Aleksanderin tie rupesi nousemaan pystyyn paitsi hänen poikiensa,
myöskin Elisabetin itsensä vuoksi.
Perheen johtajana Elisabet oli noina eronvuosina kehityksessään
itsenäistynyt, ja Aleksanderin palattua hän ei enää ollut sama kuin
heidän erotessaan, vaan oli alkanut katsella oloja ja asioita
omintakeisesti. Kasvavalla innolla hän oli antautunut Ibsenin ja
Björnsonin täälläkin heränneeseen vapaamielisyyden henkeen, liittyen
varsinkin naisliikkeen kannattajiin, "naisemansipatsioniin", kuten
silloin sanottiin, yhteiskouluaatteeseen ja muuhun sen ajan
modernisuuteen, joka oli Aleksanderille samoin kuin koko hänen vanhalle
fennomaanistolleen niin peräti luonteenvastaista ja inhoittavaa.
Elisabetin suhteen kärjistyi heidän erimielisyytensä varsinkin
seuraavan tapauksen johdosta.
Aivan kuohuksissaan ja suunniltaan järkyttyneenä tuli eräänä päivänä
Elisabetin luo tuttu fennomaaninen rouva kertomaan skandaalista, joka
oli kohdannut toista hänen vielä koulua käyvistä pojistaan.
Ajatelkaa!
Poika oli ollut tulossa kotiin konventista noin 11:n aikaan illalla.
Hänen Esplanadin yli tullessaan oli hänen seuraansa tunkeutunut
hienopukuinen nainen, joka puhui tukholmalaista murretta, mutta
käyttäytyi hyvin sopimattomasti, oli tahtonut kävellä käsikynkässä,
vetänyt väkisin puoleensa ja tehnyt joitakin ehdotuksia.
Elisabet kysyi kauhistuneena, oliko tyttö mahdollisesti ollut
juovuksissa.
— Ei ollenkaan, — vastasi rouva. — Mutta ajatelkaa mitä olen saanut
kuulla, ja vielä päälliseksi omalta pojaltani! Nainen oli prostituoitu!
— Mitä se merkitsee? — kysyi Elisabet.
Rouva sanoi itsekin nyt vasta omalta pojaltaan saaneensa tietää, mitä
prostituoitu merkitsee. Oli olemassa virallisesti suvaittu,
terveydellisen valvonnan alainen laitos, jota sanottiin bordelliksi.
Hän kertoi ja selitti kaiken, minkä oli pojaltaan kuullut, nyt myöskin
Elisabetille, joka silmät pyöreinä kuunteli kuin hirveätä satua.
Rouva oli ollut jo useiden muiden rouvain puheilla, joilla oli kasvavia
poikia, ja hän tahtoi nyt neuvotella Elisabetinkin kanssa. Hänen
mielensä kuohunta ei ottanut laskeutuakseen ja sama oli ollut laita
muiden rouvain. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että oli heti
ryhdyttävä mitä jyrkimpiin toimenpiteisiin mokoman laitoksen
hävittämiseksi, joka uhkasi heidän poikiansa turmiolla.
Rouvain kesken päätettiin pitää jyrisevä kokous asian vireille
panemiseksi.
Sitä ennen Elisabet, yhäkään voimatta uskoa todeksi kuulemaansa,
varovasti tiedusteli Arvidilta, oliko tämä koulupoikana ollessaan
mitään sentapaista kuullut tai tietänyt.
Arvid kertoi, että heidän ollessaan Kasperin kanssa vielä pikku
poikina, silloin kun koulu oli Kasarminkadulla ja sinne oli mentävä
Antinkatua myöten, oli tämän ja Fredrikinkadun kulmassa semmoinen
Eldoradoksi nimitetty talo, jonka ohi joka päivä mentiin kouluun ja
jossa asui maalattuja tyttöjä. Samassa pihassa ja porttikäytävän
ollessa yhteisenä oli Antinkadun puolella toinen pitkä puutalo, jossa
oli suuri poliisikonttori. Ja kun koulu sitten muutettiin Ratakadulle,
oli kohta ensimmäisen kulmauksen takana kaksikerroksinen puutalo, jossa
niinikään asui pelkkiä maalattuja naisia. Mutta siinä ei sattunut
olemaan mitään poliisikamaria ja tytöt kyllä uskalsivat uutimien takaa
vilkutella silmää ja hymyillä yläluokkalaisille, kun nämä tulivat
koulusta.
