Hän oli nuorena solakkavartaloinen ja sen vuoksi teki pitemmän
vaikutuksen kuin sitten vanhempana. Käveli suorana ja reippaasti,
katseli ympärilleen niinkuin se, joka on omissa ajatuksissaan ja niihin
kohdistaa kaiken, minkä näkee. Hän oli hienokäytöksinen, puhe oli
hillittyä ja hiljaista, niinkuin ainakin vanhan sivistyksen perineellä.
Kehittyneet silmäluomet räpyttelivät mielevästi, ehkä vähän
spasmisesti, ikäänkuin hän olisi aina karkottanut silmistään jotakin
epämukavuudentunnetta. Sitä samaa hän tuntui karkottavan pois
erikoisilla hänelle ominaisilla ääntelyillä, jotka tulivat jostakin
kurkkutorven päästä ja esiintyivät erittäinkin, milloin hän oli
aikeissa sanoa jotakin tähdellistä.
Hän oli tavattoman herkkä vaikutelmille ja virittyi heti siihen
tunnelmaan, minkä toinen hänessä herätti. Oikein näkyi hänen päähänsä,
hänen silmiensä loisteesta, hänen ripeästä pystyyn kohoamisestaan,
kuinka tuo tunnelma meni häneen, tunnelma taikka uusi aate, joka
keskustelussa oli irtonaisena liekkinä lehahtanut hänen editsensä.
Niitä harvinaisia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan innostu yksin ja
itsekseen, mutta sitä palavammin toisen sanoista ja toisen kanssa, —
niitä ihmisiä hän oli.
Semmoiselle ihmiselle on tietenkin toveri, ystävä, hengenheimolainen
kaikki kaikessa, ja niitä hän hakee niinkuin oikeata omaa elämäänsä.
En luule hänen löytäneen kotoansa, Vieremän pappilasta, virikettä sille
luonnon ja luonnonihmisen rakkaudelle, joka sittemmin oli kaikkien
hänen taidenäkemystensä sisältönä. Hengelliset ihmiset (hänen isänsä
oli pappi ja äitinsä herännäisiä) eivät ylimalkaan kohdista liikaa
huomiota tämän ajallisen maailman luontoon. Iankaikkisuutta ja
hurskasten seuraa hakiessaan heistä tuntuu kiintymys jumalattomaan
luonnonihmiseen melkeinpä synnilliseltä ja luonnon tunnelmain ihailu
katoavaisuuden ihannoimiselta, maallisuudelta.
Mutta kohtalo vei hänet Elisabetin läheiseen tuttavuuteen. "Silloin
minut löydettiin ja minä löysin itseni", kirjoitti hän myöhemmin tästä
tuttavuudesta.
Elisabetista voi todellakin käyttää sitä sanaa, että hän _löysi_
Jussin, löysi Suomesta suomalaisen henkilön, joka kokonaan sopeutui
hänen henkeensä ja erittäinkin hänen taidekäsitykseensä, mikä oli
_totuuden palvominen tunnemaailmassa_.
Elisabet oli alusta asti tuntenut ja aikaa myöten yhä selvemmin nähnyt,
että tärkeintä, mikä Suomen sivistykseltä puuttui, oli kehittyneempi
taideaisti, joka hänen mielestään oli varsinaisen sivistyksen
olennaisin tunnusmerkki. Tästä saavat selityksensä hänen innokkaat
keskustelunsa erittäinkin juuri umpisuomalaisten toveriemme kanssa
taiteen tärkeydestä ja luonteesta. Mutta kun hän vihdoin löysi Jussin,
sai hänen vaikutuksensa paljon suuremman tehokkuuden kuin mitkään
keskustelut: Jussi omaksui hänen taidekäsityksensä, ja niin heräsivät
uudet, hedelmälliset taidenäkemykset. Jussi oli "löytänyt itsensä".
Jussin ensimmäinen novelli "Siihen aikaan kun isä lampun osti" sisältää
Elisabetin taidekäsityksen pääpiirteet: se on omaa elämystä, se on
"_tosi_kertomus", se pelastaa kokonaisen eletyn aikakauden ikiunhoon
vaipumasta. Julius Krohn antoi tälle novellille hyvin suuren arvon.
(Hän oli Savo-Karjalaisen osakunnan kuraattorina ja toimi
kilpakirjoitusten palkintotuomarina.)
