Aleksanderille oli perhe-elämä kuitenkin vain _puolet_ elämää, niinkuin
se tavallisesti on toimen ja julkisuuden miehille. Aamusta iltapuoleen
asti hän oli virastossaan (Suomessa toimivan topografikunnan
päällikkönä). Muun osan päivää hän usein vietti tieteellisissä
kotitöissä istuen työpöytänsä ääressä myöhäiseen yöhön ja lepäillen
vain kävelemällä edestakaisin huoneessaan. Lahjoiltaan ja
taipumuksiltaan hän oli ennen kaikkea tiedemies, ja ehkä
matemaattisten, fysikaalisten ja astronomisten seikkain tutkiminen
tuotti hänelle suurtakin sielullista nautintoa.
Joka tapauksessa, "alakuloiset illat" perheen parissa ja tieto hänen
suunnitelmiensa epäonnistumisesta poikien suhteen ei ollut hänelle koko
elämä eikä päässyt sitä synkistämään joka puolelta, vaan toinen reuna
oli avoinna mitä kirkkaimmalle päivänpaisteelle. Sieltä jo heloitti
hänen sydämensä toisen, ehkä syvimmän, sisimmän toiveen täyttyminen:
vapautuminen Venäjän palveluksesta ja oman maan palvelukseen
siirtyminen. Tämän teki nyt mahdolliseksi Heidenin politiikka.
Tultuaan nimitetyksi Mikkelin läänin kuvernööriksi ja sinne saavuttuaan
hän kohta ensi töikseen ja virkakuntansa suureksi mielikarvaudeksi teki
suomenkielen lääninsä hallinnon viralliseksi kieleksi.
Saatuaan tämän asian sekä lääninvirastossa että maaseudun virkailijain
kirjeenvaihdossa vakaalle pohjalle hänet vuoden kuluttua nimitettiin
kuvernööriksi Kuopion lääniin, jossa hän heti pani toimeen saman jyrkän
kielimuutoksen.
Neljättäkymmentä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin tässä samassa
Kuopiossa ruotsalainen kuvernööri lakkautti Snellmanin Saima-lehden ja
kaikki suomalainen kirjallisuus kiellettiin. Neljänäkymmentä vuotta
sitten (Kuopion silloisen tuomiorovastin pidoissa) nuoren kadetin
sydämeen syttyi oikeudentunnon pyhä liekki, joka ei sitten milloinkaan
enää sammunut. Mutta vasta 50:n ikäisenä hän vihdoin pääsi lyömään
ratkaisevan iskunsa vääryyttä vastaan. Silloin ei tosin enää hänen
pieni äitinsä Aurora ollut näkemässä poikansa tekoja tässä armaassa
Kuopiossa eikä onneksi ollut todistamassa myöskään sitä vihan raivoa,
joka kaupungin vanhimmissa ja kunnioitetuimmissa perheissä nyt nousi
hänen Aleksanderiansa vastaan.
Tämä viha, etsiessään itselleen tukea ja kannatusta mahdollisimman
laajoista virkamiehistön ja sivistyneistön piireistä, koetti verhoutua
kauniisiin laillisuuden, jopa isänmaallisuuden muotoihin. Sen
vaikuttimena ei muka ollutkaan vastenmielisyys suomalaisuutta kohtaan,
vaan se, että suomenkielen viralliseksi julistaminen oli pantu alkuun
venäläisen kenraalikuvernöörin hallinnollisella luvalla eikä
perustuslakien mukaisesti säätyjen aloitteesta. Tämä kaunis verho ei
kuitenkaan voinut salata sitä ilmeistä tosiasiaa, että 80-luvulla
fennomaaneja vastaan käydyn silmittömän kiihkeän taistelun pohjana oli
sama suomalaisuuden inho, joka tuomiorovastin pidoissa 30 vuotta
sitten, kysymyksen ollessa tyttökoulun suomenkielen tunneista, puhkesi
mahtavan patruunan sanoihin: tarpeetonta! Sitä kieltä oppikoot
tyttäreni karjakoilta!
Paljon oli sillä välin kuitenkin jo suomalaisuuden ystäviäkin
Kuopioon kertynyt, lääninsihteerinäkin oli Aleksanderin sukulainen,
suomenmielinen lakimies (Fabritius), papiston kannatusta mainitsematta.
Mutta niin kiihkoisana kuin kaupungin vanhempien perheiden ja
ruotsinmielisen virkakunnan viha Aleksanderia vastaan kytikin, oli
"kansan" kiitollisuus ja rakkaus häntä kohtaan sitä ilmeisempi.
