Isämme Aleksanderin kuoleman jälkeen, joka tapahtui keväällä vuonna
1896, me koolla ollessamme usein keskustelimme äidin kanssa siitä,
miten onnellisena ajankohtana hänen elämänsä oikeastaan oli päättynyt.
Ei niin, että aikaa itsessään synkistyvine taivaineen olisi missään
suhteessa voinut sanoa onnelliseksi, vaan oli onnellista, että
Aleksander ei enää joutunut tuon ajan valtiollisten järkytysten
alaiseksi. Sillä hän ei olisi niitä enää kestänyt.
Ei olisi kestänyt ensiksikään sitä äkkiä ilmeiseksi käynyttä tosiasiaa,
että tuo Venäjän vallan puolelta tapahtunut fennomanian suosiminen
ei ollut muuta kuin panslavistista politiikkaa, jonka tarkoituksena
oli venäläisyyden sijoittaminen ruotsalaisuuden tilalle, samaan
valta-asemaan suomenkielen rinnalle kuin ruotsilla oli ollut.
Toiset meistä pitivät luultavana, että Aleksander, jos olisi elänyt,
olisi viimeiseen asti seurannut ystäväänsä Koskista, joka kirkollisen
mielenlaatunsa ja silloisille vanhoille fennoille ominaisen,
kaikkeen esivaltaan kohdistuvan liikakunnioituksen vuoksi
jyrkästi vastusti avonaiseen vastarintaan ryhtymistä, siis myöskin
nuorison kieltäytymistä noudattamasta Bobrikovin laitonta
asevelvollisuus-ukaasia ja kutsunnoista poisjäämistä. Perimmäisenä
syynä Koskisen eristyneeseen asenteeseen tässä asiassa oli kaiketi myös
hänen pelkonsa, että suomen- ja ruotsinmielisten yhteiseen
isänmaalliseen innostukseen perustuva odottamaton yhtyminen tässä
rohkeassa passiivisessa vastarinnassa oli antava ruotsalaisille
tilaisuuden kavuta satulaan ja päästä maan yleisten asiain johtoon
kukistamalla kenraalikuvernöörin valta-asema ja jälleen saattamalla
ohjat jonkun mieleisensä kotimaisen ministerivaltiosihteerin käsiin. Se
pelko olisi varmaan Aleksanderiinkin tehonnut. — Mutta toiset meistä
kuitenkin arvelivat, että Aleksanderin luonteen pääominaisuus oli hänen
oikeamielisyytensä, — että se olisi varmasti rikkonut hänen välinsä
Koskisen kanssa ja lähentänyt häntä tuohon toiseen ystäväänsä,
Ignatiukseen, joka oli asettunut passiivisen vastarinnan kannalle ja
jyrkästi eronnut Koskisesta. Nämä kaksi ystävystä enää tuskin
tervehtivät toisiansa, niin kiristyneet olivat heidän välinsä.
Elisabetin mielestä juuri tuo vanhain ystävyyssuhteiden rikkoutuminen
olisikin ollut kaikkein raskainta Aleksanderin kantaa, kun kaikki hänen
sydäntänsä lähinnä olleet harrastukset, hänen elämänsä voimakkain
pyrkimys, koko hänen uskonsa oli erottamattomasti kiintynyt tähän
aatetoveruuteen. Aleksander oli senaattori Suomen hallituskunnassa,
mutta samalla hän oli myöskin venäläinen kenraaliluutnantti, ja
semmoisena hänen olisi ollut ylen vaikea asettua keisarillista käskyä
vastustamaan, se on, passiivisen vastarinnan kannalle. Monta kertaa
elämässään oli Aleksander onnellisesti selviytynyt hyvinkin vaikeista
ristiriitaisuuksista, joihin hän oli joutunut ollessaan yht'aikaa
Suomen mies ja Venäjän sotilas. Mutta kieltäytyä venäläisenä kenraalina
promulgoimasta keisarillista käskykirjaa olisi sentään ollut hänen
asemassaan suoranainen mahdottomuus. Ja vaikkapa otaksuisikin, että hän
olisi löytänyt jonkin mahdollisuuden asettuakseen vastarinnan kannalle,
niin eipä voi edes kuvitellakaan, että hänen ritarillinen mielensä
olisi sallinut hänen jäädä elävin silmin näkemään sitä ansaitsematonta
joukkoylenkatsetta, jonka alaiseksi hänen Koskisensa tämän
myöntyväisyyden vuoksi lopulta joutui.