Aleksanderilla oli Rantala niminen kesähuvila Päijänteen ja Vesijärven
välisen kanavan varrella. Korkeiden patosulkujen avulla höyrylaivat ja
muut alukset laskettiin Vesijärven tasolta Päijänteen tasolle, josta ne
menivät Heinolaan ja Jyväskylään. Siinä huvilassa Juhani Aho vietti
luonamme monta kesää.
Kanavan päällikkönä oli lappalaissyntyinen Aslak Laiti, eräs noita
harvoja pitemmälle koulutettuja lappalaisia. Hän oli yhteinen suuri
ystävämme. Elisabetiin Laiti oli lujasti kiintynyt samasta syystä kuin
niin monet muut: koska ei tässä tuttavuudessa tuntunut vähääkään
sivistyksen ylemmyydestä johtuvaa oman arvon yliarvioimista, vaan
alituista valmiutta sydämelliseen keskusteluun. Laiti nauroi
kiitollisuudesta ja pyyhki alituiseen silmiänsä, jotka tihkuivat
kyyneleitä. Hänen puheessaan oli paljon lappalaisia, suomenkieleen
kuulumattomia äännähdyksiä, ja lappalaisia jäännöksiä oli erittäinkin
hänen syöntitavassaan: hän saattoi ottaa suureen suuhunsa kokonaisen
hauenpään, ja vähän aikaa mutusteltua alkoi suusta tippua kalan
lukemattomia pääluita, puhtaina ja siroina, sormien kertaakaan avuksi
tulematta. Työn tehtyään ja tyhjää suutansa mauskuttaen Laiti
voitokkaana katseli miehestä mieheen, vaikutusta urkkien. Mutta yhtä
täydellistä selvää hän ei saanut kaikista niistä tiedoista ja
muistipykälistä, luvuista ja laskuista, joita hänen oli sivistyksen
nimessä ahdettava päähänsä. Usein hän tuntui peräti hermostuneelta.
Kuukautisia kanavamaksujen tilityksiä hän piti maailman kaikkein
vaikeimpana ja arkaluontoisimpana tehtävänä. Niinä päivinä hän
ikäänkuin puheli itsekseen, oli ajatuksiinsa vaipuneena eikä nähnyt
ketään edessään eikä sivuilla. Vihdoin alkoivat nuo uudistuvat
hermostumistilat mennä niin pitkälle, että hänen täytyi itsensäkin
huolestua. Osaksi kaiketi lääkärin kehoituksesta hän rauhaa etsien meni
naimisiin hiljaisen suomalaisen neidin kanssa. Kerran — se tapahtui
meidän jo muutettuamme pois Vääksyn kanavalta — vaimo tämmöisen
kriitillisen hermotilan aikana, jolloin Laiti kuvitteli juuri
valmistuneiden kuukausitilien olevan aivan sekaisin, pyysi häntä
virkistyskävelylle. Suurten vaikeuksien ja monien estelyiden jälkeen
Laiti vihdoin suostui. He menivät yhdessä.
— Odotapas, — sanoi Laiti, heidän jonkin matkaa kuljettuaan, — minun
täytyykin pistäytyä vielä kotona, odota tässä.
Vaimo jäi odottamaan. Mutta kun miestä ei alkanut kuulua, meni vaimo
katsomaan ja näki hänen lopettaneen päivänsä.
Taaskin elävä esimerkki ensi polven voimattomuudesta sivistystä
vastaan!
* * * * *
Huvilan kohdalta aleni niittyinen rinne mutkikkaalle joelle, joka,
tervaleppien kumartuessa kummaltakin puolen sen ylitse tiheäksi
lehväkatokseksi, vuolaasti virtasi vihreässä varjossa. Kaksi
Aleksanderin Karjalasta asti hankkimaa, valkoiseksi maalattua venettä
lipui vedessä, pieneen rantalaituriin sidottuina, ja niiden valkoisuus
vilahteli vehreyden keskeltä. Kauempana, kylän keskellä, virta tuli
ulos leppäkatoksestaan ja eteni myllyille hajoten tekouomiin ja
pärskyen patojen ylitse jonkinlaisena koskena, kunnes jälleen tyyntyen
jätti kylän ja jälleen metsikköihin kadoten saavutti Päijänteen.
