Olin tutustunut häneen Savo-Karjalaisessa osakunnassa. Hän oli saman
vuoden ylioppilas, aito savolainen, puhui leveätä Savon murretta. Hänen
kielensä tuskin olisi kääntynyt kirjakielellä kysymään: mistä te
olette, mutta oli makeasti kotonaan, kun sai sanoa: mistee työ outta?
Ei hän vahingossakaan puhunut muuta kuin murrettansa. Kirjakieli hänen
suussaan olisikin kuulunut korvia särkevältä teeskentelyltä.
Yhtä ujona, huomaamattomana ja ulkonaisesti merkityksettömänä
kuin tämä Savon salojen Hartikainen liikkuikin hienostelevien
helsinkiläisylioppilaiden keskuudessa, yhtä äänessään ja vapaana hän
oli omien nuorten savolaistensa parissa.
Tapasin hänet usein "paremmalla puolella", niinkuin hän nimitti vanhan
ylioppilastalon ravintolaa, joka sijaitsi niissä huoneissa, mihin
Kansan Näyttämön yleisö nykyään jättää päällysvaatteensa.
Siellä sai 60 pennillä "voileipäpöydän", jota sai seisten syödä
vaikkapa tuntikaupalla. Viinakset olivat tirrikkalasien ympäröimässä
suuressa karahvissa pöydällä, missä kukoisti kymmenittäin pikku
lautasia koreasti kasviksilla somistettuine silleineen, leikkeleineen,
hyytelöineen, munineen, mäteineen, moninaisine juustoineen. Pöytään
kuului myöskin yksi lämmin ruokalaji, jonka sai viedä lautasella
tarjoilupöytien ääreen ja syödä istualtaan. Monet panivat kaikki
voileipänsä lautaselle ja menivät istumaan. He kasasivat lautasensa
kukkuralleen kaikkia pöydän herkkuja ja lautasen tyhjennyttyä kävivät
yhä uudelleen niitä täyttämässä. Sillä vasta toisella tunnilla alkoi
valjusilmä, pyylevä ruotsinmaalainen ravintoloitsija Karlsson
etuhuoneessa olevan tiskinsä takaa varoittavasti muljautella
voileipäpöytään päin, ryiskellä tai naputella etusormensa kynnellä
puuta vasten. Kerran oli muuan papinpoika kuitenkin syönyt niin kauan,
että Karlsson otti häneltä kokonaisen markan.
Tämän pöydän ääressä Pekka Hartikainen oppi ensimmäiset pöytätapansa,
omien savolaistensa iloisessa seurassa.
Ensimmäisen kerran meillä ollessaan hän oli vielä niin tietämätön,
miten käsitellä kaikkia illallispöydän herkkuja, että latoi pikku
purkista lautaselleen aimo annoksen sinappia, söi sitä ja punastui.
— Pekka hoi, mikä sinua vaivaa?
Hän oli käynyt keitetyn ravun väriseksi ja vesi tihkui hänen
silmistään. Sanoi tuon "soosin" näyttäneen kovin maukkaalta.
Me kielsimme jatkamasta syöntiä, mutta hän vakuutti, ettei tuo nyt
sentään ollut miestä väkevämpää ja pistelikin pikku lusikalla poskeensa
kaiken.
Pian hän tietenkin tottui Karlssonin voileipäpöydän salaisuuksiin, sen
ruokaryyppyihin ja hauskaan olutpuolikas-humalaan. Savolaispojat
huomasivat, että elämä pääkaupungissa tarjosi suuriakin iloja, jos vain
tavat tiesi ja osasi vapautta hyväkseen käyttää.
Ei aikaakaan, niin ujo Pekka — kaiketi sellaisessa nousuhiprakassa —
oivalsi, että täällä ylioppilastalon paremmalla puolella saattoi
kenenkään kieltämättä vaikkapa laulaakin. Hän avasi suunsa ja heläytti
täydellä rintaäänellä:
On niitä Suomessa syntynyt
niitä suuria patruuneita,
mutta harvat on vanhaksi elänyt
noita tukki junkkareita!