Kaikkialla, minne ikinä hän tarkastusmatkoillaan tulikin, kaukaisinta
Karjalaa myöten, otti rahvas hänet vastaan riemukasta myötätuntoa
osoittaen, vaikkapa ruununvoudit ja nimismiehet eivät olleetkaan
hurraahuutoja järjestämässä tälle kuvernöörille. Ja vanhoja ja nuoria
talonpoikia kokoontui sankoin parvin hänen kokouksiinsa, joissa he
liikutuksen kyyneleet silmissä ja hillitty riemu sydämessä
kuuntelivat hänen suomalaista puhettansa, valtoinaan, välittömästi
antautuen laajoihin keskusteluihin kuntiensa asioista, hänen
uudistusehdotuksistaan, silloista, maanteistä, kaivannoista, järvien
laskuista, vaivaishoidosta, yleisistä rakennuksista ... ja pelkästä
kiitollisuudesta kaikkeen suostuen.
Nykyisen kansanvallan aikoina lienee lukijan vaikea käsittää, mistä
tämä ylenpalttinen kiitollisuus johtui. Eihän kysymyksessä oikeastaan
ollut muu kuin oikeusvaatimuksen toteuttaminen, vääryydestä luopuminen,
joka oli sivistyneen säädyn alkeellisimpia velvollisuuksia. Mutta
mitään orjamaisuutta eivät nuo rakkauden osoitukset ja kiitollisuuden
kyyneleet sentään merkitse. Täytyy ymmärtää, että kansa oli
vuosisatojen kuluessa tottunut herrojensa muukalaisuuteen ja
vieraskielisyyteen. Kun komeapukuinen kenraali astui heidän eteensä
supisuomalaisesti puhuen, vilpittömästi haluten kuunnella heidän
valituksiaan ja toiveitaan, välittömästi ja ilman tulkkia keskustellen
heidän kuntansa ja lääninsä asioista, — se toki vaikutti kuin
uskomattoman sadun muuttuminen todellisuudeksi, se oli ilmestystä,
verhon iloinen katoaminen synkän nykyisyyden ja valkenevan
tulevaisuuden väliltä.
Jos ihmiselämää täältä alhaaltapäin katsottuna voi pitää korkeuksiin
sinkoutuvana kaarena, joka alkaa maasta ja päättyy maahan, niin
varmasti oli tämä Kuopion kuvernööriydenkausi Aleksanderin elämänkaaren
huippukohta. Hän oli saavuttanut sen tarkoitusperän, jonka oli itse jo
nuorena itsellensä asettanut ja joka oli hänen elämänsä johtona
säilynyt huolimatta kaikista oleskeluista vierailla mailla ja vieraiden
tsaarien palveluksessa.
Tässä mielentilansa nousukaudessa hän sortumatta saattoi kestää sen
ankaran iskun, minkä hänelle tuotti hänen vanhimman tyttärensä Elliidan
(Liidan) kuolema, tyttö kun oli parhaassa nuoruuden iässä, morsiamena,
kihloissa Uuden Suomettaren toimitussihteerin Janne Messmanin, siis
mahdollisimman suositun tulevan vävyn kanssa.
Onnellisena voi hänen suhteensa pitää myöskin sitä seikkaa, että hän
Kuopioon muutettuansa joutui niin kauas pois hänen arkaa mieltänsä
vaivaavista ja loukkaavista helsinkiläisistä riitaisuuksista, jotka
vaikuttivat hajoittavasti hänen vanhaan, rakkaaseen fennomaaniseen
puolueeseensa. Vain ystäviensä kirjeiden avulla oli hänellä noista
hyökkäyksistä ja sekasorrosta tietoja.
Aikaa ja oloja kuvaavana olkoon tässä julkaistuna hänen uskollisen,
elinkautisen ystävänsä Yrjö Koskisen kirje hänelle Helsingistä
Kuopioon.
"Helsingistä, Pääsiäispäivänä, Huhtik. 5 p. 1885.
Veli kulta!
Vaikk'en aivan tarkasti ota osaa valtiopäivätoimiin, on niistä
kuitenkin sen verta työn lisäystä, että kirjeenvaihto aina
lykkäytyy viikosta toiseen. Senpä tähden oletkin saanut odottaa
vastausta rakkaaseen kirjeeseen. Minä olen tästä pitkävetoisuudestani
sitä enemmän pahoillani, koska saatan hyvin ymmärtää, että se
perheellinen suru, jolla Herra on Sinua etsinyt, näinä aikoina
mieltäsi masentaa, niin että ystävällinen sana saattaa olla
tavallista enemmin tervetullut. Kun ihminen seisoo tuon suuren
arvoituksen edessä ja kääntyy omaan itseensä, olemuksen salaisuutta
miettimään, tuntuuhan tämä maailma kovin kummalliselta. Elämän
toimet tosin vähinerin haihduttavat kaipauksen, mutta joku arpi
saadusta haavasta aina jääpi, ja hyvä onkin että niin jää. Sillä
elämän katoovaisuus on semmoinen tosiasia, jota me myötäkäymisen
aikana niin helposti unohdamme, salaamme itseltämme, koska
tavallisesti katsomme sitä synkäksi, ikäväksi asiaksi. Vaan siihen
ajatukseen täytyy itseänsä totuttaa, ja läheltä, kristinuskon
valossa katsottuna, se ei todella olekkaan niin synkkä kuin ensin
luulimme. Silmillemme silloin aukeaa maailmanjärjestys semmoinen,
joka ei lopu tämän elämän kanssa, kehityssuunnitelma semmoinen,
jonka yleisiä piirteitä voimme oivaltaa, vaikk'emme kaikkia
yksityiskohtia tarkoin ymmärräkkään.