Etelän puolelta huuhtelivat syvän ja kirkasvetisen Vesijärven aallot
ensin meidän huviretkiemme ainaista paikkaa, kivikkorantaista,
havumetsäistä saarta, josta näkyi huvilan eteläranta "punaisine
mökkeineen", sitten, yhä suureten laineet vyöryivät kanavan suuta
kohden ja kuohuina paiskautuivat hietikolle. Tämä tuulinen tunnelma
vallitsi silloinkin, kun me tulimme kanavalle ensimmäistä kesäämme
siellä viettämään. Juhani Aho oli mukanamme.
Samana kesänä oli Kasperin ja minun kuitenkin oltava kaartin
pataljoonan mukana Krasnoje Selon leirillä asevelvollisuuttamme
lopettamassa. Aleksander taas, vaikka jo kerran sotaretkeltään
kotiutuneena, oli lähtenyt jälleen matkoille, tällä kertaa Englantiin
topografisten koneiden uusinnoksia tutkimaan. Näin ollen Elisabet olisi
jäänyt yksin perheen nuorempien jäsenten kanssa. Hän kaipasi meitä
kovasti ja Jussin kesävierailu oli hänelle siis suurena apuna ja
lohdutuksena.
Kesän lopulla leiriltä palattuamme Jussi oli meidän suhteemme enemmän
kuin koskaan veljen asemassa, hän oli aivan kotiutunut luoksemme. Mutta
jos sanoisi, että hän siis Elisabetin suhteen oli oman pojan asemassa,
niin sanoisi liian vähän. Sillä kun omat pojat lapsuudestaan asti ovat
tottuneet pitämään äitiänsä arvovaltaisena ennen kaikkea muuta
semmoisissa asioissa kuin puhtaiden alusvaatteiden jakelussa, nappien
ompelemisessa, sukkien ja vaaterepeymien paikkaamisessa, niin Jussi oli
Elisabetin kasvatti yksistään henkisellä alalla, taiteen ja
aatteellisuuden kysymyksissä. Ei kukaan meistä kuunnellut Elisabetia
semmoisen uskon ja hartauden vallassa kuin Jussi. Elisabetin aatteet ja
ajatukset eivät olleet meille niin uusia kuin hänelle, joka tuli
Iisalmen pappilasta.
Vaivojaan säästämättä Elisabet selosteli hänelle parhaimpien
venäläisten kirjailijain teoksia, suomentaen hänelle erittäin tarkkaan
Turgenjevin "Metsästäjän muistelmia". Nämä tunnelmakylläiset kuvaukset,
tekivät Juhani Ahoon syvän, lähtemättömän vaikutuksen. Hän alkoi
itsekin kirjoittaa "tunnelmia", jotka hän sitten toi Elisabetin
luettavaksi ja arvosteltavaksi.
Elisabetin ankarin vaatimus oli, että kuvatun tunnelman täytyi olla
todella eletty, _totta_. Sen vuoksi hän, kun oli kysymys pelkästä
harjoittelusta, käski menetellä näin: jos jokin hetki herättää
tunnelman, niin se on kuvattava yksistään vain niitä apuneuvoja
käyttäen, joita tämä hetki _todellisuudessa_ tarjoaa. Ei saa ruveta
omin päin runoilemaan ja tekemään lisäyksiä, joiden tarkoituksena on
muka tehostaa tunnelmaa. Mutta jos tunnelma on tunnettuna ollut
voimakkaampi kuin mitä se kirjoitettuna vaikuttaa, niin syynä on vain
se, ettei kirjoittaja ole jaksanut tunkeutua kyllin syvälle hetken
todellisuuteen, jonka vuoksi hän on koettanut kuvaustansa täydentää
valheella.
Muistan Jussin kerran sangen tyytyväisenä ja hyvissä menestymisen
toiveissa tuoneen Elisabetin arvosteltavaksi vereksen, tunnelmallisen
luonnonkuvauksen. Hän oli kauan harhaillut mustikkametsässä ja sitten
kirjoittaa rapistellut huoneessaan huvilan yläkerrassa. Kuvattuna oli
muistaakseni ensimmäinen syksyyn vivahtava kesäpäivä.
Elisabet kuunteli tarkkaavaisena sujuvasti kirjoitettua, runollista
sepustusta, kehaisi sitä tapansa mukaan joka puolelta ja sanoi sitten:
— Kaikki olisi hyvin, mutta sano minulle, Jussi, lensivätkö nuo kaksi
varista todellakin seudun yli?
