Vieremä — se ei ollut Elisabetin talon virallinen nimi.
Sen nimi oli ennen ollut toinen. Se mainittiin maakirjoissa ja
rekistereissä nimellä Flasi skattehemman n:o 3 i Virkby by af Lojo
socken. Kooltaan se oli 1/16 manttaalia, noin 70 tynnyrinalaa.
Rakennukset olivat aivan kylätien vieressä, jonka vuoksi Elisabet oli
ensi asioikseen istuttanut pihan suojaksi koivuja ja kuusiaidan.
Asuinrakennus korjattiin ja täydennettiin. Ränsistyneen navetan ja
tallin tilalle rakennettiin uudet. Kauppahinta oli ollut seitsemän ja
puoli tuhatta silloista Smk., mutta korjauksineen oli tämä asia niellyt
melkein kaiken, mitä Elisabetille oli naimaosana perinnönjaossa tullut.
Vieremä-nimen käsittivät ympäristön asukkaat, lohjalaiset, joilla oli
huono kielikorva, johtuneen muka siitä, että kenraalska oli asettunut
asumaan poikansa palstatilan "viereen". Mutta niin ei ollut asianlaita.
Tämä nimi, joka sille sitten kuvernöörintarkastuksessa virallisesti
vahvistettiin, oli talolle annettu sen iisalmelaisen Vieremä-pappilan
muistoksi, joka oli ollut Juhani Ahon lapsuudenkotina hänen isänsä
ollessa mahtavan Laguksen apupappina. Tuo kaukainen, punamullalla
sivelty kappalaisen asunto oli puolestaan saanut nimensä jostakin
muinaisesta maan vieremästä, ja nimi oli tullut meille rakkaaksi
Ahon ainaisten kertomusten, luonnonkuvausten ja runollisten
lapsuudenmuistelmain vuoksi. Elisabetin Vieremä ei ollut minkäänlaisten
maanvieremäin muodostamassa paikassa. Se oli Salpausselän eli oikeammin
Lohjanselän kivisten vuorijonojen välisessä laaksossa, toisella
kupeellaan Lohjan järvi, toisella graniittikallioiden seiniä.
Mitä taas Amanda Grahniin tulee, tuohon uskolliseen hoitajaan
lapsuutemme ajoilta, niin hän oli aito lohjalainen ja asui Lohjan
kauppalassa, joka oli noin 8 kilometrin päässä meidän Virkkalan
kylästä.
Hän oli jo käynyt vanhanpuoleiseksi enkä tahtonut uskoa silmiäni, kun
hänet nyt näin. Vain hänen pienuudestaan ja hänen perunanenänsä tutusta
nupukasta, joka nenänpääksi jouduttuaan yllättävästi muutti suuntansa
suoraan ylöspäin, hänet saattoi tuntea entisaikain Amandaksi, varhaisen
lapsuusaikamme uskolliseksi ystäväksi. Hän oli joutunut palvelijaksemme
kohta ensimmäisenä vuonna Viipurista Helsinkiin muutettuamme.
Silloin hän vielä oli nuori ja pullean pulska.
Isämme ankaran vaatimuksen mukaisesti hän ei ollut saanut kanssamme
puhua muuta kuin suomea, jota Amanda kuitenkin osasi huonosti.
Niinpä hänen mielestään saattoi jotakin tarvita "anjeleegist".
_Pitäisi_-muotoa hän ei milloinkaan voinut oppia, vaan sanoi "pidisis",
ja niin poispäin. Mutta hän oppi sitä väärää suomeansa puhumaan hyvin
sujuvasti ja nopeaan. Isä ei olisi hänestä tämän sekamelskan vuoksi
oikein huolinut, mutta Amanda oli osannut pian muuttua Elisabetin
oikeaksi kädeksi. Amanda tiesi kaikki, mitä Helsingissä oli tiedettävä,
opetti tuntemaan kauppatorin salaisuudet, puodit, missä mikin tavara
oli parasta ja halvinta, ja hänen ruotsalaisuutensa oli kodin
ulkopuolisissa asioissa suureksi avuksi Elisabetille, koska Helsinki
oli niihin aikoihin vielä niin umpiruotsalainen, ettei puodeissa eikäpä
juuri kauppatorillakaan voinut pelkällä suomella tulla edes
toimeenkaan. Jo tästäkin syystä oli Amanda ollut Elisabetille aivan
välttämätön apuri.