Kokous pidettiin.
Se lienee ollut aivan ensimmäisiä kokouksia, jossa rouvat ominpäin
keskustelivat ja päättelivät yleisistä asioista. Monelle heistä juuri
tämä kokous oli ensimmäisenä sysäyksenä yhteiskunnallisiin
harrastuksiin, se toi heidät ikäänkuin uuteen maailmaan ja uusiin ennen
aavistamattomiin tehtäviin, antoi tunnon, että nainenkin on
tarpeellinen, jopa välttämätön myöskin yhteiskunnassa eikä ainoastaan
perheessä, niinkuin tähän asti oli uskottu.
Naisten ensimmäinen innostus ja mielten kuohunta kohtasi kuitenkin
edessään kallionkovan mahdottomuudenmuurin. Niin yksimielisesti kuin
rouvat tuomitsivatkin mainitun laitoksen ja niin valmiita kuin
olivatkin heti sen hävittämään, ei ainoakaan kokouksen puhujista voinut
esittää mitään käytännöllistä otetta asian alkuun panemiseksi ja
ajamiseksi, ellei tahtonut tyytyä pelkkään julkiseen vastalauseeseen,
joka sitä paitsi tuntui liika arkaluontoiselta julkisuudessa
esitettäväksi.
Toiseen kokoukseen hankittiin siis miespuolisen lainopillisen
asiantuntijan lausunto. Tämä lausunto tuli suurena yllätyksenä
kaikille. Yleisten käsitysten ja vallitsevien lakien mukaan naisella ei
ollut mitään mahdollisuuksia saada julkisissa asioissa ääntänsä
kuuluviin. "Nainen vaietkoon seurakunnassa", oli jo apostoli Paavali
sanonut. Ja ilman miestensä valtuutusta naiset eivät siis saisi
oikeastaan kokouksiakaan pitää, saati toimia yhteiskunnallisten
laitosten muuttamiseksi.
Eikö naisen ole varjeltava perheensä siveellisyyttä, eikö äitejä ole
tehty siitä vastuunalaisiksi? — kyseltiin kokouksessa. — Kuinka on
siis mahdollista, ettei hänellä olisi sananvaltaa kysymyksen ollessa
perhettä uhkaavista siveysvaaroista?
Mutta mitään itsenäisen toiminnan mahdollisuuksia eivät laintuntijat
osanneet rouville keksiä. Ei auttanut muu kuin pitää kolmas kokous,
johon nyt päätettiin kutsua miehetkin neuvottelemaan. Sitä ennen oli
rouvien, kunkin kohdastaan, parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan
koetettava vaikuttaa miehiinsä, jotta nämäkin huomaisivat, kuinka
turmiollisesti tietoisuuden prostitution olemassaolosta täytyi
vaikuttaa siihen nuorisoon, joka oli saavuttamassa kypsyyden iän. Asiaa
näin valmisteltua pidettäisiin sitten miesten ja naisten yhteinen
kokous.
— Sellaisesta kokouksesta ei kuitenkaan tullut mitään, — kertoi
Elisabet näitä aikoja muistellessaan. — Miehet nauroivat koko asialle.
"Jos tämä laitos hävitettäisiin", oli Aleksander hänelle sanonut, "niin
miten silloin suojelisimme omia tyttäriämme?"
Useimpiin rouviin teki juuri tämmöinen argumentti mitä suurimman
vaikutuksen. Todella, he olivat ottaneet asian vain poikiensa
turmelusta peläten. Mutta jos laitos hävitettäisiin, ehkäpä seurauksena
olisi, että siveettömyys leviäisi ennen koskemattomille aloille. Ja
heidän täytyi myöntää, että tältä kannalta katsoen laitos kenties
todellakin turvasi heidän omia tyttäriään tungettelijoilta. Kun vanhat,
yhteiskunnallisissa asioissa kokeneet miehet kauttaaltaan vakuuttivat
laitoksen ehdotonta välttämättömyyttä, alkoivat jotkut rouvat ikäänkuin
hävetä, että olivat ollenkaan jotakin niin lapsellista keksineet.
