Niitähän voisi luetella aivan loputtomasti, alkaen Elisabetin
omaisista, jotka Pietarista käsin vuorotellen matkustivat Hangonradan
pienelle pysäkille näkemään Elisabetia hänen Vieremässään ja joita oli
nuorin sisar Olia, nuorin veli Kostja ja vanhin veli Misha.
Mainittakoon, että Oliahan oli kyllä "tolstoilainen" (muun muassa hoiti
kolmivuotista Maijaamme palvelijan asemassa kokonaisen vuoden), mutta
hän oli lisäksi joutunut jonkin stundistisen lahkokunnan voimakkaan
vaikutuksen alaiseksi — tällaisia lahkokuntia oli Pobedonostsevin
uskontovainojen johdosta syntynyt Venäjällä kuin sieniä sateella. Tästä
hänen lahkolaisuudestaan johtui, että häneen oli tarttunut jokin
saarnailevainen henki, jota Elisabet ei oikein voinut sietää. He
väittelivät usein. Olia puolestaan ei voinut suostua kaikkea
yliluonnollisuutta kieltävään uskontoon, joka ilmeni Elisabetin
lauseessa: toden yläpuolella ei ole yksikään uskonto. Olia kulki,
loputtomasti puhuen, Vieremän suuressa tuvassa ja kädellään, jonka
kyynärpää nojautui toista kättä vasten, teki yksitoikkoisia,
selitteleviä liikkeitä kuulijaa kohden. Molemmille oli tietenkin
kunnianasia, että erimielisyydestä huolimatta täydellinen rauhallisuus
säilyi, mutta tavallisesti Elisabet ensimmäisenä hermostui ja suutahti.
Myöhemmin Oliastakin karisivat pois dogmit ja hänkin omaksui
yksinkertaisen tolstoilaisuuden. Hän elää vieläkin venäläisessä
maakylässä jaellen niukkoja leipäkannikoitaan maantienkulkijain kanssa
ja kieltäytyy tulemasta Suomeen ensiksikin, koska ei tiedä, pääsisikö
enää takaisin, ja toiseksi, koska "ihmisen ei ole hyvä vaikeuksien
välttämiseksi lähteä siitä maasta, johon hän kuuluu" (Tolstoi).
Kostja taas, nuorin Elisabetin veljistä, porhalsi eräänä kesäpäivänä —
kenenkään siitä edeltäpäin aavistamatta — moottoripyörällään keskelle
Vieremän pihaa, tullen maanteitse Pietarista asti. Pyörän hän oli itse
valmistanut, etevä mekaanikko kun oli (siihen aikaan sellaisia pyöriä
ei vielä ollut kaupassa).
Tämä Kostja oli nuoruudessaan ollut perheen "enfant perdu", ja hänen
historiansa on seuraava:
Catherine Vignén, perheen äidin, kuoltua oli pikku Olia ollut vasta
9-vuotias, ja ukko Clodt, joka oli vaimovainajansa ollessa
kuolinvuoteella antanut tälle lupauksen pitää lapsesta mitä tarkinta
huolta, ryhtyikin ensin tyttöstä yksin hoitamaan, uskomatta sitä edes
palvelijain käsiin. Mutta kokematon mies ei ollut arvannut, millaisia
vaikeuksia on lapsenhoidossa ja kuinka välttämätön siinä olisi
naisen apu. Niinpä hän kerran meni taas kävelyttämään tyttöänsä
Letni Sat-nimiseen kauniiseen kesäpuutarhaan, samaan puistoon, jossa
oli hänen veljensä Pjotrin muovailema Krylovin muistopatsas
lukemattomine satueläimineen. Lapset eivät milloinkaan kyllästy
katsomasta tätä Pjotr Karlovitshin teosta. Olia tavallisesti istui sen
edessä leikkien hiekkakasassa, isän istuessa viheriäisellä penkillä
kirjaa lukien.
