— Jo siitäkin, — hän sanoi, — että Snellman niin ihailee Hegeliä. Se
ei ole erikoisen viisauden merkki.
Sisäistä kuohuntaa hilliten minä viskasin myrkyllisesti, että tuon hän
on ilmeisesti onkinut taas Minniltään. Mutta Kasper vastasi
rauhallisesti:
— Minniltäkö? Ei. Minnihän se pitää Snellmania suorastaan tyhmänä, ja
_kaikissa_ kysymyksissä. Olen toista mieltä.
Niin että tämmöiseksi se Kasper oli kehittynyt lukiessaan omin päin,
luennoilla käymättä, filosofiaa ja maailman kirjallisuutta. Ja
tämmöistä omapäisyyttä nyt tekemään finanssimieheksi! Aleksanderin
mielestä olisi asia ollut aivan yksinkertainen ja selvä: filosofian
ja estetiikan tutkinnot olisi vain suoritettu, päästy maisteriksi,
harjoiteltu joitakin vuosia Cronstedtin pankissa ja sitten
oltu valmiina kaikkeen, mitä tulevaisuus tälläkin alalla oli
suomenmielisille tarjoava. Hän ei ollenkaan voinut käsittää Kasperin
vastahakoisuutta kurssilukuihin ja tutkintoihin. Itse puolestaan oli
Aleksander nuoruudestaan asti suunnitellut tulevaisuutensa linjan ja
odotti parhaillaan nimitystä suomalaiseksi kuvernööriksi, jommoisena
hän oli toteuttava omalta osaltaan suomalaisuuden ohjelmaa ja
suomalaistava vastaisen lääninsä hallinnon. Mutta Kasperpa ei itsensä
suhteen voinut sietää minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Ihmisten
alituinen puhe siitä, miksi kukin on tuleva, ja kysely, miksi kukin
aikoo, lääkäriksikö, opettajaksi, tieteilijäksi, tuomariksi,
pankkimieheksi — se oli hänelle perin vastenmielistä. Hän ei voinut
sietää koko tuota translatiivin päätettä -ksi, jolla tiedusteltiin ja
huolehdittiin tästä muka ihmisen kardinaaliasiasta, "-ksi!" — sanoi
hän vihaisena, "-ksi ja -ksi! Aivan kuin ihminen ei olisi yhtään
mitään, ellei hän tule -ksi! Ja aivan kuin hän aikoisi vasta silloin
syntyä!"
Paitsi filosofiaa ja kirjallisuuden historiaa, joita hän siis harrasti
vain mikäli haki ja löysi niistä vastauksia _omiin_ kysymyksiinsä,
harrasti hän todenteolla myöskin taidetta ollenkaan edeltäpäin
päättämättä ruveta taiteilija-_ksi_. Makasiininkadulla sijainneessa
piirustuskoulussa hän täydensi tekniikkaansa ja harjoitteli pitkät ajat
maalausta Hjalmar Munsterhjelmin johdolla, joka ylisteli hänen
taipumuksiansa, — mutta ei sittenkään! Aleksanderin täytyi vihdoin
luopua kaikesta toivosta saada Kasperista maisteri ja finanssimies.
Täytyy kuitenkin sanoa, että Kasper teki usein suuriakin ponnistuksia
voittaakseen vastenmielisyytensä kurssilukuihin ja täyttääkseen
Aleksanderin toivomukset. Luullakseni hän jätti lopullisesti kaikki
taideharrastuksensakin voidakseen antautua yksinomaan tutkintolukuihin.
Luulen myös, että Elisabet puolestaan, loputtomasti ja usein aamuyöhön
asti keskustellen hänen kanssaan, mitä hartaimmin kehoitti häntä näihin
ponnistuksiin. Mutta aina kun tutkinto alkoi lähestyä, vei luonto
voiton ja Kasper jäi kuin jäikin uskolliseksi omille periaatteilleen.
Aleksander luopui verraten aikaisin kaikista yrityksistään taivuttaa
häntä. He olivat pohjaltaan oikeastaan suuria ystävyksiä, sanan
syvällisemmässä merkityksessä. Paitsi sitä, että Kasper oli esikoisena
Aleksanderinkin lempipoika, oli heidän luonteissaankin ilmeisiä
yhtymäkohtia. Molemmat olivat samoja rehellisiä totuudenmiehiä ja
molemmat pysyivät yhtä kiinteästi periaatteissaan. Ja vaikka Aleksander
ei voinutkaan oikein käsittää Kasperin vaikuttimia, jotka hänestä
tuntuivat Clodtmaisilta, oli hänellä niitä kohtaan kuitenkin
eräänlainen ritarillinen kunnioitus, joten hän antoi Kasperinsa olla
rauhassa.
