Koskisen valtiollisiin suunnitelmiin olisi kaiketi kuulunut, että
Aleksander olisi yhä edelleen jäänyt kuvernöörinvirastojen kielioloja
järjestelemään, joko pysyen toistaiseksi vielä Vaasassa tai sitten
muuttaen johonkin neljänteen lääniin, jossa ruotsinkielellä oli
valta-asema ja jossa samat kieliolojen mullistukset olisi siis ollut
pantava toimeen. Itse oli Koskinen sillä välin koonnut muut
fennomaaniystävät lujaan ketjuun ympärillensä, ja tässä ahtaassa
ryhmäkunnassa nyt suunniteltiin senaatin vastaisia talousosaston
päälliköitä, Aleksanderin tietenkin jäädessä näiden ehdokkaitten
ulkopuolelle.
Mutta Aleksander alkoi jo olla lopen väsynyt jylhään yksinäisyyteensä.
Viimeksi hän oli herättänyt karvasta vihaa virastonsa ulkopuolellakin
kosketellessaan asevelvollisen armeijankin arkaluontoisia kielioloja.
Se oli tapahtunut eräässä senaatin kuvernööreiltä vaatimassa
lausunnossa. Sattumalta olen itse saanut tutustua tähän lausuntoon, se
kun oli niiden asiapaperien joukossa, jotka lakivaliokunnan tilauksen
mukaisesti olin sen sihteerinä noutanut senaatista. Valiokunnassa
luettiin myöskin senaatin talousosaston keskustelupöytäkirja ja
Koskisen antama lausunto, joka osoitti hänen olleen päätä pitempi
kaikkia muita silloisia talousosaston jäseniä. Hänen kaikki lausuntonsa
yleensä osoittivat tavatonta asiallisuutta, laajoja kameraalisia
tietoja ja äärimmäisintä valtiomiehen varovaisuutta. Mutta Aleksanderin
Suomen sotalaitosta arvosteleva lausunto ei osoittanut suinkaan
valtiomiehen varovaisuutta. Se oli kyllä sanamuodoltaan rauhallinen ja
asiallinen, mutta sisällöltään häikäilemätön ja uhmaava. Hän näet
vertaili Suomen ja Venäjän sotalaitoksia toisiinsa, mitä kummankin
sotilaalliseen henkeen tulee, ja antoi etusijan empimättä —
jälkimmäiselle! "Suhde upseerin ja sotamiehen välillä, tuo armeijan
sotakuntoisuuden herkin ja tärkein sisällinen tekijä, oli Venäjällä
verrattoman paljon luonnollisempi, keskinäisesti luottavampi,
kodikkaampi, yhteyttään tuntevampi kuin konsanaan meillä. Ja syynä
meidän arveluttavaan huonommuuteemme tässä suhteessa ei ollut mikään
muu kuin upseeristomme epäkansallisuus, sen ruotsalaisuus, mikä sai
päällystön ja miehistön pysymään toisillensa vieraina, ja sehän oli
epäkohta, joka mitä pahimmin alensi armeijamme sotakuntoisuutta." —
Arvaahan sen, minkä luimistavan vihan moinen huudahdus saattoi niinä
aikoina herättää Aleksanderia vastaan, erittäinkin kun samaa miestä
epäiltiin pääsyylliseksi siihen, että Heiden majaili Suomessa,
uhkaillen senaatinkin täydellistä suomalaistamista.
Paitsi tätä ympäröivän vihan alituista hermoille käypää ja väsyttävää
rasitusta, joka alkoi nopeasti heikentää hänen terveyttänsä, kohtasivat
häntä — juuri tuon heikkenemisen seurauksena — ensimmäiset
pyörrytysoireet, jotka olisivat vaatineet ehdotonta lepoa. Mutta
Aleksander ei ollut mikään levon mies. Päinvastoin kaikenlaiset
"väsymyksen oireet" juuri yllyttivätkin häntä vielä tarmokkaampiin
ponnistuksiin. Ja niinkuin hän nuorena kadettina ei ollut varjellut
itseään vilustumiselta tai muita ruumiin hemmotteluja tunnustanut, niin
hän nyt ukkonakin peräti ylenkatsoi "mokomiakin pyörrytyksiä", ja kun
eräs saattaja, hänen vähän horjahdellessaan kadulla pyörrytyksen
aikana, tahtoi ottaa häntä käsipuolesta, hän työnsi auttajan
kimmastuneena syrjään ja meni menojaan.
