Voudin mielipide merkin antamisesta eli yhtäaikaisesta aseista
luopumisesta sai kannatusta vielä toiseltakin taholta kuin vain
sosialistien, semmoiselta, jolta hän olisi kaikkein vähimmin odottanut,
nimittäin itse porvarien taholta.
Jotta nuoremmat näiden muistelmien lukijoista pääsisivät asiain
perille, täytyy tässä luoda lyhyt historiallinen katsaus menneisyyteen.
Venäjän panslavistinen puolue oli jo v. 1886 Moskovassa pitämässään,
koko valtakuntaa käsittävässä puolueen edustajakokouksessa päättänyt
valtakunnan täydellisen yhteyden ja voiman saavuttamiseksi venäläistää
myöskin Suomen, joka oli ollut poikkeuksellisessa asemassa muihin, jo
aikoja sitten venäläistettyihin rajamaihin verrattuna, nauttien
sisäistä itsenäisyyttä Ruotsista perityn ja venäläisten keisarien
vahvistaman hallitusmuodon ja perustuslakien turvin. Nämä lait olivat
taanneet sille ei ainoastaan oman rauhan, oman virallisen kielen, oman
autonomisen hallinnon, omat valtiopäivät, vaan myöskin pääasian: oman
asevelvollisen armeijan, jonka ylipäällikkönä oli oleva suomalainen
mies ja jota oli käytettävä vain sisäpuolella maan rajojen, maan ja sen
laitosten suojana, mutta jota ei saanut viedä maan rajojen
ulkopuolelle.
Venäläinen puoluepäätös oli kaiketi helposti tehty ja "finis
Finlandiae" sinetöity. Mutta sen toteuttaminen ei ollut venäläisille
helppo asia. Oli tutkittava historiaa, oli syvennyttävä arkistojen
asiakirjoihin, oli valmistettava yleistä mielipidettä, oli saatava
yleisö kiihotetuksi. Ja sittenkin tuntui Suomen venäläistäminen ja sen
sisäisen autonomian hävittäminen mahdottomalta tehtävältä, jos
vähäistäkään laillisuuden ja oikeuden varjoa tahdottiin säilyttää, mikä
taas oli välttämätöntä Euroopan edessä. Kunnes vihdoin puolueen
aktivistien joukosta astui esille mies, joka vähät välitti laillisuuden
varjosta ja Euroopan mielipiteestä ja oli valmis katkaisemaan
gordilaisen solmun yhdellä iskulla.
Tämä häikäilemätön mies oli venäläinen kenraali Bobrikov, ja hänet
nimitettiinkin nyt Suomen kenraalikuvernööriksi.
Hän oli luvannut pelkällä mahtikäskyllä julistaa Suomen Venäjän lakien
alaiseksi maakunnaksi. Mutta heti tänne tultuansa hän huomasi, että
täällä oli tie hänen panslavistisille aatteillensa jo valmistettu
paremmin kuin olisi voinut toivoakaan. Hänen edeltäjänsä, kreivi
Heidenin avulla olivat vanhat fennomaanit saatetut voittoon, ja he
muodostivat nyt hallituksessa vahvan enemmistön karkotettujen
vihamiestensä ruotsinmielisten sijaan, joilla oli vanhastaan ollut
yksinomainen sananvalta maan hallituksessa. Puolueviha paloi
ylimmillään. Uuden kenraalikuvernöörin ei tarvinnut kuin vähän aikaa
jutella hallituksen jäsenten kanssa huomatakseen, että nämä — jo
vanhakirkollisen käsitystapansa vuoksi — olivat taipuvaisia
kuuliaisuuteen ylintä esivaltaa kohtaan, mutta lisäksi vielä, että he
eivät olleet niinkään taipumattomia suostumaan venäjänkielen
julistamiseen Suomen viralliseksi kieleksi suomenkielen rinnalla, jos
vain ruotsinkieli sysättäisiin siitä asemasta pois. Niin tapahtuikin.
Lisäksi määrättiin vain hallinnollisella asetuksella venäjänkieli
pääoppiaineeksi kaikkiin kouluihin, venäläiset postimerkit käyviksi
myös Suomessa ja niin poispäin.