Lisäksi hän oli mainio lasten hoitaja. Hän osasi verrattomasti leikkiä.
Keränä hän saattoi pyöriä pikku veljien ja sisarten kanssa lattialla,
kiivetä sohvien alle, juosta huoneesta huoneeseen, piiloutua
ihmeellisiin paikkoihin ja löytyä vasta, kun oli huhuillen itsensä
ilmaissut. Kun pienokaiset oli nukutettu, otti hän leikkiäkseen
meidänkin vähän isompien kanssa. Hän opetti meille mitä moninaisimpia
leikkejä, "vedä verkaa, kudo sarkaa" — "kätken kätken sormusta" ja
muita, mutta erittäinkin olivat hänen mieleisiään kaikenlaiset
panttileikit, löydettyjen kapsäkkitavarain lunastamiset ja muut
semmoiset vaikeasti suoritettavat tehtävät. Välistä hän — kun
isäntäväki oli kutsuissa tai teatterissa — innostui näihin leikkeihin
niin, että posket alkoivat punoittaa ja tukankiehkurat hajosivat
korvien luota. Saatuaan käsiinsä jonkin pantin, jonka arvasi
omistajalle kovin tärkeäksi ja kalliiksi, hän keksi lunastukseksi ylen
vaikeita ehtoja eikä näyttänyt aikovankaan antaa pois, ellei ehtoa
täytetty. Ujostuttavin ehto oli, kun hän käski suutelemaan itseänsä,
suulle, eikä vain poskelle. Mutta mikäpäs siinä auttoi.
Suutelihan äiti meitä useinkin meidän tuossa iässä ollessamme ja me
äitiä, mutta kovin oudolta tuntui sama hellyydenosoitus, kun suu oli
painettava Amandan suuta vasten. Siihen ei olisi mitenkään suostunut,
ellei pantti olisi ollut niin välttämätön saada hänen hallustaan, eikä
tuota temppua olisi edeltäpäin uskonut niin mahdottoman vaikeaksi,
ennen kuin suut jo lähestyivät toisiansa. Tämä oli lapselle ensimmäinen
ja hämmästyttävän voimakas todistus äärettömästä erotuksesta, joka
vallitsee omaisen ja vieraan välillä, tai ehkä paremmin palvelijan ja
herrasväen välillä.
Amanda rakasti meitä suuresti ja itsensä kokonaan unohtaen hän meitä
huvitti pitkät illat. Hän oli vihainen vain milloin me päivisin häntä
häiritsimme salin ja vierashuoneiden siivoamisessa, sillä tuo työ oli
hänelle toki pääasia, ja pois silloin leikit!
Voineeko ajatellakaan ahkerampaa ja alituisemmin puuhailevaa ihmistä.
En todella muista hänen milloinkaan ahkeroineen omissa asioissaan, että
hän olisi esimerkiksi ommellut jotakin itsellensä tai muuta sellaista.
Sen sijaan hän hääri ja juoksi kuin ajakka talon asioissa. Että
paraatihuoneet olivat viimeiseen pölynhiveneen asti "steedatut",
lattiat kiilloitetut, ikkunaverhot asianomaisesti puhvitetut ja
tärkätyt, niin että kaikki näytti vieraiden silmissä mahdollisimman
"fiiniltä", kas se oli Amandalle kaikki kaikessa ja tuntui olevan
hänelle melkein tärkeämpää kuin konsanaan Elisabetille. Amanda tiesikin
paljon paremmin kuin Elisabet, millaiset olivat Helsingissä herrasväen
hienouden ja komeuden vaatimukset, ja Elisabet sai häneltä siinä
asiassa kuulla alituisia neuvoja.