Vaasaan jääminen tai johonkin uuteen lääniin siirtyminen alkoi hänestä
tähän aikaan tuntua — Koskisen suunnitelmista huolimatta —
tarkoituksettomalta. Aivan kuin hänet olisi jätetty penkille istumaan,
koska hän ei muka olisi jaksanut omin voimin määrän päähän astua!
Verraten ankaran sairauden jälkeen tervehdyttyään hän siis, kenenkään
neuvoja enää seuraamatta, kääntyi ystävänsä Heidenin puoleen
ilmoittautuen halukkaaksi senaattiin. Hänet nimitettiin silloin
senaatin sotilastoimituskunnan päälliköksi, ja niin hän muutti
perheineen Helsinkiin.
Aleksander joutui siis jälleen vanhojen fennomaaniystäväinsä seuraan,
oltuaan heistä erossa suunnilleen kymmenen vuotta. Näin ollen hän
tavallaan oli kyllä päässyt kaameasta yksinäisyydestään. Mutta paljon
olivat sillä välin Helsinginkin olot muuttuneet, eikä entisestä
kotoisesta politikoimisesta höyryävien totipöytien ääressä ollut enää
tietoakaan. Kaikki oli jo toista, kylmää ja vierasta: Suomettaren
rinnalla rehoitti Erkon vapaamielinen jokapäiväinen lehti, joka oli
julistanut, että kielikysymys oli jo sivuuttanut polttopisteensä (voi
kiusan kappaletta!) — naiskysymyksellä oli etevät ajajansa kaikissa
säädyissä, — valtiokirkon yhteys oli uhattu — Koskinen piti
neuvotteluja jo aivan toisten miesten kanssa, — Ignatiuksella ei ollut
aikaa, — Meurman oli vanhentunut ja järkyttynyt katkerassa
taistelussaan nuoria vallananastajia vastaan.
Viimeisen kerran näin näitä harmaantuneita fennomaanivanhuksia koolla
Koskisen perustaman kansantaloudellisen seuran päivällisillä — ei enää
minkään vaatimattoman kodin kutsuissa, vaan Kämpin juhlallisessa
yksityissalissa eikä enää tutunomaisessa esitelmätilaisuudessa, joka
oli järjestetty päivällisten yhteyteen ja johon oli saapunut
Aleksanderille tuntemattomia nuoria nousukkaita, taloustieteilijöitä ja
yhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Siellä oli myöskin useita vanhojen
fennomaanijohtajien sukuihin kuuluvia lupaavia tulevaisuudenmiehiä.
Minä puolestani olin tähän tilaisuuteen saapunut Aleksanderin tahdosta
ja hänen seurassaan. Tuntui niinkuin hän olisi tahtonut minulle
näyttää, mihin saavutuksiin tällä välin oli jo ehditty, ja koko tuosta
hartaasta halusta johtaa minut Koskisen yhdistykseen jäi minulle se
vaikutus, ettei hän ollut vielä heittänyt viimeistä toivoansa nähdä
minun sittenkin palaavan juridiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan
aloille, joten ainakin _yksi_ hänen pojistaan olisi jossakin
korkeammassa asemassa jatkanut suomalaisuuden ohjelman toteuttamista.
Esitelmänpitäjäksi oli kutsuttu saksalainen tieteilijä, joka siihen
aikaan oleskeli Helsingissä saksalaisen seurakunnan pastorina.