Jussi meni hämilleen. Vähän puhkittuansa ja päristeltyään hän tunnusti:
— Eivät.
— No näetkös nyt — sanoi Elisabet, — minä tunsin selvästi, että
variksien ilmestyminen oli vain tunnelman tahallista tehostamista, ja
minulle ne sitä heikensivät.
Mieli karvaana Jussi pyyhki variksensa pois.
Luullakseni hänen oli vaikea täydelleen toteuttaa näitä Elisabetin
ankaria taiteellisen "totuuden vaatimuksia". Hänen myöhäisemmissä
lastuissaan kyllä tapaa kohtia, jotka tuntuvat semmoisilta
"tehostuksilta". Lieneekö suurempaa kiusausta kirjailijalle kuin
kauniin sanan tai hyvän allitteraation vuoksi poiketa totuudesta? Mutta
hän ymmärsi täydellisesti, mitä Elisabet vaatimuksillaan tarkoitti. Ja
luulen myöskin, että Juhani Ahon tunnelmalastut, jotka mielestäni
edustavat kirjallisuutemme hienointa ja aidointa taidetta, eivät olisi
sitä mitä ne ovat, ellei hän olisi alati ainakin _pyrkinyt_ Elisabetin
neuvoja noudattamaan. Eiväthän ne tarkoittaneet suinkaan sitä, että
kirjoittaa olisi saanut vain siitä, mitä silmä näki tai korva kuuli,
vaan ne tarkoittivat, että taiteilijan oli pysyttävä uskollisena sille
_sisäiselle_ näkemykselle, tuntemukselle, tunnelmalle, jonka hän oli
saanut. Kaikki, minkä hän teosta luodessaan jätti omin valloin
näkemyksestään pois, vaikutti puutteelta, ja kaikki, minkä hän omin
valloin siihen lisäsi, vaikutti valheelta.
Tämä Elisabetin ankara totuuden vaatimus muistuttaa paljon Clodtien
yleistä taiteilijaluonnetta. Se on erityisesti ominainen sekä hänen
sedälleen kuvanveistäjä Pjotr Karlovitshille että veljelleen maalaaja
Mihail Konstantinovitshille (Mishalle). Myöskin Elisabetin pojan
Eerikin (Eeron) taiteessa on tuo uskollisuus sisäiselle näkemykselle
eli taiteellisen totuuden etsiminen ehkä yleisin ja luonteenomaisin
piirre. Taiteessa valehteleminen oli hänellekin mahdottomuus.
Mutta minulle läheisistä henkilöistä oli Kasper kuitenkin se, joka
perheessämme räikeimmin kannatti tätä Clodteille ominaista totuuden
vaatimusta taiteessa. Hän tosin harjoitti vähän itsekin maalausta (ja
on jonkin verran aina sitä harjoittanut), mutta etupäässä hän esiintyi
keskuudessamme ankarana taiteenarvostelijana, johon Juhani Ahollakin
oli ehdoton luottamus.
Kirjallisuudessa Kasper tunsi epäluuloa ja epäluottamusta "fantasiaa"
kohtaan. Ei niin, että hän olisi pitänyt aito taiteellisia näkemyksiä
puhtaan fantasian alalla mahdottomina, vaan hän sanoi, ettei mikään ala
tarjoa kirjailijalle niin aulista ja tarkistamatonta valehtelemisen
tilaisuutta kuin fantasian. Jussi oli Kasperin ohjissa melkein vielä
kireämmällä kuin Elisabetin. Sittenkin Kasperin arvostelu herätti
hänessä sellaista vetovoimaa ja luottamusta, ettei hän julkaissut
mitään siihen alistumatta, jopa usein kirjoitti innostuneena uudestaan
sepustuksiansa tai hautasi ne laatikkoihinsa kypsymään, jos Kasper oli
ne hylännyt. Siten on esimerkiksi "Rautatie" syntynyt Kasperin
arvostelun alaisena melkein lause lauseelta. He asuivat silloin
molemmat Iisalmen pappilan yliskamarissa, Kasper tutki Ibseniä, Jussi
kirjoitti novelliansa ja sai pian tavaksi lukea hänelle kohta kohdalta,
kun oli kirjoittanut vähänkin matkaa eteenpäin.