Mutta Elisabetiin vaikutti Aleksanderin vastaus järkyttävästi. Kuinka
on mahdollista sallia _omien_ tyttärien turvaamiseksi _vieraiden_
tyttärien käyttämistä kauppatavarana! — kysyi hän itseltään. — Ja
kuinka on mahdollista, että oikeamielinen Aleksander semmoista
puolustaa!
Ei Aleksander sitä kuitenkaan yksin puolustanut, sitä puolustivat
kaikki muutkin sen ajan vanhoilliset. Outona kummittelijana esiintyi
ajan hengelle sellainen ajatus, että muka yhteiskunnallisessakin
elämässä voisi ja pitäisi soveltaa yksilöllisiä siveysperiaatteita,
semmoisia kuin: mitä et omillesi sallisi tehtävän, sitä älä tee
vieraillekaan. Vuosisatoja oli eletty siinä lujassa vakaumuksessa, että
yhteiskunta oli olemassa juuri vain suojellakseen jokaisen omaisia,
omaisuutta, perhettä. Perhe oli elämän perus. Ja porttola oli
välttämätön, jotta poikien ei tarvitsisi mennä naimisiin, ennen kuin
olivat päässeet hyville tuloille, ja jotta tyttäret säilyisivät
viattomina morsiusaikaan asti.
Mutta Elisabetille juuri tämä tapaus avasi syvän näkemyksen koko siihen
sydämettömyyteen, joka ihmisten yhteiselämässä syntyy oman hyvän
suojelemisesta vieraiden kärsimysten kustannuksella. Se oli hänelle
olevien olojen epäinhimillisyyttä vastaan kohdistuvan pyhän vihan
heräämys.
Se oli myöskin perimmäisenä syynä hänen "naisasiaan" kiinnostumiseensa.
Hänessä heräsi tunto, että ellei nainen saavuta sananvaltaa julkisessa
elämässä, jää ihmisten siveellinen kehitys pysähdyksiin. Hän liittyi
sen vuoksi kiinteästi niihin ajanhengen uusiin ilmauksiin, jotka
maahamme tulivat ulkoapäin erittäinkin Ibsenin ja Björnsonin naisten
vapautusta ajavan kirjallisuuden mukana ja jotka niin pian valloittivat
suomalaisen nuorison.
"Vanhain" ja "nuorten" välit eivät siihen aikaan olleet suinkaan
vähemmän katkerat kuin ne tavallisesti ovat kaikkina muinakin
kehityksen murrosaikoina. Vanhat inhosivat nuorten "uusia aatteita" ja
nuoret puolestaan olivat "unohtaneet vanhojen aikaansaannokset".
Kivekkäät eivät edes kieliasiassakaan muistaneet vanhojen ansioita,
vaan luulivat nyt vasta itse keksineensä koko suomalaisuuden
tahtoessaan hävittää ruotsinkielen olemattomiin. "Valvojalaiset"
edustivat jonkinlaista vapaamielisyyttä ja arvostelivat akateemisessa
arvovallassaan ankarasti kirkollista suvaitsemattomuutta ja muuta
vanhoillisuutta. Naiset omalta taholtaan moittivat "olevia oloja".
Lahkokunnat alkoivat vaatia oikeutta erota kirkosta. Ja Jonas Castrén
tahtoi sysätä Meurmanin pankkivaltuusmiehen toimesta noustakseen itse
talonpoikaissäädyn valtaistuimelle. Kaikki olivat erkanemassa omille
teilleen, ja eri aatteiden pohjalle oli syntymässä tarkkarajainen
eriseuraisuus. "Vanhat fennotkin", äsken vielä koko kansan tunnetut
lempilapset, eristäytyivät uuden ajan vieraasta kuonasta pieneksi,
sapekkaaksi ryhmäkunnaksi, joka tosin Heideninsä avulla sai jo tuntea
hallitusvallan ohjain — meluttomasti, mutta sitä asiallisemmin —
siirtyvän omiin käsiinsä.