Sisältönä oli sosialismin ilmiö semmoisena kuin se oli Saksassa
esiintynyt. Esitelmöitsijä tahtoi vastata kysymykseen: miten tätä
ilmiötä olisi kohdeltava valtiovallan puolelta? Hän arveli, että
kysymys oli aktuaalinen täälläkin, niinkuin se oli jo vuosikymmeniä
ollut Saksassa, sosialismin emämaassa. Laajassa historiikissa hän
lopuksi esitti, miten ovelasti suuri valtiomiesten valtiomies Bismarck
oli ymmärtänyt sosialismia kohdella. Milloin hän oli ollut myöntyvinään
sosialistien kaikkein epäkypsimpiin vaatimuksiin, siten vain saadakseen
tilaisuuden osoittaa niiden täydellisen hallinnollisen mahdottomuuden,
milloin taas mennyt heidän vaatimustensa edelle esittäen niitä omina
aloitteinaan. Esitelmänsä saksalainen lopetti moneen kertaan
toistamallaan valiolauseella, jonka hän tahtoi sekä suunnan
osoitukseksi että hienoksi varoitukseksi näin painaa suomalaisten
valtiomiesten muistiin: "Man soll dem Sozialismus nicht entgegentreten,
sondern entgegenkommen." (Sosialismia ei ole vastustettava, vaan
kohdeltava myönnytellen.)
Koskinen oli asettunut puolittain lepäävään asentoon sohvalle, niinkuin
mies, joka väsyttävän virkatyön jälkeen vihdoinkin on saanut syödyksi
hyvän päivällisen. Hän olikin jo aikalailla vanhentunut ja näytti
rasittuneemmalta kuin milloinkaan ennen. Hiukset ja tuo tuttu siro
suorakaiteen muotoinen pukinparta olivat jo aivan valkoiset. Odotin
kovin uteliaana, mitä hän nyt sanoo saksalaisen niin äkkipäätä
herättämästä kysymyksestä, joka ei tosin vielä ollut joutunut minkään
virallisen huomion kohteeksi, mutta oli meidän nuorten kesken mitä
aktuaalisin.
Senaattori näytti kuitenkin hyvin haluttomalta ryhtymään pohtimaan
mokomaa, ohjelman ulkopuolella olevaa, tuulesta temmattua kysymystä.
Hän olisi mielellään antanut muiden puhua. Mutta kun muitakin vain
haukotutti, täytyi hänen seuran esimiehenä edes jotakin lausua.
Tavanmukaisesti kiitettyään esitelmänpitäjää Koskinen sanoi
yläpuolelta punnitsijan hidastelevaan sävyyn, ettei hänen nähdäkseen
koko tuolla sosialismiksi sanotulla liikkeellä ole mitään edellytyksiä
saada jalansijaa Suomessa, — että täällä ei ole olemassa sitä
suurtilallisuutta, joka Saksassa mahdollista kyllä on luonut
valtiollisesti uhkaavan irtaimen ja tehdasväestön, — että meillä ovat
vallalla keskikokoiset talonpoikaiset maanviljelystilat ja sopivien
palstoituslakien avulla aiotaan irtaimelle väestölle suoda tilaisuus
itsenäisten pikkutilojen muodostamiseen, mikä tietenkin on auttava
tilatonta väestöä takaisin maanviljelykseen.
Lämpimästi lehahti entisyydestä Koskisen optimistinen, hilpeä, valoisa
laulu "Honkaen keskellä mökkini seisoo"...
Mitään muita puheenvuoroja ei käytettykään. Ovela saksalainenkin oli
tykkänään vaiti, niinkuin mies, joka säpsähtäen huomaa virittäneensä
sävelen aivan vieraasta oopperasta.
Koskisen lausunto osoitti kuitenkin, että "vanhat fennot" olivat jo
vanhentuneet, ei ainoastaan ulkonäkönsä puolesta, vaan että heidän
huomiokykynsäkin kaiken sen suhteen, mikä ei ollut välittömässä
yhteydessä heidän aikansa kansallisen herätyksen kanssa, oli alkanut
himmetä.