Olen usein Sinua ajatellut siitä asti kun kuulin tyttäresi
sairaudesta ja kuolemasta, ja olen toisinaan ollut aikeissa
Sinulle kirjoittaa joku lohdutuksen sana, mutta olen aina tuntenut
kuinka köyhä ja kykenemätön siinä kohden olen. Nytkään en tiedä
muuta neuvoa antaa kuin sitä, jonka uskonto tarjoo. En edes voi
Sinulle siinä asiassa osoittaa jotakin theologillista kirjallisuutta;
vaan jos kaipaat jotain, lue yksinomaisesti evankeliojen
yksinkertaisia kertomuksia. Lue niitä vaikka juttukirjoina,
historiallisina todistuskappaleina; jota enemmin niitä lukee,
sitä enemmin niihin mieltyy.
Mutta jo muista asioista jutelkaamme. Kuopion yksityislyseon
asia on ollut Senaatissa esillä ja siellä niin päättynyt, että
enemmistö on kymmeneksi vuodeksi ehdotellut sille 29 000 mk,
kaksi jäsentä, A. Mechelin ja muistaakseni Lerche, ainoastaan
18 000 mk, ja minä sekä Okerblom olemme kehoittaneet vähinerin
lakkauttamaan laitosta sillä tavoin, että ensi lukuvuodella se
saisi II:sta luokasta 2 500 mk ja III:sta-VII:stä luokasta 4000
markkaa kustakin (VIII:s luokka opetetaan yhdessä VII:nnen
kanssa eikä siis tarvitse mitään) eli yhteensä 22 500 mk, mutta
seuraavilta vuosilta vähennettäisiin yhden luokan apuraha,
kunnes kaikki loppuisi. Tähän ehdotukseen kuuluu Heidenkin
yhtyneen. Mutta varsin mahdollista on, että Pietarissa asia
saadaan toiselle kannalle; arvattavasti af Frosterus koettaa
vaikutustansa, minkä jaksaa.
Tulevan oktrojin suhteen voin Sinulle antaa joitakuita tietoja,
vaikka ne tietysti vielä ovat salassa pidettävät. Se tuskin
enää on salaisuutta, että W. v. Daehn tulee v. Kraemerin sijaan.
A. Mechelin tulee myöskin lähtemään, vaikka sanotaan, ettei hän
vieläkään ole itse pyytänyt eroa. Hän onkin kynsin hampain
pitänyt kiinni portefeuille'stään; mutta ei taida auttaa.
Kirkollisasiain päällikkyys tarjottiin ensin minulle; mutta
minä en millään tahtonut luopua kamari-toimista, joihin nyt
olen mitenkuten perehtynyt; ehdottelin Donner'in. Kun kuitenkin
monien keskusteluin perästä huomasin, että Heiden ei suostunut
Donner'ia esittämään, ja toiselta puolen hyvin ahkerasti koetettiin
Lindelöfiä puolustaa, täytyi minun, vaikka vastenmielisesti,
lupautua A. Mechelin'in jälkeläiseksi, kuitenkin sillä nimenomaisella
ehdolla, että joku suomenmielinen tulisi kamaripäälliköksi. Niin nyt
taitaa käydäkin; sillä Ignatiusta on puhuteltu. — On tietysti vielä
mahdollista, että mutkia ilmaantuu, joita ei saata arvata.
En voi sanoa, että omasta puolestani olen oikein tyytyväinen.
Olen paljoa enemmin huvitettu aineellisesta edistyksestä kuin
koulu- ja kirkko-asioista. Vaan sehän kumminkin on hyvä askele
eteenpäin, jos Ignatius saadaan hallituskuntaan. Mitä v. Daehn'iin
tulee, toivon minä hänestäkin hyvää, vaikka epäilemättä hänen
käsityksensä vielä lienee enemmin venäläinen kuin suomalainen;
rouva onkin puhdasverinen venakko ja lapset käyvät venäläisissä
kouluissa. Vaan mies on itsessään suora ja selvä, eikä ole suinkaan
vähäiseksi eduksi katsottava, jos hän vähitellen kodistuu ja
mukautuu meidän käsityskantaamme; sillä hyvin luultavaa on, että
hän ennen tai myöhemmin tulee Ehrnroothin sijalle.
