Vaasaan muuttaminen oli ollut Elisabetille sangen pulmallinen kysymys.
Hän ja Kasper olivat pohtineet sitä asiaa puoleen jos toiseenkin ja
tulleet hyvin valottomiin tuloksiin.
Elisabetin itsensä oli kovin vaikea sulattaa sitä ajatusta, että täytyy
erota Kasperista, jonka nyt oli jäätävä Kuopioon. Vaasahan oli aivan
toisella puolen Suomea. He olivat kuin kaksi yhteenkasvanutta olentoa,
olivat aina olleet. Samat tunteet heillä oli ja samat ajatukset, ja
ellei ollut, hioivat he niitä keskusteluissaan, kunnes ne tulivat
samoiksi. Tätä heidän ensimmäistä eroamistansa oli Elisabetin melkein
mahdoton ajatella.
Kasper koetti häntä lohdutella sanoen, etteihän heidän eronsa ollut
ainainen, ja lupasi tulla jonakin kesänä sinne vaimoineen kesää
viettämään. Mutta Kasperilla oli itsellään toisia, aivan lohduttomia
syitä Elisabetin Vaasaan muuttoa vastaan, joiden pätevyyttä hän tuolla
takovalla tavallaan väkisin koetti saada Elisabetin myöntämään.
— Kuopion jälkeen Vaasaan! — sanoi Kasper. — Sehän on kamalaa. Koko
Pohjanmaa on lakeaa tasankoa, siellä täällä vaivaispetäjiä, kivistä,
matalaa merenrantaa. Voiko siellä kukaan viihtyä? En ymmärrä miten aiot
ollenkaan tulla toimeen semmoisessa maassa.
— No, — en katsele näköaloja, ainahan sitä tulee toimeen, kun vain
muistaa, ettei antaudu ikävälle.
— Sinä näyt ottavan asian helpolta kannalta, — sanoi Kasper, — mutta
asemasi kuvernöörin rouvana on ollut kyllin vaikea täälläkin, kuinka
siis aiot esiintyä Vaasassa?
— No aivan niinkuin olen esiintynyt täällä.
— "Aivan niinkuin täällä", sanot, mutta täällä kaupunginrouvat osaavat
edes vähän suomea tai ainakin ymmärtävät, mutta siellä ei yksikään
ymmärrä mitään.
— Ah Kasper, älä nyt ole noin huolissasi...
— Minä en ole huolissani, minä kysyn sinulta, miten — aiot —
esiintyä — kuvernöörinkutsuissa? Miten?
— No puhukoot keskenänsä, ja minä esiinnyn niinkuin esiinnyn.
— Miten? — kysyn minä.
— No jollakin lailla.
Kasperin epätoivo oli todellakin suuri. Mutta näin he lohduttelivat
toisiansa. Ja kun lähtö sitten tuli eteen, käyttäytyivät he niinkuin ei
mitään erinomaista olisikaan tapahtumassa, tilanteen helpottamiseksi
kummallekin. Varmasti kuitenkin heidän sydämensä olivat
repeytymäisillään.
Mutta jo kohta ensimmäisistä kirjeistä, jotka Kasper sai Elisabetilta
Vaasasta, kävi ilmi, että kaikki kuvittelut ja pelot olivat olleet
liioiteltuja eivätkä ollenkaan vastanneet todellisuutta. Suureksi
lohdutuksekseen Kasper sai nyt tietää, että Vaasa ei ollutkaan millään
toivottomalla lakeudella kivikkorantoineen ja vaivaispetäjineen,
niinkuin oli kuviteltu, vaan että Elisabetia oli siellä kohdannut
raikastuulinen, sinilaineinen meri, kauniit petäjiköt sisämaassa ja
ihanat kalastajamajat rannikolla — aivan kuin luotuina Kasperille
maalausten aiheiksi, kirjoitti hän. Luonto on — hän edelleen kirjoitti
— niin peräti samanlaista kuin muualla Suomessa, että voisi aivan
kuvitella olevansa Hikiässä Haukankallion juurella tai Takkulassa
Kontiolahdella, tai vaikkapa Kuopion Vihtakannassa. Aivan samanlaiset
sammaleet kivissä ja samat valkeat jäkälät maassa, samat niittyjen
pientareet ja samat ojakukat. Kaupunki on hyvin siisti, vähän pienempi
kuin Kuopio, ja jos täällä ei olekaan rakkaita Killisiä ja Kahroja,
vaan joitakin -daaleja ja -rooseja, niin ovat nämä sen sijaan
reippaita, iloisia ja vapaita, niinkuin heidän tuulinen merensä.
