Emmy tarvitsi ensiksikin sopivaa huoneistoa tarkoituksiinsa. Vieremän
välittömässä läheisyydessä oli vanhan Sorkin talon kylmille jäänyt
rakennus; siinä ei ollut kuin kaksi porstuan erottamaa huonetta, joista
toinen oli iso tupa, jo ränsistynyt ja käyttämätön. Viereisessä
huoneessa eleli vielä puolisoineen Sorkin talon entinen omistaja,
raihnainen ja nilkuttava eläkeukko, sillä myynnin jälkeen oli talo
yhdistetty kauempana olevan, samaan kylään kuuluvan Kässän kartanon
maihin ja viljelyksiin. Tämä ukko oli sangen äkäinen ja ankara ja kävi
joskus, rohkeusryypyt otettuaan, naapureissa keppiänsä heristelemässä,
kun aituri-elukat sattuivat hänelle mitä vahinkoa tekemään tai kun
muuten hänen peräti vanhoillisia sääntöjänsä ja mielipiteitään vastaan
eleltiin. Nuoriväki pelkäsi häntä niin, että Sorkin omenat aina
säilyivät, vaikka muiden olivat aikoja sitten huvenneet. — Pariskunnan
huone pysyi lämpimänä, mutta tupa oli jo vuosikausia ollut asumaton.
Siinä oli vielä säilynyt iso vanha pöytä ja seinän pituiset penkit sekä
tilava hyllykaappi leivinuunin vieressä.
Emmy iski katseensa tähän autioon tupaan.
Jo ennenkuin Elisabet oli tähän Virkkalan kylään muuttanut, siihen
aikaan, kun vaimoni ja minä vielä asuimme Jusolan suuressa talossa
Vappulan kylässä odotellen oman asumuksemme valmistumista Vieremän
maalla olevalle rantavuorelle, sai Emmy järjestetyksi lukutuvan juuri
tuohon samaan Sorkin tyhjänä seisovaan puoleen, johon hän oli hankkinut
käyttämisoikeuden Kässän kartanon leskiemännältä. Tämän avuliaan
umpiruotsalaisen rouvan toimesta alettiin Sorkin tupaa lämmittää vähän
muinakin päivinä kuin vain lauantaisin, jolloin sorkkilaiset leipoivat.
Mutta eläkeukko itse — hänkin ruotsalainen — katsoi hyvin karsain
silmin mokomia uuden ajan vehkeitä, ja erittäinkin, kun vanhan kaapin
hyllyille alettiin sääliä maallisia suomalaisia kirjoja, jotka
täyttivät kaikki paikat ja joita kohta käytiin ahkerasti lainailemassa,
kulkien hänen eteisensä läpi.
"Besynnerliga tidär!" — murahteli ukko uhkaavana tullessaan
neuvottelemaan kylän muiden vanhuksien kanssa, ja hänen leukansa jo
värähteli.
Mutta Emmy ei häntä pelännyt.
Tämä pieni kirjasto ja lukutupa oli tarkoitettu erittäinkin rannempana
sijainneen sahalaitoksen työväestön tarpeiksi, mutta ahkeria kävijöitä
olivat myöskin kylän pikkueläjät, isoisten muonamiehet, mäkitupalaiset
vaimoineen ja lapsineen. Lauantaisin kokoonnuttiin esitelmäin pitoon ja
yhteiseen illanviettoon, ja pian alkoi tupa tuntua ahtaanlaiselta.
Hauskinta lienee tuvan yleisöstä ollut, kun Arvidin pitkäin esitelmäin
jälkeen Emmy jakoi kuulijoille pienet kirjaset, joissa oli
tunnetuimpien kansallislaulujemme sanat, ja viritti jonkin
laulusävelen. Hänellä oli kaunis ja kaikuva lauluääni, ja innokkaasti,
toinen toisensa ylittäen yleisömme kajahutteli yksiäänisesti Emmyn
mukana.
Tämä yksiääninen, vapaa, reipaspoljentoinen ja kirkonveisuuta nopeampi
laulaminen tuntui väestä niin mieluisalta, että harvoin siitä
lakattiin, ennenkuin kaikki tunnetuimmat laulut olivat lauletut
kannesta kanteen. Sorkin ukko se vain pudisteli päätään ja pysyi
visusti huoneessaan, ja hänen katkeruuttansa oli ikävintä kestää, sillä
väkeä oli todella usein porstuankin täydeltä, ja sieltä kuului laulu
hänenkin huoneeseensa raadellen ukon korvia, sillä hän ei lauluksi
tunnustanut mitään renkutuksia, vaan ainoastaan herranhuoneen oikeita
virsiä.