Mutta kun samanlaisella asetuksella oli venäläistettävä myöskin
sotalaitos, niin sepä ei enää käynytkään helposti. Jotkut vähemmistöön
kuuluvat hallituksen jäsenet kieltäytyivät semmoista asetusta
allekirjoittamasta ja promulgoimasta. Enemmistö sitä vastoin suostui
lähettämään sen ympäri maata kirkoissa julistettavaksi ja siten
saattamaan sen lainvoimaiseksi. Useat papit kuitenkin kieltäytyivät
sellaista asetusta kuuluttamasta tai ilmoittivat kuuluttamisen käyneen
mahdottomaksi, koska kansa oli ruvennut ääneensä veisaamaan kohta, kun
kuuluttaja oli suunsa avannut. Näin tuon laittoman asetuksen
lainvoimaisuus jäi kyseenalaiseksi, sen julistamista kun ei kukaan
ollut kuullut. Asevelvollinen nuoriso jäi joukoittain pois
kutsunnoista, ja varakkaampi porvaristo auttoi auliisti ja uhrautuvasti
heidät ulkomaille venäläisen vainon tieltä.
Mutta vaikka pilkkopimeys nyt vallitsi tulevaisuuden suhteen, mistä
ennen aina oli totuttu odottamaan maan onnen voimakasta kajastusta, oli
ihmisten mieliin kuitenkin syttynyt jokin uusi, ehkä ennen tuntematon
valo. Oli kuin jokin uusi henkisyys olisi liidellyt ajassa, sitä olisi
melkein sanonut uus'uskonnollisuudeksi. Sen ytimenä oli luottamus
siihen, että _omaatuntoa eli jumalantahtoa oli sokeasti seurattava ei
ainoastaan yksityisessä elämässä, niinkuin jo vanhakin uskonto vaati,
vaan myöskin julkisessa elämässä_. Näin ollen väärää, perustuslain
vastaista käskyä, olipa se annettu tuomarille, virkamiehelle tai muulle
kansalaiselle, oli oltava noudattamatta, ollenkaan lukuun ottamatta
niitä seurauksia, mitä semmoisesta tottelemattomuudesta saattoi olla
yksityiselle, vieläpä riippumatta siitä, näyttikö isänmaankin kohtalo
semmoisesta menettelystä käyvän vielä entistäkin pimeämmäksi. Tätä voi
sanoa uskoksi, koska semmoisen näennäisesti sokean menettelyn pohjana
oli vakaumus, että omantunnon pelottomasta seuraamisesta ei loppujen
lopuksi ole yksityiselle eikä voi olla isänmaallekaan muuta kuin
siunausta.
Liike on historiassamme saanut "passiivisen vastarinnan" nimen.
Mutta nimi on ylen ahdas eikä ilmaise sen henkistä ydintä.
Liike muistuttaa suuresti vanhan Gandhin nykyistä taistelua Intian
vapauttamiseksi vieraan ikeen alaisuudesta. (Tästä yhtäläisyydestä on
Gandhi muuten itsekin huomauttanut, pitäen Suomea siinä suhteessa
edeltäjämaana ja suuresti ihaillen niitä virkamiehiä ja tuomareita,
jotka omaa kohtaloansa uhmaten rohkeasti asettuivat passiivisen
vastarinnan kannalle.)
Siihen aikaan eli noin kolmekymmentä vuotta sitten, oli Leo Tolstoin
maine Euroopassa ja Amerikassa ylimmillään, ja yleiseksi tavaksi oli
tullut tiedustella hänen mielipidettään mitä erilaisimmista asioista,
jotka tavallisesti koskivat voimakkaamman vallan harjoittamaa vääryyttä
heikompaa vähemmistöä vastaan. Hänen vastauksensa levisivät sitten yli
koko maailman sanomalehdistön ja lentolehtisten välityksellä, ja
vaikutus oli suuri — ellei tosin välittömästi siihen valtaan, joka
sortoa harjoitti, niin ainakin kaikkien maiden sivistyneistöihin,
joille tapaus näin tuli tunnetuksi ja joiden mielipiteellä sentään oli
painostava vaikutus mihin suurvaltaan tahansa.