Mutta vielä sittenkin, kun elämä jo oli eksyttänyt Juhani Ahon pois
Elisabetin ja Kasperin jokapäiväisestä yhteydestä, — kun uudet
vaikuttimet alkoivat saada hänen kirjallisuudessaan sijaa ja
suurromaanien kirjoittaminen tuli hänen mielihalukseen, hän aina
ilmestyi heidän arvosteluansa kuulemaan, nyt tosin usein vasta sitten,
kun teos jo oli julkaistu. Ehkä arvostelijain lahjomattomuus häntä
vähän peloittikin, kun oli suurteoksista kysymys. Mutta sellaisista
teoksista kuin "Panusta" ja "Erakosta" ei Elisabet — ehkä aavistaen
tätä arkuutta — enää antautunutkaan ydinajatustaan lausumaan, vaan
tyytyi ylimalkaiseen kehumiseen ja eteenpäin innostamiseen.
Sitä kirpeämmäksi ja vihaisemmaksi kävi arvostelussaan Kasper.
Kerran Juhani Aho oli saanut kuulla, että Kasper piti hänen viimeistä
teostaan "Muistatko" suurena alaspäinmenona.
Kiihtyneenä Aho meni hänen luokseen ja kysyi, oliko se totta.
(Vanhuutensa päivinä Elisabet ja Kasper asuivat yhdessä Helsingissä.)
— On se totta, — sanoi Kasper, — ja minä olen vain odottanut
tilaisuutta saadakseni sanoa sen sinulle itsellesi.
— Mitä sinulla siis on teostani vastaan?
— Sehän on vain löyhää fantasiaa alusta loppuun koko teos!
— Fantasiaa! Entä sitten! Miksi ei semmoistakin saisi kirjoittaa, kun
yleisö kerran semmoista tahtoo, — sanoi Jussi hiukan avuttomasti
sammaltaen.
— Siksi, että se ei ole totta. _Vain_ siksi! — vastasi Kasper
vihaisesti, antautumatta sen enempiin selityksiin.
Ja minä luulen, että tämmöiset "epätunnelmat" olivat yhä useammin
uudistuneet heidän lujan ystävyytensä loppupuolella.
Surullisena Elisabet tällöin istui pyöreän pöytänsä ääressä olemattomia
muruja sen pinnalta pyyhkien.
Tilannetta keventääkseen Jussi nousi katselemaan niitä lukemattomia
maalausharjoitelmia, joilla Elisabet oli huoneensa seinät koristanut.
Harjoitelmista olivat useimmat Kasperin maalaamia.
— Nuo punaiset mökit tuossa, eivätkö ne ole niitä kanavan mökkejä? —
kysyi Jussi ja ilahtui suuresti, kun kuuli, että ne olivat juuri niitä
kaukaisten muistojen mökkejä.
Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa, että olin noina kanavan
päivinä ja monena vuotena jälkeenkin päin mustasukkainen äidille tuon
hänen Juhani Ahon kirjalliseen toimintaan tuntemansa kiintymyksen
johdosta. Minusta tuntui, että hän osoitti paljon todellisempaa
harrastusta Jussin sepustuksiin kuin minun (sillä minäkin kirjoittelin
kertomuksia ja "tunnelmia"). Minun kirjoitelmistani hän _koetti_ olla
innoissaan, mutta Jussin kirjoitelmista oli. Asianlaita taisi olla
niin, että minä kirjoittelin vain koska muutkin kirjoittelivat,
kilpaillakseni Jussin kanssa taidossa. En siihen aikaan vielä
ymmärtänyt perimmäistä syytä Elisabetin Jussi-innostukseen. Onhan
kuvanveistäjäkin innoissaan, kun hän huomaa sisäisen näkemyksensä
vähitellen saavan silmin havaittavan, aineeseen kiinnitetyn muodon.
Eikö vielä suuremmalla syyllä voisi olla innoissaan se, joka _elävässä
ihmisessä_ näkee herättävänsä herkimmän taidekäsityksensä, erittäinkin
kun kysymyksessä oli suomalainen karu, taideaistinsa puolesta vielä
kovin alkuperäinen yleisö? Juhani Ahossa täydentyi Elisabetin rakkaus
Suomeen ja suomalaisuuteen.
Toukokuun 27 päivänä v. 1919, siis noin 10 vuotta sitten, Juhani Aho
kirjoitti Elisabetille näin kuuluvan viimeisen kirjeensä:
Jämsä laivassa, Päijänteellä 27.5.19.