Vielä vähemmin olisimme voineet kuvitella Aleksanderin, jos hän olisi
täyteen ikäänsä elänyt, tulevan pakotetuksi sopeutumaan sosialismin
ilmestymiseen Suomen rannoille.
Semmoiseen sopeutumiseen asti ei tullut yksikään niistä
fennomaani-ukoista, jotka olivat elossa vielä toistakymmentäkin vuotta
Aleksanderin kuoleman jälkeen, aina suurlakkoon, Viaporin
kapinan aikoihin, jopa maailmansotaankin asti. Tottapa tuossa
sosiaalidemokratian aatteessa oli jotakin, mikä ei enää mahtunut sen
ajan vanhan väen aatepiiriin; siinä näytti heistä olevan päinvastoin
jotakin vihamielistä ja alasrepivää koko heidän elämänkäsitykselleen.
Tasa-arvoisuuden aate oli heidän mielestään saavuttanut tai saavuttava
ylimmän mahdollisen tehonsa jo sillä, että rahvaan tieltä oli nyt
poistettu kaikki kielelliset ja sivistykselliset vaikeudet,
jotka olivat estäneet sen vapaata kilvoittelua parempiosaisten
kanssa. Mutta kaikki pyrkimykset taloudellistenkin eroavaisuuksien
tasoittamiseen — mikäli nämä pyrkimykset eivät rajoittuneet
yläluokan omasta aloitteesta syntyneisiin uudistuksiin, kuten
esimerkiksi maan palstoittamisoikeuteen, vaan nojautuivat työväen
omaperäiseen järjestäytymiseen ja valmistumiseen taistelemaan omien
luokkaoikeuksiensa puolesta, — kaikki semmoiset pyrkimykset
tuntuivat heistä vallankumouksellisilta ja kapinahenkisiltä.
Kaikkein vähimmin he olisivat voineet sulattaa ja sietää sitä yhä
selvemmin esiintyvää ilmiötä, että tuo uusi alaluokkain liike ei
tuntunut enää pitävänkään isänmaallisuutta ja kansallisuusaatetta
minään kaikkein korkeimpana tarkoitusperänä, vaan että sen päähuomio
aatteellisessa suhteessa oli kääntynyt kansainvälisyyteen, koskapa
vielä heikolle ja turvattomalle proletäärille saattoi olla mitä
suurinta apua ja kannatusta suurten maiden jo järjestyneistä
proletäärijoukoista. Tämä alussa vain yhteisten etujen vainuna
vaikuttava yhteydentunto saattoi, aineellisuudesta vapautuneena, panna
jonkun sosialistin aatteilemaan: isänmaat ja kansallisuusaatteet ovat
jo sanoneet sanottavansa, ne ovat käyneet jo liian pieniksi
yhteyksiksi, nyt mennään kohti maailmallista yhteyttä!
Tämmöisiä herroja sanoivat vanhat "kosmopoliiteiksi", ja se oli siinä
leirissä vielä "nihilistiäkin" vihatumpi nimi.
Voisiko kuvitellakaan, mitä katkeruutta nuo ukot olisivat sydämessään
kokeneet, jos olisivat eläneet meidän päiviimme asti ja saaneet todeta,
että heidän kohottamansa, sivistykseen ja itsetietoisuuteen
kasvattamansa suomalainen rahvaanluokka on omaksunut sosialistin nimen
ja kosmopoliittina liittoilee ruotsinmielisten kanssa vanhoja
kansallismielisiä vastaan!
Ja kaiken onnettomuuden lisäksi olisi Aleksanderin ollut nähtävä, että
tuon fennomaanien leirissä tapahtuneen hajaannuksen jälkeen, jolloin
osa johtajista Ignatiuksen johdolla ja perustuslakitaistelun nimessä
liittyi ruotsalaisiin, muuttui ilmeisesti myöskin itse fennomanian
luonne. Koskisen lämpimän heimokuntaisuusaatteen sijaan oli tullut
valtiollisuuden ihanne. Tämä oli Elisabetin mielestä vähän kylmempää ja
koleampaa. Suomen kieltä kyllä ajateltiin valtion kieleksi, mutta
yläluokan sulautumisesta alaluokkaan, niinkuin Snellman oli tahtonut,
ei ollenkaan enää puhuttukaan.
