Vasta sitten, kun Vieremä lukutupineen ja lauantai-kokouksineen oli
ollut vaikuttamassa vuosikausia, alkoivat ympäristön pieneläjät
vähitellen kuulostella, mitä nuo seudun tulokkaat oikeastaan puhuivat
ja tarkoittivat. Vanhatkin jo höristivät korviaan ja alkoivat tunnustaa
nuo oudot ihmiset ystävikseen. Tolstoin kirjoja lainailtiin, luettiin
ja tutkittiin.
Oli epäilijöitäkin. He paheksuivat, että Jumala, jota muinaisista
ajoista asti oli rukoiltu pyhäpäivin Lohjan vanhassa kivikirkossa, nyt
ikäänkuin tahdottiin tuoda sieltä pois taivasalle, papeittakin jokaisen
puhuteltavaksi ja kuulusteltavaksi.
Mutta oli toisia, joita viehätti juuri tämä jumalsuhteen välittömyys,
kun sanottiin, että Jumala on kaikkien ihmisten yhteinen, luonnon ja
taivaan vapaudessa oleva, ihmisen omassatunnossa puhuva isä, jota
saattoi lähestyä missä tahansa ja jota voi rukoilla vain täyttämällä
hänen tahtonsa, omaatuntoansa kuulemalla, tunnustamalla suuren
rakkaudenopin, tasa-arvoisuuden ylä- ja alaluokan, eri kansojen ja eri
rotujen välillä.
Hartaimmiksi kuulijoiksi osoittautui kuitenkin aikaa myöten
Vieremän oma työväki, jonka kanssa Elisabet itse oli alituisessa
kanssakäymisessä. Hän ei tässäkään uudessa ympäristössään, nyt kun
lähenemistä oli syntynyt, ollut kadottanut harrasta keskustelemisen
valmiuttaan, vaan menetteli Vieremässä aivan niinkuin ennen muinoin
kaupungissa tuttujensa seurassa, väsymättä selitteli ja todisteli
kaikkea, mikä oli hänelle itselleen selvinnyt ja hänen uskokseen
muuttunut. Monen monet vanhan Sarénskan maitoretket venyivät aivan
pitkään, kun he, maidot mitattuansa, istahtivat tuvan pitkälle penkille
juttelemaan elämän asioista. Monet niistäkin ennen vieraista
kylämummoista, jotka puotimatkoillaan kulkivat Vieremän ohitse ja
tahtoivat vain pikimmältään poiketa kenraalskaa katsomassa, tarttuivat
siellä suustaan kiinni ja viipyivät tuntikausia hänen pakinoillaan.
Talon miehisetkin työntekijät unohtuivat kesken töitään kenraalskan
kanssa keskustelemaan. Harvoinko vouti tai Stenmannin veljekset, jotka
olivat Vieremän palveluksessa, tavattiin puutarhan käytävällä
seisoskelemassa Elisabetin kanssa, mutta kun heitä lähestyi, ei kysymys
ollutkaan salaojien suunnittelemisesta, valkojuurten hävittämisestä,
vaan — taivaan valtakunnan oikeasta käsittämisestä.
Voudin alussa epäluuloinen, usein vähän pilkallinenkin katse oli
vähitellen kokonaan kadonnut ja sijaan oli tullut vilpitön välittömyys
hänen suhteissaan talon emäntään. Elisabet sai todellakin vapaasti olla
ketään komentamatta. Vouti vain tärkeimmissä käänteissä selitteli
kenraalskalle, miksi oli maanviljelyksessä näin eikä noin meneteltävä.
Hän oli tullut ehdottoman raittiiksi, talon asiat olivat nyt hänen
asioitansa, ja pian oli Vieremä todella muuttunut kuin hänen omakseen:
hänen olivat vuotuiset viljelyssuunnitelmat ja hän se määräsi
työajatkin: milloin vaatien hellittämättömään ponnisteluun miltei 14
tuntia päivässä, milloin taas höllentäen ja lepuuttaen väkeä, niin että
syrjäiset kysyivät: eikö Vieremässä tänään ollakaan töissä?
Vouti ja Elisabet olivat nyt kaikissa viljelys- ja talousasioissa aina
täydellisesti yksimieliset.
Eräässä asiassa vouti ei kuitenkaan ollut aivan samaa mieltä
kenraalskan kanssa, mutta se asia ei koskenut viljelyssuunnitelmia, ei
taloudenhoitoa, ei peltoja eikä metsiä. Se koski — samaista taivaan
valtakuntaa eli oikeastaan sen tulemisen ehtoja.