He puhuvat jotakin hauskaa, laulavaa ruotsia, osaavat nauraa
enemmän kuin me siellä, ja kaikki on heillä iloista ja avonaista,
teeskentelemätöntä. Tyttöjen kautta olemme tutustuneet moneen nuoreen
ja hauskaan ihmiseen, esimerkiksi Siiri Branderiin, joka todellakin on
aivan riippumaton siitä, "mitä ihmiset sanovat". Niinpä hän puheli
kanssamme avonaiseen ikkunaan katukäytävältä ja osoittaakseen
riippumattomuuttansa hajoitti tukkansa ja rupesi sitä jälleen
palmikoimaan — huolimatta siitä, että vastapäätä, esplanadin toisella
puolella, asuu hovioikeuden presidentti nuorukaisineen. Sinun pitäisi
välttämättä tutustua Siiri Branderiin. Hän on innokas eläinystävä ja
ylipäänsä hän elää sielullaan eikä maneereillaan, niinkuin monet muut
ihmiset. Tietysti on täällä vielä paljon meille outoa ja vierasta.
Mutta kun ajattelee, että nämä oudot ja vieraat ovat asuneet näillä
mailla satoja vuosia ja aina rakastaneet ja rakastavat tätä samaa
meille kotoista suomalaista luontoa, niin todellakin alkaa tuntea
yhteenkuuluvaisuutta heidän kanssaan, melkeinpä unohtaa, että puhumme
eri kieliä. Mitä se oikeastaan merkitsee, jos kerran rakastamme samaa
luontoa.
Toisissa kirjeissä Kasper saa tietää, että kyllä Elisabet oli löytänyt
täällä suomalaisiakin tuttavuuksia. Niinpä oli eräänä päivänä hänen
luokseen ilmestynyt Otto Edvard Könni, kuuluisan ilmajokelaisen
kellosepän pojanpoika, sama Könni, joka oli ollut Arvidin luokkatoveri
Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa ja lähes vuoden asunut ja ollut
ruoassa Elisabetin luona (Aleksanderin ollessa Balkanilla). Hän oli nyt
jo naimisissa, eli maanviljelijänä ja hänen sanottiin tulevan pian
edusmieheksi talonpoikaissäätyyn. Hänen kanssaan oli hauska puhella
entisistä asioista. — Vielä oli Elisabet saanut tuttavakseen Vaasan
suomalaisen tyttökoulun johtajattaren neiti Naimi Ingmanin, jota sanoi
hyvin uskonnolliseksi, mutta vapaamielisessä merkityksessä, niin että
hänen kanssaan saattoi puhua jumalasta ilman mitään veriuhreja, mielin
määrin.
Mutta "kansaa" oli Elisabetin täällä ollut paljon helpompi lähestyä
kuin Kuopiossa tai muualla. Ensiksikin oli köyhien joukossa paljon
maalta kaupunkiin muuttaneita suomalaisia, ja toiseksi oli hän itse nyt
keksinyt keinon, miten saattoi asemastaan huolimatta seurustella heidän
kanssaan. Kuopiossa hän ikävä kyllä ei ollut vielä ymmärtänyt tätä
keinoa käyttää. Mutta täällä Vaasassa hän oli kohta keksinyt, että
kuvernöörin rouvalle pidetään hyvin sopivana harjoittaa julkista
hyväntekeväisyyttä, ja nykyään, kun hätääkärsivien hyväksi pidetään
myyjäisiä, näytellään teatteria ja tanssitaan, oli hän saman julkisen
hyväntekeväisyyden nimessä perustanut alaluokkaan kuuluvien joukkoon
oman yksityisen ompeluseuran, jossa kyllä ommeltiin hätääkärsiville,
mutta myöskin keskusteltiin elämänkysymyksistä. Ja Kasper sai tietää,
että Elisabetilla oli Vaasassa suuri joukko "muijatuttavuuksia" ja että
hän oli aivan hämmästyksissään heidän elämänkokemustensa syvyydestä,
mikä havainto oli hänelle suorastaan heräämys johonkin uuteen iloon. Ja
nämä tuttavuudet, tämä lähestyminen oli valopilkkuna, ei ainoastaan
täällä Vaasassa, vaan varmasti ne tulisivat olemaan valona koko hänen
elämässään.