Mutta vielä pahempi vastus Aleksanderin suunnitelmille uhkasi tulla
hänen toisesta pojastaan, Arvidista.
Tämä hyvin vapaata ylioppilaselämää viettävä, kaikissa Kivekkään
kokouksissa riehuva, yltiöisänmaallinen, ehkäpä yltiöpäinenkin
nuorukainen — ei ollut vielä käynyt ripillä eikä nauttinut
herranehtoollista!
Elisabetin milloinkaan ottamatta semmoisia asioita puheeksi oli koko
kysymys rippikoulusta Aleksanderin poissaolon aikana päässyt ikäänkuin
luisumaan päiväjärjestyksestä. Mutta kotiin palattuansa Aleksander heti
otti asian puheeksi, vaatien sen järjestämistä viipymättä.
Arvid ei ollut tietääkseenkään. Ilmoittipa vain Elisabetin
välityksellä, ettei aikonut ripillä ollenkaan käydäkään.
Aleksander puolestaan ilmoitti Elisabetille asettavansa Arvidin
kotona-asumisen ehdoksi sen, että hän alistuu isänsä vaatimukseen.
Elisabetin tehtäväksi tuli nyt taivuttaa Arvid suostumaan hyvän sään
aikana. Ensin Elisabet ei puhunut tuosta kotiin jäännin ehdosta mitään,
sillä hän oli varma, että Arvid, ilman tarpeellisia valmistuksia, olisi
heti sanonut: jaha, me siis eroamme, ja lähtenyt, itse tietämättä
minne. Arvidin kanssa ei voinut pitkään puhella niinkuin Kasperin
kanssa. Heillä oli niin perin erilaiset luonteet. Jo pieninä poikasina
— sitä Elisabet muisteli ja kertoi usein — he kerran yhdessä
tarkastelivat eteisen vaatekaapin korkeutta, että uskaltaisikohan
sieltä hypätä alas. Kasper kapusi ylös ja tarkasteli kaapin korkeutta
joka puolelta. Laskelmat tehtyänsä hän kiipesi taas alas ja sanoi
tulleensa siihen päätökseen, että kaappi oli liian korkea. Nyt kiipesi
Arvid vuorostaan ylös kaapin korkeutta arvostelemaan. Mutta peläten,
että hän itsekin mahdollisesti pitäisi kaappia liian korkeana, hän ylös
päästyänsä arvelematta ja mihinkään katsahtamatta heti hyppäsi alas.
Elisabet sen vuoksi hyvin varovasti otti asian puheeksi, kehoittaen
puolestaan _riitaisuuksien välttämiseksi_ tekemään niinkuin pappa
vaati.
_Arvid_: Mutta he sanovat itse, että joka uskomatta menee
herranehtoolliselle, se syö ja juo itsellensä kadotuksen.
_Elisabet_: Ah, Arvid, jos emme usko ehtoolliseen, emme usko
kadotukseenkaan. Eihän kysymys tässä ole mistään muusta kuin papan
tahdon noudattamisesta. Koeta asettua hänen kannalleen. Hän sanoo, että
koko sinun tulevaisuutesi voi mennä pilalle tämän asian tähden ja että
asia olisi pitänyt järjestää jo paljon aikaisemmin, nyt se tulee päivä
päivältä yhä vaikeammaksi.
_Arvid_: Tuota sinä et usko itsekään, mamma. Etkö ole itse sanonut,
että mitkään jumalat tai uskonnot eivät voi olla korkeammalla sitä,
minkä ihminen tuntee todeksi?
Tämä huomautus järkytti Elisabetia, sillä se osui hänen oman uskonsa
ytimeen. Pitkään aikaan hän ei voinut sanoa mitään. Sitten otti jälleen
langan päästä kiinni, mutta heikoin sormin.
Heikosti hän enää jaksoi ajaa Aleksanderin asiaa.
_Elisabet_: Mutta oletko, Arvid, ollenkaan ajatellut, mitä _seurauksia_
voisi tästä olla?
_Arvid_: Olethan monta kertaa itse sanonut, että täytyy puhua totta
seurauksia pelkäämättä.
_Elisabet_ (omana pelkonaan): Entä jos pappa asettaisi ripillä käynnin
sinun kotiinjäämisesi ehdoksi?