Ei tosin siinäkään asiassa — ainakaan voudin mielestä — erimielisyys
ollut kovin pitkälle menevää, jos sitä hänen nähdäkseen ollenkaan oli
olemassa, hän kun oli yhtä mieltä pääasioissa. Vouti uskoi niinkuin
kenraalskakin, että taivaan valtakunta oli käsitettävä tulevaksi tässä
ajallisuudessa, ihmisten mielenmuutoksen seurauksena, eikä vasta
kuolemantakaisessa elämässä, ei niinkuin voudin vanhemmat ja koko
Vappulan kylä ja yleensä kaikki vanhat uskoivat. Hänkin uskoi, niinkuin
kenraalska, että sodat ja kaikkinainen väkivalta ja ihmisorjuus oli
maailmasta kerran poistuva. Hänkin oli lujasti vakuuttunut siitä, että
sodat eivät lopu, ennen kuin ihmiset kieltäytyvät sotimasta, eikä
muukaan väkivalta lopu, ennen kuin ihmiset kieltäytyvät toisilleen
väkivaltaa tekemästä.
Mutta tämmöisten suurten tarkoitusten saavuttamiseksi oli voudin
mielestä olemassa vain yksi ainoa mahdollisuus: nimittäin se, että ei
ainoastaan Virkkalaa, Vappulaa, Lohjannummea ja muita lähikyliä ja
pitäjiä myöten, vaan kaiken kansan keskuudessa yli koko maan oli
levitettävä tätä jumalanvaltakunnan tulemisen oppia, niin että vihdoin,
sovitun merkin saatua, voitaisiin _kaikki yht'aikaa_ heittää aseet
käsistä.
Kenraalskalla sitä vastoin oli noista levittämisen keinoista toinen
ajatus. Hän oli sitä mieltä, ettei tässäkään asiassa ihminen saanut
komentaa muita kuin itseänsä ja että mikään kiihotus ei voinut olla
hyväksi, vaan jokainen menetelköön omantuntonsa mukaan. Ja jos hänen
rakkautensa lähimmäistä kohtaan on kasvanut niin suureksi, ettei hän
voi tätä tappaa, niin kieltäytyköön sotapalveluksesta mitään
merkinantoa odottamatta, — mutta jos hänessä ei ole niin suurta
rakkautta, niin menköön sotaan.
Voudin mielestä tämä oli kovin epätyydyttävää: vankeuden pelko estää
kansaa yksitellen kieltäytymästä. Sen uskaltaa hänen laskelmiensa
mukaan tehdä enintään yksi kymmenestä tuhannesta. Siihen Elisabetilla
puolestaan ei ollut mitään vastaamista. — Sittenpähän saisi
iankaikkisesti odottaa sitä aikaa, — sanoi vouti ja lähti
alakuloisesti huoahtaen.
Aina he tähän tulokseen töksähtivät, niin innokas kuin yksimielisyyden
alku olikin ollut.
Tuloksettomasti yritti Elisabet myöskin selittää hänelle tätä
kieltäymisen asiaa puhtaasti uskonnollisena, henkisen rakkauden
vaatimuksena, josta yksistään riippuu, milloin ja miten Jumalan
valtakunta maan päällä toteutuu, jopa toteutuuko se ajallisesti
milloinkaan. Puheen jouduttua tähän uomaan, joka oli aina seurauksena
voudin liian innokkaista ehdotuksista, alkoivat vaivautuneen
haluttomuuden rypyt ilmestyä voudin kasvoihin, ja hän haukotteli yhä
syvempään. Ellei tuolla Tolstoin opilla ollut tarkoituksena saada tämän
näkyväisen maailman oloja pian kuntoon, ei hän puolestaan osannut siitä
opista paljoakaan välittää.
Mutta vouti sai aivan odottamattaan voimakasta kannatusta omalle
mielipiteelleen ja taholta, josta hänellä ei tätä ennen ollut
aavistustakaan.
Se tapahtui niinä aikoina, jolloin sosialistit tulivat meidän
seuduillemme.
Mitä miehiä he oikeastaan olivat ja mistäpäin he olivat näille maille
osuneet, siitä ei voudilla yhtä vähän kuin muillakaan kyläläisillä
ollut vähintäkään tietoa.
He olivat ensin tulleet ikäänkuin töihin vastaperustetulle uudelle
sahalle, joka rakennettiin etäämmällä olevan lahden poukamaan. Vanha,
Vieremän lähellä ollut pieni yksiraaminen sahalaitos oli tarpeettomana
hävitetty ja sen savupiippu kaadettu maahan, kasaantuneiden
sahanporokumpujen päälle.
Sitten tuli vielä suuremmissa laumoissa samoja sosialisteja muihin
tehtaisiin, joita perustettiin tuon etäämmän lahden rantamille,
Kyrkstadin maille. Semmoisia tehtaita oli ensin pienoinen tiilitehdas,
sitten kalkkitehdas omine louhimoineen, joita avattiin luonnon
aarteista rikkaan pitäjämme eri seutuihin. (Myöhemmin on samaan
tehdasrykelmään rakennettu mahdottoman suuri sementtitehdas kolmine
polttouuneineen, mutta sen historia ei tosin enää kuulu tämän
kertomuksen puitteisiin.)
