Kaislainen, osaksi tukkilautan peittämä lahden poukama, joka keskeltä
aukeaa järveksi.
Taivaanrantana matalat saarimaat.
Vasemmalle jää pieni sahalaitos lautatarhoineen ja ruskettuneine
porovalleineen.
On kaksi korkeampaakin kohtaa: vasemmalla kallioniemi, oikealla
lehtimetsää kasvava vuori. Mutta nämä korkeudet painavat keskimaisemaa
vain yhäkin laakeammanluontoiseksi.
Horisontin kiinnostamatonta laakeutta tehostavat nyt vielä varhaisen
aamuhämärän pitkät, harmaat pilvet ja niiden alla kirkastuva vihreä
avotaivaan viiru.
Semmoinen on näky aamun ensi kajastuksessa pienen talon rannalta
poispäin katsoessa. Mutta itse talon erikoisuuksia tuskin vielä
erottaa. Asumuksen arvaa vastavuoratuksi ja vernissatuksi, koska se on
kellertävä. On tuossa pihalla punerva eloaitta parvekkeineen,
punertaa myöskin puinen navetta, viistosti rikkoen talonaseman
suorakulmaisuuden.
Rannan vietteessä erottuu puutarhantapaista, pitkiä lavoja asumuksesta
alkaen rantaan päin ja hyötypensaiden rivejä.
Nyt kuuluu jo ovien avaamista. Ja nopeasti vaalistuvassa aamuhämärässä
näkyy vaimoihminen tulevan heräävästä talosta käsin puutarhaan päin.
Hänellä on pärekoppa kädentaipeessa ja aamuviileyden tähden vaippa
päässä, ristiin sidottuna vyötärysten ympäri. Vaippa on tummaruutuinen,
muu vaatetus harmaa tai vaaleansinervä. Kohta aurinko nousee.
Hän menee keskelle puutarhaa, laskeutuu polvilleen erään porkkanalavan
ääreen ja alkaa sitä harventaa.
Auringon noustua vuoriniemen takaa lämmittää vaippa liikaa, ja hän
käärii sen pois vapauttaen harmaantuvan päänsä. Mutta nyt valon
lisäännyttyä hän huomaa, että harvennuksen ohella rivien välyksetkin
kaipaavat kitkemistä ja kuohkeuttamista. Hän siirtyy takaisin penkin
päähän ja aloittaa työnsä uudelleen. Rivien välykset — ne ovat hänestä
kaikkein hauskimmat kitkeä.
Vieläkin hauskempaa tämä työ tietenkin olisi, jos sen teossa saisi
viipyä mielin määrin, kuohkeuttaa maan syvältä ja äärimmäisen hienoksi.
Mutta tässä on alituinen taistelu hyödyn näkökannan kanssa, täytyy
ajatella, että kannattavaisuuden puolesta porkkanapenkkiin ei
oikeastaan saisi tuhlata aikaa, erittäinkin kun pitäisi saada heinät
tehdyiksi ja talossa on kiireet. Hän on sen vuoksi asettanut pitkään
porkkanapenkkiin pienet tikut noin sylen päähän toisistaan osoittamaan,
kuinka paljon saa joka päivä uhrata aikaa tälle mielityölle, joka
oikeastaan on varkautta oikealta työltä. Eilispäivänä on ollut niin
paljon muuta touhua, ettei ennättänyt ollenkaan kitkeä. Sen vuoksi nyt
on pitänyt näin varhain nousta, — on ehdittävä samana päivänä kaksi
tikunväliä. Sittenhän saa siirtyä jo punajuurikaspenkkeihin, mikä työ
käy nopeammin ja erinomaisen hauskuutensa vuoksi aina jää viimeiseksi
makupalaksi.
Vuoren takaa nouseva aurinko jo paistaa vinosti hänen kitkemälleen
lavalle. Porkkanat seisovat suorina kuin sotilaat rivissä parin tuuman
päässä toisistaan, ja niiden hienot varjot lankeavat siron
yhdensuuntaisina puhdistetun mullan pinnalle. Västäräkki tekee
uhkarohkeita juoksuhyökkäyksiä napatakseen pikku lieroja ihan kitkijän
sormien luota.