_Arvid_: Aineellisen syyn tähden vielä vähemmin voisi suostua
valehtelemaan. Mutta mamma — enhän ollenkaan tunne sinua! Tietysti
olisi heti lähdettävä!
Elisabet huokasi syvään. Hän tosin jätti sanomatta, että semmoinen ehto
oli jo asetettu, sillä hän pelkäsi, että Arvid sen kuultuaan "heti
hyppää kaapilta". Mutta viivyttely oli vain kauhean katastrofin
tuonnemmaksi lykkäämistä. Eihän voinut ajatellakaan, että Aleksanderin
saisi peruuttamaan kerran sanomaansa uhkausta. Elisabet ei ollut
onnistunut. Asia oli menetetty.
Etevämmyytensä tunnossa, mitä tulee väittelyihin Elisabetin kanssa,
Arvid rupesi ylimielisesti puhumaan muista asioista, nousi ja avasi jo
oven lähteäkseen muuanne, kun äkkiä huomasi Elisabetin olevan
kyyneltyneenä. Mamma — kyyneltyneenä!
Niinkuin lasten taikalyhdyssä värikuva ilman mitään ylimenoa muuttuu
silmänräpäyksessä kokonaan toiseksi, niin muuttui sinä hetkenä
Arvidissa kaikki. Totuudet häipyivät. Ylimielisyys meni.
— No, no, mamma — hän sanoi kiireesti palaten ovelta, — älä nyt,
suostun, tietysti suostun...
Asia järjestyi.
Aleksander teki parastaan lieventääkseen Arvidille tuottamaansa
nöyryytystä.
Hän meni kaupungin silloisen parhaan saarnamiehen, ihaillun pastori
Hildénin luo, kertoi tälle kaiken, ja he sopivat keskenään, että
ripille pääsyn ehdot, mitä tulee uskontunnustukseen, käsitellään
mahdollisimman vapaamielisesti. Hildén lupasi suorittaa valmistuksen
kahden kesken.
Näin kävikin. Pastori osoitti olevansa kohteliaisuus ja myötämielisyys
itse. Hänellä oli suuret, molempia huulia peittävät tummat viikset ja
tavattoman sileähipiäinen iho. Suuret silmät kaarevine kulmineen ja
tummine ripsineen erottuivat jyrkästi miellyttävän kalpeista,
maukkaaseen kahvinjuontiin kutsuvista kasvoista. Sekä opettaja että
oppilas olisivat ehkä mieluummin tulleet ystäviksi kuin pohtineet
riitakysymyksiä. Tämän tunnelman vallassa Arvid olisi sovinnon
säilyttämiseksi ollut valmis myönnyttelemään enemmänkin kuin
vaadittiin. Mutta pastori ei vaatinut muuta kuin nipin napin Jumalan
olemassaolon tunnustamista.
Elisabet oli kirkossa rippisaarnan ja ehtoollistoimituksen aikana. Hän
oli mietteisiinsä vaipuneena eivätkä juhlahetken liikuttavat saarnat,
messut ja urkujensoitto näkyneet millään tavoin vaikuttavan häneen.
Kaiken päätyttyä Aleksander oli tyytyväinen ja keveällä mielellä. Hän
puheli Arvidin kanssa naurahdellen ja sukkeluuksia laskien, niinkuin
olisi tahtonut korostaa, että koko tämä tapaus oli hänen mielestään
vain muodollinen pikkuasia, johon ei tarvinnut panna sen suurempaa
huomiota. Tehty ja unohdettu.
Samoin suhtautui asiaan muukin maailma. Oli tapahtunut vain kaikille
tuttu pieni muodollisuus, joka oli jokaiselle yhtä välttämätön täysien
kansalaisoikeuksien saavuttamiseksi. Suhteissa ihmisiin, sekä
vieraisiin että omaisiin, kirkkoon ja papistoon vallitsi taas rauha ja
sula sovinto.
Ainoastaan Elisabetin ja Arvidin keskinäinen väli oli ikäänkuin
liitoksistaan vähän höltynyt.
He huomasivat sen molemmat jo kirkosta tullessaan, ja kumpikin koetti
parastaan saadakseen nuo liitokset entiselleen, mutta turhaan.
Köykäisistä joutavuuksista ei voinut hakemallakaan löytää mitään
puhelun aihetta, mutta totisista, sydämellä olevista oli ikäänkuin
myöhäistä puhua ja niitä piti siis välttää.
He kulkivat äänettöminä ja omasta äänettömyydestään vaivaantuneina.
Ehkä kumpikin aavisti, että tämä asia ei ollut vielä tähän päättynyt.