Mutta tällä kertaa istuikin penkillä joku rouva, ja isä jäi Olian
viereen pistelemään kepillään reikiä hiekkakasaan. Silloin tuli siihen
rouvakin ja tekeytyi kohta tuttavaksi pikku Olian kanssa, laittaen
hänelle hiekkapullia, naureskellen ja puhellen kovin makeasti. Sitten
rouva kysyi jotakin isältä ja kun isä oli vastannut, täyttyivät rouvan
silmät kyynelillä ja hän rupesi polvillaan ollen säälittelemään ja
syleilemään Oliaa. Sen jälkeen he menivät isän kanssa molemmat penkille
istumaan, ja isä taisi kertoa hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Olian
äitiraukalle, joka vietiin kuoppaan ja kuoppa täytettiin mullalla,
koskapa rouva piti nenäliinaa silmiensä edessä ja paineli niitä
niinkuin ne eivät olisi olleet kuivat.
Seuraavanakin päivänä rouva odotteli heitä samalla penkillä, ja monena
päivänä, ja sitten isä vei heidät molemmat huviajelulle, ja vihdoin
rouva tuli Olian kotiin leikkimään yhdessä Olian kanssa, josta isä
näytti hyvin iloiselta, ja rouva tuli heille monena päivänä. Kunnes
eräänä päivänä Kostja kertoi, että nyt se rouva pahus ei mene ollenkaan
heiltä pois, — että isä oli ottanut sen vaimokseen ja että oli
ankarasti käsketty puhutella sitä äidiksi. Kostja tosin lupasi olla
sitä milloinkaan tekemättä, mistä hän kohta joutui rouvan vihoihin.
Kostja vihasi omastakin puolestaan emintimäänsä silmittömästi.
Suhde huononi vuosi vuodelta ja loppui siihen, että Kostja löi rouvaa
korvalle ja lähti pois kotoa.
Jonkin ajan kuluttua hän ilmaisi itsestään isälle kirjeessä, sanoen
aikovansa tulla toimeen omin neuvoin eikä enää palaavansa kotiin.
Hän piti sanansa.
Elisabet ei ollut seurustellut hänen kanssaan kymmeniin vuosiin.
Viimeksi he olivat pitemmälti olleet yhdessä siihen aikaan kuin Kostja,
karattuaan kotoaan, toi Olian Viipuriin, pahaa äitipuolta pakoon. He
asettuivat asumaan Aleksanderin ja Elisabetin luo Neitsytniemelle,
jossa näillä oli vuokrattuna asunto tuparakennuksineen ja suurine
puutarhoineen.
Kostja ei silloin vielä ollut saanut mitään työpaikkaa, vaan oli
vetelehtinyt enimmäkseen laiskana. Sillä mikään voima avaruudessa ei
ollut saanut häntä jatkamaan lukuja, kun hän kerran oli onnistunut
keskeyttämään vastenmielisen koulunkäyntinsä. Siinä ei ollut auttanut
Aleksanderin ankaruus eivätkä Elisabetin tuntikausia kestäneet
selittelyt. Kostja oli lapsuudestaan saakka ollut innostunut vain
koneisiin, ja nyt, kun sähkövoima oli tulemassa käytäntöön, ei
hän enää mistään muusta tahtonut tietääkään, vaan pyöritteli päivät
pääksytysten kahta hiottua lasilevyä, jotka hieroivat hänelle plus- ja
miinus-sähköä kahteen kultaliuskoilla täytettyyn lasipurkkiin. Tätä
akkumulaattorivehjettä hän sitten aina käytti kokeiluihinsa.