Valtiollinen asemamme tähän aikaan ei ole suinkaan hauska.
Venäjän valtiomiehet, sen selvästi huomaa, katsovat Suomenmaan
joksikin abnormité'ksi, ja Bruun ei ole suinkaan se mies, joka
ymmärtäisi semmoista katsantokantaa vastustaa. Hänessä on
parvenu'n kaikki heikkoudet.
Tuttavistamme olisi syytä antaa Sinulle tietoja, jos vain nyt
muistaisin niistä jotakin kerrottavaa. Meurman ei ole oikein
entisessä kurasissaan; hänellä on ollut talonpoikaissäädyssä
rettelöitä "Oinas" Castrén'in kautta ja paitsi sitä häntä
rasittaa se parjaustulva, joka suomalaisissa maaseutulehdissä
on häntä vastaan levitetty. Suomalaisessa leirissä onkin
melkoinen hajous, toiselta puolen Kivekkäät, toiselta Rein ja
Valvojalaiset, kolmannella vielä levottomat naiset, kaikki
kulkevat omaa tietänsä. Löfgren ja Uusi Suometar koettaa pitää
vanhaa kohtuullista suuntaa. Ja luullakseni tämä kuitenkin
tulee johtoa pitämään, ainakin on Suomettaren tilausmäärä yhä
karttunut.
Valtiopäivä-asiat tiedät sanomalehdistä, niin ett'en nyt niistä
mitään puhu. Lopetan vain sillä toivolla, ettet minua unohda,
vaikka joskus saat jonkin viikon vastausta odottaa.
Oma ystäväs
_Yrjö Koskinen_.
Senaatti on hyväksynyt ehdotuksen, että kruunu tekisi etumaksun
osakas-jaoista Kuopion läänissä. Asia menee tulevalla viikolla
majesteetille."
Aleksanderin suomalaisuus oli hankkinut hänelle läänissään oikean
"kansanmiehen" arvonimen, joka vieläkin elää monin paikoin Itä-Suomen
vanhemman väestön suussa. Mutta niitä ominaisuuksia, joita _nykyinen_
kansanvaltaisuus asettaisi semmoisen arvonimen ehdoksi, ei
Aleksanderilla kylläkään ollut. Tässä merkityksessä kansanvaltainen tai
edes kansanomainen hän ei ollenkaan ollut. Hän ei olisi milloinkaan
istunut samalle penkille yksityisistä asioista rupattelevien
talonpoikien kanssa. Seuratessani häntä kerran tarkastusmatkalla
huomasin, että hänen kokouksissaan kaikki seisoivat, tai istui hän
yksin muiden seistessä. Ilomantsin pitäjässä ollessamme hän kutsui
kunnallislautakunnan esimiehen yksityisesti puheilleen. He
keskustelivat salissa, kumpikin seisten, kun tulin sisälle. Pitäen
tilannetta vähän kankeana minä, tultuani esitellyksi, avasin
savukekoteloni tarjoten esimiehelle. Mutta kuvernööri rykäisi
merkitsevästi ja esimies vetäisi kätensä pois.
Demokraattisuuden ja suomalaisuuden yhteenkuuluvaisuus ei suinkaan
ollut mikään selviö vanhojen fennomaanien aikaan, niinkuin se oli
myöhemmin. Snellman itse oli teoriassa ehkä enimmän demokraattinen
heidän joukossaan. Mutta jo Koskinen oli monessa suhteessa
ihanteiltaan toinen. Hän kirjoitteli varoittavia sanoja liiallista
koulujenperustamismaniaa vastaan, peläten "sivistyneen köyhälistön"
syntymistä, jonka selitti suureksi yhteiskunnalliseksi vaaraksi.
Suomalainen vapaaherra, suomalainen kuvernööri, suomalainen
maamarsalkka, senaattori — se kaikki kuului vanhojen fennomaanien
ihanteisiin, mutta sellaiset saavutukset ajateltiin mahdollisiksi vain
jo olemassa olevan sivistyneistön tai sen perheissä kasvatettujen
jälkeläisten suomenmielisiksi kääntymisen avulla.
Voidaan ajatella, että joku kuningas täydestä sydämestään rakastaa
alamaisiansa, että hän yöt päivät miettii, miten parhaiten palvella
matalissa majoissa ja kaukaisissa korvissa asuvaa kansaansa ja että
hänen rakkautensa on todellakin vilpitön, uhrautuvainen, jopa
sydämellinenkin alhaisoa kohtaan. Mutta annapa, että tämä "alhainen"
nostaa nokkansa pystyyn, nousee palatsiin ja alkaa uhitellen "vaatia"
kaikkea, mitä kuningas on rakkaudesta vapaaehtoisesti tehnyt!