Mutta vanhentuminenhan on luonnonlaki.
Kuka olisikaan osannut aavistaa, että Hegelin jälkeen, joka tuli
Suomeen Snellmanin purressa, Marx niin pian 'seilaisi' perästä!
Ja niinpä näillekin vanhoille, ihanille ukoille jo kuului uuden ajan
kolea hyvästely: Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.
He rupesivatkin toinen toisensa perästä tekemään lähtöänsä.
Ensimmäisenä suoriutui matkaan Aleksander.
Hänellä oli ollut jo toinenkin lähtövaroitus. Tietysti hänen mielestään
vain taaskin pieni pyörrytyskohtaus.
Vaimoni ja minä pikku Eeron ja sylissä kannettavan Liisan kanssa
vietimme silloin kesää Hollolan Siikaniemessä, Vesijärven rannikolla.
Olimme niihin aikoihin jo ruvenneet ajattelemaan kokonaankin maalle
muuttamista ja kyselimme sopivaa palstatilaa.
Eräänä päivänä saapui odottamatta luoksemme Helsingistä ukko
Aleksander. Sanoi aivan välinpitämättömästi ja ohimennen vain aikovansa
jonkun päivän levähtää luonamme kaupungin kesäkuumasta.
Nyt eivät asiat ole oikealla tolalla, ajattelin. Pappa tunnustaa
tarvitsevansa lepoa — semmoista ei ole vielä milloinkaan tapahtunut.
Hän olikin todella vähän toisenlainen: ei huolinut pitää itseänsä aivan
yhtä solakan suorana kuin ennen eikä yhtä usein ojentautua, kun hartiat
herpautuivat. Tavan takaa rinta-asentoon ojentautuminen oli hänellä
muuten ollut jo kadettiajoilta periytynyt liike. Nyt häneltä olat
unohtuivat pitkiksi ajoiksi lyyhyksiin. Joskus hän suoristihen, mutta
jo taas unohti reipastelunsa.
Näin unohtautuneena hänen olemukseensa oli nyt liittynyt jokin uusi,
sanomaton lämpimyys — niinkuin se olisi hänen huomaamattaan jostakin
lymystä vihdoinkin päässyt näyttäytymään. Syntyi outo halu kosketella
häntä hyväilevästi. Se olisi kuitenkin ollut niin outoa, ettei sitä
voinut ajatellakaan tapahtuvaksi, sitä ei ollut vielä milloinkaan
tapahtunut.
Käykö ihmisten välillä näkymättömiä, hellittämättömiä taisteluja,
joista he itse ovat melkein tiedottomia ja jotka kumminkin määräävät
heidän etäisyytensä toinen toisestaan?
Iloluontoinen vaimoni vei ukin heti pikku Liisaa katsomaan, jonka hän
asetti alastomana potkimaan ja pärskyttelemään kootun vuoteen
valkoiselle päällykselle. Ukki nauroi ja nautti, leperteli lapsen
kanssa, sanoi pikku nöpöseksi ja kärpäsen muoriksi ja valitteli vain,
ettei Liisalle vielä ollut ennättänyt kasvaa niskaan saparoa, josta
olisi saanut vetäistä.
Mutta vielä enemmän hän hämmästytti meitä ehdottamalla, että lähtisimme
yhdessä Heinola-laivassa katsomaan sitä kruununpuustellia, jonka
vuokralle-ottamista olin vaimoni kanssa suunnitellut.
Ja me kun olimme kuvitelleet, että hän oli meidät lopullisesti hylännyt
saatuaan tietää meidän aikovan muuttaa ainiaaksi maalle! Vielä mitä!