Siihen aikaan kun voutimme, niinkuin edellä on kerrottu, ihmetellen
töllisteli uusia tulokkaita ja korvat hörössä kuunteli heidän uusia
puheitaan, ei vielä ollut seudullamme olemassa noita suuria komeuksia,
jotka nyt viskaavat savupiippunsa pilvien tasalle ja todistavat
itsestään peninkulmien päähän, muutettuaan pienen pysäkkimme ympäristön
melkein kaupungiksi puoteineen, osuuskauppoineen, näyteikkunoineen,
kahviloineen, pankkeineen, teurastamoineen, partureineen,
muotiliikkeineen, elokuvineen ja teattereineen, joka sijaitsee
"Tietolassa", työväen uhkeassa talossa.
Tämä Tietola, joka on kaiken sen ympärille kasvaneen komeuden keskellä,
ei kuitenkaan ole mikään viime aikain tuote, vaan se rakennettiin jo
kuusikolmatta vuotta sitten eli melkein ensimmäisinä vuosina sen
jälkeen, kun sosialistit olivat seudullemme ilmestyneet.
Mutta heitä oli paljon, ja usein tupa täyttyi niin, etteivät he saaneet
sijaa, vaan monet jäivät pihalle. Ja kun siis tämäkin iso tupa oli
heille pieni, niin he pitivät kokouksen ja päättivät rakentaa erikseen
työväentalon, kovasti pohtien kysymystä, mistä he nyt siihen
tarkoitukseen rahaa saisivat.
Heidän joukossansa oli pienikasvuinen, mutta topakka mies, joka oli
ennen ollut Valkomissa työväen asioita sielläkin järjestelemässä. Hän
sanoi heille: minä tiedän, mistä ja keltä rahoja saadaan.
Ja he lähettivät hänet matkalle niitä luvattuja rahoja noutamaan.
Seuraavana päivänä hän jo palasi matkaltaan, ja vaikka hän oli lyhyt
mies, suuntautui hänen katseensa ylimielisesti kaikkien, pisimpienkin
miesten ylitse. Hän oli tullut harvasanaiseksi niinkuin mahtimies,
jonka aivoituksia saa vain arvailla, ei kysellä. Eikä puhunut enää kuin
muutamille vierusmiehilleen, nämä sitten saivat laverrella kelle
tahtoivat.
Ja mahtimies hänestä tulikin, sillä tämän matkan jälkeen hänet
valittiin aina kaikkien kokousten puheenjohtajaksi ja häntä pidettiin
suorastaan koko sakin johtomiehenä.
Ei hän kuitenkaan ollut matkustanut kauemmaksi kuin kahden asemavälin
päähän.
Perille päästyänsä hän oli kohta askeltanut Mustion mahtavaan
sukukartanoon, jota siihen aikaan hallitsi kamarijunkkari Linder.
Pieni, miltei herraskaiselta näyttävä puheenjohtajamme oli päässyt
tulemaan hovin kaikkien puistojen ja loistokäytävien kautta kivisen,
Kustaa III:n aikaiseen tyyliin rakennetun kaksikerroksisen
päärakennuksen eteen. Siinä hän oli pysähtynyt hetkiseksi, ottanut
lakin päästään, kuivannut valkoisella nenäliinalla otsansa ja niskansa,
sillä oli hiostavan kuuma kesäpäivä ja hän oli ottanut ylleen mustat
verkavaatteensa. Sitten hän oli vetänyt takintaskusta valkoisen
tärkkikauluksen ynnä pienen, punaisen tekosolmikkeen, kiinnittänyt ne
kaulaansa ja ikäänkuin voimia keräten puhallettuaan keuhkoistaan
muutaman syvän henkäyksen oli lähtenyt kiertämään puoliympyrässä
viimeistä pyöreätä tekonurmikkoa, jonka keskustassa oli jalustan päässä
häikäisevästi aurinkoa heijastava hopeapallo, ja niinpä hänen edessään
olivat nyt vain portaat suurine pääovineen.
Puheenjohtaja kyllä ihmetteli, että nämä paikat olivat niin kokonaan
vartioimattomia, ja hän ajatteli, että sitä pidettiin kaiketi
tarpeettomana, koska ei otaksuttu muiden kuin herrasvieraiden
uskaltautuvan näille paraatiportaille. Mutta ovessakaan ei kukaan
tullut hänelle keittiötietä osoittamaan. Hän kohensihen, ryhdistäytyi
ja astui niska jäykkänä sisälle.
Aulassa häntä vastaan tuli lakeija juosta sipsuttaen nopeasti alas
yläkerran rappusia, kumarsi kohteliaasti ja johdatti hänet samoja
rappusia ylös odotushuoneeseen, jossa hän kysyi vieraan nimeä ja
ammattia.
— Virkkalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, — vastasi tulija
silmiänsä sipristäen, pää koholla. Sillä hän jo tiesi siksi tulevansa.
Lakeija meni ilmoittamaan, ja vähän ajan kuluttua aukenivat sisähuoneen
ovet selko selälleen.