Ei, kyllä oli vain hyvä, — ajatteli Elisabet uusien aikojen kulkiessa
hänen ohitseen, — ettei Aleksanderin enää tarvinnut näissä oloissa
elää.
Mutta Elisabet puolestaan — hän eli vielä kaikki nuokin ajanvaiheet,
passiiviset vastarinnat, suurlakot, maailmansodat, sisällissodat,
kunnes hänet haudattiin itsenäisen Suomen multaan.
Elisabet eli Aleksanderin kuoleman jälkeen vielä kolmekymmentäkolme
vuotta, edes ajattelemattakaan muuttaa takaisin Venäjälle. Hänen
juurensa olivat kaikkineen suomalaisessa maaperässä ja sinne jäivät.
Tietenkin hänen elämänsä, niinkuin tavallisesti kaikkien leskien,
joiden miehet ovat olleet korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa,
suuresti muuttui miehen kuoleman jälkeen.
Kun hän palasi hautajaisista kotiin suuriin autioituneihin huoneisiin
ja mietteissään kuljeskeli niiden läpi, ymmärsi hän kohta, että suuri
väliverho oli nyt laskeutunut hänen entisen elämänsä eteen ja
lopettanut näytöksen, niinkuin teatterin väliverho sulkee taaksensa
palaamattomasti näytöksen henkilöt, kulissit, koristukset kultineen ja
kirjavuuksineen, pakottaen katsojan mielessään kertaamaan, mitä
oikeastaan on tapahtunut ja mitä ihmeitä seuraavalla näytöksellä
mahdollisesti on vielä tarjottavana. Valkoisen kotkan ritarimerkki
oli vaikuttanut hautajaisten loiston. Saattue oli kulkenut pitkin
Pohjois-Esplanaadin katua aikana, jolloin "koko Helsinki" oli siellä
kävelyllä, sekä venäläisen että kotimaisen hallituksen jäsenet olivat
seuranneet vaunuissaan, suuret jalka- ja tykkiväenosastot kolisevine
kanuunoineen kulkeneet edellä, hienot kaartinupseerit kantaneet
korutyynyillä vainajan kunniamerkkejä, ja korvia huumaavassa
asepaukkeessa oli Aleksanderin ruumis laskettu maanpoveen.
Tämmöinen oli Aleksanderin elämän loistelias loppu. Mutta kun Elisabet
hautajaisten jälkeen vapautui edustamisvelvollisuudestaan,
hermojännityksestä, kasvonpiirteiden luonnottomasta pinnistyksestä ja
palattuaan kotiin omituisen väljiksi käyneisiin huoneisiinsa huokasi
väsymyksestä, oli tuossa huokauksessa samalla kuitenkin suloisesti
keventävää helpotuksen tuntua koko hänen tähänastisen elämänsä
johdosta, joka Aleksanderin palattua Balkanilta ja tultua ensin
kuvernööriksi, sitten senaattoriksi, oli alusta loppuun ollut
Elisabetin luonnolle käyvää edustamisvelvollisuutta, se on, alituisia
raskaita yrityksiä hänen todellisen ihmisyytensä peittämiseksi, jopa
tukahduttamiseksi.
Nythän tuo kaikki oli kuin yhdellä sivalluksella pois pyyhkäistynä.
Ja pian, aivan pian Elisabetkin sai omakohtaisesti nähdä, miten käy
leskien, kun heidän kuuluisat miehensä kuolevat. Huoneita on liian
paljon, ne ovat liian väljiä, liian korkeita, liian tilavia, niissä
ei kukaan enää vieraile. Silloin tällöin joku mustissa ilmestyvä
rouvan-käppyrä, joka entisenä talon tuttuna on ehkä saapunut
lohduttamaan ja suuren muutoksen jyrkkyyttä lieventämään, istutetaan
sohvan toiseen päähän ja häntä kahvitellaan, mutta sitä varten ei tässä
sohvassa todellakaan tarvitse enää olla päällyksenä sinistä samettia,
tarpeeton on parkettipermanto, tarpeettomat myöskin lasikiiluiset
kattokruunut ja raskaat pöytälamput, matot, flyygelit, taulut,
veistokuvat. Kaksi pientä huonetta siihen vierailuun riittää ja
keittiökomero.
