Edellinen luku, jossa kuvasin Laitia ja Ahon alakuloisia muisteluita
tuosta helkkyvän päiväpaisteisesta kanavan-kesästä, olkoon siirtymisenä
siihen alkavaan perheonnen pimenemiseen, johon Aleksanderin ja
Elisabetin keskinäiset välit vähitellen kääntyivät.
Sodan räikeät olot, sen kaikkea hentomielisyyttä pilkkaava henki, sen
raaka, eläimellisen ihmistahdon kaikkivoipaisuutta tehostava
omavaltaisuus, ruhtinasten ja komentavien kenraalien loisteliaat
kenttäasumukset, heidän telttainsa toinen toistaan upeammat
sisustukset, joiden oli todistettava heidän rahavarainsa rajattomuutta
ja joista Aleksander kirjoitteli Elisabetille (eikä aivan vailla
mielipahaa sen johdosta, ettei _hänellä_ ollut mitään mahdollisuutta
kilpailuun), kaikki tuo — vaikka se ei päässytkään köyhän kuopiolaisen
Auroran pojassa järkyttämään hyveen ankaria periaatteita — oli
kuitenkin antanut jotakin tukea ja kannatusta hänen jo ennestäänkin
vanhoillisille ja eräässä merkityksessä ylimysmielisille
katsomuksilleen. Hänen fennomaniansakaan ei ollut mitään luokkien
väliseen tasa-arvoisuuteen pyrkimistä. Se oli kyllä rakkautta
suomalaisuuteen, mutta kansanvaltaisuutta se ei ollut. Sen
alkuperäisenä pohjana oli intohimoinen pyrkimys oikeuden toteuttamiseen
kotoisen Karjalan suomalaista rahvasta kohtaan ja sen ihanteeksi tuli
suomalaisen sivistyneistön luominen ylimyksellisessä, ei
kansanvaltaisessa merkityksessä.
Tämähän oli jotakin aivan vastakohtaista Elisabetille, jonka
fennomaanisuus päinvastoin perustui hänen synnynnäiseen
kansanvaltaisuuteensa, Clodtin suvun ominaisluonteeseen, ylimyksellisen
arvon väheksymiseen.
Aleksanderin palatessa nuorena, ryhdikkäänä kenraalina Balkanilta
olivat pohjolassa kotoisen fennomanian asiat suistumassa loistavimpaan
uomaansa. Kreivi Heiden, sodan ylin johtaja, nimitettiin odottamatta
Suomen kenraalikuvernööriksi. Fennomaanien, tai aluksi vain Koskisen,
tulo maan ylimpään hallitukseen oli taattu. Ja Aleksanderille
itselleenkin oli avautumassa kauan odotettu, sitkeän vastustuksen
takana ollut tilaisuus päästä venäläisestä palveluksesta ja vihdoinkin
tulla suomalaiseksi hallitusmieheksi.
Noilta ajoilta muistan selvään fennomaanien kiihkeästi suunnittelevat
kokoukset luonamme Koskisineen, Meurmaneineen, Ignatiuksineen,
Löfgreneineen. Mélartia ei enää näkynyt, harvenneelta tuntui rivi
myöskin Godenhjelmin kohdalta. Sijaan oli tullut joitakin uusia ja
heidän joukossaan pääkukkona tuo taipuisa, sulavasti puheleva, iloinen,
lihava, mehevästi tupakkayskäinen Eneberg. Muistan Aleksanderin
huolestumisen, kun kenraalikuvernöörin ollessa kutsuttuna meille
illallisille Aleksanderin fennomaaniystävistä toinen toisensa jälkeen
kieltäytyi saapumasta vaillinaisen kielitaitonsa vuoksi, kuinka Eneberg
Heidenin kysymykseen, puhuiko hän saksaa, vastasi: eine kleine, kuinka
vaikea oli Heidenille aiottuun korttipöytään löytää venäjää tai ranskaa
taitavia myötäpelaajia, kuinka kaikki oli lopulta kuitenkin käynyt
hyvin, sillä Elisabet oli illallispöydässä osannut venäjällään herättää
ylhäisten vieraiden iloista hilpeyttä ja käyttäytynyt heidän seurassaan
vapaasti ja vaivattomasti kuten ennen muinoin kotonaan Pietarissa. —
Muistan myöskin, kuinka Aleksander koetti innostaa meitäkin, poikiansa,
ylhäisön ihailuun. Kenraalikuvernöörin tanssiaisia varten hän hankki
meille kolmelle muodikkaat chapeauclaque'it, tuollaiset litteästä
asennosta pönttöasentoon ponnahtavat silinterit, joita sisällä ollessa
liikuteltiin keikailevasti ja usein tanssienkin aikana pidettiin
kainaloon litistettyinä. Loisteliaassa iltajuhlassa loisti ruotsalainen
kerma — mikäli mahdollista — poissaolollaan. Sitä runsaammin oli
fennomaanisia kutsutuita, ehkä ensi kerran tässä palatsissa. Heiden
kulki vieraittensa joukossa kohteliaana ja huomaavaisena isäntänä.