Niinpä joukko meidänkin sivistyneistöömme kuuluvia sekä suomen- että
ruotsinmielisiä miehiä, jotka siveellisessä merkityksessä olivat siihen
aikaan kansan todellisia johtajia ja jotka ensi kerran historiassamme
olivat yhtyneet toisiinsa kielikysymyksestä riippumatta, katsoi
tärkeäksi tiedustella Tolstoin mielipidettä Suomessa alulle pannusta
passiivisesta vastarinnasta, koska heistä näytti tässä vastarinnassa
olevan jotakin yhteistä Tolstoin vakaumuksen kanssa ja tietenkin myös,
koska siten saatiin maailman huomio kohdistetuksi asiaan ja torjutuksi
vääristellyt tulkinnat siitä kansanliikkeestä, jota he edustivat.
Kaksi lähettiä, joiden oli matkustettava tässä asiassa Tolstoin
puheille Moskovaan, varustettiin tarpeellisilla asiakirjoilla, joista
oli käyvä selville sekä Suomen oikeudellinen asema että koko se
laittomuus, minkä Bobrikovin politiikka sisälsi.
Tolstoin huomio oli niihin aikoihin keskittynyt niin sanottujen
"duhoboorien", aseista kieltäytyjäin, asiaan, joiden tuhatlukuisia
joukkoja hän koetti pelastaa Venäjän hallituksen ankarien vainojen
tieltä.
Moskovaan tullessamme hän oli juuri saanut valmiiksi laajan
"Ylösnousemus"-romaaninsa ja sen myynnistä nostanut kustantajalta
kymmenen tuhatta ruplaa, jotka oli varannut duhobooreille
matkarahoiksi, ja puuhasi nyt löytääkseen paikan maan rajojen
ulkopuolelta, minne nämä valtavat joukot olisi voinut sijoittaa.
Näin ollen Tolstoin päähuomio oli jo valmiiksi kiintynyt juuri siihen
kysymykseen, josta suomalaiset lähetitkin olivat tulleet hänen
mieltänsä tiedustelemaan.
Nämä duhoboorit muodostivat Venäjällä suuren uskonnollisen,
epäkirkollisen lahkokunnan, jonka päätunnuksena oli usko, että ihmisen
omatunto on jumala, rakkaus, ja sen vuoksi he pitivät ihmistä pyhänä,
koska hänessä oli jumala, ja ulkonaisestikin kumartaen palvoivat
toisiaan.
Kun he siis näin pitivät ihmistä jumalan pyhänä temppelinä, eivät he
voineet suostua tsaarin käskystä edes oman kansan vihollisiakaan
ampumaan, vaan sota tuntui heistä aseen nostamiselta jumalaa itseänsä
vastaan.
Vuosikymmenien aikana he olivat olleet Venäjällä hirmuisten
uskonvainojen alaisina, mutta erittäin ankaran kohtelun uhreiksi he
olivat tietenkin joutuneet nyt saman panslavistisen puolueen toimesta,
joka uskonnonkin kysymyksessä yritti säilyttää Venäjän ehdotonta
yhtenäisyyttä ortodoksisen kansankirkon merkeissä. Kun kidutuksista ei
sittenkään ollut apua, alkoi synodi Pobedonostsevin johtamana taipua
ehdotukseen, että lahkokunnalle annettaisiin lupa siirtyä vaimoineen ja
lapsineen jonnekin maan rajojen ulkopuolelle. Nyt oli siis Tolstoin,
joka oli suurimmalta osalta ryhtynyt tätä valtavaa maastamuuttoa
rahoittamaan, toimitettava heille myöskin tyyssija rajojen tuolla
puolen. Mutta mikäpä Euroopan valtioista olisi ollut halukas ottamaan
vastaan ja tekemään kansalaisikseen semmoista väkijoukkoa, joka
kieltäytyi asevelvollisuudesta? Ja niinpä, kun Euroopassa sellaista
valtiota ei ollut, oli pakko hakea tälle epäsotaiselle väelle tyyssijaa
valtameren takaa, Amerikan Yhdysvalloista, missä yleistä
asevelvollisuutta ei ollut voimassa.
Tolstoi puuhasi paraikaa oman poikansa lähettämistä Amerikkaan sopimaan
sikäläisen hallituksen kanssa näistä asioista.