Itse puolestani sain vasta parin vuoden kuluttua Aleksanderin ja
Elisabetin Kuopiosta muuton jälkeen tilaisuuden nähdä heidän elämäänsä
Vaasassa.
Aleksander teki tässäkin läänissä pitkiä tarkastusmatkoja, kutsuen joka
paikassa väestöä kokoon ja ottaen selkoa heidän toivomuksistaan,
keskustellen erittäinkin kansakouluasiasta, tilattoman väestön asemasta
ja vaivaishoidosta. Hänen suomalaisuutensa herätti täälläkin kaikkialla
suurta innostusta, joka taas puolestaan vaikutti sen, että hänen kaikki
ehdotuksensa saivat kansan puolelta aulista kannatusta. Niinpä hänen
kuvernöörikautensa lopulla ainoastaan pari kolme Vaasan läänin pitäjää
oli kansakoulua vailla, mikä silloisissa oloissa oli aivan tavaton
edistys. Mutta virkamiehistön piireissä ei hänen suomalaisuutensa
tietenkään Vaasankaan läänissä voinut olla lisäämättä hänen
ruotsinmielisten vihamiestensä lukua. En ollut milloinkaan ennen
huomannut, että tämä suhteiden katkeruus olisi päässyt järkyttämään
hänen mieltänsä ja vaikuttanut hänen terveyteensä. Nyt täytyi se
huomata. Hän oli asemastaan rasittunut ja alkoi näyttää väsyneeltä,
vaikk'ei hänellä ollut ikää kuin noin 58 vuotta.
Hiuskarvan tarkkaan hän kaikissa tapauksissa koetti noudattaa
oikeamielisyyttä kaksikielisen lääninsä kumpaakin asutusaluetta
kohtaan, tehden taajoja matkoja myöskin ruotsalaisille alueille. Niinpä
seurasin häntä tarkastusmatkalla keskisen Pohjanlahden selille,
Merenkurkun äärimmäisille ulkosaarille asti. Suuressa luotsiveneessä
saattoi meidät purjehtija ensin Replotiin, sitten kauas Björköhön, ja
vihdoin tulimme ihmeelliselle, mutta sittenkin asutulle saarelle, jonka
kummut olivat muodostuneet kauttaaltaan meren hiomista suurista, nyt jo
sammaltuneista pyöreistä kivistä.
— Näetsen, näetsen, — sanoi Aleksander karjalaisesti, — tämä korkea
kumpu on vanhaa vesijättöä!
Ja siitä tavattomasta mielenkiinnosta, millä hän tarkasteli maaperän
kivistöä, pilkisti esille tiedemies. Aleksander kyykistyi alas ja
melkein lapsellisen hellästi siveli sammaleisia pyörylöitä.
Ehdottomastikin tuli ajatelleeksi: tiede on hänen oikea alansa, sitä
hän rakastaa, ja koko tuo kuvernööriys on vain uhraus isänmaan
alttarille!
Paikoitellen oli metsikköjä ja niiden suojassa kalastajain asumuksia,
välistä pienten peltotilkkujenkin ja vähäisten niittyjen ympäröiminä.
Varmasti ei tällä saarella sinä ilmoisna ikänä mikään kuvernööri ollut
käynyt. Väestö katseli kenraalipukuista miestä suut ammolla, ja
erääseen siistiin asuntoon tultuamme talonväki otti meidät vastaan
tuupertuen pirtin perälle naiset eturiviin ja miehet heidän taaksensa.