Mutta kun Elisabet oli muuttanut Vieremään, tarjosi hän kohta ison
tupansa ja kirjaston lauantaisten kokousten käytettäväksi. Hänen
tupansa oli Sorkin tupaa paljon isompi. Ja niin Emmyn lukutupa
muutettiin Vieremään.
Täällä lainakirjastoa saatettiin paljon laajentaa sekä suuremman
tilan vuoksi että ruotsalaista osastoa varten tehtyjen uusien
kirjalahjoitusten johdosta, johon tarkoitukseen lähimmät herrasväet
lähettivät melkoisen määrän niteitä. Myöskin tuli pian työvoiman
lisäystä, kun Vieremään muutti asumaan Elisabetin Elli-tytär, joka otti
sitoakseen kirjaston hajanaiset niteet ja aina houkutteli kaikkia muita
oikein tehdasmaiseen yhteistyöhön. Tämä aloite kuitenkin keskeytyi
Ellin kuoleman johdosta. Vielä oli apuna Aili, Aleksanderin
veli-vainajan tytär, jolta Antrean suuressa junaräjähdyksessä oli
mennyt molemmat jalat poikki ja joka nyt oli oppinut liikkumaan
tekojaloilla. Hänkin oli muuttanut Vieremän asukkaaksi ja otti mitä
innokkaimmin osaa sen harrastuksiin.
Lukutuvan toimiala siis laajeni, ja kaikki alkoi olla kansalle paljon
käsitettävämpää. Siihen yhdistettiin iltakurssit työväelle, joissa
opetettiin useampana iltana viikossa lukemista, kirjoitusta ja
laskentoa. Työväki oli siihen aikaan verrattoman paljon alhaisemmalla
kehitystasolla kuin nykyisen sosialismin aikakaudella, joka on
ihmeellisesti täydentänyt kansan luku- ja kirjoitustaidon. Meilläkin
jotkut ovelammista joutuivat algebraan asti, jopa pyrkivät siitäkin
edemmäs.
Hauskimmat olivat kuitenkin täälläkin uudessa tuvassa lauantaiset
lauluillat. Voimakkaan ryhdikkäänä kajahtelivat sävelet tilavassa
tuvassa, nyt usein pianonkin säestäminä. Ja Emmyn ääni kaikui sitäkin
iloisempana, kun hän alkoi opettaa jotakin uutta, vielä tuntematonta
laulua. Moiset Emmyn otteet tekivät suhteemme kansaan kevyemmäksi ja
läheisemmäksi ja niin alkoivat jo esitelmätkin kelvata.
Tämä Emmy oli sangen merkillinen olento, josta voisi ja ehkä pitäisikin
kirjoittaa kirja erikseen.
Itse siitä tietämättään hän oli täysi tolstoilainen, ja paljon
suuremmassa määrässä kuin moni tietäväinen.
Mutta tietoisesti hän ei suinkaan kannattanut tolstoilaisuutta, mikä
kaikki näkyy seuraavasta kuvauksesta. Hän oli suurkauppiaan tytär
Jyväskylästä ja oli aina viettänyt varakkaan perheen iloisen huoletonta
elämää sisaruslauman nuorimpana jäsenenä.
Isän ja äidin kuoltua vanhin sisaruksista tuskin osasi johtaa nuorimman
veitikan omaperäisiä elämisen ja olemisen vaistoja. Tyttö ei ollut enää
pakotettavissa. Ainoa, minkä vanhemmat sisaret saivat vihdoinkin
aikaan, tosin monilla suurmaailman kuvauksilla ja vastaisten
hauskuuksien houkutuksilla, oli että Emmy, — päästäkseen olemaan ja
elämään unelmiensa kaupungissa, Helsingissä, — suostui siellä
jatkamaan opintojansa tyttökoulun ylemmillä luokilla.
Niin tapahtuikin.
Aloitettuaan hiukan vallattoman koulunkäyntinsä Helsingissä hän kevään
tultua ihastui nuoreen ylioppilaaseen, jonka vappuna näki Alppilassa
ylioppilaslaulajien joukossa.
Kaikista varoituksista huolimatta — sillä nuorukainen ei ollut vielä
pro exercitiota, tuskinpa pikku teologiakaan suorittanut — he menivät
kihloihin, ja Emmy keskeytti koulunkäyntinsä. He viettivät häänsä
Jyväskylässä, jonne kummankinpuoliset suvut saivat luvan kokoontua,
tehdä keskenään tuttavuutta ja oppia pitämään toisistaan niin hyvin
kuin taisivat.