Tuli melkein surku nähdä Tolstoi-vanhusta niin rasittuneena ja niin
monen kiireen ahdistamana, joita oli erityisesti juuri tänä aikana
hänen ympärilleen kasaantunut.
Tähän tuli vielä lisäksi ehkä jokin sisäinen huolestuminen, joka ilmeni
hänen kasvoillaan, — niinkuin hän ei olisi ollut oikein tyytyväinen
koko hommaansa, ehkä taaskin epävarma siitä, auttaako hän
todellisuudessa niitä ihmisiä, joita hän nyt rahallisesti avustaa
jättämään maansa ja pakenemaan. Ainakin hän muutamia vuosia jälkeenpäin
ja vielä myöhemminkin, kun jo saattoi päätellä duhoboorien
siirtolaelämän tuloksista, usein sanoi: ihmisen ei ole hyvä vaikeuksien
välttämiseksi jättää omaa maatansa.
Tuo oli kaiketi samantapaista epävarmuutta, jota hän tunsi Venäjän
suurten katovuosien aikana, kun hän nälkäseuduilla suurilla
rahasummilla avusteli hädänalaisia. Olihan hän vähän ennen sanonut
rikkaalle rouvalle, joka tiedusteli, miten hänen oli rahojaan
käytettävä: rahoilla ei voi ketään auttaa. Ja kun rouva yhä kyseli,
mitä hän siis seteleillään tekisi, oli Tolstoi vastannut: polttakaa ne!
Paitsi tavallisia jokapäiväisiä kävijöitä, joilla oli kysyttävänä jos
jonkinlaisia yksityisiä asioita, avioeroista, työalojen valitsemisista,
sukupuolielämän vaatimuksista, jolloin hänen oli aina vetäydyttävä
kysyjän kanssa pois syrjäisten kuuluvilta, oli tähän rauhattomaan
aikaan erikoisen paljon kävijöitä tiedustelemassa hänen mieltään
myöskin julkisen elämän kysymyksistä, varsinkin aseellisesta
taistelusta hallitusta vastaan eli vallankumouksesta.
Panslavistisen puolueen aitovenäläinen isänmaallisuus oli äärimmilleen
kiristänyt kokoontumis- ja sanavapautta, ja erittäin ankarin
kourin piteli hallitus ylioppilaspiirejä sekä näihin liittyneitä
professoreja, joita piirejä se piti kaiken pahan alkulähteenä.
Siperiaan karkotus, kotitarkastukset, pidätykset, vangitsemiset
kuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta vallankumouksen henki oli alkanut
paisumistaan paisua sitä enemmän, mitä enemmän sen purkautumista
koetettiin tukahduttaa.
Kun tulimme teekutsuille viimeisenä päivänä ennen Moskovasta lähtöämme
ja nousimme yläkerroksen laajaan saliin, oli pitkän vieraspöydän
ääressä suuri joukko vallankumouksellisen nuorison johtajia, jotka
teenjuonnin kokonaan unohtaen ja epäjärjestyksessä istuen vilkkaasti
väittelivät Tolstoita vastaan, puolustellen väkivaltaista
vallankumousta.
Nuoret mielet oli saanut kiihdyksiin Tolstoin itsepäinen väite, että
vallankumouksellista periaatetta ei ole siveellisessä suhteessa
asetettava olevia oloja puolustavan katsantokannan edelle, molemmat kun
edustavat vain samoja väkivallan teitä, joita seuraten ihmiset luulevat
pääsevänsä omien tulevaisuudenihanteittensa perille. Ja kun he alkoivat
innokkaasti todistella omien ihanteittensa siveellistä etevämmyyttä, ei
Tolstoi tahtonut mielellään sitäkään myöntää, vaan sanoi, että tuota
etevämmyyden kysymystä on meidän päivinämme arvosteltava jo aivan
toiselta näkökannalta, nimittäin siltä, mitä _keinoja_ käytetään omien
hyviksi ja jaloiksi tunnustettujen ihanteiden toteuttamiseksi. Ja tässä
tapauksessa kumpikin käyttää ilmeisesti aivan samoja keinoja, nimittäin
väkivaltaa. Erotusta ei siis ole ollenkaan olemassa. "Te olette
kumpikin puoli aivan samaa väkeä", sanoi hän.