Amanda taisi olla vähän vallanhimoinen, ja tämä neuvojan asema sai
hänet usein tuntemaan liiaksikin oman arvonsa ja välttämättömyytensä.
Niinpä hän kerran mielenosoituksellisesti muutti ominpäin ja
oman makunsa mukaan Elisabetin järjestämät harsoverhot salin
kadunpuoleisissa ikkunoissa, laittaen Elisabetin yksinkertaiset ja
suorat laskokset mitä ihmeellisimpiin kaarimuotoihin, puhveihin ja
solmuihin. Tämä oli hänen mielestään kaunista ja hienoa, eikä hän
mitenkään voinut hyväksyä emäntänsä hämmästyttäviä vakuutuksia, että
yksinkertaisuus ja koruton tarkoituksenmukaisuus oli muka kaikkein
"fiineintä".
Heidän jyrkkä erimielisyytensä tämäntapaisissa asioissa ja Amandan
ylimielinen, hiukan halveksiva varmuus omien käsityksiensä puolesta
johti heidät joskus sähiseviin kinastuksiin keskenänsä. Kävipä kerran
niinkin, että Elisabet kiivastuksissaan läiskäytti häntä poskelle.
Se oli peräti odottamaton, outo ja suuri tapaus, jonka johdosta
molemmat kauan murjottivat äänettöminä eri tahoilla, toinen syvästi
loukkaantuneena ja toinen yhtä syvästi kiivastumistaan katuvana. Me jo
luulimme, että Amanda lähtisi luotamme.
Mutta mitä vielä!
Sulkeutuivat keittiönpuoleiseen huoneeseen, josta jonkin ajan kuluttua
tulivat liikuttuneina ja punaisina, Amanda kasvot turvoksissa, sillä ne
aina turposivat itkusta. Ja nytpä heistä vasta tulikin ystävykset.
Amanda koetti olla sekaantumatta Elisabetin asioihin, ja Elisabet
puolestaan salli hänen laittaa kiehkuroita ja koristuksia missä vain
oli mahdollista.
Amanda palveli sitten vanhassa kodissamme melkein meidän
ylioppilaaksi-tuloomme asti. Mutta sitten hän suru sydämessä äkkiä
sanoutui irti. Sen hän oli tehnyt kaiketi nuoremman sisarensa hyväksi,
jonka hän lähetti sijaansa matkustettuaan itse kotiseudulleen Lohjalle.
Nuoresta, sievästä sisaresta ei kuitenkaan tullut meidän taloomme
toista Amandaa, ja hän hävisikin pian muille teille. Amandasta taas,
joka oli ollut niin tärkeänä tekijänä Elisabetin ja koko perheemme
elämässä, emme sitten hänen lähtönsä jälkeen noin viiteentoista vuoteen
kuulleet mitään.
Sitä suurempi oli yllätys ja Elisabetin ilo, kun hän niin pitkän eron
jälkeen, jo kauan sitten maalle muutettuansa, sai aivan odottamatta
sanan tuolta vanhalta palvelijattareltaan. Sillä hän oli jo unohtanut,
että Amandan kotipitäjä oli Lohja.
Jonkun välittäjän, vanhan mummon kautta, joka arasti ilmestyi
Vieremään, Amanda antoi Elisabetille tiedon itsestään. Ilmeni, että
hänen asuntonsa ja kotinsa ei ollut sen kauempana kuin kirkonkylässä,
joka oli tuskin peninkulmankaan päässä Elisabetin talosta. Mutta
iloisin yllätys oli Elisabetille varmaankin tuon välittäjämummon
arvelu, että Amanda mielellään tulisi kenraalskan taloa katsomaan,
ehkäpä rupeaisi palvelukseenkin, jos hänestä vielä huolittaisiin.
Ja kirkonkylään palatessaan vei mummo Amandalle säkittäin ja
kantamuksittain terveisiä kenraalskalta ja sen lisäksi moninkertaiset
vakuutukset, että Amanda oli mitä sydämellisimmin tervetullut Vieremään
ja ettei siellä osattu odottaakaan mitään parempaa kuin hänen
tulemistaan talonväeksi.