Kuvernööri kysyi, missä isäntä oli. Hänelle osoitettiin vuoteessa
täysissä pukimissa selällään viruvaa miestä, joka nyykäytti hänelle
päätä tervehdykseksi. Kuvernööri puheli miehen kanssa kauan, seisten
muutaman askelen päässä vuoteesta, kyseli saaren asioita, tiedusteli
kalastuksen tuottavuutta, lasten opetuksen mahdollisuuksia — mies ei
noussut vuoteelta, vastailipa vain lyhyeen ja haluttomasti, niinkuin
ainakin vieraalle kyselijälle. Veneelle palattuamme luotsi selitti
näillä saaristolaisilla olevan tapana osoittaa tuntemattomille
vieraille, kuka on talon haltija, siten, että isäntä puhuttelee
vierasta lojuen vuoteessaan. Kaiketi vasta sitten, kun vieras
on ovensuussa tunnustanut kumarruksella ja tervehdyksillä
alistuvaisuutensa, isäntä nousee vuoteeltaan ja pyytää vierasta
peremmälle.
Paluumatkalla vallitsi ankara tuuli ja kova aallokko. Minä tulin
merisairaaksi ja koko maailma sumeni silmissäni. Mutta Aleksander istui
luotsin vieressä peräpenkillä virkeänä ja toimeliaana, kaiken aikaa
tiedustellen häneltä saaristolaisten oloja ja tarpeita, pitkä harmaa
parta tuulessa hulmuten. Ja koko matkasta jäi mieleen se vaikutelma,
että hän oli näillä ruotsalaisillakin seuduilla yhtä suosittu kuin
suomalaisilla. Tuottipa siis hänen oikeamielisyytensä hänelle paljon
lohdutustakin.
Muuten, olihan Aleksander tähän aikaan saanut tuntea edes jonkinlaista
lohdutusta pojistansakin, jotka olivat kehityksessään poikenneet hänen
suunnitelmistaan. Armaskin, vaikka oli heti ylioppilaaksi tultuaan
antautunut soitannon alalle ja siirtynyt musiikkiopistoon — näin siis
hänkin tehden tyhjäksi Aleksanderin toiveet — oli nyt jo ehtinyt
herättää huomiota taiteellisilla taipumuksillaan ja häntä pidettiin
Helsingissä hyvinkin lupaavana kykynä. Eerik taas oli ehtinyt Pariisin
näyttelyissä tulla palkituksi kultamitaleilla ja sen jälkeen
kotimaassakin tullut tunnustetuksi. Lisälohdutusta Aleksander sai vielä
eräästä uudesta tuttavuudesta, nuoresta soittotaiteilijasta, joka oli
mennyt kihloihin hänen nuorimman tyttärensä kanssa. Tämä mies miellytti
Aleksanderia kohta ensi näkemältä. Se oli nuori Jean Sibelius, meillä
Janneksi kutsuttu. Aleksanderia ihastutti tämän rakkaus vanhaan
karjalaiseen kansanrunouteen, Kalevalaan ja sen perisuomalaiseen
runotyyliin, ihastutti myöskin se, että tämä ruotsinkielisessä kodissa
kasvanut nuorukainen oli käynyt suomalaisen koulun ja oli syvästi
kiintynyt suomalaiseen henkeen, mutta ihastutti ennen kaikkea myöskin
hänen avonainen, vaikutuksille altis ja toisen ymmärtämisessä herkkä
luonteensa. Sibelius oli siihen aikaan todellakin niin eloisa, niin
hurmioitunut elämän sykkivästä nykyisyydestä, niin yhteiseen
innostukseen sytyttävä, että häneen täytyi jokaisen kiintyä. Siinä
nuoruus, joka osasi nauttia kaikesta, hyvästä sikarista, keskustelusta,
juomaseurasta, luonnon elämästä. Kun hänet näki maalla, esimerkiksi
vain jollakin niityllä, osasi hän siinäkin elää omaa täyteläistä
elämäänsä: linnun piiperrys — hän herkistää korviansa, paimentytön
hoilotus — sen melodia on ainiaaksi painunut hänen mieleensä. Hän otti
sisimpäänsä ja muutti Sibeliukseksi kaiken, mikä joka hetki tuoksui,
mikä saapui hänen korviinsa, mikä näkyi hänen silmiinsä. Hän eli joka
hetki niin voimaperäisesti, että välistä suorastaan muistutti jotakin
eläintä, koskessa loiskahtelevaa kalaa tai nuorta metsästyskoiraa, joka
vainuten nuuskii ilmaa, — tai lintua, joka hiljaakin istuessaan
kulmikkaasti kääntelee päätään kuullakseen joka risahduksen ja
ottaakseen huomioon kaiken, mitä nykyisyydellä on sille sanottavaa.