Huoneessa vallitsi suloinen viileys ja puolihämärä, sen ikkunat olivat
silkein ja sametein verhotut. Vain etäisimmän ikkunan luona oli
valoisampaa. Siinä oli suuri tamminen kirjoituspöytä ja sen ääressä
istui pöytään päin kumartuneena kamarijunkkari, yllään komean kirjava
yömekko.
Mutta hänen edessään pöydällä ei ollut asiakirjoja eikä papereita, vaan
ylt'yli vihreän veran oli levitetty korttipeli. Se oli järjestetty
niin, että kolme korttia oli aina ryhmitetty yhteen avonaisina.
Ja näihin hän nyt tuijotti niin hartaasti, ettei malttanut sen kuin
katsahtaa tulijaan ja viitata istuutumaan.
Rohkea puheenjohtaja istui yksinäiselle tuolille ovenpieleen.
— "Ohhoh näitä rahoja, näitä rikkauksia" — hän ajatteli, — "eikö
niistä jotakin riittäisi työväellekin!"
Hän näki kamarijunkkarin toisinaan nostavan kättänsä ikäänkuin
ottaakseen jonkin korteista, toisinaan ottavankin ja pitävän sitä
koholla, mutta voimatta päättää, mihin ryhmään se oli siirrettävä, hän
aina palautti sen siihen, mistä oli ottanut. Ja tuli yhä
kiintyneemmäksi vaikeaan korttitilanteeseen, josta hän ei näyttänyt
parhaalla tahdollaankaan voivan selviytyä.
Vieras oli kyllä kuullut kerrottavan, että tämä kuuluisa kamariherra
oli huima kortinpelaaja. Aivan äskettäin sanottiin hänen Pietarissa
pelanneen korkean virkamiehen kanssa, jonka olisi ollut määrä tulla
kuvernööriksi Suomeen. Virkamies oli joutunut tappiolle kerta toisensa
perästä ja vihdoin pannut koko omaisuutensa yhden ainoan kortin varaan.
Menetettyään nytkin hän oli kohta matkustanut Imatralle ja heittäytynyt
koskeen.
Vaikea oli puheenjohtajan kuitenkin käsittää, kuinka tuo herra saattoi
pelata yksin. Semmoista ei hän ollut vielä milloinkaan nähnyt.
Sanottiin hänen usein yökaudet istuvan näin levitettyjen korttipakkojen
ääressä, siirrellen lehtiä paikasta toiseen.
Vai olisiko hänen vain niin sanomattoman ikävä elää? Tai ehkä hän sillä
tavalla vain karkottaa tuon pietarilaisen ystävänsä surullista muistoa?
Kesantopellot, joiden ohi puheenjohtaja äsken oli tullut, pölysivät
kymmenien mahtavien härkäparien niitä äestäessä, tuottoisa koski kohisi
ihmeellisten puutarhojen läpi, joissa ihanat koskista johdetut
vesisuihkut pulppusivat ilmaan kastellen hyötyisiä taimilavoja ja
ulkomaisten puiden juuria, tallissa hirnuivat nuoret ratsuvarsat,
valkoiset huvimajat ja ikitammien tuuheat lehvät soivat siimestä, ja —
kaiken tämän keskellä miehellä oli ikävä!
Täytyi lopulta otaksua, että kamarijunkkari oli kokonaan unohtanut
vieraansa läsnäolon.
— Ellen minä nyt leikkaa rahaa, niin en milloinkaan! — ajatteli
puheenjohtaja.
Hän rykäisi.
Nyt kamarijunkkari havahtui korttiensa äärestä, ja suuri hoviherra kun
oli, hän nolostui omaa epäkohteliaisuuttaan. Mutta se kaikki oli
vieraalle vain eduksi.
Sillä korjatakseen laiminlyöntinsä kamarijunkkari tuli kohta ketterästi
hänen luokseen, kätteli iloisesti ja istutti syvään nahkanojatuoliin,
jommoiseen hän itsekin istuutui, sekä rupesi kohteliaasti tiedustamaan
tulokkaan asuinpaikkaa, oloja ja asiaa.
Hän kuunteli vierastaan ensin sangen virkeänä, silmät pingoitetun
suurina ja kirkkaina, mutta pienikasvuisen miehen äskeisestä maantien
pölystä ja kuumuudesta tulehtuneet kasvot jollakin tavoin nukuttivat
kamarijunkkaria, koskapa hänen silmäluomensa alkoivat painua, seikka,
josta hän olisi kyllä öisin ollut onnellinen.
Ulkonäkö se saattaa tottuneenkin hoviherran eksyttää. Vain pelkästä
asiakkaan vaatetuksesta ja satunnaisesta hiostumisesta hän voi päättää:
no, tuosta miehestä ei ainakaan ole ikinä lähtevä mitään kiinnostavaa!
Nukutti aivan armottomasti.