* * * * *
Elisabet ei kyllä puolestaan eristäytynyt vanhasta seurapiiristään. Hän
vain antautui usein kiihkeihin väittelyihin entisten ystäväinsä kanssa,
koettaen kaikilla mahdollisilla todisteluilla saada heidät vakuuttumaan
mielipiteittensä yhtäpitävyydestä terveen järjen kanssa.
Aleksanderille tuotti erikoista mielipahaa Elisabetin häikäilemättömyys
tässä suhteessa, erittäinkin se, että Elisabet ei ollenkaan ottanut
lukuun minkä henkilön kanssa keskustelu kulloinkin tapahtui, olipa se
vaikka itse Koskinen tai niinkin arvovaltainen henkilö kuin ukko
Meurman.
Meurman oli suuri naiskysymyksen vihaaja, mutta useimmiten hän itse
aloitti keskustelun, ja kiivainkin väittely Elisabetin kanssa näytti
tuottavan hänelle jonkinlaista mielihyvää. Aleksander oli silloin aina
kuin tulisilla hiilillä.
Meurmanilla oli tavallisesti lähtökohtana se väite, että naisen tehtävä
yhteiskunnassa rajoittuu luonnostaan perheen piiriin, ja Elisabetilla
taas, että naisella olkoon luonnollinen oikeus itse määrätä tehtävänsä
elämässä ja jos hän on menemällä naimisiin valinnut tehtäväkseen
perheenemännyyden, niin hänelle olkoon sillä alalla miehen holhouksesta
vapaa valta ja vastuu. Tätäkin tehtävää varten hänen siis täytyy
valistua, itsenäistyä, käsittää elämää ympärillänsä, tuntea
yhteiskuntaa, päästä itsetietoisuuteen.
_Meurman_: Minä en kodissani ollenkaan tarvitse naisten
"lukeneisuutta", en heidän yhteiskunnallisia tietojaan enkä
itsetietoisuuksiaankaan.
_Elisabet_ (silmät pyöreinä tuijottaen Meurmania suoraan silmiin): Ei,
ei, mutta he _itse_ ehkä tarvitsevat kaikkea tuota!
_Meurman_ (ottamatta huomioon vähäpätöisyyksiä): Minun Alineni ei ollut
saanut mitään tiedollista oppia, ja kuitenkaan ei minulla ole aihetta
valittaa, ettei hän käsittäisi ihanteitani. Hän antaa minulle neuvoja,
hän hillitsee ja hän kannustaa minua. Tämän kaiken hän tekee vain
_vaistonsa_ avulla, ilman mitään "itsetietoisuutta". Usein luen hänelle
kirjoituksiani ja luettuani kysyn hänen mieltänsä. Joskus hän hyväksyy,
mutta myös sangen usein pudistaa päätänsä. Minä silloin suutun, mutta
menen ja kirjoitan uudestaan ja taas uudestaan, kunnes tulee hyvä.
Jumalan kiitos, ettei hän osaa mielipidettään perustella eikä väitellä.
Minä en tarvitse sitä, minulle riittää hänen vaistonsa.
_Elisabet_ (hiljaisella äänellä, mutta kaikin voimin koettaen tunkeutua
Meurmanin ajatuksien ytimeen ja ikäänkuin sormellaan painaen jokaista
sanaansa): Tässä ei ole kysymys siitä, mitä Meurman tai joku muu
tarvitsee vaimoltansa, vaan siitä, mitä vaimo tarvitsee itse itseänsä
varten.
Meurmanille tämä naisen itsenäisyyden vaatimus on niin vierasta, ettei
se pääse edes tunkeutumaan hänen ajatuspiiriinsä. Hän alkaa puhua
vaimonsa erinomaisuudesta käytännöllisenä perheenemäntänä ja
taloudenhoitajana, kaikki seikkoja, joita Elisabet omien näkemiensä
perusteella olisi valmis vieläkin enemmän ylistämään, mutta joilla
hänen mielestään ei ole mitään yhteyttä väittelyn aiheen kanssa. Hän
siis vain huokaa ja luopuu todisteluistaan.
Vanha aika ei voinut tässä asiassa ollenkaan käsittää uutta.