Vielä hän oli innostunut myös talvilintujen pyydystämiseen onkivavan
päähän kiinnitetyllä jouhipaulalla. Saatuaan sillä tavalla tilhen tai
punatulkun elävältä kiinni hän vei ne tuparakennukseen, jossa hänellä
oli suuri joukko eläviä lintuja istumassa kuusinäreiden oksilla tai
leivinuunin reunoilla. Hän olisi aina ollut semmoisissa mielitöissä,
mutta mitään toisten ihmisten keksimiä pakkotöitä hänen oli suorastaan
mahdotonta suoritella. Se nyt oli kaikkien Clodtien suuri sukuvika. Ja
jos hän joskus oli antanut jollekulle lupauksen, että muuttaisi
elämänsä huomisesta päivästä alkaen, niin veltostui hänen ruumiinsa
pelkän lupauksen painosta, ja hänen piti soitella harmonikkaa maaten
selällään vuoteessa. Kunnes hän itse alkoi hävetä ilmaista
leivänsyöntiään ja palasi Pietariin paikanhakuun. Tietenkään hän ei
muuta paikkaa ajatellutkaan itselleen kuin semmoista, joka sitoi hänet
iäksi koneisiin.
Palveltuaan lämmittäjänä useita vuosia ja harjoiteltuaan niukoilla
palkoilla konepajoissa hän vihdoin naimisiinmenonsa johdosta suoritti
veturinkuljettajantutkinnon. Semmoisena hän palveli Venäjän rautateillä
parhaan ikänsä ja hänen korkein saavutuksensa oli, että hän sai
erikoistehtäväkseen keisarillisten junain kuljetuksen. Hän oli
lähestymässä 60:nnetta ikävuottansa siihen aikaan, kun hän porhalsi
moottoripyörällään Vieremän pihalle.
Nähtyään nyt veljensä vanhana veturinkuljettajana hämmästytti
Elisabetia vielä enemmän kuin Kostjan lennähtäminen Vieremän pihalle se
seikka, että hänen kanssaan nyt saattoi puhella mistä asiasta tahansa
ja että hänen elämänkokemuksensa olivat syvät ja totiset, vieläpä hänen
mieltänsä kiinnittivät monet niistä kysymyksistä, jotka Elisabetillakin
aina olivat sydämellä.
Kostjalla ilmeni nyt olevan omituinen, omatekoinen usko. Sen nimeksi
olisi sopinut _minä_-usko. Ja hän koetti usein selittää sitä toisille,
vaikkei aina onnistunut.
Minä — sanoi hän — ei ole oikeastaan vain _minun_ minä, vaan se on
yhteinen ja sama kaikissa ihmisissä. Se on yksi, vaikka me luulemme,
että meitä on monta.
Kun hänelle sanottiin täälläkin Vieremässä käyvän vieraisilla niin
peräti erilaisia minuja, ettei niitä ikinä voisi samoina pitää,
esimerkiksi sitä puheenjohtajaa ja Kostjaa, tai joku sanoi: jotakin
neekeripoikaa ja Gladstonea, — niin hänpä vain pysyi uskossaan.
Eroavaisuus — väitti hän — johtuu vain ulkonaisista olosuhteista,
kasvatuksesta ja muusta semmoisesta, mutta _minä_ on sama neekerillä ja
Gladstonella; sen he hyvin tietävätkin, koska nimittävät itseään
samalla nimellä _minä_.
Elisabetin kanssa he yhtyivät tässä asiassa, sillä Elisabet ei ruvennut
milloinkaan sofistisiin vastaväitteisiin, vaan ymmärsi Kostjan
tarkoittavan, että _sinä ja minä_ olemme oikeastaan yhtä.
He puhuivat myöskin kuoleman kysymyksestä ja Kostja perusti siinäkin
kaiken minä-uskoonsa. Jos minä on yksi — sanoi hän, — niin silloinhan
... oikeastaan ... se on oikeastaan sama kuin...
Elisabet ymmärsi hänen ujostelevan sanoa: sama kuin jumala, ja vastasi
pian:
— Niin tietysti onkin.
Josta Kostja oli hänelle hyvin kiitollinen ja sanoi ilahtuneena:
— Mutta sittenhän ... minä ... kuinkas sellainen minä voisi kuolla?...