Sillä mikäpä olisi voinut ollakaan Elisabetille mieluisempaa kuin
turvautua jälleen Amandaan. Kaikki nämä maalaisolot ja taloudet, tämän
seudun maalaistapojen tuntemattomuus, suhteet näihin uusiin, outoa
murretta puhuviin palvelijoihin ja myös Elisabetin oma tottumattomuus
maatalouden tehtäviin tuottivat hänelle suuria hankaluuksia, joten
usein syntyi pahojakin väärinkäsityksiä ja erehdyksiä. Mutta Amanda oli
varmasti neuvoillaan häntä auttava ja opettava häntä suhtautumaan
täkäläisiin ihmisiin, ehkäpä vielä suuremmassa määrässä kuin oli häntä
auttanut kaupungissa. Sillä olivathan nämä olot ja nämä ihmiset Amandan
kotiseudun oloja ja ihmisiä, joiden tapoja hän hyvin tunsi.
Saavuttuaan Vieremän pihalle Amanda näki kenraalskan itsensä tulevan
ulos häntä vastaan, mutta hän tuskin uskoi silmiänsä, sillä vaatteet
olivat pikemminkin jonkun keittiöläisen kuin kenraalskan ja
senatorskan. Vain sinervänharmaa hame, samanvärinen jakku ja valkoinen
esiliina vyötäisillä!
Ilomielin tervehdittyään, taputeltuaan, melkeinpä syleiltyään vanhaa
ystäväänsä Elisabet johdatti Amandan talonsa suureen tupaan, istutti
pitkälle seinävieri-penkille vastapestyn puisen ruokapöydän luo ja meni
itse takkauunin takana olevan pienen hellan ääreen kahvivehkeitä
kopistelemaan. Sieltä hän tulta kohennellen vilkkaasti kyseli Amandan
uutisia, mutta tämä oli äkkiä käynyt jostakin syystä ujoksi ja
sanattomaksi.
Amanda oli jo aika lailla vanhentunut, vaikka muuten suuresti
muistuttikin entisiä aikoja. Nyt hän oli kovin punakasvoinen, kaiketi
jostakin selittämättömästä mielenliikutuksesta tai pettymyksestä, ja
hänen pienemmiksi käyneet silmänsä räpyttelivät pois itsestään jotakin
epämukavuutta.
Lopulta hän ei sanonut enää mitään, myönnytteli vain hajamielisesti
jaa-jaa, juu-juu ja tuskin kuuntelikaan, mitä hänelle puhuttiin. Hänen
silmänsä vain liikkuivat kuopissaan katseen siirtyessä seinästä seinään
ja erittäinkin viipyessä välikaton rajassa, missä vanhat tukit olivat
savuttuneet melkein pikimustiksi, paikoitellen näyttäen kauniin, jalon
teräskiillon pinnallaan. Alempana ne vähitellen ruskettuivat
vaaleammiksi.
Hän katseli myöskin suurta, talonpoikaisen tilavasti ja koruttomasti
rakennettua takkauunia pankkoineen ja kattiloineen, katseli rukkia,
kangaspuita tilkkumatto-aloitteineen ja mustankiiltävää pianoa kaiken
tämän keskellä, joka näytti saattavan hänet ymmälle. Oliko tämä musta
tupa todellakin kenraalskan asuinhuoneita? Vuoteen tapainen oli kyllä
siellä hellan puolella nurkassa, mutta sen kai Amanda toki arvasi
poissa olevan palvelijattaren vuoteeksi. Tietysti, tietysti täytyi
talossa olla vielä toisia huoneita, jotka paremmin vastasivat
kenraalskan säätyarvoa!
Sitten kenraalska meni pihalle ja toi sieltä kantamuksen lastuja
entisten kahvipuiden lisäksi, joita kyllä näytti vielä olevan
pakkilaatikossa. Sen hän kaiketi teki saadakseen tulen eloisammin
loimahtamaan, mutta ehkä myöskin osoittaakseen vanhalle Amandalle, että
nyt olivat hänen talossaan tavat muuttuneet ja etteivät mitkään liian
raskaat työt Amandaa odottaneet, sillä hän oli oleva itse joka paikassa
mukana ja apuna.