Kuninkaallinen viha leimahtaa. Ulos palatsista! Telkien taa! Täällä on
sinulle tilaa vain lakeijana!
Niin pienemmätkin herrat. Ja niin myöskin Aleksander. Hän ei voinut
sietää nousukkaita. Sivistyneesti pyöriskelevä aliupseeri, herrasteleva
talonpoika — ne olivat hänen kauhujansa, yhteiskunnallisen
tasa-arvoisuuden aate hänen inhojansa.
Mutta "uudet aatteet" seurasivat Aleksander parkaa kuin ulvovat koirat,
minne ikinä hän olisikin niitä väistänyt. Niinpä ne olivat vihdoin jo
täällä Kuopiossakin hänen kintereillään.
Sillä täällä eleskeli juuri uusien aatteiden ja kaiken vapaamielisyyden
kuopiolainen profeetta, kuuluisa kirjailija ja näytelmäin tekijä Minna
Canth. Ja Elisabet tietysti kohta tutustui häneen, jopa piti häntä
kaikkein hauskimpana tuttavuutenaan niiden lukemattomien kaupungin
rouvien joukossa, joiden seurassa Elisabetin nyt olisi ollut
esiinnyttävä kuvernöörin puolisoa edustaen.
Minna Canthilla oli suuri ja hyötyisä kangaskauppa aivan Snellmanin
puiston (entisen Kustaa Aadolfin torin) ääressä. Hän itse asui
lapsineen kodikkaassa huoneistossa, erillään kangaskaupasta, toisessa
piharakennuksessa, ja hänen talonsa oli aina avoinna vieraille.
Bergbom oli hänet "löytänyt" ja kangaskauppiaasta tehnyt
näytelmäkirjailijan. Hänen aatteellinen mielialansa oli näissä
kirjallisissa puuhissa päässyt täyteen kukoistukseensa. Kun Bergbom
taas saapui teatterinsa kanssa kiertueellaan Kuopioon ja jokin
uusi näytelmän aihe oli välähtänyt Minna Canthin vilkkaassa
mielikuvituksessa, he aivan hekumoivat keskustellessaan ja yhteisesti
suunnitellessaan, miten Canthin kirjoittama luonnos nyt olisi oikein
muovailtava ja näyttämölle asetettava. Hyvin oivaltaen ajan hengen ja
teatteriyleisön maun Bergbom ei ollenkaan pannut vastaan Minnan
meheviä sutkauksia, vaikka ne kohdistuivatkin yhteiskunnallisiin
epäkohtiin, vaan päinvastoin mielihyvän loiste silmissä ja suu mehellä
kähisi: mainiota! mainiota!
Hänelle oli tietenkin teatteri ja yleisö pääasiana, mutta toinen oli
kuvernöörin asema. Kun Minna Canth antoi näytelmänsä päähenkilön, lain
ja oikeuden nimessä vangitun naisen, näytelmän loppupontena huudahtaa
vangitsijoilleen kapinallisia, lakeja ja oikeutta halventavia sanoja,
ja kun kaupungin arvovaltaisimmat isät yhdessä kirkollisten kanssa
alkoivat vaatia kappaleen kieltämistä, ei kuvernöörin enää sopinut
osoittaa mitään suosiota mokomalle kumoushengen lietsojalle, vaan rouva
Canth jäi kuin jäikin kuvernöörin kutsulistoista pois.
Elisabet taas ei ollut sellainen ihminen, joka kuvernöörin rouvana
olisi pitänyt edustusvelvollisuuksiaan ensimmäisessä sijassa ja
suhteitaan ystäviinsä toisessa. Hän ei ottanut kaupungin hienon
rouvasväen kuiskauksia kuuleviin korviinsakaan eikä liioin sukulaisten
neuvoja, että seurusteleminen rouva Canthin kanssa oli hänen asemassaan
muka sopimatonta, vaan jatkoi tuttavuutta kaikessa viattomuudessa
kuvernöörin palatsin ulkopuolella, — seikka, joka ei suinkaan
vähentänyt Aleksanderin henkilökohtaista vastenmielisyyttä tätä
kirjallista kuuluisuutta kohtaan.
Aleksanderin vastenmielisyys riippui kuitenkin kokonaan vain rouva
Canthin vapaamielisyydestä eikä olemuksesta, johon hän ei päässyt
milloinkaan edes lähimain tutustumaan.
Minna Canth oli miellyttävä, valoisa, hyvin puhelias ja iloluontoinen
olento. Ulkomuodoltaan hän oli täyteläinen, ja täyteläisyytensä vuoksi
vähän raskasliikkeinen. Enpä muistissani voi kuvitella häntä muuten
kuin istuvana joko keinutuolissaan tai sohvassa laajan pyöreän
kahvipöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, aina hymyileväiset,
ja tärkeän kysymyksen esiintyessä olivat kulmakarvat kyllä
rypistyvinään, mutta ainoastaan kuin leikillä, sillä hän ei silloinkaan
voinut olla hymyilemättä pelkästä keskustelemisen nautinnosta.