Aleksanderin ja Elisabetin välien asteittainen synkkeneminen sattuu
yhteen 80-luvun "vanhain" ja "nuorten" toisiansa vastaan murtautuvan
pesänselvittelyn kanssa, joka kuumeisena ja usein hyvinkin katkerana
riehui melkein kaikkien yhteiskunnallisten kysymyksien, mutta enimmän
kuitenkin kirjallisuuden ja taiteen aloilla. Siinä oli jo alun pitäen
jotakin sovittamatonta, ja semmoisena se esiintyi myöskin perheemme
historiassa, Aleksanderin ja Elisabetin suhteessa toisiinsa.
Olen tästäkin asiasta koettanut, vaikka enimmäkseen turhaan, saada
Elisabetilta itseltään selvitystä. Me lapset emme kyllä milloinkaan
huomanneet sellaisia eripuraisuuden ulkonaisia merkkejä kuin riitaa tai
väittelyä heidän välillänsä, eipä edes kiivasta sanaa, joka olisi
vahingossa tullut sanotuksi. Mutta sitä painostavampana vallitsi heidän
välillänsä alituinen vaitioleminen.
Yhden ainoan kerran — jo monen vuoden kuluttua Aleksanderin
palaamisesta — Elisabet ikäänkuin huomaamattansa ilmaisi minulle
jotakin, joka on säilynyt muistissani tähän päivään asti ja jota en
hevin voi olla tässä toistamatta. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän
sanoi:
— Ikävöitsin ja kaipasin häntä suuresti, ja kärsimättömästi odotin
hänen paluutansa Balkanilta, kirjeenvaihtommekin oli kaiken aikaa ollut
mitä sydämellisintä, mutta hän oli tavatessamme kylmä, melkein tyly.
Muuta Elisabet ei tästä puhunut, huokasi vain, ikäänkuin olisi
tarkoittanut sanoa: ja niin se sitten jatkui ja on yhä pahentunut.
Vielä vähemmin hän myöhempinä aikoina halusi palata tähän asiaan, ja
kaikkein vähimmin sinä viimeisenä elämänsä vuonna, jona kirjoitin hänen
muistelmiansa.
Mutta romaanin kirjoittajalle olisi juuri tämän asian selostaminen
kaikkein tähdellisintä.
Suotakoon hänen siis turvautua mielikuvitukseen. Toisenkin tyttärensä,
Hiljan kuolemasta viestin saatuansa Aleksander ajatteli Balkanilla ehkä
näin:
"Kahden nuorimman lapsemme terveys ei ole enää kestänyt tauteja ja
sekin, joka nyt on nuorimmaksi jäänyt, on saanut elämänsä puolesta
kovin taistella. Minun olisi siis jo aikoja sitten pitänyt ymmärtää
annettu viittaus. Sen sijaan olen ollut anteeksiantamattoman heikko.
Olen kaikkien heikkojen miesten tavalla uskonut, ettei ihminen muka voi
vastustaa luonnonvoimia. Miehen on kuitenkin voitava kaikki, minkä hän
tahtoo."
Ja kuvittelen hänessä tämän ajatuksen mukana syntyneen uuden voimakkaan
periaatteen.
Elisabetin taas kuvittelen miehensä paluun lähestyessä ajatelleen:
"Kuinka olenkaan kaivannut häntä, ja erittäinkin Hiljan kuoleman
jälkeen! Vihdoinkin, vihdoinkin saan Aleksanderin luokseni jälleen ja
päättyy se suru, jota en ole ilman häntä vieläkään osannut surra
loppuun."
Kuvittelen sitten, että kun odotettu hetki vihdoin koitti ja Elisabet,
nähtyään ryhdikkään nuoren kenraalin laskeutuvan saapuvasta
kaukojunasta asemasillalle, juoksi Aleksanderiansa syleilemään, hän ei
päässytkään lähemmäksi kuin vain tervehtivien kätten ylettyville ja
Aleksanderin käsi ehkä lisäksi tuntui vähän jäykistyneeltä...
Eihän tämän mielikuvituksen näkemyksen tarvitse sisältää sitä, että
Aleksanderin periaatteellisuuden ilmaus olisi merkinnyt hänen
rakkautensa kylmenemistä. Päinvastoin voi näkemykseen sisältyä vielä
todellisempi ja syvempi huoli toisen onnesta ja parhaasta. Mutta voi,
kuinka vähän rakkaus sentään sietää periaatteita ja luonteenlujuuksia!