Hän nousee nyt seisoalleen verryttääkseen hiukan polviaan ja
kuunnellakseen hetken lintusten huikeata viserrystä rantapuissa. Se on
Elisabet, Vieremän talon emäntä.
Sanomaton riemu täyttää hänen sydämensä tänä varhaisena hetkenä, kun
hän vuorelle katsahdettuaan huomaa kahvisavun siellä kohoavan Rantalan
rakennuksen piipusta. Emmy miniäkin on siellä siis jo aamuhommissaan.
Kylätie nousee jyrkästi vuorelle kiertäen peltojen keskitse. Se tie
loistaa päivällä häikäisevästi joka suunnalle ja on koko seudun
tunnusmerkkinä. Sitä myöten Elisabetin ajatukset myös lennähtävät aina
vuorelle; se on liian jyrkkä, että hän voisi sinne mennä milloin vain
mieleen juolahti, mutta hän tietää ja voi kuvitella pilkulleen, mitä
mäellä kulloinkin tapahtuu: nyt Arvid tulee tallista, nyt joku kiertää
ylös kaivon rautaketjua ja osa vedestä läikkyy täysinäisestä korvosta
takaisin kaivon pohjaan, nyt Emmy jo odottaa Arvidia avonaisella
kuistilla ja he rupeavat yhdessä juomaan kahvia, hevonen häkkireen
eteen valjastettuna sill'aikaa hamuilee pihamaan ruohoja. Kaikki on
tiedossa, vouti seuraa töitä toisella silmällään eikä mäellä voida
mihinkään ryhtyä heidän kahden saamatta siitä vihiä.
Nyt Elisabetin täytyy kuitenkin painautua nopeasti takaisin polvilleen
lavansa eteen. Hän kuuli omalta pihaltaan kakkularautain rämähtävän
maahan. Se merkitsee, että vouti on tullut omalta puoleltaan ja
valmistuu hänkin hevosta valjastamaan heinäreen eteen. Sitä ennen hänen
on kuitenkin ajettava järvestä kasteluvettä puutarhaan. Jos Elisabet
olisi pystyssä, huomaisi vouti hänet ajaessaan rantaan. Sitä ei
Elisabet tahdo. Sillä vouti voisi luulla, että hän näin varhain
nousemalla tahtoisi vaatia muitakin aloittamaan työnsä aikaisemmin.
Mutta mitään sellaista ei Elisabet ole lähimainkaan ajatellut. Hän vain
pelkän elämänriemun tähden ei voinut olla nousematta porkkanalavaa
kitkemään. Ja sitäpä ei vouti puolestaan voi ikinä ymmärtää. Hän aina
vain luulee, että Elisabet, joka ei työväeltänsä mitään koskaan
tiukkaa, näin tahtoo muka vain esimerkillään antaa käskyn töiden
aloittamisesta varhemmin. Voudin kasvoilla, joissa kaikki mielialat
helposti kuvastuvat, näkyy usein tämän väärinkäsityksen johdosta pieni
loukkaantumisen piirre suupielissä.
Siksipä Elisabet piiloutuu, ja voudin ajaessa rantaan hän on melkein
liikkumaton, sormet vain eivät malta olla hypistelemättä multaan
jääneitä saviruohon ituja, ja mieli ei voi olla edelleen
riemuitsematta.
Se vuorenlaelta kohoava savu se on hänelle itselleenkin
käsittämättömästä syystä saanut hänen riemunsa aivan yli laitain
pursuavaksi. Ehkä sen savun rauhallinen yleneminen kertoi hänelle,
kuinka harmonisen sovinnollisesti Emmykin jo suhtautuu kohtaloonsa:
maalle siirtymiseen ja tulevaisuuden toiveista luopumiseen.