Siis minäkään en milloinkaan kuole.
Tämän sanottuaan hän jäi tiukasti katsomaan Elisabetia silmiin,
ikäänkuin odottaen hänen myöntävää vastaustaan.
Elisabet katsoi vastaan, ja tuntien todella olevansa sama minä Kostjan
kanssa nyykäytti hänelle päätänsä.
Maailmanparannus-kysymyksessä ei Kostjalla ollut minkäänlaisia
suunnitelmia eikä vaatimuksia. Hän vain oli sitä mieltä, että jos
ihmisellä vain olisi tilaisuus tehdä sitä työtä, jota _hän itse_ pitää
maailmalle tarpeellisimpana, niin työtätekevän elämä olisi onnea,
niinkuin hänen oli ollut. Mutta sitä eivät ihmiset tahtoneet toisilleen
sallia, vaan koettivat kaikin keinoin päästä määräämään, mitä toisen
oli tehtävä. Kostja siis toivoi vain valistuksen kerran joutuvan sille
tasolle, että ihmiset lakkaisivat määräilemästä _toisilleen_ tehtäviä.
Siinäkin kysymyksessä he olivat Elisabetin kanssa yhtä mieltä.
Tämän Vieremässä käynnin jälkeen Elisabet ei enää saanut Kostjaa
eläessään nähdä. Varmasti Kostja olisi mielellään käynyt vanhinta
sisartaan vielä katsomassa, mutta tottapa hänellä oli samat syyt kuin
Oliallakin olla Venäjältä lähtemättä. Niinpä hän sai elää loppuikänsä,
vielä noin parikymmentä vuotta, valtakunnassa, jossa toiset kokonaan
määräävät ihmisen työalan ja hänen oma valinnan vapautensa on
lakkautettu. Hän kärsi perheineen suurta puutetta, sillä von'in ja
paronin ei ollut helppo tulla toimeen Venäjällä, olipa hän kuinka
kelvollinen veturimies tahansa.
Aivan elämänsä lopulla hänen oli kuitenkin onnistunut parantaa
asemaansa. Luultavasti jonkun vaikutusvaltaisen tuttavansa avulla.
Kerran hän palasi kotiin pajasta ja alkoi lukea vaimonsa kouraan
seteleitä, sanoen nyt alkavansa saada kuukautista eläkettä. Pani
ensimmäisen tshervontsi-setelin vaimon kouraan, ja vaimo jo ilostui,
pani toisen eikä vaimo voinut uskoa silmiänsä, pani kolmannen,
neljännen, viidennen, ja vaimo puhkesi itkemään mielenliikutuksesta,
jolloin Kostjankin oli täytynyt itkeä.
Mutta jo parin viikon kuluttua sai vaimo itkeä toisestakin syystä.
Kostja kuoli.
Hänen sanottiin kuolleen sankarillisesti, niinkuin ihmisen aniharvoin
näkee kuolevan. Oli kehoittanut omaisiansa olemaan surematta, ja
pitääkseen jokapäiväisen kevyttä, huolettoman iloista tunnelmaa
vireillä oli hän koettanut pilajutuilla heitä naurattaa. Vihdoin silmät
ummistuivat.
"Nyt se taitaa tulla... Mutta älkää olko millännekään..."
* * * * *
Vanhin veli Misha kävi hänkin kerran Vieremässä sisartansa katsomassa,
se Misha, joka oli Clodteistakin klootimaisin.
Misha oli käyntinsä aikaan jo hyvin vanhentunut, ja hänen muistinsakin
oli niin mennyt, ettei hän osannut sanoa olevaa vuosilukua, vaan
mainitsi siksi milloin mitäkin numeroja edellisen vuosisadan lopulta.
Mutta muu järki leikkasi viisautta yhäkin kuin partaveitsen terä, ja
täysi ateisti hän myöskin oli, niinkuin oli nuoruudestaan asti aina
ollut.