Ja taisipa Aleksanderilla olla lohdutusta vielä Arvidistakin, siitä
pojastaan, joka ei ollut antautunut millekään taiteilijan uralle, vaan
oli suorittanut lakit. kand.-tutkinnon, ollut suvun edustajana
aatelissäädyssä, toiminut tulkkina ja sihteerinä lakivaliokunnassa ja
joka mahdollisesti siis oli kohoava korkeaan virka-asemaan ja
suomalaisena sivistyneenä toteuttava Aleksanderin alkuperäisen
suunnitelman poikiensa suhteen. Pitäköön Elisabet vaikka kaikki muut
pojat, Arvid oli ainakin jäävä Aleksanderille.
Samalla Vaasan matkalla tapasin Elisabetin odottamattoman virkeänä,
ilomielisenä, uusiin asioihinsa innostuneena, ja pian pääsin perille,
että tähän oli syynä hänen "muija-tuttavansa" ja ihmeellinen
keksintönsä, miten "kuvernöörskanakin" sentään saattoi tasa-arvoisuuden
aatetta ajaa. Tämä aate oli hänen uskontonsa. Jos Jumala on rakkaus,
sanoi hän, niin ihmisellä ei tässä elämässä ole muuta tehtävääkään kuin
koettaa rakastaa toista ihmistä oloihin ja tapoihin katsomatta. Mitä
merkitsee tuntea keskinäistä tasa-arvoisuutta vain jumalan edessä?
Minkä jumalan? Jos jumala on rakkaus — ja niinhän kaikki uskovat —
niin onhan ihmisen päästävä eriarvoisuudesta juuri tämän rakkauden
nimessä. Näin hän todisteli todistelemistaan kaikille, jotka vain
tahtoivat kuunnella, ja ihmetteli, että ihmiset joutuivat mietteisiinsä
eivätkä ottaneet myöntyäkseen niin selviin terveen järjen johdelmiin.
Ilmeisesti hän oli sadoille ihmisille puhunut tätä samaa, ennen kuin
nyt puhui minulle. Ja minäkin olin kaiketi yhtä välinpitämätön noiden
terveen järjen väitteiden suhteen kuin konsanaan muut hänen kuulijansa.
Uskovaisten kanssa hän ei lainkaan voinut puhella, koskapa perustui
vain pelkkään terveeseen järkeen, ja sehän heillä merkitsee, ettei
ihmisellä ole uskoa.
Mutta nyt oli Elisabetille äskettäin sattunut suuri yllätys, joka teki
hänelle mahdolliseksi vihdoinkin keskustella myöskin uskovaisten,
erittäinkin vapaakirkollisten kanssa, joita Pohjanmaalla vilisemällä
vilisi.
Asia oli tämmöinen.
Hänen Pietarissa asuva sisarensa Olia (Olga) oli sieltä lähettänyt
hänelle suuren määrän venäläistä kirjallisuutta, joukossa myöskin
Tolstoin uskonnollisia, Venäjällä kiellettyjä kirjoja, joita sinne oli
saatu Genèvestä, painettuina sikäläisessä venäläisessä kirjapainossa.
Näihin teoksiin tutustuttuaan ja saadakseen niiden johdosta purkaa
innostustaan edes jonkun elävän sielun kanssa hän oli kohta toimittanut
Tukholmasta samojen kirjain ruotsinnoksia. Niitä hän sitten luetti
Vaasassa tyttärillään Ellillä ja Ainolla, jotka eivät venäjää
ymmärtäneet. Kaikkia näitä kirjoja oli hänen huoneensa pöydät täynnä ja
niitä näkyi vierashuoneessakin. Aina heidät tapasi niitä selailemasta,
ja he olivat lukuunsa niin syventyneet, ettei heitä tahtonut saada
muusta puhumaankaan. En voinut käsittää, mistä tämä innostus!