Taas tapahtuu Elisabetille se, että hän riemuitsee, vaikka ei voi
läheskään selittää itselleen oman riemunsa aihetta. Ehkä se ei
kärsikään selitystä. Ehkä se, jos asiat oikein syvältä ottaisi ja
kävisi ajatuksissaan oikein saivartamalla uudelleen lävitse kaiken
alusta asti, hajoaisi perusteettomana kuin tuhka tuuleen. Ehkä ihmiset
ovat oikeassa, jotkut läheisistäkin, jotka katsovat, että hänellä olisi
päinvastoin täysi syy olla huolissaan Arvidin asiain kääntymisestä
sille epätietoiselle, häilyvälle pohjalle, millä ne nyt ovat. Usein he
niin pätevillä syillä todistavat esimerkiksi tämän maallemuuton
järjettömyyttä, että Elisabet on katsonut parhaaksi ikään kuin
teeskennellä ihmisten edessä olevansa ainakin jossakin määrin muka
huolissaan. Mutta itsekseen hän ymmärtää riemunsa olevan riemua juuri
siksi, että hän osaa olla kokonaan penkomatta noita huolestuttavia
asioita, uskoa, että kyllä kaikki "jollakin lailla" (tavalla tai
toisella) parhainpäin selviää.
Kun ne ihmiset eivät tahdo uskoa mihinkään näkymättömään ylimpään
johtoon, vaan huolehtivat ja huolehtivat!
Kun eivät ollenkaan osaa ymmärtää riemun voivan syntyä juuri siitä,
että _uskaltaa_ olla tulevaisuudesta huolehtimatta! Kunhan vain _nyt_
menettelee uskonsa mukaan oikein. Mitä enemmän uskaltaa, — mitä
uhkaavammilta semmoisen menettelyn seuraukset näyttävät, — mitä
rohkeammin syrjäyttää pelon ja on päästämättä sitä vaikuttamaan
menettelyyn, sitä suurempi riemu. Mutta tuotapa ei parhaallakaan
tahdolla saa ihmisille selitetyksi. He vain luulevat, että kaikki
tyynni riippuu ihmisen omasta huolehtimisesta ja että siis täytyy
määrätietoisesti osata luoda omaa tulevaisuuttansa. Kun kaikki onni
riippuu päinvastoin siitä, että tulevaisuuttaan ei voi ollenkaan itse
luoda ja että kokonaan luopuu huolista sen asian suhteen.
Tämä nyt oli Elisabetin usko, josta hän eli, mutta jota hän ei osannut
toistaiseksi millään sanoilla ihmisille selittää, niin suuri halu kuin
hänellä siihen olisikin ollut. Jos vielä läheisille osasikin jotenkin
vihjailla, niin kuinkapa selitellä vieraille ja koko sille oudolle
uudelle maailmalle, jonka keskuuteen hän oli joutunut?
Vouti taisi sittenkin huomata hänet ajaessaan vesitynnyriä rannalta,
koskapa hän työn tehtyään tuli hitaasti kävellen alas puutarhan
vietettä ja tervehdittyään asettui emäntäänsä puhuttelemaan.
Elisabet nousi seisoalleen ja silmät pyöreinä, syyllisenä katsellen
voutia odotteli, mitä tällä oli sanomista. Vaikka vouti puhuikin
pyöreästi hymyillen, olivat suupielet todellakin hiukan venähtäneet.
— Jaa-a, sanoi hän, — kenraalska on jo töissä, joo, joo, saisihan se
vaimokin tulla tänne kitkemään, koska näillä töillä näkyy olevan niin
kiiru.
Voudin vaimon tehtäviin kuuluivat oikeastaan vain navetta-siat, mutta
voudillahan oli tietenkin käskyvalta.
Ei tapahtunut ensikertaa, että vouti uhkasi lähettää oman vaimonsa tai
jonkun muun käskyläisensä avustamaan kenraalskaa sinne, missä näki
tämän jotakin puuhaavan. Hän tietenkin oli käsittänyt tehtäväkseen
_palvella_ kenraalskaa ja katsoa, ettei tämä saanut mitään toimittaa
omin käsin.