Näen heidän jo matkalla asemalta kotiin kaipaavan puheenaihetta. Sillä
vuosikausien pitkän kirjeenvaihdon jälkeen lieneekö heillä ollut mitään
asiallista enää suullisesti lisättävää. "Ja niin se sitten jatkui ja on
yhä pahentunut." Mutta jos tämä kuvitelma vaikka kuinka tarkkaan
vastaisi todellisuutta, niin luulisihan, että tuo vaitiolon suhde olisi
vuosien kuluessa jälleen muuttunut ja he olisivat ainakin vanhetessaan
keskenänsä ystävystyneet. Mutta niin ei käynyt. Sen tähden täytyy
otaksua, että tuo kuvitelma, mikäli se enemmän tai vähemmän vastaa
todellisuutta, on ollut vain alkusyynä siihen toista vuosikymmentä
kestäneeseen vaitiolemiseen, joka synkkänä varjona jäi painostamaan
perhe-elämäämme, ja että sen varsinaiseksi ja lopulta ainoaksi syyksi
muodostui se Aleksanderin paluun jälkeen päivä päivältä yhä selvempänä
ilmenevä eroavaisuus heidän elämänymmärryksessään, joka vastaavasti
niin räikeänä esiintyi myöskin ajan hengessä. Ja tämä ei ole enää
mitään kuvitelmaa.
Mieleen muistuvat alakuloiset illat, jolloin istuimme ruokasalin suuren
pöydän ääressä. Milloin toinen, milloin toinen vanhemmista antautuu
keskusteluun kanssamme, joskus vilkkaastikin ja naurusuin, mutta
keskenänsä ei milloinkaan. Useimmiten vallitsee painostava äänettömyys.
Elisabet istuu teekeittimen ääressä huuhtoen kuppeja ja käsiliinalla
niitä kuivaten, silmäluomet alhaalla, välinpitämättömästi vain
kuppejansa liikutellen. Ei sano sanaakaan, onpa kuin valveilleen
nukkunut. Aleksander istuu vastakkaisella puolella pöytää, hänellä on
kyllä silmät auki, hän on ikäänkuin "vallan päällä", hän katsoo mihin
tahtoo, mutta hänkään ei keksi mitä sanoa, vaan näyttää ikävöivän
yksinäisyyteen omien ajatustensa maailmaan.
Varmasti he joskus tekivät yrityksiä tämän painostuksen
lieventämiseksi. Niinpä muistan Elisabetin kerran valmistaneen illaksi
Aleksanderille hänen mielijuomaansa, jota sanottiin "olutjuustoksi",
jonkinlaista oluen ja maidon yhteenkeitosta, jota oli käytetty
Kuopiossa hänen nuoruutensa kodissa. Aleksander joi nautinnokseen,
tarjosipa vuorotellen pojilleen ja tyttärilleenkin, joista joku sai
nielaistuksi enemmän, toinen vähemmän, kertoi jotakin Karjalasta,
Kuopion kodistaan, hymähtelikin. Ajattelin: nyt — nyt he sanovat
jotakin toisillensakin. Mutta — ei sanaakaan.
Vanhemmat yleensä eivät tiedä tai väheksivät sitä merkitystä, mikä
heidän keskinäisillä suhteillaan on lasten onnelle. Kumpikin elää
omalta kohdaltaan vain lapsia varten. Isä tekee päivät pitkät työtä
heidän hyväkseen, ja kun hän työstä levähtäenkin illan hämärässä
astelee edestakaisin huoneessaan, ei hän silloinkaan muuta ajattele
kuin lastensa parasta, miten koota ne roposet, jotka ovat
välttämättömiä heidän kasvatukseensa, miten suorittaa kaikkien
koulumaksut, miten maksaa soittotunnit, miten palkata kotiopettajat,
miten saada se tai tämä pojista oppiin ulkomaille. Ja äiti, samoissa
säästämisen tarkoituksissa, koettaa omin käsin suorittaa kaiken, mikä
muuten kuuluisi palvelijain, pesijäin, ompelijain tehtäviin, ja koko
päivän melkein näännyksiin asti puuhailtuansa sittenkin jaksaa
innostuen kuunnella jokaisen asioita. Ja vielä kaikkien jo mentyä maata
ja hiljettyä kuuluu hänen laskulautansa luisten nappulain kalina, kun
hän laatii tilejänsä.