Sitten hän, aivan kuin jatkaakseen ja selventääkseen heille omaa
kantaansa, kääntyi meidän puoleemme ja alkoi puhua asiasta, joka oli
suomalaiset vieraat sinne tuonut. Hän kertoi vallankumouksellisille
niistä uusista keinoista, joihin Suomessa oli turvauduttu taistelussa
väkivaltaa vastaan, kertoi passiivisesta vastarinnastamme,
asevelvollisten kieltäytymisestä kutsuntoihin saapumasta, virkamiesten
ja tuomarien lakkoilusta laittomia asetuksia vastaan. Hän vertasi, yhä
selventääkseen asiaa, tätä tottelemattomuustaistelua siihen suureen
lakkoiluun, jonka esimerkiksi yliopistojen professorit olivat panneet
toimeen ja joka ei ollut enää mitään lakkoilua vain palkankorotuksen
saavuttamiseksi, vaan tapahtui oikeudentunnon vaikuttimesta, siis
epäitsekkäissä, moraalisissa tarkoituksissa. Tietysti eivät nämäkään
lakot, yhtä vähän kuin suomalaisten asevelvollisten jääminen pois
kutsunnoista, ole mitään absoluuttisia, ehdottomia lakkoja, vaan
näyttävät olevan pantuja vireille jonkin ajallisen, isänmaallisen
tarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta niiden merkitys on sittenkin
tavattoman suuri. Ne osoittavat lakkoaatteen leviävän yhä laajempiin
piireihin, käyvän yhä henkevämmiksi, yhä enemmän lähentelevän sellaista
ehdotonta lakkoa, jonka vaikuttimena on kieltäytyminen tappamisesta,
kaikesta väkivallasta, siis lakkoa puhtaasti henkisen vaikuttimen
nimessä.
Olihan tämä suomalaisten korvien kuultavaksi kylläkin selvä vastaus
heidän tiedusteluunsa.
Mutta vallankumouksellisten keskuudessa se ei suinkaan herättänyt
tyytyväisyyttä. Se tuntui masentavan heidän mieltään ja lopullisesti
käännyttävän heidät pois lahjomattomasta Tolstoista. Sillä koko heidän
uskonsa asian onnistumiseen oli heidän keinojensa väkivaltaisuudessa.
Heidän suurpiirteiset suunnitelmansa kumoustaistelun aloittamiseksi
merivoimilla yhtaikaa valtakunnan eri osista, Sevastopolista,
Kronstadtista ja Viaporista, olivatkin siihen aikaan jo valmiit.
* * * * *
Kun Vieremässäkin sitten kuultiin, että Tolstoi oli suopeasti
arvostellut sitä, etteivät suomalaiset asevelvolliset saapuneet
kutsuntoihin, nosti vouti päänsä ylpeästi pystyyn ja tunsi olevansa
täydellinen voittaja tässä vaikeassa ristiriitakysymyksessä, koskapa
hänen mielestään Tolstoikin, hänen emäntänsä profeetta, oli hyväksynyt
"yhtaikaisen" aseista kieltäytymisen. Juuri tämä yhtaikaisuus se oli
hänelle pääasia ja hänen ihanteensa toteutumisen ainoa mahdollisuus.
Vouti oli runollisuuteen hyvin taipuisa mies, ja se kuva, jonka hän
kerta kaikkiaan oli ihmiskunnan tulevaisuudesta itsellensä luonut, oli
hänestä niin ihana, niin onnekas, niin täynnä rauhaa ja keskinäistä
ihmisrakkautta, ettei hän enää osannut ajatellakaan sen voivan jäädä
toteutumatta, niinkuin se hänen mielestään olisi varmaan jäänyt, jollei
muuta tietä olisi kuin tuo kenraalskan itsepäinen "yksitellen"-teoria.
Vouti ihmetteli, miksi ihmiset eivät ymmärtäneet tätä asiaa, se oli
hänestä niin peräti yksinkertainen, hän selitteli sitä innokkaasti
kaikille, mutta ei saanut muita oikein innostumaan niinkuin olisi
tahtonut. Eihän toki maailman muuttumiseen kaikille onnelaksi tarvittu
muuta kuin levittää miehestä mieheen tätä aatetta kansan keskuudessa,
sitten merkki, ja kaikki muuttuisi aivan itsestään hyväksi. Toverit
sanoivat kyllä: niin, onhan se niinkin, tai: joo ja jaa, mutta sen
enempää ei heistä lähtenyt. Oikein se kiukutti voutia ja olisi tehnyt
mieli heitä ravistaa.