Pöydän reunat olivat aina täynnä odottavia kuppeja ja suuri kahvipannu
kannettiin sisään tarpeen vaatiessa. Vieraita tuli ja meni. Jokaisen
tulijan hän otti vastaan mitä sydämellisimmin, istutti eteensä ja
kahvitteli. Itse hän sanoi juovansa kahvia päivän mittaan vähintään
yhdeksän kuppia. Hänen ensimmäisiä kysymyksiään oli aina: no, onko
mitään uusia aatteita, kertokaa, kertokaa!
"Tasa-arvoisuuden aate", sehän oli hänelle kaikkien aatteiden aate.
Olihan Snellmankin puhunut ja kirjoittanut paljon sivistyneistön
velvollisuudesta sulautua kansaan, mutta varmasti hän ei ollut
tasa-arvoisuudella tarkoittanut samaa kuin nyt Minna Canth. Snellman
oli teoriaa, Canth praktiikkaa: muutetaan olevat olot perustuksia
myöten ja ollaan kaikki veljeksiä ja sisaruksia. — Jollei vieraiden
joukossa ollut ketään näiden asiain selostajaa, puhuttiin vaikkapa
naisliikkeestä, yhteiskasvatuksesta, vapaasta rakkaudesta tai muusta
sellaisesta päivänkysymyksestä. Ellei saapuvilla ollut ketään, joka
olisi näistäkin asioista keksinyt jotakin uutta sanoa, keskusteltiin
uuden vapaamielisen lehden perustamisesta Helsinkiin vanhoillisen
Suomettaren sijaan. Ja ellei siitäkään, niin käden käänteessä
siirrettiin kaikki kupit pöydältä, kämmenet nostettiin pöydän reunalle,
sormet hajoitettiin, peukalot yhdistettiin, naapurusten pikkurillit
liittyivät toisiinsa, ja ... syntyi suuri, salaperäinen äänettömyys.
Pöytä vavahtelee, pöytä tekee jonkinlaisia narahtavia töytäyksiä, pöytä
liikahtelee... Nyt täytyy koko seurueen jo nousta voidakseen seurata
pöydän liikkeiden mukana ja ollakseen suuressa tungoksessa
katkaisematta sormiketjun yhteyttä. Pöytä vie koko seuran jonnekin
nurkkaan, ellei suorastaan kallistu seisomaan kahdelle jalalle tai
rupea vinhasti pyörimään.
Näin Minna Canth huvitteli nuorisoa. Syntyi mitä kiinnostavin
keskustelu henkimaailmasta, spiritismistä, semmoisista
mahdollisuuksista, että vainajat asettuivat elävien yhteyteen, että he
vastailivat heille tehtyihin kysymyksiin, että he vihdoin
näyttäytyivätkin, että heitä melkein saattoi valokuvata. Tämä kaikki
oli kovin hauskaa. Uusia maailmoita aukesi nuorisolle, uusia jumalia
luvattiin, kaikki eli uudestaan, koko aika kukoisti Minna Canthin
kodissa, uusi aika, nuorison aika...
Mutta osasipa hän valitussa seurassa olla totinenkin. Niinpä
hän ja Elisabet usein keskustelivat samasta ihmisten välisestä
"tasa-arvoisuudesta", ja silloin Minnakin koetti olla tosissaan. Hänen
kasvonsa saivat melkein vaivautuneen näön, kun hän yritteli olla
hymyilemättä ja pitää silmäkulmansa rypistyksissä, mutta ystävänsä
Elisabetin tähden hän sen teki, ja he keskustelivat tuntikausia ja
lopettivat vihdoin posket molemmilla kuumina.
Olipa olemassa myöskin syvä eroavaisuus kummankin näkemysten
luonteessa. Jos olisi soveliasta verrata heitä toisiinsa, pitäisi ehkä
sanoa, että Minna Canth otti tuon ihmisveljeysaatteen enemmän vain
kirjalliselta kannalta, uutena aatteena, jonka pohjalta singahteli
vanhoillisuuden pimeälle taivaalle hänen leimahtelevien ajatustensa
ilotulitus. Sen vuoksi hän usein saattoi ikäänkuin vain leikillään
sillä huvittaa nuorisoa ja lukijoitaan. Mutta Elisabetille oli kaikki
tuo mitä syvintä totta ja kokonaan leikkipiirin ulkopuolella. "Jos
Jumala ilmenee ihmisen omassa rakkaudessa lähimmäistä kohtaan" —
ajatteli Elisabet —, "niin kaikki tuo ihmisten välillä vallitseva
nöyryyden puute ja luokkaero on perin juurin jumalan tahtoa vastaan".