Näistä Tolstoin kirjoista Elisabet kertoi huomanneensa, että Jeesus,
jonka nimeä Elisabet tuskin milloinkaan elämässään oli edes
maininnutkaan, koska se nimi hänellä edusti terveelle järjelle eli siis
totuudelle kaikkein vastaisimpia dogmeja, olikin oikeastaan melkein
ainoa maailman ihmisistä, joka oli uskonut, että jumala on rakkaus ja
uskonut niin, että oli uskonsa loppuun asti toteuttanut. Se nimi, jota
hän ei ollut saanut suustansa, niin, jonka lausuminen oli häntä
suorastaan hävettänyt juuri tuon järjettömyyden vuoksi, se tuli nyt
hänelle rakkaimmaksi nimeksi maailmassa. Tosin hän ei uskovaisten
kanssa puhuessaan nytkään voinut sitä käyttää ilmaisematta samalla omaa
jyrkästi eriävää kantaansa, mutta vapaakirkollisten kanssa sujuivat
keskustelut — eräin edellytyksin ja molemmin puolin pidätetyin ehdoin
— jotakuinkin hyvin. Heidänkin kokouksiinsa oli Elisabetin kuitenkin
hyvin vaikea ottaa osaa, koska hän ei voinut polvistua heidän kanssaan
eikä yhtyä muihinkaan ulkonaisiin rukoilemisen ilmaisuihin.
Joka tapauksessa hän oli saanut Tolstoinsa avulla paljon uusia
tuttavuuksia, joille antoi mitä suurinta arvoa.
Näiden joukossa oli myöhemmin myöskin Mathilda Wrede. Hän oli
vapaakirkollisistakin vapain, ja heistä tuli kohta suuret ystävykset.
Mathilda Wrede oli aito ylimysnainen, mutta ennen kaikkea hengen
ylimys, joka ei mihinkään muuhun pyrkinyt kuin saavuttamaan
jumalallensa kelvollista tasa-arvoisuutta tämän maailman alimpien
kanssa. Siitä hänen tarmokas ja taloudellisestikin miltei rajaton
uhrautuvaisuutensa kaikkia tarvitsijoita kohtaan, aivan riippumatta
heidän kielestään, kansallisuudestaan, rodustaan (hänen viimeinen
elämäntyönsä oli Valamon venäläisten munkkien avustaminen!), siitä myös
hänen elinikäinen erikoispyrkimyksensä kaikkia vankiloihin teljettyjä
lohduttamaan ja palvelemaan.
Aivan päinvastoin kuin körttiläiset ja entiset pietistit, joiden
herännäisyyden pääilmauksena oli heidän _surunsa_ maailman pahuuden
johdosta, heidän mustiin pukeutuva alituinen totisuutensa ja
"suruttomien" seurasta eristäytymisensä, useat uudet lahkokunnat
koettivat todistaa herännäisyytensä _ilon_ ilmaisuilla. Puhumattakaan
laestadiolaisista, "hihhuleista" ja muista vähemmin kehittyneistä
uskovaisista oli kaikkien vapaakirkollisten yleisenä ominaisuutena
ilomielisyys, erittäinkin heidän keskinäisissä kokouksissaan, joissa he
hartaitten rukoustensa ja polvistumisiensa välillä, yhteistä
veljistymistä tuntien, aivan lapsenomaisella välittömyydellä
riemuitsivat.
Mutta Mathilda Wrede riemuitsi aina ja kaikkialla ja kenen seurassa
tahansa. "Armo ja rauha" oli suurin, lävistetyin kirjaimin kirjailtuna
hänen hopeiseen kaulasolkeensa, ja että solki ilmaisi totta, sitä hän
tahtoi kaikille todistaa. Ainainen ilo loisti hänen suurista, ruskeista
silmistään, välkkeen ihanasti taittuessa niiden kosteudessa. Ja
jokainen sielu, vaikka tiedottomasti aavistaen, kysyi: mistä tämä rauha
ja ilo? — ikäänkuin tuntien ihan luonansa näkymättömän syvän lähteen
sykintää. Kaikki sen tunsivat, vanki, joka kitui kopissaan ja hänen
tultuaan sai ilon tartunnan, muukalainen, joka kulki kodittomana ja nyt
riemastui kotioven aukenemisesta, sairas, joka alkoi uskoa
kärsimystensä ohimeneväisyyteen, lapsikin, joka oli tuonut täti
Mathildan nähtäväksi vesimyllynsä, sillä kohta Mathilda jätti kaikki
keskustelunsa Elisabetin ja muiden aikuisten kanssa, syventyi
teeskentelemättömän totisena myllyn rakenteeseen, kyseli sen laitteita,
koetti nähdä rataspyörän allekin ja vakuutteli, että hänen
ymmärtääkseen se tulee pyörimään hyvin nopeasti, — kunnes lapsi meni
hänen luotansa onnesta säteillen.