"Vai tässä vielä jumalia!" — sanoi hän, kun tuli kysymys
ihmiskohtaloista ja "johdosta".
Tämä voimakas mies oli kuitenkin hyvin heikko — naisasioissa.
Hänen ensimmäisen vaimonsa, Shuran serkun Lizan, tuon "ihannevaimon"
kuoltua, olivat kaikki hänen asiansa alkaneet mennä alaspäin. Hän oli
tosin mennyt toisiin naimisiin ja tietysti sittenkin sen kauniin naisen
kanssa, joka maisemataulua katsellessaan oli pitänyt puunvarjoa lehmänä
ja tietä jokena, ylenpalttisesti nauranut tyhmyyksille, mutta komiikkaa
ei ymmärtänyt. Sen vain oli ymmärtänyt, että oli maalattava
toimeentulon vuoksi mahdollisimman paljon. Tämä oppi oli Mishalle
myrkkyäkin vastenmielisempää.
Erottuaan tästä toisestakin vaimostaan hän luisui tilapäisten naisten
käsiin, jotka eivät ehtineet mitään maalauttaa, ennen kuin hän heidät
jätti. Kadotettuaan ensimmäisestä avioliitosta olevan poikansa
Boriksen, joka oli ehtinyt jo kapteeniksi, hän jäi maailmaan ypö
yksikseen eikä yleensä välittänyt itsestään yhtään enempää kuin hänestä
muutkaan ihmiset välittivät. Voimatkin jo alkoivat heiketä ja hän alkoi
rappeutua. Kunnes hänet korjasi haltuunsa kaksi vierasta sisarusta
väittäen hänen olevan toiseen heistä tai ehkä kumpaankin muka
rakastunut. Ja tietysti taas vain maalailemaan! He antoivat hänen asua
kodissaan pienessä huoneessa, jonne olivat toimittaneet Mishan vanhan
maalaustelineen, joitakin siveltimiä ja värien jäännöksiä siltä
varalta, että saisivat hänet maalaamaan ja nimellänsä varustamaan
joitakin pikku tauluja, joita he sitten myivät hänen entistä suurta
kuuluisuuttaan hyväksensä käyttäen muka hänen elatuksensa korvikkeeksi.
Misha ei uskonut taivaisiin, mutta että tämä oli helvettiä, se hänen
piti uskoa.
Eivätkä nämä naiset sittenkään olisi ukkoa kohtaan näin armahtavaisia
olleet, elleivät he olisi jostakin onkineet tietoonsa, että oli
olemassa vanha testamentti, jonka oli laatinut joku Clodt-suvun
vainajista ja jonka mukaan suuret rahat olivat pankkiin talletettuina
maahovin ostamiseksi Virossa suvun jo Ruotsin vallan aikoina menettämän
Jürgensburgin hovin sijaan ja uusi maatila sitten jätettävä
vapaaherralliseksi sukukartanoksi suvun vanhimmalle jäsenelle. Laaja
maatila (Grönhof nimeltään) hyötyisine olutpanimoineen olikin
testamentin mukaisesti ostettu, mutta nyt oli syntynyt riitakysymys,
mitä tarkoitettiin testamentissa suvun vanhimmalla jäsenellä,
vanhintako ikänsä vai esikoisuutensa puolesta. Ja naikkoset
tuttavineen, joiden joukossa sattui olemaan myöskin asianajajia,
toivoivat onnistuvansa todistuttamaan Mishan tuoksi suvun vanhimmaksi
jäseneksi. Ihastuksissaan he jo haaveilivat tulevasta onnelasta, joka
heitä odottaa, kun he kerran pääsevät ystävineen asettumaan Grönhofin
upeaan hovirakennukseen ja edullisesti vuokraavat sekä panimon että
viljelykset. Tässä vaiheessa olivat asiat, kun Misha kävi Vieremässä.