Näin vouti.
Mutta merkillisintä oli, että suomalaisten passiivisen vastarinnan
jälkeen Elisabetkin oli alkanut hiukan horjua "yksitellen"- ja
"yhtaikaa"-teoriojen välillä.
Hän oli aina ennen hylännyt kaikki yhtaikaisuuden ajatukset sen vuoksi,
että semmoinen oli ajateltavissa vain jonkin tahallisen yllytyksen
tuloksena, joten joku voisi aseista kieltäytyä vain siihen kiihotettuna
eikä omantuntonsa pakottamana. Ja sopimattomalta hänestä tuntui
kehoittaa nuorukaisia uhrautumaan tekoihin, joiden seurauksena saattoi
olla vankeutta ja suuria kärsimyksiä, kun hän itse puolestaan ei ollut
luopunut kaikesta, mistä olisi pitänyt, vaan nyt eli kaiken päällisiksi
maanomistajana, jonka oikeuksia maahansa viime tingassa suojeli juuri
sotaväki! Ensinhän hänen itsensä oli oltava köyhä ja luovuttava
kaikesta semmoisesta, mikä hänen kohdaltaan teki sotaväen
tarpeelliseksi, eikä sälytettävä maailmanparantamisen kuormaa yksistään
nuorukaisten niskoille, sanoen: menkää vankiloihin ja kärsikää meidän
puolestamme! Oikeastaan ei hän ollut pitänyt oikeutenaan selitellä
ihmisille muuta, kuin että Jumala on rakkaus. Ja jos joku tämän
totuuden käsitettyänsä luopui aseista, oli se tämän yksityinen asia,
semmoinen henkilö kyllä jaksoi kestää vankeudenkin, sillä sen
kärsimykset olivat hänelle pelkkää miehuuden iloa.
Mutta suomalaisten passiivisen vastarinnan jälkeen Elisabet oli alkanut
vähän niinkuin horjua.
Hän ajatteli:
"Mitäpä jos tuosta tottelemattomuudesta, joka oli tapahtunut
poliittisista syistä ja Suomen perustuslakien suojelemiseksi,
todellakin voisi joskus kehittyä yleislakko totuudenkin vuoksi ja
ihmisrakkauden vaikuttimesta!"
Ja vielä hän ajatteli:
"Miksi ei tässäkin asiassa innostuksella tulisi joskus olemaan
ratkaisevaa merkitystä, niinkuin sillä oli ollut esimerkiksi
suomalaisuuden herätyksen aikoina. Mitä olisi saatu aikaan, ellei olisi
ollut tätä suurta, yleistä innostusta!"
Mutta vaikka hänen loogilliseen ajatteluun taipuisa järkensä
voimakkaasti veti häntä pois haaveiluista ja sisäisen uskonsa
aineellistamisesta, käskien vain edelleenkin pysymään omassa
"yksitellen"-teoriassa, ketään omaan uskoonsa kiihottamatta, tekivät
nuo haaveet jollakin lailla hänelle niin hyvää, ettei hän — ikäänkuin
salaa itseltänsä — malttanut sittenkään olla vielä vähän
haaveilematta. Sillä, tosin kyllä salaa, hän innostui ainakin omasta
puolestaan tuosta passiivisesta vastarinnasta melkein yhtä suuresti
kuin entisinä aikoina Snellmanin aatteesta. Siksi hän ajatteli yhä
vieläkin:
"Ehkäpä tämä suomalaisten passiivinen vastarinta on oleva alkuna
uudelle suurelle innostukselle, joka tarttuu miehestä mieheen niinkuin
kulovalkea puusta puuhun, kunnes koko maailma on herännyt totuuden
tietoon."
Ja hän muisti lukeneensa Tolstoin evankeliuminkäännöksestä Jeesuksen
sanat:
"Tulta olen minä tullut tuomaan maan päälle, ja kuinka haluaisinkaan,
että se jo leimahtaisi!"