Pitkä, kummallekin puolelle hajautuva valkoinen parta antoi vanhan
arvokkuutta hänen ylimykselliselle olemukselleen, eikä hän säästänyt
mitään ponnistuksia saadakseen pitoihinsa edes jonkinlaista eloisuutta.
Näytti niinkuin hän ei olisi olojamme vielä ymmärtänyt: hän koetti
yhdistää keskusteluihin ja esittää toisillensa aivan mahdottomia
vastakohtia helsinkiläisistä tyypeistä. Tanssi ei tahtonut ollenkaan
sujua: hienoston ruotsikot eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet
fennomaanien kanssa, ja miksi he olisivat nyt sitä tehneet, kun
fennomaanien yllätyksellinen ilmestyminen kenraalikuvernöörin palatsiin
muutenkin tuntui heistä hansikkaan heitolta vasten heidän kasvojansa.
Kreivi teki parastansa saadakseen nuoret herrat hyppytuulelle. Vihdoin
hän rupesi oikein kädestä pitäen johdattelemaan heitä naisten salonkiin
ajutanttien luo, joiden käski esitellä heitä naisille. Kasper kertoi
suuttuneena, kuinka ajutantti oli esitellyt hänet aivan mahdottomalle
vanhalle akalle — ilmeisesti kiusalla, sillä sama ajutantti oli kova
"sveesi". Eerik kertoi tulleensa esitetyksi mahdottoman pitkälle ja
vantteralle neiti Nordenstamille, jonka kanssa hän ei voinut
ajatellakaan mennä liitelemään valssia. (Heistä oli kuitenkin tullut
oikein hyvät ystävykset ja myöhemmin Eerik tuli usein kutsutuksi tuon
mahtavan kenraalin perheeseen.) Tunnustaa kuitenkin täytyy, että vanhat
fennot, edustaen ulkonaisen käytöksensä puolesta enintään pappila- ja
opettajasivistystä, eivät läheskään voineet vetää vertoja tässä
suhteessa ruotsalaiselle sivistyneistölle, aatelisille ja
suurporvareille, jotka olivat tottuneempia ylhäisön tapoihin ja
kasvatuksessa kiinnittivät usein melkein yksinomaan huomiota juuri
ulkonaiseen esiintymiseen. Niinpä niinkin sivistynyt, ulkomuodoltaan
edullinen ja olennoltaan miellyttävä henkilö kuin Koskinen tuntui tässä
ympäristössä, jota hän oli henkisesti monin verroin etevämpi,
avuttomalta ja alakynteen joutuneelta. Tuo mies, joka oli niin
odottamatta saanut kannattajakseen Venäjän keisarivallan mahtavan
edustajan Suomessa ja joka siis ainakin tällä hetkellä oli tavallaan
maan päämies, kuljeskeli yksikseen sivuhuoneissa tietämättä mitä tehdä
ja ikäänkuin paeten mahtavien seuraa. Ja kun Heiden hänet vihdoin
löysi, kumarteli Koskinen hänen edessään mielestämme aivan liian
nöyrästi. Suurista korvistaan huolimatta kreivi oli huonokuuloinen, ja
kun hän käsi korvan takana koetti päästä mahdollisimman lähelle
Koskista, tämä aina peräytyi vastaten kysymyksiin kohteliailla
kumarruksilla ja esittäen tuota fennomaanien ainaista tekonaurua. Näin
he kulkivat joltisenkin välin, Heiden koettaen lähestyä, Koskinen
kumarrellen ja peräytyen. Muistelen ajatelleeni jo silloin: Kuinka
toisenlainen Koskinen oli siellä Leppälahden vilpoisessa salissaan!
Entä Honkaen keskellä laulussaan! Ja pitääkö fennomaanien todellakin
kulkea tämän katalan hovinöyryytyksen läpi, ennen kuin Suomi on
suomalainen!
Niin loistavalla kannalla kuin fennomanian asiat siis olivatkin
Aleksanderin palattua kotiin, eivät hänen perheolonsa olleet tällä
välin suinkaan kehittyneet hänelle yhtä mieluisaan suuntaan.