Mutta henkiset arvot, mitä parhaimmat puhelahjat, mitä lennokkain
mielikuvitus ja ovelimmat aivot eivät kaipaa kovinkaan tilavaa
aivokoppaa, vaan aatteet viskautuvat usein pienestäkin keskuksesta
ilmoille valtavina kuin auringonsäteet tai riehuvat salamat, jotka
valaisevat taivaan idästä hamaan länteen.
Suuri oli tämä mies puhujana, vaikka hänen vartalonsa oli pieni, ja
niinpä hän osasi kasvattaa itsensä jättiläiseksi kostaen pienuutensa
mitä valtavimmalla koolla, joka hämmästytti kuulijan, kuohutti hänen
mieltänsä tai pani hänet kyyneltymään, milloin mitenkin, — mutta ei
enää torkkumaan.
Nyt hän herätti kamarijunkkarin muutamalla odottamattomalla
äänenkorostuksella, ja sen jälkeen ei uinahtamisesta enää tullut
mitään.
Lähes puoli tuntia yhteen menoon puheenjohtaja paasasi hienolle
kuulijallensa tämän päästämättä hetkeksikään tarkkaavaisuuttaan
herpaantumaan.
Puheen aiheena oli lämpimän, tilavan, valoisan kodin välttämättömyys
jokaiselle ihmiselle, siis myöskin sille raatajajoukolle, jonka
ponnistuksista ihmiskunta elää. Työväentalo oli oleva sellaisena
lämpimänä ja valoisana kotina, jossa Virkkalankin työläinen oli tunteva
todellista lepoa ja virkistystä raskaan päivätyönsä jälkeen.
Ja semmoisen kodin hankkimiseksi hän nyt sanoi olevansa
rahankeräysmatkalla.
Koko tämän puheen aikana oli kamarijunkkari, joka oli jo luonnostaan
sangen punaverinen mies, siitäkin yhä enemmän punastunut, kunnes hänen
hipiänsä oli tumman punasinervä. Kun hän istui selin valoon, ei vieras
voinut erottaa, oliko tämä punastus ehkä jatkuvan vihastumisen ilmettä,
jolloin saattoi odottaa kiivastumisen purkausta ja oli paras katsoa
selväksi tiensä ovelle. Mutta kun välimatka oli aivan lyhyt ja ulos
kiepsahtaminen tuntui helpolta, päätti hän vieläkin koettaa ja panna
nyt todella parastansa. Hän alkoi kuvata laajalti työläisperheiden
toivottoman valotonta elämää ahtaissa kasarmeissa, ja huomattuaan
kamarijunkkarin alkavan hermostuneesti nytkähdellä, ikäänkuin
rummutella sormillaan tuolin nahkoja, hän päätti käyttää viimeistä
tilaisuutta ennen ulospotkaistuksi tulemistaan ja laulaa julki koko
totuuden.
Viittaillen eri suunnille huoneessa oleviin ylellisyysesineisiin,
kultapuitteisiin tauluihin, korkeisiin seinäpeileihin, mattohin,
flyygeleihin, kimalteleviin kattokruunuihin hän puhetaitonsa koko
voimalla antautui tekemään vertailuja tämän ylellisyyden ja
työläiskasarmien kurjuuden välillä. Valmiina hyökkäämään ovelle hän
vihdoin vaahto suussa kiihottui nopeasti latelemaan mehevimpiä
myrkyllisyyksiään, välittämättä enää muusta kuin ilmeisesti
epäonnistuvan matkansa kostamisesta. Silloin kamarijunkkari äkkiä
kohosi seisoallensa. Vieras olisi nyt livahtanut ulos, ellei olisi
kamarijunkkarin käännähtäessä hämmästyksekseen huomannut kyyneleiden
kimaltelevan tämän silmissä. Hän jäi suu auki katsomaan kamarijunkkarin
jälkeen. Tämä meni huoneen toiseen, etäisempään nurkkaukseen
kassakaappinsa luo, jonka hän avasi ottaen sieltä jotakin, sitten taas
sulki. Sitten tuli taas puheenjohtajan luo ja hänen kädessään oli
10 000 markkaa Suomen pankin seteleinä, jotka hän antoi vieraalleen
sanoen:
— Nämä ovat sen Virkkalan työväentalon avustukseksi.
Eikä ottanut vastaan kiitoksia eikä huolinut kuittia, sanoen taas:
— Minä luotan siihen, että te ette petä työväen asiaa.
Ja hyvästeltyään meni nenäliinalla silmiään kuivaten takaisin
korttiensa ääreen.
Siitä ajasta asti alkoi puheenjohtajan nousukausi. Hän tuli suurten
työläisjoukkojen johtajaksi ja hänen puhetaitonsa terästyi
terästymistään. Rakennusyritystä suosittiin työläisten taholla
joka puolelta, ja kun eräs paikkakunnalla asuva hyväntahtoinen
arkkitehti oli antanut heille suurenlaisen lainan, vieläpä laatinut
ilmaiseksi upean rakennuspiirustuksen, ei tarvinnut enää moniakaan
teatterinäytäntöjä, tanssi-iltamia ja arpajaisia pitää, ennen kuin
saatettiin ruveta työväentalon kivijalkaa perustamaan.