Myöhempinä vuosina Olia kirjoitti käyneensä häntä katsomassa
Pietarissa. Kaikki oli ennallaan. Misha maalaili edelleen silloin
tällöin, vaadittaessa, jonkin töherryksen, joka myytiin. Grönhofin asia
oli tosin vielä vireillä, mutta naikkosten toiveet olivat lamassa,
koska oli melkein helpompi todistaa, että Misha _ei ollut_ suvun
vanhin. Misha itse oli nähtävästi aina ollut tästä tietoinen. Hänelle
oli tuo rahasta maalaileminen ollut niin helvetillistä piinaa, että hän
oli koettanut vähentää menonsa äärimmilleen, siten yhä enemmän
päästäkseen maalailemisen velvollisuudesta, kunnes naikkoset olisivat
tyytyneet pelkkään eläkkeeseen, jota he hänen nimissään nostivat
vuosineljänneksittäin.
Olia kirjoitti katsahtaneensa hänen kaappiinsa. Sen ylähylly oli
varattu ruokatarpeisiin, mutta niitä oli vain mustanleivän palasia ja
pullollinen väkevää.
— Sanon sinulle, Olia, — oli hän virkahtanut, — mikä on "ihmisen
tärkein tehtävä", se on tarpeittensa supistaminen äärimmäisen vähiin.
Vieremässä ollessaan hän siellä olleilla väreillä ja siveltimillä
maalasi Elisabetille muistoksi taulun, ja maalasi sen pitkästä aikaa
ilmeisesti "tosissaan". Senmoisena se oli varmasti hänen viimeinen
taulunsa.
Puitteisiin pingoitettu, suurenlainen kangas tuotiin hänelle telineille
Vieremän tupaan, jotta kaikki vehkeet olisivat hänellä niinkuin ennen
muinoin. Hän vaati vielä hiilipuikkoa. Näin kaikin puolin varustettuna
hän, vanhan koulun maalaustavan mukaisesti, alkoi ensin sepitellä
hiilipuikolla taulun linjaviivoja. Uudemman ajan luonnosta-maalaaja ei
olisi edes ymmärtänyt, mitä kaikkea hän viivoillaan ja pisteillään
tarkoitti ja miksi hän oli niin perin tärkeän näköinen. Hän kallisteli
päätään, milloin läheni, milloin loittoni kankaasta, ja kaikkea tätä —
vain määritelläkseen, miten kaukana toisistaan ja millä välilinjalla ne
kaksi pistettä tulivat olemaan, jotka sittemmin saimme tietää
merenpinnan alla häämöttäviksi kiviksi. Lukemattomia kertoja hän eteni
ja taas tultuaan kankaan ääreen muutti kivien asemaa ja joitakin muita
tämän muutoksen vaatimia linjoja. Kun sitten kaikki oli näin
suunniteltu ja merkitty ja hän näytti olevan tyytyväinen vastaisen
taulun linja-arkkitehtuuriin, hankittiin Elisabetilta pieni eau de
Cologne-suihkuttaja, liika hiilenpöly huiskuteltiin vaatteelta pois ja
luonnoksen päälle puhallettiin hieno suihku kuorittua maitoa, joka
sitoi hahmottelun kankaalle.
Sitten aloitettiin maalaus. Se ei kestänyt paljonkaan kauemmin kuin tuo
tarkkaan suunniteltu hiilipiirustus.
Taulun aiheena oli muistikuva Terijoen hiekkarannasta. Vain palanen
siitä: muutama mänty, hiekkaviiru, aava meri, luultavasti juuri se
paikka, jonka läheisyydessä Pjotr Karlovitshin oli ollut tapana
pysäyttää vaunut ja lepuuttaa hevosia sillä aikaa kuin Elisabet ja
Natasha juoksivat rannalle uimaan ja katselivat onnellisina meren aavaa
ulappaa, jonka takana oli sininen Suomi.
Onnellisia, kauan sitten menneitä aikoja Mishallekin!