Kirkollisten joukossa hän olisi kyllä löytänyt ihmisiä, jotka olisivat
olleet halukkaat totisessa sävyssä puhumaan näistä asioista, mutta he
sanoivat yhdestä suusta: ihmiset ovat kaikki tasa-arvoisia jumalan
edessä, mutta maailman järjestyksessä on jumala itse säätänyt heidät
keskenään eriarvoisiksi. Sen tähden oli Minna Canth ainoa ihminen koko
Kuopion kaupungissa, jonka kanssa Elisabet saattoi tästä kysymyksestä
keskustella. He olivat molemmat sitä mieltä, että moinen kirkollisten
näkökanta oli perustuksia myöten väärä. Ja sitä paitsi Minna ei
milloinkaan nostanut silmiään taivasta kohden, kun oli puhe rakkaudesta
tai totuudesta tai vaikkapa jumalastakin, vaan käsitteli näitä asioita
ihmisen luonnollisimpina ajatuksina ja tunteina, niinkuin Elisabetkin.
Se teki heidät ystäviksi.
Minna Canthin tavallisimpia vieraita olivat myöskin Juhani Aho ja
Kasper.
Juhani Aho eli siihen aikaan kokonaan käytännöllisissä
sanomalehtimieshommissa. Hän oli niitä uusia nuoria miehiä (Eero Erkko,
Ansas, Lyly y.m.), jotka olivat Helsingistä käsin löytäneet tiensä
melkein kaikkien läänien pääkaupunkeihin toimittaakseen siellä
maaseutulehtiä uuden ajan hengessä. Aho oli sitä paitsi erikoisesti
liittoutunut Jonas Castrénin kanssa ja otti mielellään lehtiinsä hänen
innoittamiaan paloartikkeleita, joissa käytiin rajua sotaa vanhoja
fennoja ja erittäinkin Meurmania vastaan. Heidän ollessaan Minna
Canthin luona ei siellä puhuttu mistään muusta kuin välttämättömyydestä
perustaa pääkaupunkiin uusi lehti Suomettaren vastapainoksi. Tätä
vastaista lehteä ajattelivat Minna Canth, Elisabet, Kasper, Juhani Aho,
Erkko ja Arvid etupäässä vain vapaamieliseksi, jota vastoin Jonas
Castrén ja sittemmin Lauri Kivekäs tamperelaisine ystävineen
tahtoivat uutta lehteä vain jyrkän kieliohjelman toteuttamista ja
suomettarelaisten kukistamista varten. Kaikissa tapauksissa, kuuluipa
tähän seuraan niitä taikka näitä, oli sen alinomainen kiehunta
Snellmanin puiston ääressä Aleksanderille liian vaikea sulatettava ja
vain lähensi tulevaa katastrofia.
Kasperia Minna Canth suorastaan _pelkäsi_.
Kun Minna joskus tunsi menevänsä aatehurmioissaan liiallisuuksiin,
vilkuili hän arasti Kasperiin ja pysyi verraten kohtuullisena.
Mutta kerran hän huomaamatta Kasperin läsnäoloa ahtautui kuvittelemaan,
miten tulevaisuuden ihminen käyttää ravintonaan pelkkiä kemiallisesti
valmistettuja pillereitä, miten hänestä on jäljellä vain pää ja
hermosäikeet, miten koneet täyttävät hänen tahtonsa, miten hänen ei
tarvitse enää kävelläkään, sillä hän _lentää_ minne ikinä haluaa.
Silloin Minna äkkiä huomasi Kasperin, joka vaiti ollen muljotti häneen
oven suussa. Minna pelästyi ja punastui korvia myöten.
— Niin, hän lentää! hän lentää! hän lentää! — huusi hän uhmaten
Kasperin odotettua kritiikkiä ja ollenkaan aavistamatta, minkä suuren
ennustuksen oli lausunut.
Mitä Kasperiin muuten tulee, niin hän ei ollut voinut täsmälleen
toteuttaa elämänsä ohjelmaa: olla vastoin kaikkia ihmisten sovinnaisia
vaatimuksia tulematta miksikään, se on, vain olla ihminen. Hänelläkin
oli jo pieni -ksi, hänellä oli kielenkääntäjän toimi kuvernöörin
virastossa, ja kun hän meni naimisiin nuoren opettajattaren kanssa,
täytyi hänen, muutettuaan vanhempien kodista, ottaa oman talouden
tueksi hoitaakseen kielenopetustunteja muutamassa koulussa. Hänen
periaatteellisuutensa puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa,
ettei hän kohonnut eikä milloinkaan edes pyrkinyt kohoamaan tätä
yhteiskunnallista asemaa korkeammalle, vaan on kuin onkin tähän päivään
asti pysynyt vain ihmisenä.
