Elisabet vältteli tarkasti yleisen huomion herättämistä, mihin hänen
toimensa — kansan mielestä täysin hänen arvolleen sopimattomina —
antoivat kylläkin aihetta. Erittäinkin naapurikylien vanhojen vaimojen
keskuudessa. Tavatessaan he tarttuivat suustaan kenraalskan nimiin.
Mutta kerranpa muistan hänen julkisen kylätien varrella joutuneen
pahasti "kiinni". Asia oli tämmöinen.
Syksy oli kovin sateinen, mutta perunat olivat vielä maassa. Vanhat
sanoivat, että sateitten jälkeen voi tulla pakkaset, ja maan
routaantumista peläten ihmiset alkoivat nostella perunoita poutia
odottamatta. Kaikilla perunamailla kuhisi kirjavanaan naisia ja
alaikäisiä.
Niinpä kenraalska, jonka katse alati piti silmällä, mitä Rantalan
mäellä hommailtiin, näki myös poikansa kyntävän auki perunavakoja ja
sitten itse noppivan perunoita pärekoriin.
Elisabet meni voudin puheille sanoen, että nyt pitäisi mennä
"herasöödinkiä" auttamaan. (Minulla oli tämmöinen titteli kansan seassa
lähtemättömästi ja taitaa olla yhä vieläkin.)
Vouti oli siihen vastannut, että kenraalskan oma perunamaa olisi ensin
saatava selväksi ja ettei siihen enää menisi kuin huomispäivä. Vouti
lupasi viedä hevosen ja Vieremän väen huomenna ylös Rantalan mäelle, ja
kädenkäänteessä silloin perunat nostettaisiin.
Sanan voudin lupauksesta Elisabet kohta toimitti Arvidille. Mutta siitä
huolimatta tämä vain jatkoi työtänsä yksin ja omin neuvoin.
Nyt Elisabet vihdoin suorastaan närkästyi voudillensa, joka oli ottanut
sellaisen vallan, että kaikki asiat tapahtuivat talossa hänen eikä
emännän tahdon mukaisesti. Kuinka varmana vouti taas astelikaan
takaisin Vieremän perunamaalle!
Pitäisikö Elisabetin siis antaa mahtikäsky? Sanoako voudille: työt
meidän perunapellolla seisomaan, ja mars kaikki Rantalan mäelle!
Mikä loukkaantumus, mikä suupielien venähtäminen koko viikoksi, mikä
välien synkistyminen siitä olisikaan seurauksena! Ja todella, mikä
epäjohdonmukaisuuden, mikä särkyneisyyden tunne Elisabetin omassakin
rinnassa!
Mutta mitä siis tehdä?
Eikö sopusointuisuuden ja iloisen rauhan säilyttäminen hänen ja väen
välillä ollut nyt tullut hänen jokapäiväisen elämänsä tärkeimmäksi
asiaksi? Eikö se ollut hänen sisäisintä uskontoansa? Mutta
mahdotontahan oli myöskin nähdä Arvidin kyntävän puolimärkää maata ja
itse noppivan perunoita, erittäinkin kun — teatterikiikarilla katsoen
— kun hän näytti olevan avojaloin, housunlahkeet polviin asti
käärittyinä, tietysti saappaitten säästämiseksi. Saappaat ehkä
säästyvät, mutta hän vilustuu ihan varmasti! Ja kun kuitenkin koko
Vieremä oli ostettu vain Arvidin auttamiseksi!
Tuskastuneena hyörittyään jonkin aikaa talousasioissa ja yhä vain
miettiessään tätä järjen ja tunteiden ristiriitaa "selvisi" asia äkkiä
hänelle, selvisi, mitä hänen oli tehtävä.
"En sittenkään rupea komentamaan", — hän ajatteli, — "menen yksin.
Ihminen saa komentaa vain itseänsä." Ja hän valmistautui lähtemään vain
yksin auttamaan Arvidia. — "Ihmisen valtapiiri älköön ulottuko tätä
kauemmaksi", — ajatteli hän katsellen omia käsiään.
Näin hänen todella tulevan pitkin tietä, valkoinen liina käärittynä
otsan yli niskaan, kaksi pärekoria toisessa kädessä, toisessa
perunakuokka.
Aina kun hänelle oli jokin "selvinnyt", hänen kasvonsa olivat
kirkastuneina, silmäin ympärystät olivat hiukan punaisemmat kuin
kasvojen muu iho, joka puolestaan oli ikäänkuin tavallista kalpeampi,
ja hänen puheessaan oli hillittyä, elämänilosta sykähtelevää rauhaa,
niinkuin voi ajatella olevan ihmisellä, kun hän on ottanut askelen
ylöspäin niillä loputtomasti kohoavilla astuimilla, jotka joskus vievät
aavistettuun täydelliseen kirkkauteen.