Elisabetin uusia tuttavuuksia oli myöskin kuuluisa vapaakirkollinen
saarnamies Edvard Björkenheim, Orisbergin suurtilan omistaja
Orismalassa.
Vietimme siellä jonkin seuraavista kesistä, muistaakseni 1892.
Maakartano oli hyvin vanha, Ruotsin aikainen. Sen suuren, Kustaa III:n
tyyliin rakennetun päärakennuksen näköalana oli laajahko suopurojen
vesistä muodostettu tekojärvi tekosaarineen, tekosalmineen, pikku
siltoineen, valkopylväisine katoksineen, metsikköineen ja iänikuisine
saarnipuineen, joiden lehvät hipaisivat tyyntä, tummaa suoveden pintaa.
Patolaitteista vesi virtasi vanhanaikaiseen pajaan, jonka kahta
hirmuisen suurta teräsvasaraa sen oli määrä panna liikkeelle. Mutta
"hamarit" olivat aikoja sitten pysähtyneet, niiden kalkutus ainiaaksi
vaiennut, ja vain kaksi ruotsalaista seppäukkoa eleskeli enää
vanhuutensa päiviä kartanon muonassa. Syrjempänä, suurien pihojen
ympärillä olivat valtavat navetta- ja tallirakennukset, väen tuvat ja
Orismalan kuuluisien maanviljelys- ja karjakkokoulujen huoneistot.
Maatilat olivat niin laajat, että kun ajoimme isännän kanssa
ulommaisille karjakartanoille, meni matkaamme melkein koko päivä.
Orisbergin kartanolla oli myöskin oma kirkkokappelinsa, jossa sinä
kesänä vuosikokoukseen kokoontuneet "evankelistat" Björkenheimin
johtaessa puhetta pitivät keskustelu- ja hartauskokouksiaan. Uskovaisia
oli silloin koolla melkein kaikista Suupohjan pitäjistä.
Björkenheim saarnasi joka pyhä väelleen koulutuvassa. Talvisin hän
kyllä saarnaili muillakin paikkakunnilla, jopa joskus Helsingissäkin
niin sanotussa Allianssitalossa. Silloin tämä vapaakirkollisten suuri
kokoussali oli ääriä myöten täynnä yleisöä, lehtereiltä permannon
ovipieliin asti, seisomassa, istumassa, puhujalavallekin tungeksimassa.
Tämän menestyksen kadehtijat kyllä väittivät, että sen aiheuttajana
etupäässä oli saarnamiehen harvinaisen kaunis ja miellyttävä ulkomuoto.
Hän oli todella hyvin kaunis, mutta arvostelijat eivät ottaneet lukuun
hänen saarnansa kaunista ja voimakasta sisältöä eivätkä ymmärtäneet
sitä kirkollisissakin piireissä jo puhaltamaan ruvennutta uuden ajan
henkeä, jonka airuita ihmiset niin innokkaasti riensivät kuuntelemaan.
Siihen aikaan olivat nuoret tulevaisuuden naiset uuden ajan virtauksien
suhteen paljon valveutuneempia kuin miehet, ja siinä todellinen syy,
miksi he tavallisesti enemmistönä täyttivät vapaakirkollisten salit.
Samana kesänä oli vihdoin Kasperkin saapunut Vaasan tienoille, niinkuin
oli Elisabetille erotessa luvannut.
Hänen ei olisi ehkä vieläkään tullut lähdetyksi niin pitkälle matkalle
perheensä kanssa, mutta hän oli saanut kuulla ihmeellisiä viestejä.
Ensiksikin oli Arvid, Elisabetin ja hänen tolstoilaisten kirjainsa
vaikutuksesta, päättänyt jättää lainopin alan ja keskeyttänyt
käräjäharjoittelunsa. Tämä ei nyt olisi vielä ollut niin erinomaista,
olihan Arvid arvelematta hypännyt koulunkin katolta (ja taittanut
jalkansa) — miksi hän ei olisi tullut suorinta tietä alas miltäkin
lainopin korkeuksilta, joille oli kenenkään pyytämättä kiivennyt.