Laivaan tultuamme hän alkoi tiedustaa mieltäni, olisiko hänen vielä
jäätävä toimeensa vai katsoisinko, että hänen oli jo aika vetäytyä
syrjään. Minä kehoitin jälkimmäiseen sanoen, ettei mikään olisi niin
ihanaa kuin tietää hänen vihdoinkin lepäävän ja että jokainen hänen
työpäivänsä tuntui iskulta omaantuntoon. Hän oli hämmästyttävän
myöntyväinen tähän virkaeroajatukseen, jopa sanoi aikovansa siinä
tapauksessa mahdollisesti asettua luoksemme asumaan ja avustaa meitä
maanviljelyskaluston sekä muun kapitaalia kysyvän irtaimiston
hankkimisessa.
Laivamatkan jälkeen meidän oli suoritettava vielä aika pitkä
jalkapatikka. Tarkasteltuamme virkatalon ja päästyämme takaisin laivaan
hän todella näytti väsyneeltä ja hänen piti mennä hyttiin lepäämään.
Siellä oli kuuma ja tukahduttava ilma. Hänen ohimo- ja otsasuonensa
olivat paisuksissa.
Seuraavana aamuna kahvinjuonnin aikaan hän sai toisen varoituksen,
josta huomasi, että kaikkinainen liikarasitus oli hänelle sopimatonta.
Se tapahtui jälleen pyörrytyskohtauksen muodossa ja hän kadotti
hetkeksi tajuntansakin.
Toimelias vaimoni lähetti hädissään voudin heti soutamaan Vesijärven
ylitse Lahteen lääkärinapua hakemaan.
Lääkäri määräsi tietenkin täydellistä lepoa. Mutta vouti oli Lahdessa
tainnut toitotella liikoja, koska jo seuraavan päivän Nya Pressenissä
oli huomattavalla paikalla tiedoitus, että sotilastoimituskunnan
päällikkö, kenraaliluutnantti J. oli saanut halvauksen.
Lehden saavuttua käsiimme Aleksander luki uutisen omasta lopustaan
näennäisesti aivan kylmäverisesti. Hänen kasvoissaan ei huomannut
värähdystäkään. Rauhallisena hän nousi sairasvuoteeltaan, joi kanssamme
kahvia ja sitten sanoi aikovansa vielä samana päivänä matkustaa
Helsinkiin virkatoimeensa.
Suuri muutos oli hänessä jälleen tapahtunut. Ei rahtuakaan
mistään hentomielisyydestä enää. Ei merkkiäkään sairaudesta tai
väsymyksestäkään. Olat eivät lyyhyksissä, hartiat jälleen kohollaan,
aivan entisellään suora solakkuus.
— Joutavia! Olen aivan terve, — sanoi hän torjuen, kun tahdoin
saattaa häntä Lahteen.
Ja vain keksimällä, että täytyihän minun peruuttaa uutinen ja kehoittaa
Pressenin herroja käymään sotilastoimituskunnassa senaattoria
katsomassa, sain hänet taipumaan. Hänen nenänsä venähti ja sen pielet
painoivat ylähuulta. Se merkitsi hänellä hymähdystä aiotun sukkeluuden
edellä, vaikka sukkeluus tällä kertaa jäikin sikseen.
Matkustimme yhdessä.
Ja pitkät ajat Aleksander vielä toimi virastossaan, Senaatin
neuvotteluissa ja täysi-istunnoissa, kestäen kaikki kestettävänsä ja
saamatta pyörrytyskohtausta edes niistä Pressenin sydämettömistä
ivakirjoituksista, joissa hänen alkavaa hajamielisyyttänsä pilkattiin.
Mutta kolmas pyörrytyskohtaus, kun se vihdoin tuli, ei ollutkaan enää
pelkkää varoitusta, vaan se merkitsi täyttä totta.
Tosin sittenkin sattui vuorokautta aikaisemmin pienoinen
varoituskohtaus, jota olisi ollut tilaisuus totella. Aleksander oli
nimittäin pitkän ja rasittavan virkatyön jälkeen päättänyt mennä
parhaan ystävänsä tähtitieteilijä Donnerin kanssa rakkaan Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuransa kokoukseen seuran omaan taloon. (Omaan taloon!
