrasta odotusta, ei mikään muuttanut hänen
mielialaansa: koska jokin oli niin tapahtunut, niin sen oli niin
tapahduttava. Hänen oli vain pidettävä huolta siitä, etteivät mitkään
tapaukset, eivät surut eivätkä ilot päässeet himmentämään Kristuksen
olemusta hänessä itsessään. Hänen täytyi _aina riemuita_.
Sen vuoksi, kun Elisabet puolestaan kertoi tulleensa alakuloiseksi
kadotettuaan uskonsa yleisen passiivisen vastarinnan mahdollisuuteen,
ei neiti Wrede sitä oikein ymmärtänyt. Eikä myöskään ymmärtänyt
Elisabetin mielenmasennusta Haapaojan kohtalon johdosta ja hänen
syytöksiään omaa itseänsä ja yhteiskuntaa vastaan sen johdosta, että
"me" pidimme ihmisiä suljettuina vankiloihin ollenkaan ajattelematta,
mihin semmoinen voi nuo ihmiset johtaa. Elisabetin mielestä me olimme
tässä asiassa sulkeneet totuudenhengen kokonaan pois laskuistamme.
Meidän asiamme oli vain antaa anteeksi, totuudenhenki oli kyllä itse
omiatuntoja herättämällä johtava maailmaa. Elisabetin mielestä oli
täysikäisen ihmisen rankaiseminen jotakin aivan nurinkurista ja
järjetöntä, eivätkä mitkään vankilat siis voineet olla sopusoinnussa
totuudenhengen kanssa.
Mutta Mathilda Wredellä ei tuntunut olevan rangaistusta ja
vankiloita vastaan mitään sanomista. Ne olivat kaikki noita esivallan
asioita, joihin hän ei tahtonut kajota. Sillä hänen varsinainen
uskonherättäjänsä, apostoli Paavali, oli sanonut esivallasta, ettei se
miekkaa turhaan kanna.
Wreden käsityksen mukaan oli ainoa maailmanparannus Kristuksen yhä
tapahtuva kirkastuminen ihmisissä, ja sen vuoksi hän aina riemumielin
kertomistaan kertoi semmoisista vankiloissa tapahtuneista
kääntymisistä. Mutta muuten oli maailmaa sotineen ja muine
väkivaltoineen hänen mielestään verrattava peltoon, jossa kasvoi sekä
rikkaruohoja että vehnää, ja oli kielletty nyhtämästä pois
rikkaruohoja, ettei jalo vilja vahingoittuisi. Ajan tullen oli
jumalallinen voima kyllä kokoava saaliin ja hävittävä rikkaruohot.
Elisabet ei voinut olla huomaamatta, että tämä oli melkein samaa kuin
mitä vanha Sarénska oli puhunut Ihmisenpojan tulemuksesta.
Ja kuka tietää vaikkapa tuokin Kostjan _Minä_, joka ei koskaan kuole,
olisi juuri sama Mathildan heräävä Kristus. Eiväthän Kostjaakaan
oikeastaan kiinnostaneet mitkään maailmanparannukset.
Tämmöisen samastuksen ajatus, kun kysymys oli kahdesta niin peräti
erilaisesta ihmisestä, suuresti ilahdutti Elisabetia, sillä hän oli
asettanut heidät rinnakkain oikeastaan sellaisina vastakohtina, joita
oli ajatellut aivan mahdottomiksi samastaa. Ja nyt olikin
osoittautunut, että heillä olikin molemmilla oikeastaan sama elävä
jumala.
Omasta puolestaan oli Elisabet yhäkin kovasti kahdenvaiheilla nyt
niinkuin ennenkin siitä, mikä oli oikea suhde yksityisen ihmisen ja
maailman välillä. Hänestä tuntui vähän kylmältä sellainen ajatus, että
maailma iankaikkisesti pysyisi rikkaruohokenttänä, josta vasta
viimeisellä tuomiolla nyhdettäisiin korjuun jalompaa viljalajia. Ei,
hän tahtoi, hän olisi melkein vaatinut, että jokaiselle olisi
osoitettuna selvästi tie, jota myöten kulkien juuri tämä näkyväinen
maailma olisi vihdoin tullut onnelliseksi, kaikki, _kaikki, kaikki!_