Aleksanderin kaikille nykyisille suunnitelmille epäedullinen ja
epämieluisa Clodtien henki oli näinä vuosina päässyt perheessä vapaasti
kehittymään ja puhjennut kukoistukseensa, uhaten tehdä tyhjäksi
Aleksanderin aikeet kasvattaa lapsensa suomalaisiksi ylhäisömalleiksi.
Lukemattomat erikieliset guvernantit, joita hän oli toimittanut
perheeseen jo poissaolonsa aikana, eivät olleet saaneet paljoakaan
aikaan. Mutta erittäin huolestuttava oli hänestä hänen neljän poikansa,
Kasperin, Arvidin, Eerikin ja vielä koulua käyvän Armaankin kehitys.
Tämä nuori poika alkoi jo koulupenkiltä asti rimpuilla lyseosivistystä
vastaan, vaatien siirtämistään musiikkiopistoon. Hän soitteli pianoa,
jopa säveltelikin lahjakkaasti, mutta Elisabet ei ollut voinut
tämmöistä asiaa yksin ratkaista. Aleksanderin ratkaisu, hänen
palattuaan kotiin, oli sitä vastoin lyhyt ja selvä: ensin
ylioppilaaksi, sitten vasta oman nokan mukaan!
Eerik taas, joka oli koulussa osoittanut suuria taipumuksia
matematiikkaan, oli saanut päähänsä vieläkin kummallisempia aatteita.
Hän oli tosin — muistaakseni Kasperin aloitteesta — ruvennut hänkin
maalaustaidetta harrastamaan ja varmasti häntä tälle alalle
voimakkaasti vetivät hänen taipumuksensa ja lahjakkuutensa.
Mutta hän oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että ihmisen täytyy
tulla hyödylliseksi kansalle, ja koska hän ei voinut käsittää,
miten voisi taulusia maalaamalla olla kansalle hyödyllinen, oli
hän päättänyt ruveta — kansakoulunopettajaksi. Tässä kohden tapasi
hänet kotiinpalaava Aleksander. Varmaankin tuntui Eerikin päätös
kovin lopulliselta, ja lieneekin ollut aivan mahdotonta selittää
hänelle, että myöskin yliopistossa, esim. matematiikkaa tutkimalla,
voi tulla hyödylliseksi kansalaiseksi. Hän ei aikonut tulla
miksikään "hyödylliseksi kansalaiseksi", vaan tahtoi välittömällä
jokapäiväisellä työllä palvella kansaa. Semmoisia aatteita sitä
oli Balkanin sodan aikana kasvanut Aleksanderin yrttitarhassa!
Vaikeinta oli, että tuo teräväpäinen nuorukainen osasi käyttää
tuekseen, ei ainoastaan Elisabetin, vaan itse Snellmanin oppeja
sivistyneistön velvollisuuksista kansaa kohtaan. Mutta että juuri
kansakoulunopettajaksi! Tuhat kertaa parempi sitten vaikkapa
taiteilijaksi, joksi pojalla on ilmeisiä taipumuksia ja jolla alalla
onnellisessa tapauksessa saattoi odottaa edes jonkinlaisia
tulevaisuuden mahdollisuuksia. Tähän Aleksanderin tekemään suureen ja
odottamattomaan myönnytykseen Eerikin sitkeä vastustus kilpistyi ja hän
luopui aikeestaan ruveta opettajaksi. Asia järjestyi niin, että
Aleksander — jalo mies kun oli eikä mitään kustannuksia lastensa
kasvatuksessa kammonut — lähetti hänet Pietarin taideakatemiaan
taideopintoja harjoittamaan ja sittemmin niitä lisäksi Pariisissa
jatkamaan. Pietarissa oli silloin vielä Mishakin professorina. Kuinka
mielenkiintoista olisikaan, jos Eerik kirjoittaisi muistelmansa näiltä
opintovuosiltaan (ja samalla niissä myöskin oikaisisi, mitä minä
mahdollisesti olen hänen elämästään vaillinaisesti tai väärin
käsittänyt).
Ja nyt tulee Kasper.
Aleksanderin alkuperäinen tarkoitus oli tehdä Kasperista finanssimies.