Niin nytkin.
Mäelle tultuaan hän ensin alkoi vanhalla äidin oikeudella moittia minua
terveyssääntöjen laiminlyömisestä, niinkuin oli tehnyt lapsena
ollessani.
"Sinä olet aina ollut semmoinen, että kaikki taikka ei mitään", —
sanoi hän, tarkoittaen sillä, että minä olin muka mennyt
tolstoilaisuudessa liian pitkälle, kun en tahtonut käyttää palkattua
apulaista ja ylenmäärin rasitin itseäni. Hän sanoi kyllä ymmärtävänsä,
että voudin, renkien ja siivoojain käyttäminen, niinkuin hänellä
Vieremässä, oli oikeastaan epäjohdonmukaista hänen puoleltaan. Mutta
olihan sekin sentään parempi kuin hänen entinen elämäntapansa, ja
ihmisen oli tyydyttävä pieniinkin askeliin.
Ja niin hän johtui puhumaan siitä, mikä hänelle oli äsken juuri
selvinnyt. Pienet, vähittäiset askelet olivat luotettavammat kuin
harppaukset, sanoi Elisabet.
Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että antaa jokaisen tehdä niinkuin
hänestä on järjellisintä ja parasta.
Nauroimme kyyneliin asti, kun kuvittelimme, miten hurjiin tuloksiin
tämmöinen menettely voisi talon asiat saattaa, jos väki alkaisi pitää
järjellisimpänä ja parhaimpana esimerkiksi kuumana heinäpoutana
hakeutua pensaikon siimekseen romaania lukemaan tai kokonaan luopua
työstä, vaikkei kyllä palkasta.
Mutta sittenkin olimme sitä mieltä, että jokaisella olkoon valta
menetellä oman järkensä ja omantuntonsa mukaan ja että komentaa ihminen
ei saa muita kuin itseänsä.
Elisabet ei ollut muistanut ottaa työhön tullessaan mitään risakenkiä
jalkaansa, ja nyt hän huomasi, että maa paikoitellen vajotti ja
multakokkareita tarttui hänen hyviin jalkineihinsa suuresti vaikeuttaen
liikkumista avatussa vaossa. Hän siis meni siihen lepikkoon, joka oli
pellon alapäässä tieojan pientarella, ja hetken viivyttyään tuli sieltä
avojalkaisena, reippaasti ryhtyen kokoamaan perunoita, kädellään
hieraisten niistä mullan ja viskaten ne koreihinsa.
Ollessaan tämmöisessä asussa, selkä kumarassa, häntä ei mikään enää
erottanut kylän muista peruna-akoista, ei puvun, päähineen eikä
jalkineiden puolesta.
Iloinen puhelumme keskeytyi, sillä harvoin enää jouduimme kohdakkain
niin kauan kuin vakojen ajoa kesti.
Kun päästyäni alas tien puolelle lepuutin lepikon takana hevostani,
pysähtyi tiellä — minua huomaamatta — muuan Vappulan kylän
muonamiehen vaimo, joka oli puotimatkalla pysäkille päin. Hän seisahtui
odottamaan toista vanhaa vaimoihmistä, joka oli ilmeisesti samalla
matkalla ja oli jäänyt jälkeen.
Heidän yhdyttyään pysähtyi jälkimmäinenkin, ja edellinen sanoi,
viitaten Elisabetiin päin:
— Kas kun on näköin käyny huanoks, kun en pääs tundema kuka tuol
herasööringin pelloll noppii.
— Mahtaiskohan olla Linkreenska? — arveli toinen.
— Olet sääkin sokee, eihän toi nyt Linkreenska ole! Linkreenska!
Samassa Elisabet oikaisihen, ja ollakseen multaisia sormiaan
käyttämättä pyyhkäisi käsivarrellaan hiussuortuvan otsaltansa.
— Herraijesta! — säikähti ensimmäinen vaimo työntäen toisen kulkemaan
edellään, — se on kenraalska itse! — ja alkoi mennä huristaa toisen
ohi taakseen katsomatta.
— Jesta varjelkoon! Kenraalska! — huudahti toinenkin, rientäen
kumppaninsa rinnalle.
He menivät nopeasti, hameitten takaliepeet hulmusivat. He aivan kuin
pakenivat, kaiketi välttääkseen tervehtimisen velvollisuutta ja
ollakseen nolostuttamatta kenraalskaa ja itseänsä tämän räikeänoudon
tilanteen johdosta.
Elisabet onneksi ei aavistanutkaan tuon huomion ja tuon paon syytä.