Nuorilla oli tietenkin mitä loistavimman tulevaisuuden haaveita, jotka
syrjäisten kaikkia epäilyksiä uhmaten ilotulituksena valaisivat pimeätä
taivasta. Nuorten elämällä pitää olla seikkailutuoksunsa. He rakastavat
uhkapanoksia ja rakentavat luotolle.
Naimisiin mentyä matkustettiin ulkomaiseen yliopistoon filosofisia
opintoja harjoittamaan. Sitten oltiin vielä yliopiston stipendiaattina
uudella 2-vuotisella ulkomaanmatkalla Moskovassa. Kun varat oli jo
melkein loppuun kulutettu, suoritettiin vihdoin tarkoitettu
lakitieteiden kandidaattitutkinto.
Ja nyt olisivat avautuneet yhteiskunnallisen toiminnan mahdollisuudet
ja suuret tilaisuudet ansiotöihin.
Mutta silloinpa tulikin Emmylle keikaus, jota tuskin monikaan muu nuori
vaimo olisi kestänyt.
Toimiessaan Vaasan hovioikeuden piirissä tuomarinapulaisena ja juuri
odottaessaan määräystä omien käräjäin pitämiseen hänen miehensä jätti
äkkiä kaikki käräjätoimensa ja luopui lainopilliselta uralta.
Kun Emmy, hänen palattuaan maaseudulta takaisin pääkaupunkiin,
hämmästyneenä tiedusteli, missä tarkoituksessa semmoinen jyrkkä käänne
oli tehty, vastasi mies vain, ettei hän voinut ruveta ketään
tuomitsemaan. Ja kun Emmy sitten toimeentuloa tarkoittaen kysyi, että
mitenkäs nyt sitten eletään ja ollaan, niin mies sanoi, ettei hän sitä
tiedä ja ettei ollut edes tarkoitustakaan, että ihmisen pitää huolehtia
huomisesta, vaan ainoastaan nykyhetkenä menetellä oikein. Ja
tuomarintoimen sijaan hän valitsi ammatikseen milloin mitäkin
käsitöitä, milloin naputteli puunauloja kengänpohjaan, milloin
tehdaspajassa vasaraa kalkutteli.
Sinne menivät kaikki tulevaisuudentoiveet, sinne yhteiset laskelmat ja
innostukset!
Jo olisi toinen vaimo kääntynyt asianajajan puoleen ja ottanut eron
mokomasta miehestä, joka noin antoi yhteisen perheonnen mennä
haaksirikkoon, — jonka ajatuksenjuoksua hänen oli mahdoton käsittää ja
jota ympäristö piti melkein mielisairaana.
Mutta Emmypä ei ollut millänsäkään.
Tehdäänpä sitten niinkuin mies tahtoo. Muutettiin maalle ja ryhdyttiin
uusiin, outoihin töihin. Rantalan mäenkin Emmy oli itse löytänyt ja
valinnut samoillessaan järven rantoja ja lehtoisia niemiä. Pieni talo
rakennettiin niemen vuorelle kolmen apurin avulla.
Jos oli mies tottumaton piiluamaan ja nurkkaa salvostamaan, niin kyllä
oli Emmynkin outoa, kun uutta taloa ruvettiin asumaan, suorittaa omin
käsin kaikkea semmoista, mitä ennen hänen varakkaassa kodissaan vain
palvelijat olivat suorittaneet, pienimmistä keittiöhommista
vedenkantoihin asti. Mutta työhän tekijäänsä neuvoo, ja totuttuaan
kaikkiin askarteluihin hän vihdoin luopui kokonaan palkattujen
palvelijain avusta. Lypsymummo vain kävi aamuin illoin navettatöissä.
Emmy väitti tekevänsä näin vain taloudellisesta pakosta eikä
tolstoilaisuuden vuoksi. Mutta mene tiedä, kuinka asia oikein oli!
Miten tämän pariskunnan taloudellinen toimeentulo sitten järjestyi,
siitä voisi ehkä myöskin kirjoittaa eri historian.
Mutta palatkaamme Vieremän lukutupaan ja niihin omituisiin syihin,
jotka monen vuoden kukoistusajan jälkeen tekivät sen lauantaiset
lauluillat ja esitelmän, jopa koko sen olemassaolonkin tarpeettomaksi.