Eipä siis ihme, että näin kuuluisa puhuja, joka oli kääntänyt seudun
rikkaimman herran mielen työväelle suopeaksi, teki mitä valtavimman
vaikutuksen, kun hän palatsissa oleiltuaan ilmestyi hirsiseinäiseen,
hämärävaloiseen Vieremän lukutupaan kuuntelemaan, mitä tässä matalassa
majassa oikein keskusteltiin.
Voudin suureksi mielihyväksi juuri tuo kysymys, josta hän ja kenraalska
olivat olleet erimielisiä, sattui samana lauantai-iltana joutumaan
keskustelun alaiseksi silloin pidetyn esitelmän johdosta, joka koski
julkisen elämän ja yksityisen omantunnon keskinäistä suhdetta ja jossa
asetuttiin voudin "merkinanto-teoriaa" vastaan, siis tuolle voudin
mielestä epätoivoiselle saamattomuuden kannalle.
Esitelmän johdosta oli syntynyt keskustelu, jonka aiheutti eräs
Vieremän tuvassa nyt ensi kertaa esiintyvä nuori työmies. Hän sanoi
itseään nuorsosialistiksi ja kertoi kuuluvansa nuorsosialistien
seuraan, jotka olivat ottaneet ohjelmaansa tämänkin aseista
kieltäytymisen.
Mutta — sanoi hän — emme me aja tätä asiaa suinkaan Tolstoin
hengessä, niinkuin asetaistelu muka olisi jonkun Jumalan kieltämä tai
omantunnon vastainen. Jumalat eivät kuulu sosialismin ohjelmaan, vaikka
emme kielläkään niihin uskomasta. Me taistelemme _porvaristoa vastaan_.
Me palvelemme toistaiseksi hissuksiin heidän armeijoissansa, mutta kun
seuramme on kasvanut niin suureksi, ettei enää ole montakaan nuorta
miestä, joka ei siihen lukeutuisi, silloin sanomme: seis, porvarit! Jo
riittää!
Voitokkaana vouti riemumielin katsahti esitelmöitsijästä Elisabetiin,
joka oli kuunnellut nuorsosialistia sivuhuoneiden ovensuussa.
— No jaa, ja mitä sitten tapahtuisi? — kysyi Elisabet mieltänsä
rohkaisten, sillä hän arkaili julkisesti puhumista.
— Koko valta olisi silloin köyhälistön käsissä! — sanoi
nuorsosialisti pontevasti.
Hyväksymisen humaus kävi väkijoukossa.
Julkisuuden kammosta ja sydämentykytyksestä väräjävällä äänellä
Elisabet uskaltautui edelleen kysymään, rupeaisivatko he aseilla
puolustamaan köyhälistön valtaa, jos joku tulisi sitä heiltä ottamaan?
— Se on tietty! — huudahti nuorsosialisti vääjäämättömän varmasti ja
kiihottavasti.
Mutta paitsi joitakin innostuksen äännähdyksiä nuorempien keskuudessa
olivat hyväksymisen ilmaisut tällä kertaa epämääräisempiä. Oli useita
epävarmoja, joiden silmät huolestuneen kysyvinä kääntyivät Elisabetiin
päin. Elisabet oli käynyt aika noloksi eikä vastannut enää mitään.
Sen sijaan hänen vanha ystävänsä Sarénska, joka iltaisin linkutteli
maidolla Elisabetin luona, mutta hartaan kirkollisuutensa vuoksi ei
voinut vapaasti — niinkuin kumpikin olisi halunnut — keskustella
henkisistä asioista hänen kanssaan, — avasi suunsa, ja loukkaantuneena
nuorsosialistin jumalattomuuteen, hampaattomina lonksahtelevin ja
vapisevin leuoin huusi:
— Ja muuta merkkiä ei teille anneta kuin on Ihmisenpojan tulemus,
koska pasuunat pauhaa ja pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan
länteen!
Muutamat sosialisteista rähähtivät nauramaan ja siitä rohkaistuneena
muukin väki alkoi joko nauraa tai ääneen keskustella, räikein sanoin
kukin esittäen vastakkaisia väitteitään.
Tämä kiihkeä väittely oli jotakin Vieremän tuvassa ensi kertaa
tapahtuvaa ja järkytti Elisabetin mieltä.
Kääntääkseen keskustelun muille urille hän nyt istahti pöydän ääreen ja
sanoi tahtovansa illan ohjelman jatkoksi lukea ääneen sadun, jonka oli
löytänyt Tolstoin kirjoitusten joukosta. Sen jälkeen ruvettaisiin
laulamaan.