Siinä tarkoituksessa hän oli neuvotellut ystävänsä ja entisen
kadettikoulutoverinsa paroni Cronstedtin kanssa, joka oli Yhdyspankin
johtaja, Kasperin ottamisesta pankkiin harjoittelijaksi, mutta C. oli
pitänyt hänen tulevaisuudelleen edullisempana maisterintutkinnon
suorittamista ensin. Samaa mieltä oli Aleksanderkin. Luultavasti hänen
mielessään jo silloin häämötti vastaisen _suomalaisen_ pankin
mahdollisuus. Ehkä oli tuuma suorastaan lähtöisin neuvottelusta
Koskisen ja Ignatiuksen kanssa. Kaikissa tapauksissa, oli miten oli,
Kasperin oli saatava laajempi yleissivistys ja perusteellisempi
tieto rahamaailman taloudellisesta merkityksestä, kuin mitä
pankkiharjoittelijana voi olettaa saavutettavan.
Näin tapahtui, että Kasperin olisi siis pitänyt ruveta lukemaan
filosofian kandidaattitutkintoa varten, kuunnella kauniisti
luentoja ja kiltisti seurata määrättyjä kurssikirjoja. Mutta
hän oli jo koulussa perin kyllästynyt läksylukuihin ja aivan
sietämättömänä painajaisena oli häntä vaivannut tuo vieraiden, usein
"epäloogillisuutta" täynnä olevien ajatusten päähän pänttääminen ja
taas oman loogillisuudentunteen häätäminen kaikkien aitojen taakse.
Opettajien pakko-arvovallasta vapauduttuaan ja ylioppilaaksi tultuaan
hän omasta harrastuksestaan, luennoilla käymättä, rupesi tutkimaan
kirjallisuudenhistoriaa, estetiikan ja erittäinkin filosofian
kysymyksiä. Hän oli valinnut ystäväkseen ja toverikseen Minnin,
puhdasrotuisimman suomalaisen kansanlapsen mitä suinkin voi ajatella,
mutta tämä oli samalla myöskin oikea suomalainen pessimisti ja mitä
kitkerin ja katkerin arvostelija. Minni oli Kasperia vähän vanhempi ja
oli jo ennestään lukenut sekä filosofiaa että estetiikkaa. Hän oli
hyvin ruma, melkein kaljupäinen ja aivan mahdoton kaikkialla, missä
menestys vähänkin riippui käytöksestä ja ulkomuodosta. Mutta järki
hänellä oli partaveistäkin terävämpi, ja salamoina välähdellen
sinkoilivat nerokkaat ajatukset hänen suuresta, varhaiskypsästä
päästään, joka kellui liian hennon kaulan jatkona.
Minni kammoi suurempia seuroja ja vältti siis myöskin Elisabetin
nuorisokokouksia. Mutta sitä hartaammin hän seurusteli kahden kesken
Kasperin kanssa. He olivat hengenheimolaisia ja erottamattomia
ystävyksiä. Yhdessä he häikäilemättömän arvostelevasti pohtivat
filosofian ja estetiikan pääkysymyksiä. Kasperista kehittyi myöhemmin
kriitillinen Ibsenin-tuntija, ja filosofiassa hän minulle, alkaessani
lukea filosofian laudaturkurssia, selitti juurta jaksain ja erinomaisen
helppotajuisesti Kantin aika- ja paikkakäsitteiden subjektiivisuuden
samoin kuin yleensäkin koko kategoriaopin. Oli Kasperin ja Minnin
luonteenpiirteissä kuitenkin paljon eroavaisuuksiakin. Minni rakasti
skandaaleja, erittäinkin kun sai siten joukossa osoittaa mieltään
olevia oloja vastaan ja suorittaa jotakin sovinnaisuudesta poikkeavaa.
Hän oli tietysti ollut ensimmäisenä viheltäjänä siinä suuressa
vihellyskonsertissa, jonka Nuija (suomalainen ylioppilasyhdistys) oli
Lauri Kivekkään johdolla pannut toimeen ruotsalaisessa teatterissa
tämän teatterin ohjelmistoa vastaan. Kasperin ja tietysti myöskin
Minnin mielestä Läderlappen (Lepakko operetti) oli aivan viaton
kappale, mutta Minni ei vain voinut kieltää itseltään huvia saada
ruotsalaiselle hienostolle viheltää poskensa ja silmänsä pullolleen. He
olivat varustautuneet savikukoilla.
Muutenkaan ei Lauri Kivekkäällä ollut sanottavaa vaikutusta Kasperiin,
joka vihasi mahtipontisuuksia. Kun minä ihastuneena kerroin, miten
Pohjalaisessa osakunnassa oli kello 12 yöllä juotu Martti Lutheruksen
malja ja sen jälkeen puhujan esityksestä lyöty kaikki maljalasit
säpäleiksi, sanoi Kasper, että hänen mielestään sekä maljanesitys että
erittäinkin lasien rikkominen oli järjetöntä. Sain hänet kerran mukaani
Kivekkään pöytään "paremmalle puolelle". Joukko Kivekkään tovereita
istui pöydän ääressä ja seurue kasvoi kasvamistaan, tilaten yhä uusia
pulloja ja laseja. Kivekäs oli loistavimmalla tuulellaan, eikä kukaan
ravintolaan tulijoista, joka hänet näki, malttanut olla seuraan
liittymättä. Minä ajattelin: no nyt Kasper vihdoin saa nähdä, millainen
se meidän Kivekäs oikein on, eikä varmaan voi olla hänkin ihastumatta.