Mutta ihmeellisempää oli, että Elisabet oli ruvennut uskovaisten
kanssa puhumaan Jeesuksesta! Mitähän uskovaisia _ne_ olivat! Kasper
oli kyllä Kuopiossa paljonkin väitellyt uskovaisten kanssa, mutta ei
ollut koskaan havainnut heissä muuta kuin mitä äärimmäisintä
epäloogillisuutta. Hän pelkäsi pahoin, että samoin oli näidenkin uusien
uskovaisten laita ja että molemmin puolin oli ehkä kierrelty arkaa
ydinkysymystä: Elisabet ei ehkä ollut hennonut kyllin jyrkästi esittää,
että Jeesus hänen mielestään oli tavallinen ihminen, ja uskovaiset
puolestaan ehkä koettivat jotenkin vaitiollen lieventää tätä
erimielisyyden kuilua.
Aivan oikein. Heti Orismalaan päästyänsä Kasper veti kaikki selville
vesille. Keskusteltuaan perusteellisesti uskovaisten kanssa ja
hytkyteltyään heitä tiheimpien seulojen läpi hän sanoi Elisabetille:
sinä uskot, että jumala on rakkaus, jota ihmisen täytyy omin
ponnistuksin suurentaa, mutta nämä uudet uskovaiset, vaikka
koettavatkin lieventää veriuhrin pakanallista käsitettä, uskovat itse
asiassa yhä samaan synneistä lunastukseen kuin vanhatkin, ja siis
teidän käsityskantojanne on mahdoton millään sovittelemisella yhdistää.
Semmoinen oli hänen ankara tuomionsa.
Kuitenkaan Kasper ei näyttänyt pääsevän tästä asiasta pelkällä
logiikallaan. Hän tosin painui maalailemaan Orismalan sammaleisiin
metsiin, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tässä kysymyksessä enää
mitään selittelemistä, mutta ehkäpä juuri tässä metsäisessä
yksinäisyydessä pääsikin liikahtelemaan se ihmeellinen arvoitus, joka
lähtemättömänä kysymysmerkkinä alkoi hänen mieltänsä vaivata. Se
kysymys oli: mistä johtuu näiden uskovaisten ilo? He itse sanoivat: se
johtuu siitä, että me emme perusta omiin ponnistuksiimme, vaan
ainoastaan uskomme sielujemme lunastukseen Jeesuksen Kristuksen veren
kautta. Kasper rupesi uudelleen ja yhä uudelleen tutkimaan heidän
ilonsa lähdettä. Uudelleen hän seuloi heidän ajatuksiaan. Luita ja
munaskuita myöten hän tutki ja kaiveli heitä. Paljon hän tietenkin
löysi heidän joukostaan sellaisiakin, joiden ilo johtui tartunnasta ja
hävisi jälleen yhteisten riemulaulujen vaiettua, mutta oli
sellaisiakin, joiden ilo oli lauluista ja yhteisyyden virikkeistä
riippumatonta, aitoa, ikäänkuin todellakin jumalallisesta hengestä
lähtenyttä. Tämä tosiasia se saattoi Kasperin ymmälle. Kuinka oli
mahdollista, että tuo ilo olisi ollut jumalasta lähtenyt, kun kerran
heidän perusdogminsa oli väärä, kun hän kerran _tiesi vääräksi_ juuri
sen dogmin, jonka tunnustamisesta he sanoivat ilonsa johtuvan?
Tästä sai alkunsa se sitkeä, väsymätön, hermoille käypä aivotyö, jolla
on hänen myöhemmässä kehityksessään ollut niin keskeinen osa. Ei sitä
lahkokuntaa, ei pelastusarmeijaa, ei adventismia, ei sitä vaeltavaa
maallikkosaarnaajaa, jota hän olisi ytimiin asti ruotinut ja
kuulustellut, ei sitä Drummondia, ei Farraria, ei Euroopan eikä
Amerikan uskonnollista filosofia, jonka teoksia hän ei olisi kannesta
kanteen lukenut ja jälleen lukenut.
Ja kaikki filosofit, kaikki Tolstoitkin jälleen tutkittuansa hän aina
päätyi takaisin vanhaan alkuperäiseen arvoitukseensa, tiedusteli,
kyseli ja tutkimistaan tutki.