Satu oli itämaisesta kuninkaasta, joka tahtoi tulla onnelliseksi ja
jolle hänen viisaat neuvonantajansa olivat sanoneet, että tuon
tarkoituksen voi saavuttaa, jos hankkii käsiinsä maailman onnellisimman
miehen paidan ja vetää sen yllensä. Kuningas lähetti nyt valtakuntansa
kaikkiin osiin semmoisen paidan etsijöitä. Ja nämä suuntautuivat
kaikkialle, missä vain luulivat onnea olevan, jättämättä pois
ainoatakaan huvilinnaa, ainoatakaan aarteiden ja rikkauksien omistajaa,
ainoatakaan kuuluisuutta, liikemiestä, koroilla eläjää. Mutta
tutkivatpa he ketä tahansa, kullakin oli aina jotakin, mikä esti häntä
olemasta täysin onnellinen. Vihdoin löytyi kuitenkin mies, joka
lähettiläistä tuntui todellakin olevan täydellisesti onnellinen. Mutta
tämä taas oli niin köyhä, ettei hänellä paitaa ollutkaan.
Odottamattoman äkkikäänteensä vuoksi satu näytti suuresti huvittaneen
läsnäolijoita. Ja Elisabetin tarkoittama mielialan keventyminen näytti
suotuisalta yhteisen laulelun alkamiseen.
Mutta silloin puheenjohtaja avasi suunsa. Hän oli vältellyt
keskusteluun sekaantumasta. Nyt hän nousi seisoalleen. (Hän ei
milloinkaan pitänyt puheita istualtaan.) Ja kaikki samassa vaikenivat.
Kutkutellen kuulijain hermoja hän aloitti venytellen:
— Sen ajan lähestyminen, — sanoi hän, — josta tässä on nostettu
kysymys, sen ajan, sen tulevaisuuden kaukaisuus tai läheisyys, sanon
minä, jolloin valta on proletariaatin, jolloin se on köyhälistön,
jolloin se on raatajain käsissä, riippuu kokonaan ja yksistään Karl
Marxin aatteen kehityksestä ja edistyksestä työläiskansan keskuudessa,
sen leviämisestä yhä laajemmalle joukossamme. — Mitä ihminen yksin
voi? Mitä yksilö saa aikaan, olivatpa hänen ajatuksensa ja
mielipiteensä kuinka jalot tahansa? Eikö hän ole niinkuin
kaarnanpalanen, jota valtameren aallot heittelevät? Ja mitä maailma
hyötyy hänestä ja hänen uhrautuvaisuudestaan, vaikka hän riisuisi
yltään viimeisen paitansa antaakseen sen lähimmäiselleen? Mitä me hänen
köyhyydestään ja voimattomuudestaan? _Rikkaita_ me tahdomme olla! Niin,
veljet, tämän maailman ihanat aarteet me tahdomme omistaa, luonnon
runsaat antimet ovat meidän, me tahdomme päästä omaamme käsiksi!
_Köyhyys_ on häpeä! Köyhyys on _rikos!_ — Ja mistä johtuu, että ne,
jotka omin käsin ja hiki otsalla nostavat kullan maan uumenista ...
mistä johtuu, kysyn minä, että he nostavat sen porvareille ja itse
jäävät ryysyihinsä, mistä? Mistä johtuu, että rikas maanomistaja korjaa
aittoihinsa puhtaan voiton niiltä kypsyyttään nuokkuvilta, eloa ja
onnea lainehtivilta pelloilta, jotka _te_ olette ojittaneet, jotka _te_
olette kuokkineet, kyntäneet, äestäneet, kylväneet, jotka te olette
nälkäpalkasta niittäneet, joiden viljan olette puineet ja jauhoiksi
hieroneet, mistä johtuu, että itse aina jäätte entisiksi ryysyläisiksi,
entisiksi orjiksi? Mistä vihdoin johtuu, että kapitalisti paisumistaan
paisuu, mutta te kuihtumistanne kuihdutte hänen tehtaissansa imien
pölyä keuhkoihinne, valosta tietämättä, sivistyksen hedelmiä
maistamatta? Mistä se johtuu, kysyn minä? — Mistä muusta se johtuisi
kuin juuri siitä erehdyksestä, että jokainen meistä on _yksin_, olemme
hajallamme kuin pelästyneet lampaat, ajatellen kukin omaa yksityistä
sieluamme tai säästellen nälkäpalkastamme vaivaisia pennejä ajallisen
vanhuutemme varaksi. Maa on meidän, sen aarteet ovat meidän,
ja on voima, joka on myös saattava ne meidän käsiimme? Se on
_yhteenliittymisen voima_. Liittykää yhteen, järjestykää, ja te luotte
mahdin, jota eivät mitkään asevallat pysty vastustamaan. Sillä jos te
_yhtaikaa_ kaikki lakkaatte töistä, joita teillä teetetään, jos
vesipumput pysähtyvät, jos myllyjen kivet seisahtuvat, jos valot
sammuvat _yhtaikaa, yhtaikaa, yhtaikaa!_ sanon minä, — niin kolmessa
päivässä on porvaristo kukistettu ja valta on meidän. — Mitä taas