Ja aivan oikein: Kasper yhtyi kerran toisensa perästä hyvä-huutoihin.
Minä olin täynnä jännittynyttä odotusta. Innostus yhä paisui. Kivekäs
puhui tapansa mukaan suomalaisuuden ohjelman tinkimättömästä
toteuttamisesta, yksikielisyydestä. Mutta nyt, kun hän oli juuri
palannut Tukholmassa vietetystä Nordenskjöldin juhlasta, jossa oli
käynyt ylioppilaskunnan toisena edustajana ja ankarasti riitaantunut
toisen edustajan kanssa, ei hän puhunut muusta kuin moderaateista,
joiden tyypiksi hän tahtoi tehdä tuon toisen. Hyvä-huutojen
kannattamana hän yltyi yhä ivallisemmin kuvaamaan moderaattien
valtiollista pikkumaisuutta, heidän taipumustansa tinkimisiin ja
sovitteluihin. Kun Kivekäs alkoi ivata sovitteluja, alkoi kuulijasta
todella näyttää, että mitään sen inhoittavampaa, alhaisempaa kuin
sovitteleminen ei voinut olla olemassakaan. Alas siis moderaatit! He
elävät laskelmissa, sanoi Kivekäs, — he puhuvat aatteesta, mutta
mielessä heillä on säästäväisyyden säännöt, ja suurissa isänmaallisissa
tilaisuuksissa he ajattelevat: mitähän booli tulee maksamaan! Samassa
kilahti ensimmäinen lasi Kivekkään kädestä säpäleiksi vasten permantoa.
— Toinen. — Kolmas. — Ja nyt hän omista eleistään kiihtyneenä yhä
suurempaan innostukseen sivalsi yhdellä pyyhkäisyllä pöydältä kaiken,
mitä siinä oli. — Äänettömyys. — Tämä on sellaista vavahtelevaa
äänettömyyttä ennen räjähdystä. Rohkea ele on vaikuttanut seuraan
sähköistävästi. Minä tunnen, että nyt-nyt he sieppaavat Kivekkään
maasta ja innostuksen volinassa nostavat hartioillensa kunniatuoliin.
Silloin kuulen kauhistuen Kasperin sanovan rauhallisella, hiukan
suuttuneella äänellä Kivekkäälle:
— Voi olla aivan totta, mitä sinä sanot moderaateista, mutta — miksi
rikkoa _laseja_?!
Äänettömyys jatkuu, mutta se on jo toinen äänettömyys. Miehet alkavat
katsella hattujansa. Enkä ole sen koommin kuullut, että Kivekäs olisi
sanojensa vahvikkeeksi enää milloinkaan laseja rikkonut.
Kasper oli arvostelussaan aivan lahjomaton. Hän kävi arkailematta
vaikka kuinka yleisesti tunnustetun suurmiehen kimppuun, jos vain
huomasi esimerkiksi minun uskovan arvostelutta tuon miehen sanoja, vain
hänen arvovaltansa perusteella. Kasper oli huomannut, että sellaiset
ihmiset, jotka pitävät jotakuta toista ihmistä ihanteenaan, voivat
pysyä tässä ihanteessaan vain mikäli uskovat hänen olevan aivan vailla
puutteita, ihan täydellisen, erehtymättömän. Tämmöinen kanta oli
Kasperin mielestä lyhytnäköisyyden huippu ja aivan sietämättömän
epäloogillinen. Ja kun minun ihanteeni oli Snellman, niin hän ei
säästänyt itse Snellmaniakaan.
— Tuo sinun Snellmanisi — sanoi hän kerran — voi kyllä olla monessa
asiassa hyvin viisas, mutta ei kaikissa.
Kohta olin kiukkuisena kysymysmerkkinä, sillä minunkaan ihanteitani ei
saanut raapaista miltään puolelta, niiden lakkaamatta olemasta
semmoisina. Ja Snellmanista en toki olisi luopunut. Oikein sydäntäni
riipaisi. Minä kysyin synkän uhmaavasti, mistä hän päättää, ettei
Snellman muka ollut kaikissa asioissa yhtä viisas.