Mutta Amandaan ei tämä näky vaikuttanut suinkaan reipastuttavasti. Pian
tulivat sentään näkyviin toisetkin huoneet, joita näytti olevan vielä
kaksi. Kun Elisabet meni pimeästä välihuoneesta hakemaan lautaselle
kahvikorppuja, olivat ovet noihin huoneisiin auki. Mutta voi
kauhistusta: nekin huoneet olivat molemmat vailla seinäpapereita,
myöskin se huone, jossa näkyi kenraalskan pieni, Amandalle entisestään
tuttu kirjoituspöytä ja matala, rautainen, ruskeaksi maalattu vuode. Ja
kaikkialla näkyivät ikkunain puolikorkeuteen ylettyvät, nauhaan
pujotetut valkoiset kaihtimet, samanlaiset kuin oli tuvassakin.
Amandan mitta tuli vihdoin täyteen, kun väen saapuessa niityltä pieni
Karjalasta kotoisin oleva palvelustyttö, huivi niskaan valuneena ja
vaaleankellertävät hiussuortuvat hujan hajan ympäri päätä, tuli sisälle
ja ketään tervehtimättä, vain hiukan syrjäytyen laski päällyshameensa
maahan ja veti ylleen toisen hameen, jonka otti seinään kiinnitetyn
lakanan alta. Ei tuo edes liikahtanutkaan, vaikka kenraalska hänen
ohitsensa kulkien kantoi kahvitarjottimen pöytään Amandan eteen.
Kahvinjuonti ei tahtonut sujua. Amanda oli lakannut ollenkaan
puhelemasta. Hän vain pyyhkieli punehtuneita kasvojaan ja vetistäviä
silmiään aivan kuin olisi hiljakseen itkenyt kenraalskan surkeata
kohtaloa.
Vihdoin Elisabetkin vaikeni. Hän ei ollenkaan voinut käsittää, mikä oli
saattanut loukata tai suututtaa Amandaa. Punehtuneena hänkin,
noloudesta aivan ymmällään hän vain hörppi ystävättärensä kanssa liian
kuumaa kahvia.
Ja pian tämän kiusallisen toimituksen jälkeen Amanda rupesikin tekemään
lähtöä. Hän vain hiljaa ja nöyrästi kiitti kenraalskaa, mutta Vieremän
palvelukseen tulemisesta ei puhuttu mitään. Hän lähti aivan
vieraantuneena.
Parin päivän kuluttua ilmestyi taloon uudelleen sama välittäjämummo
ilmoittaen, ettei Grahnin Amanda sentään tulekaan takaisin.
Näin alkoi Elisabetille vähitellen selvitä, että se hänen uusi
elämäntapansa, jonka hän oli toivonut lähentävän häntä kansaan,
päinvastoin tuntui ikäänkuin työntävän luotaan, vieroittavan kansaa
hänestä. Eikä hän voinut keksiä mitään keinoa asian auttamiseksi. Eihän
hän toki voinut luopua uskostaan.
Saman asian oli Rantalan Emmy-miniä jo aikoja sitten myöskin huomannut
ja siihen ikäänkuin varustautunut jo ennen kuin Elisabet vielä oli
muuttanutkaan Vieremään. Emmyn mielestä ei koko tuosta ymmärtämyksen
saavuttamisesta voinut koskaan tulla mitään, ellei kansalle suoraan ja
selvästi selittänyt, mikä oli oikeastaan tarkoituksena, kuka kreivi
Tolstoi oli, miksi hän luopui omaisuudestaan ja niin edespäin. Hän
suorastaan ei voinut nähdä, että hänen Arvidiansa ja sitten myöskin
Elisabetia niin väärinkäsitettiin.
Ja viivyttelemättä hän siis ryhtyi mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin
tämän epäkohdan auttamiseksi.