Mikä unelmien unelma olikaan toteutunut!) Kun ystävykset kulkivat
yhdessä Senaatintorin yli, huomasi Donner, että Aleksander horjahteli.
Donner tarjosi silloin apuansa tukien häntä käsipuolesta. Mutta
Aleksander työnsi hänet syrjään, niinkuin oli kerran minullekin
Vaasassa tehnyt. No mitäpäs siitä. Kokous meni onnellisesti. Mutta
myöhään illalla sain viestin Elisabetilta (he asuivat Ritarikadun
9:ssä), että oli tultava sinne.
Aleksander oli jo paneutunut vuoteeseensa, kun ennätin saapua
Kaivopuiston Ullanlinnasta, jonka yläkerrassa me puolestamme asuimme.
Hän näytti nukkuvan tavallista, rauhallista unta eikä ollut enää
tainnoksissa, niinkuin oli ollut aikaisemmin, joten Elisabetin
ylenmääräinen pelästys näytti aiheettomalta ja oli täysi syy luulla
hänen virkoavan niinkuin aina ennenkin.
Varmuuden vuoksi lupasin sentään jäädä yöksi.
Jotta ukko ei epäilisi häntä vahdittavan, menin hiljaa hiipien hänen
makuuhuoneensa ovelle, avasin sen raolleen ja yövyin viereisen huoneen
sohvalle riisuutumatta, sillä aioin valvoa yön.
Tuntikausiin ei kuulunut muuta kuin samaa rauhallista hengitystä.
Aamupuoleen yötä vaivuin tahtomattani uneen. Siitä kavahdin hereille
viereisestä huoneesta kuuluvaan voihkinaan.
Isä makasi alusvaatteisillaan, kyynärpäähänsä nojaten keskellä
lattiata. Hänen leveä, punervaihoinen rintansa näkyi paidan aukosta.
— Vihdoinkin! — sanoi hän minut nähtyänsä. Hän ei voinut nousta.
Autoin hänet pystyyn, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Painaen
hänet syliäni vasten kohotin hänet maasta. (Voi, kuinka voimakas sitä
oli siihen aikaan!) Hetken tunnustelin käsissäni isän koko vartaloa,
semmoisenaan, ilman sotilasverkaa välillä, hetken olimme puristuksissa
rinta vasten rintaa. Vihdoinkin!
Peitin hänet vuoteeseen ja katseemme kohtasivat toisensa. Hänen nenänsä
venähti huulta painamaan, eikä tällä kertaa jäänyt sukkeluuskaan
sanomatta:
— No nyt mennään valmistamaan Nya Pressenille iloa! — myhisi hän.
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Ne sanottuansa hän koetti
tavoittaa seinästä sähkönappulaa kutsuakseen palvelijoita, mutta käsi
rupesi mahdottomasti vapisemaan, silmäin mustuaiset oudosti laajenivat,
hän huusi rajusti, ja lopullinen aivohalvaus oli alkanut.
Omaisista toinen toisensa jälkeen saapui ollakseen läsnä viimeisinä
hetkinä. Elisabet viipyi.
Ollenkaan ottamatta lukuun, että yleinen tapa vaati omaisten
kokoonkutsumista kuolinvuoteen ympärille Elisabet puolestaan tuli
myöhään ja silloinkin asettui vuoteen pääpuolen taa siten, että
Aleksander, jos olisi vielä avannut silmänsä, ei olisi häntä nähnyt ja
siitä arvannut, mitä oli kysymyksessä.
Kysyin häneltä hiljaa, miksi hän ei ollut ennen tullut.
Aito Clodtmaisella koruttomuudella ja avomielisyydellä hän vastasi:
— Pelkäsin häiritä hänen viimeisiä hetkiään, tiesin, ettei hän uskonut
vielä kuolevansa.
Näin Aleksanderin mutkaton ja selväpiirteinen elämänkaari kohtasi
jälleen maan, Elisabetin elämänkaaren vasta alkaessa kohota ylimpään
keskikorkeuteen.