Niin oli maailman loisto lopussa.
Ja vihdoin muutkin kenraalskan, kuvernöörskän ja senatorskan entiset
tutut unohtavat pienen, merkityksensä kadottaneen Elisabetin. Mitäpä
hän ja hänen pikku fennomaniansa oikeastaan merkitsikään nyt enää, kun
kenraali itse oli kuollut? Tavallinen, verraten varattomaksi jäänyt,
pian unohduksiin joutuva leski, siinä kaikki!
Mutta tähän vanhan, yhteisen fennomaanisuuden pohjalle rakentuneiden
tuttavapiirien vieraantumiseen Elisabetista, erimielisten, ratkaisevien
väittelyiden syntymiseen entisten ystävysten välillä, oli antanut
aihetta myöskin muuan erikoisseikka, joka niinkuin merestä pistävä
kallio jakoi kahtia ennen yhtenäiset vedet, niiden voimatta enää
milloinkaan yhtyä. Elisabetin vanhat ystävät moittivat häntä näet
suuresti sen johdosta, ettei hän ollut tahtonut panna tikkua ristiin
sen "kulttuuriskandaalin" välttämiseksi, jonka hänen poikansa Arvid oli
aiheuttanut keskeyttämällä äkkiä alkavan tuomariuransa ja esiintymällä
loksuttavissa puukengissä nokisena seppänä kaupungin töissä, jopa
uhaten muuttaa maalle maajussien mukana turpeita puskemaan. He
moittivat Elisabetia, että hän oli saattanut rauhallisin mielin
tämmöistä villitystä katsella annettuaan lisäksi itse siihen
alkusysäyksen tolstoilaisten oppien suosimisella. Kun Elisabet nyt
näki, mihin tuo Tolstoi oli vienyt, eikö hänen olisi pitänyt kaikin
voimin yrittää palauttaa pitkälle ennättänyttä, lupaavaa lukumiestä
järkiinsä ja estää häntä tuhoamasta koko tulevaisuuttansa!
Nämä aluksi kaikessa ystävyydessä annetut neuvot johtivat kuitenkin yhä
kiihkeämpiin väittelyihin ja peräti sovittamattomiinkin käsitysten
eroavaisuuksiin.
Asia kävi Elisabetille vielä kiusallisemmaksi, kun muuan kuuluisa
armeenialainen vapaakirkollinen saarnamies, Amirhanjantz, ilmestyi
esitelmöimään Helsinkiin ja haisteltuaan vähän täkäläisiä tuulensuuntia
heti otti tuon yleisenä puheenaineena olleen tapauksen ensimmäisen
esitelmänsä aiheeksi. Hän esiintyi yliopiston juhlasalissa ja kokosikin
sinne yleisöä ääriä myöten.
Me istuimme Elisabetin kanssa vierekkäin vastapäätä puhujalavaa, pieni
Elisabet vetäytyneenä ikään kuin minun suojaani, vältellen suuren
yleisön huomiota, mikä oli hänelle aina ollut kaikkein vaikeimmin
siedettävää.
Amirhanjantz käsitteli ainettaan perusteellisesti, niinkuin Saksassa
kasvatettu tiedemies ainakin. Ensiksikin sai Tolstoi häneltä aimo
ripityksen. Lyhyesti ja huumorin höystämänä hän todisti Tolstoin
elämänkatsomuksen nurinkurisuuden vedoten lukuisiin hänen
arvostelijoihinsa, filosofeihin ja jumaluusoppineisiin ja lausuen
kummastuksensa, että vielä meidän päivinämme (1890-luvulla) saattoi
tavata täysijärkisiä ja sivistyneitä ihmisiä, jotka ottivat tuon opin
toden kannalta, jopa saattoivat omaksua sen ainoana uskontonaan,
niinkuin tässä tapauksessa oli käynyt. Esitelmöitsijä syventyi tämän
omituisen ilmiön syihin, ja nyt sai Elisabet vuorostaan ripityksensä.