Näin he kumpikin omalla tahollaan ponnistelevat ja uhraavat kaikki
voimansa lasten onneksi, ja kaikkensa annettuaan itsekin ehkä
ihmettelevät, mitä siitä vielä puuttuu. Yksi vielä puuttuu. Vanhemmat
eivät aavista, että lasten riemu remahtaisi ylimmilleen, että onni
alkaisi iloisesti kukoistaa, jos he kerrankin — syleilisivät toisiaan.
Niinpä kun äänetön olo illallispöydässä käy vihdoin kaikille liian
ikäväksi, Aleksander nousee pöydän äärestä, ja nyt alkaa hänen loputon
vaelluksensa edestakaisin pimeän salin nurkasta nurkkaan. Vasen käsi on
housuntaskussa, pää on kumarassa, oikean käden sormilla hän
kävellessään sivelee poskipartansa puoliskoja, vieden ajatuksissaan
parran päitä huulien väliin ja taas päästäen irralleen.
Hän kuulee ruokasalista vilkasta keskustelua, joka on siellä heti hänen
lähdettyään virinnyt Elisabetin ja lasten kesken. Puhutaan uudesta
kirjallisuudesta, taiteesta, nauretaan iloisesti, innostutaan. Ehkä
jokin sana, jokin väitelmä kantautuu isänkin korvaan, hän pysähtyy
kuuntelemaan, hän ihmettelee, se kuulostaa niin uudelta, oudolta,
melkein tekisi mieli mennä takaisin ruokasaliin ja jälleen istua
lampunvaloon iloisesti puhelevan perheen piiriin. Mutta mitä hän siellä
sanoisi? Tietämättä mitään heidän uusista kirjailijoistaan, tuntematta
heidän taidemaailmansa viimeisiä odotuksia. Joskus hän ei ymmärrä enää
perheensä uusia lauseparsiakaan, kaikki on outoa ja vierasta. Varmaan
he jälleen vaikenisivat, jos hän tulisi. Ja niin hän jälleen kävelee
nurkasta nurkkaan, kävelee, kävelee...
Keskustelu vilkastuu yhä, se on myös yhä äänekkäämpää, se kuuluu
Aleksanderin korviin vielä sittenkin, kun hän jo on vetäytynyt
huoneeseensa, paneutunut makuulle, sammuttanut lampun ja valvoo
pimeässä. Ehkä hän ajattelee, aikojen murrosta ymmärtämättä: Elisabet
vieroittaa minulta lapsenikin.
Todellakin, me olimme paljon lähempänä äitiä kuin isää. Ja jos meille
jotakin tapahtui, — jos piti jotakin tunnustaa, jos neuvotella, jos
ratkaista, — oli meistä kaikki tehty, kun olimme puhuneet asiasta
äidin kanssa. Usein ei juolahtanut mieleenkään, että olisi ollut
puhuttava myöskin isän kanssa. Voisin luetella lukemattomia
esimerkkejä. Tunnustan niistä kuvaavimman, jota minun tosin täytyy nyt
jo itsenikin oudoksua.
Kerran Elisabet kutsui meidät keittiöön katsomaan, mitä johtovedelle
oli tullut. Vesi oli todellakin omituisen näköistä, se oli täynnänsä
pienen pieniä ilmaporeita, jotka samensivat sen harmaan väriseksi.
Aleksander oli kaiketi kuullut, että keittiössä jotakin touhuttiin,
koska hänkin tuli sinne. Minä otin astian, täytin sen vedellä ja toin
hänen nähtäväkseen, selvitellen ja läikytellen sitä vasemmalla
kädelläni. Silloin huomasin, että nimettömässä sormessani oli raskas
kultainen sormus ja etten ollut isälle vielä kertonutkaan olevani
kihloissa.
Kaiketi hän luuli minun tällä tavalla tahtoneen valmistaa hänelle
yllätyksen. Hän katsahti minuun oudoksuen, kääntyi ja meni sanaakaan
sanomatta omalle puolelleen.