Rakas Täti! Siitä on niin kauan, kun olen nämä sanat kirjoittanut,
mutta minun täytyy saada kirjoittaa ne vielä kerran, vaikka jo
vapisevalla kädellä. Eihän tiedä, kuinka kauan elää ja sitten se
on myöhäistä.
Minä olen juuri kulkenut ohi kanavan. Loioin hytissäni väsyneenä
ja elämään kyllästyneenä. Minusta on jo kauan tuntunut, niinkuin
ei elämältä olisi enää suuriakaan odotettavissa. Se on nyt vain
ehkä kuvittelua, mutta siltä tuntuu. — Silloin katsahdin ulos
ja näin tutun saaren, saman, josta Tädin seinällä eilen näin
pienen taulun. Ja kun laiva kulki vähän matkaa, näin "punaiset
mökit" tai ainakin luulin näkeväni, sillä stemninki oli sama kuin
ennen: laineet loiskuivat sinne kivikkorannalle ja ilta-aurinko
valaisi havumetsää. Niistä mökeistä, siitä näköalasta, alkoi
kerran minulle uusi elämä, kirjallinen, aatteellinen ja muu. Minä
tahtoisin langeta polvilleni ja kiittää siitä. Minusta ei olisi
koskaan tullut mitään ilman sitä kesää. Silloin minut löydettiin
ja minä löysin itseni. En ole koskaan sitä unohtanut ja
kiitollisuuteni on yhä edelleenkin rajaton. Harhaillut olen,
kirjallisesti ja aatteellisesti, ja aina tullut siihen, aina
kulkenut Tädin vanavedessä ja kuljen yhä, missä lienenkin
harhaillut. Eikä minulla koskaan ole ollut sitä semmoista
_ystävää ja ymmärtäjää_ kuin oli silloin. (Kun tahtoo tulkita
kiitollisuuttaan, täytyy puhua itsestään.)
Ja laiva liukui kanavaan ja sieltä etäämpää häämöitti Hillilän
ranta. Ja kanava oli juuri niin kuin ennen, puut vähän korkeammat.
Ja puro kääntyi puiden alle ja vesi liikutteli lehviä ja taisi
sieltä häämöittää valkoinen venhekin.
Yht'äkkiä avautuu metsä ja aukosta näkyy valkonen talo. Se oli ennen
harmaa, nyt se on valkonen, niinkuin jotenkuten henkevöitynyt,
taivastunut, niinkuin sen entisen asukkaan tukka. Siinä ei näytä
asuvan ketään, ja minä kuvittelen, että siellä sen jälkeen ei ole
kukaan asunut ja että siellä nytkin vain asuu entisyyden _henki_.
Ehdin nähdä, sen edessä kasvavien tuomien välistä, että talon
arkkitehtuuri on yhä sama, samat ikkunat, sama veranta... Ja
sitten se katosi, ja tuli näkyviin mylly ja pikku koski ja samat
talot ylhäällä maantien varrella. Ei mikään ole muuttunut tai jos
on, en sitä huomaa. Ja kun laiva liukuu slussiin, en ihmettelisi,
jos Laiti seisoisi sen reunalla ja heiluttaisi rakasta
univormulakkiaan.
Ja kun tullaan ulos kanavan suusta, näkyy Asikkalan kirkon torni
metsän yli kumartuen taivasta vasten.
Tulimme sinne eräänä keväänä näin monta, monta vuotta sitten.
Sillä matkalla minulle selvisi, että onhan maailmassa, näen mä,
ihmisiä, jotka minua ymmärtävät ja minä heitä. Se antoi minulle
luottamusta ja uskoa itseeni, jota minulla ei koskaan ole ollut
muuta kuin mitä olen muilta saanut. Itsekseni olen sitten paljon
vaeltanut, oikeastaan harhaillut, usein eksyksissä, ja tullut,
niinkuin aina eksyksissä tullaan, samaan paikkaan mistä olin
lähtenyt. Nyt olen taas siinä paikassa ja lähetän sieltä nämä
kiitokset, tuhantiset; minun täytyi saada se tehdä, ja Tädin
täytyy puristaa ystävällisesti kättäni, niinkuin täti vain voi.
Tädin _vanha_ Jussi.
Osote: Huopana.