Osaksi vastailmestyneen kirjan ("Heräämiseni"), jossa sen tekijä tekee
selvää mielenmuutoksensa vaikuttimista, ja osaksi myös yleisön
keskuudessa vallinneen mielipiteiden vaihdon perusteella esitelmöitsijä
totesi, että tekijä ilmeisesti ei ollut saanut minkäännäköistä
uskonnollista kotikasvatusta. Hän ei ollut kodin lämmössä saanut mitään
kannatusta, mitään sisäistä luottamusta siihen pitkälliseen
kirkolliseen kulttuuriin, joka Jeesuksesta Kristuksesta asti on
kehittynyt meidän päiviimme saakka ja josta kouluissa, kotien
ulkopuolella, saa vain muodollisen, ulkopiirteisen käsityksen. Vain
äidit voivat sen lapsillensa antaa. Siinä pahan juuri, siinä ainoa syy,
— sanoi esitelmöitsijä.
— O, arme, arme Mutter! — huudahti hän vihdoin profeetallisesti
korostaen ääntänsä.
Ja minä tunsin, kuinka Elisabet mahdollisimman pieneksi käpristyneenä
painautui viereeni, kun salintäyteisen yleisön päät, sanojen vaikutusta
todetakseen, yht'aikaa kääntyivät häneen päin. Varmaan olivat hänen
silmänsä samalla tavalla puristuneet kokoon kuin ennen muinoin hänen
seistessään suksilla Aleksanderin selän takana ja lähtiessään
hiihtämään vuorelta tuntemattoman laakson syvyyteen.
Palatessamme jalkaisin luennolta Elisabet sanoi kadulla:
— Ihmeellistä, kun he kaikki moittivat minua juuri siitä, mitä itse
pitäisin päinvastoin ansionani, — etten ole koskaan opettanut
lapsilleni muuta kuin mihin olen itse voinut uskoa.
Ja tuo "o arme, arme Mutter" muuttui meidän kahden kesken tavalliseksi
pilasanaksi, jonka aina toistimme toisillemme, milloin jouduimme elämän
vaikeimpien ristiriitojen eteen.
Tämä tapaus sentään oli kuin olikin jonkinlaisena rajamerkkinä
Elisabetin tähänastisen ja nyt seuraavan uuden elämän välillä.
Amirhanjantzin arvostelu oli mennyt kovin auliisti hänen kuulijoihinsa.
Yleisö taputteli käsiään. Kirjan herättämä jännitys laukesi. Kohta
olivat kaikki samaa mieltä esitelmöitsijän kanssa, ehkä ujostelivat
muuta mieltä olleensakaan. Jos mikään, niin ainakin tämä ulkomaalaisen
pitämä esitelmä sai pyyhkäistyksi Elisabetin kokonaan pois muodista,
ainakin mitä tulee hänen entiseen seurapiiriinsä.
Mutta pahasti erehtyisi se, joka kuvittelisi, että Elisabetkin muiden
leskien tavalla olisi tuntenut jotakin katkeruutta asemansa
menettämisen johdosta, jotakin nöyryyttävää elämänpettymystä tämän
tavallisen leskenkohtalon vuoksi.
Kävi ihan päinvastoin. Jotakin vapautunutta, tarmokkaan riemukasta tuli
Elisabetin olemukseen. Hän oli kyllä elänyt tähän asti "yhteisen
innostuksen" ilmakehässä. Mutta osasi hän elää itsekseenkin.