Uudellamaalla rahvasväestö on tai oli joitakin vuosikymmeniä sitten
enemmän kuin ehkä muissa Suomen maakunnissa herraskartanoiden
vaikutuksen alaisena, mikä ilmeni verraten jyrkän ja toisillensa
vieraan luokkaeron säilymisenä. Välittömässä herrasväen palveluksessa
olijat, kuten keittiöläiset ja sisäköt, samoin kuin usein työnjohtajat,
isäntärengit, jopa kuskitkin, saivat kyllä itseensä jonkinlaista
pinnallista herrastapojen ulkokuorta, mikä teki heidät omissa
silmissään vähän "paremmiksi ihmisiksi" kuin rengit ja torpparit. Mutta
syvemmälle katsottuna ei heissä ollut suinkaan muuttunut tämmöisten
seutujen rahvaalle ominainen ulkopuolisten suhteiden nöyrä orjamaisuus
ja sisäisten suhteiden syvä vieraus, päinvastoin se oli saanut lisäksi
teeskentelemisen ja liehakoimisen ikävän lisäpiirteen, joka vain
syvensi todellista vierautta.
Elisabetin vouti ei ollut milloinkaan palvellut herraskartanossa tai
muutenkaan päässyt näkemään herrastapoja. Hänen nykyinen voutinimensä
johtui vain siitä, että hän nyt oli odottamattaan joutunut
"kenraalskan" palvelijaksi. Olisi siinä moni muukin hänen sijassaan
kulkenut olkapäät entistä kohompana, kun tämä pestaus tuli kylässä
tiedoksi. Mutta kun hän sitten todella muutti kenraalskan taloon
saatuaan sekä vaimoltaan, joka oli kyllä herrasväkiä palvellut, että
muiltakin yhtä viisailta vanhoilta vaimoilta ja miehiltä ankarat
varoitukset ja tarkat ohjeet, miten semmoista korkeutta kuin
"kenraalskaa" oli palveltava, olikin koko hänen olonsa talossa ollut
pelkkää outoutta ja ihmettä. Ei ihmeeksikään saanut mokomalta emännältä
mitään käskyä kuulla, vaan piti itse tehdä kaikki oman tahtonsa mukaan,
vieläpä päinvastoin antaa kenraalskalle neuvoja, miten parhaiten
järjestää talon työt, mitä olisi ensin tehtävä, mitä sitten, mitä
jätettävä kokonaan tekemättä.
Niinkuin nytkin, kun vouti oli tullut puutarhaan tiedustamaan töiden
järjestystä ja vaatimaan kenraalskalta selvää vastausta (sillä paha oli
heinäaikaan ottaa edesvastuuta yksin hartioilleen).
Oli kysymys, hajoittaako vielä heinät seipäiltä vai joko ajaa latoon ja
kuinka monta miestä sai ottaa apureiksi ja montako naista.
Elisabet joutui lujille.
Tämmöisissä tapauksissa, jolloin talonemännän arvovalta olisi ollut
säilytettävä ja päättäväisyyttä osoitettava, hän vain ikäänkuin
pelästyneenä katseli kysyjän silmiin ja koetti pian päästä noiden
silmien kautta tunkeutumaan toisen aivoihin nähdäkseen, mikä tuon
toisen mielestä oli tässä tapauksessa viisainta tai sitten mikä olisi
ollut eniten toisen mieleen.
Useimmissa tapauksissa hän arvasi oikein ja antoi senmukaisen käskyn.
Silloin voudin kasvot ilahtuivat. Molemmat erkanivat tyytyväisinä.
Mutta jos hän sattui arvaamaan väärin, silloin voudin suupielet
venähtivät ja hän alkoi kielteisesti myönnytellä sanoen: joo, joo.
Siitä taas Elisabet kohta tiesi, että voudin mielipide oli juuri
päinvastainen, ja hän kiirehti muuttamaan oman mielipiteensä
päinvastaiseksi. Näin he jälleen erkanivat tyytyväisinä. Sellainen oli
tämä kenraalska maalaisemäntänä.
Voudin mentyä Elisabet ajatteli:
"Kun ei se nyt vain ketään käskisi puutarhaan kitkemään!"
Hän ei ollut ajoissa keksinyt mitään tekosyytä tuon asian estämiseksi,
oikeata syytä taas ei voinut ilmaista.
Sillä saada tuo mies uskomaan, että voi olla ihmisiä, jotka heräävät
ennen auringonnousua ja vuoteessaan hytisevät riemusta ajatellessaan
pääsevänsä kohta puutarhaan porkkanapenkkiä kitkemään, — se oli toki
mahdotonta.