Hänen vaimonsa (jo kauan sitten vainaja) ja Elisabet olivat hyvin
kiintyneet toisiinsa. Hän oli työmiehen tytär. Ja tietysti kohtalo,
joka ajaa tasa-arvoisuuden asiaa tämän maan päällä, sommitteli asiat
siten, että opettajattaren isän kuoltua tyttären lähin miespuolinen
sukulainen oli äidin veli, joka taas oli ammatiltaan niin sanottu
kivalteri, se on kuvernöörin ovenaukaisija ja tarkastusmatkoilla
lisäksi vielä hänen kuskinsa. Siinä sitä oltiin.
* * * * *
Ei ollut kulunut vielä kuin enintään viisi tai kuusi vuotta
Aleksanderin kuvernöörikaudesta Kuopiossa, kun yli läänin levisi huhu,
että hän aikoo jättää Kuopion ja muuttaa kuvernööriksi Vaasan lääniin.
Tämä sanoma oli lääniläisille perin odottamaton. Joka suunnalta alkoi
tulla hämmästyneitä kyselyjä ja hartaita kehoituksia päätöksen
peruuttamiseen. Mitä mieltä se oli herättänyt sekä Aleksanderin
lähimmissä sukulaisissa että muualla läänissä, näkyy ehkä parhaiten
hänen veljensä, Kontiolahden rovastin kirjeestä, joka kuvaavana
palasena olkoon tässä julkaistuna.
"Kontiolahti Lokakuun 24 p. 1888.
Rakastettu veli!
En malta olla parilla rivillä sinua lähestymättä saadakseni
ilmoittaa hämmästykseni sinun pikaisesta poismuuttamisesta
Savon sulo maisemilta, Karjalan kauniilta kankahilta, ja vielä
sitte aivan oudoille maailmoille, jossa ruotsi on pääkielenä.
Kummastelleet me vaan olemme täällä tätä päätöstäsi, mutta
tottapa sinulla siihen lienee pätevät syyt. — Vaan kyllä
kipeästi sydämeeni koski, kun kuulin ja luin sanoman tuosta.
Arvelin: kun nyt tuo _rakkain_ veljeni joutuu noin kauas täältä,
niin tokkopahan enää tässä elämässä tavannemme toisiamme. Kun
asuit täällä samassa läänissä, niin olitpahan kumminkin ikäänkuin
kotiseuduilla, ehkä, valitettavasti kyllä, saimme harvemmin,
kuin olisin sen puolestani suonut, tavata toinen toisiamme.
Mutta nyt — tiesi Jumala — jos ja milloin se tapahtuu.
Onkohan sinun nyt niin pikaisesti muutto tehtävä, ettet enää
ennätä käydä täällä edes jäähyväisillä; jos sievä rekikeli
tulisi, niin pianhan tuon reissun tekisit; saisimme siten vielä
kerran johdattaa mieleemme entisiä, suloisia aikoja, jolloin
isän ja armaan äitimme kotona yhdessä piimää pistelimme ja
kattilapaistista "nuora lihaa" söimme, ja "maitopartana pahaisna
piimäsuuna pikkaraisna" juoksentelimme pitkin Hovilan pihoja ja
Kymenniekan kukkuloita — — voi niitä suloisia lapsuuden aikoja,
semmoiset ajat eivät koskaan palaja jälleen, eivätkä unohdu.
Mutta mitäs niistä sitten muistelee. Siinäpä se on — kun ei
jaksa unohtaa, niin minkäs sille tekee. — —
Suuren mielipahan on poismuuttosi synnyttänyt täällä sekä herroissa
että talonpojissa; jokainen kyselee: "miksi, miksi!" Miksi heitti
niin monet hyvät alulle pannut työt kesken? ja kuka niitä jatkaa?
eikö hän ole veljelleen mitään virkkanut syistä, jotka ovat hänet
tähän pakottaneet? — Minun on siihen täytynyt vastata: ei! en
tiedä mitään! Ja enhän minä tarvitsekaan tietää. Sen vaan tiedän,
että suuren mielipahan ja ikävän on tämä poismuuttosi synnyttänyt
Iidassani, joka sinua rakastaa kuin omaa veljeänsä, ja minussa.
Mutta Jumalassa on juoksun määrä ja hänen kädessään onnemme ohjakset
— olen vakuutettu, että tämäkin on hänen tahdostansa tapahtunut.
— Siis olkoon hän, rakas veli, kanssasi ja ohjatkoon tiesi niin,
että kuten tähänkin asti, uudessa toimessasi pidät rakkaan
isänmaamme parasta silmämääränäsi, sitä toivoo sinun rakkain
veljesi
_Klas_.
Iida ja Saimi lähettävät sinulle sydämellisimmät terveisensä.
Sano myöskin terveisiä Roralle ynnä muille."