siihen kysymykseen tulee, onko tämä vallan siirtyminen köyhälistölle
tapahtuva rauhallista tietä, aseettomasti, vähitellen, historiallisen
kehityksen kautta, vaiko verisen vallankumouksen avulla, niin siitä
asiasta Karl Marx ei ole antanut meille mitään varmaa ennustusta. Minun
nähdäkseni hän on ajatellut, että kaikki on riippuva porvaristosta
itsestään. Jos porvarit ajoissa huomaavat, mitä heidän rauhaansa sopii,
niin mihinpä silloin aseita tarvittaisiin, mutta elleivät huomaa, niin
totisesti ei köyhälistökään ole aseettomana, kädet ristissä jäävä
katsomaan vallan luisumista takaisin porvariston käsiin, vaan on ottava
omansa vallankumouksella, niin, jos tarvitaan, veriselläkin
vallankumouksella. — Tämä lopullinen päämäärä, kaiken vallan
siirtyminen köyhälistön käsiin eli — jos niin tahdotaan sanoa —
tuhatvuotisen valtakunnan täyttyminen maan päällä, on tietenkin sangen
kaukaisen tulevaisuuden takana. Mutta sitä ennen meidän onkin paljon
opittava, meidän on opittava valloittamaan, meidän on lyötävä maahan
porvariston etuvarustukset yksi toisensa perästä, meidän on osattava
olla sosialidemokraattisen puolueen jäseninä unohtamatta, että yksin
emme voi mitään, yhdessä voimme kaiken, meidän on saatava itsemme
taistelukuntoon, meidän on voitava hyvin, meidän on syötävä paremmin,
meidän on asuttava jalommin, meidän on turvattava toimeentulomme,
lastemme tulevaisuus, vanhuksiemme päivät! Siis veljet, ei yksin, vaan
_yhtaikaa!_ Liittykää yhteen, järjestykää! Tulevaisuus on meidän!
Tämän puheen kuultuansa Vieremän lukutuvan ennen niin hiljainen
kuulijajoukko alkoi ihastuksen valtaamana liikehtiä, kerääntyen
puheenjohtajan ympärille, joka asettui valmistavasti kirjoittamaan
paperille puolueen uusien jäsenten nimiä.
Vouti katsahti taas voitonriemuisesti kenraalskaan, tällä kertaa
kuitenkin myös säälivästi hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut
reipastuttaa ja lohduttaa niin pahasti alakynteen joutunutta emäntäänsä
ja sanoa hänelle: no älähän ole kovin pahoillasi, mutta eikö ollutkin
semmoinen puhe järkiin menevää!
Elisabet oli todellakin kuin poispyyhkäisty yleisestä huomiosta.
Hän tunsi varmasti, ettei nyt auttanut enää mitään selitellä, niin
paljon tärkeätä kuin olisikin ollut sanomista äskeisen puheen johdosta
ja niin halukas kuin hän olisikin ollut perusteellisiin selittelyihin.
Hän olisi ehkä tullut alakuloiseksi tämän suuren tappionsa vuoksi,
mutta oli muuan seikka, joka oli suorastaan ilon keränä ruvennut
liikahtelemaan sydämen pohjalla.
Sen aiheutti hänen ystävänsä Sarénskan äskeinen esiintyminen, kun tämä
vanha, hampaaton mummo oli pehmein, ryppyisin, toisiinsa vajoavin
huulin koettanut antaa mahdollisimman äänekästä pontta sanoillensa
Ihmisenpojan tulemisen merkeistä.
Hänen ja Elisabetin yhteisissä keskusteluissa oli aina tehnyt haittaa
se seikka, että juuri keskustelun vilkkaimmillaan ollessa saattoi
vahingossa tulla kosketetuksi jotakin kirkollista uskonkappaletta, ja
silloin heidän aina oli vaiettava, sillä kumpikaan ei tahtonut
väitellen rikkoa perin ystävällisiä välejä. He eivät siis mielellään
voineet puhella henkisistä asioista, joista kumpikin olisi kuitenkin
mieluimmin keskustellut.
Mutta nyt tuo Sarénskan ajatus, että vasta Ihmisenpojan tulemus oli
vapauttava orjuudesta köyhälistön, valaisi salaman tavoin Elisabetille
Sarénskan uskon syvyydet. Sanottiinhan evankeliumeissa ihmisenpoikaa
myös totuudenhengeksi ja puhuttiin sen tulemuksesta. Salamat ehkä
tarkoittivat vain totuuden yleistä tunnustamista, josta tuhatvuotinen
valtakunta riippui.
Elisabet iloitsi. Nythän hän saattoi tällä pohjalla ottaa ystävänsä
kanssa henkisetkin asiat puheeksi. Sillä Elisabet uskoi niinkuin
Sarénskakin, että mitään muuta orjuudesta vapauttajaa ei maailmalla
ollut kuin sisäinen totuudenhenki.