Ensiksikin hänellä alkoi kohta olla uusia, nyt jo aivan "omia"
tuttavia. Puhumattakaan hänen vaasalaisista ystävistään, jotka
Helsingissä oleskellessaan eivät milloinkaan unohtaneet käydä hänen
kanssaan seurustelemassa, kerääntyi hänen ympärilleen suurin joukoin
"ihan uusia ihmisiä", jotka liittyivät häneen hänen oman, koruttoman,
itsenäisesti ajattelevan olemuksensa vuoksi eivätkä enää minkään
"aseman" vetovoimasta. Näiden joukossa ei ollut enää paljonkaan
erikoisesti fennomaaneja, vaan sekaisin sekä suomalaisia että
ruotsalaisia, ihmisiä mitä erilaisimmista piireistä. He olivat
ikäänkuin nyt vasta löytäneet Elisabetin, jonka luokse hänen "asemansa"
oli tätä ennen päinvastoin sulkenut heiltä tien. Varmaankin hän oli
täällä Suomessa jotensakin harvinainen ilmiö tuon ihmeellisen
välittömyytensä vuoksi. Kun jokin ajatus, aate, häntä innosti ja hän
alkoi sitä selostaa ja todistella naapurilleen, oli hänelle aivan
yhdentekevää, kuka hänen kuulijansa oli, ikäänkuin hän olisi tuntemalla
tuntenut ihmissielujen yhteyden ja siksi ollut huomaamatta, oliko hänen
naapurinsa nuori vai vanha, ylioppilas vai professori, kreivitär vai
pyykkimummo. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen silmänsä pyöristyivät ja
suurenivat, ja hän katsoi aivan suoraan toisen silmiin, minkään
voimatta päästä kahden toisillensa avautuvan sielun yhtymistä
häiritsemään. Ja varmaankin keskustelija — olipa hän kuka tahansa —
vaikka yhteisymmärrystä ei olisikaan saavutettu, tunsi tuon sielujen
yhteyden, johon Elisabet häntä vaati ja joka oikeastaan lieneekin
kaiken tosiystävyyden pohjimmainen peruste.
Toiseksi, ei hänen aivan niin yksinäinen tarvinnut olla. Olihan
Elisabetin lapsista jo viidellä oma perheensä ja oma kotinsa, ja
kirjeenvaihto heidän kanssaan oli mitä vilkkain.
Näistä eli Kasper, naimisissa Emma Ahosen kanssa, Kuopiossa
kielenkääntäjänä kuvernöörin virastossa ja koulunopettajana.
Arvid, naimisissa Emmy Parviaisen kanssa, oli muuttanut perheineen
maaseudulle ja valmisteli maanviljelystöihin ryhtymistä.
Eerik eli Eero, naimisissa Saimi Svanin kanssa, harjoitti maalaustöitä,
oli juuri muuttanut Pariisista ja asettunut asumaan Helsinkiin.
Armas, naimisissa Maikki Pakarisen kanssa, oli hänkin asettunut
Helsinkiin, ja
Aino, naimisissa Jean Sibeliuksen kanssa, asui Helsingissä.
Niin että kyllä Elisabetilla olisi ollut valittavana montakin kaupunkia
ja uutta kotipaikkaa itsellensä; ei hänen olisi tarvinnut yksin olla.
Elisabet valitsi kuitenkin maaseudun.
Hän ajatteli kaiketi näin: "Arvid tarvitsee apua palstatilan ostoon.
Mutta ei siinä kyllin. Arvid tosin kuvittelee voivansa omin neuvoin
rakentaa, jaksavansa itse hoitaa hevosen, kyntää ja muokata maat
ottamatta mitään renkiä, mikä olisikin vastoin hänen periaatteitaan.
Mutta hän tärvelee itsensä. Tässä on siis jotakin tehtävä."
Näin mietittyänsä Elisabetkin muutti maalle, sinne mihin Arvidit. (Näin
hän kutsui yhteisesti vaimoani ja minua.) Hän auttoi heitä palstatilan
ostossa.
Mutta jäljellä olevilla avio-osansa varoilla hän lisäksi osti
itsellensä sen pienen emätilan, Vieremän, josta Rantalan palstatila oli
erotettu.
Tänne hän asettui laaksoon asumaan talonpoikaiseen suureen tupaan ja
kahteen kamariin. Ja hän otti taloonsa kaksi vankkaa renkiä, joista
toista sanottiin voudiksi ja jonka taisi olla määränä auttaa
tarvittaessa Arvidia.
Sitten hän vain silmäili ylös vuorelle, ettei Arvid päässyt riehumaan.
Elisabetilla oli vanha kiikari, jolla hän jo Arkadian teatterissa oli
yleisöä katsellut ja jolla hän nyt Vieremän pihalta saattoi tarkkaan
nähdä, mitä Rantalan pelloilla kulloinkin tapahtui.