Salit kajahtelivat hyvästi. Toinen, kolmas, neljäs, ... seitsemäs
värssy. Nuoret toverit kaikista pöydistä kurottivat päätään laulajaa
kohden. Sekä sanat että nuotti oli kaikille tuttu. Mutta että tuo
salomaiden rekilaulu nyt kajahteli näissä upeissa saleissa ja
korupylväistöissä, se oli toki odottamatonta jokaiselle. Tukkiajathan
ne kyllä olivat synnyttäneet Suomen suuret rahapatruunat ja monen
lauttamiehen elämän lyhentäneet, luoneet uudet koulut, saattaneet monen
sivistykseen ja monen viinoihinkin upottaneet, mutta laulun kapinoiva
tendenssi, johon rekilaulaja tähtäsi, tuntui näissä saleissa melkein
samalta, kuin jos joku frakkiin ja valkoisiin hansikkaihin pukeutunut
herrasmies olisi ilmestynyt tänne sontainen tadikko kädessä.
Useat lähtivät pois.
Useimmat kuitenkin jäivät.
Nauraen ja loppusäkeisiin yhtyen he asettuivat Pekan ympärille
istumaan, tuolinselkä sylissään. Pekalle tilattiin kaulankastiketta, ja
pian syntyi remuava yhteisryyppäys. Pekka lauloi lakkaamatta, hänessä
kumpusi loputtomien rekilaulujen lähde, ja aineiden tilaukset yhä
uudistuivat.
Näin saivat alkunsa nuo sittemmin melkein säännöllisiksi muodostuneet
Pekan laulattamisillat, jolloin häntä yhteisesti syötettiin ja
juotettiin ja hän puolestaan ravitsi kuulijakuntaansa mehevällä
savolaisella huumorillaan.
Hänen laulujensa ja koko hänen henkensä huumori oli tosin hyvin lähellä
ivan rajaa. Se ikäänkuin vasta haki ilmaisumuotoja ivallensa, joka
tuntui kohdistuvan juuri tuohon patruunain varakkuuteen ja asioitsijain
sivistykseen. Mitäpä muuta sivistystä Hartikainen olisi voinut
nähdäkään kuin äkkiä rikastuneiden pomojen herraskaisuutta ja
kaikenlaisten nousukkaiden matkivaa keikailua?
Kun Pekka sitten tutustui Elisabetiin, oli tämä tuttavuus hänelle
melkein kuin ilmestys.
Tosin hän tuli ensin meillekin suupielessä hienoinen ivanhymy,
ikäänkuin täältäkin etsien jotakin pilanaihetta. Vai oliko tuo
teennäinen ylimielisyys hänen ainoa keinonsa, millä hän saattoi
voittaa maalaisen ujoutensa? Kaulankastiketta saatuaan hän kohta
suostui pyyntöömme ja ollenkaan ujostelematta alkoi leveästi laulaa:
Niinkuin tähtii Otavassa
veljiä on Jukolassa,
seitsemän pulskeaa jallii...
Nuotti oli kaiketi hänen omia sävellyksiänsä ja on sittemmin tullut
yleisesti tunnetuksi. Kiven "Seitsemän veljestä" oli Pekan ainainen,
ainoa, milloinkaan tyrehtymätön taidenautintojen lähde.
Hänen eleensä osoittivat hänen aikovan valmistautua jatkamaan
meilläkin, niinkuin konsanaan "paremmalla puolella". Mutta kun
Elisabet, sivuuttaen monen huomatumman ja seuraelämään tottuneemman
kutsuvieraan, valitsi keskustelutoverikseen juuri Pekan, joka oli sitä
ehkä vähimmin odottanut, punastui Pekka eikä saanut nolosti nauravasta
suustaan hyvään aikaan muita äänteitä kuin aiheettomia myönnytyksiä:
joo, joo ... joo... Pekka oli äkkiä langennut samaan avuttomaan
ujouteen, joka oli häntä niin kauan pitänyt kahleissaan, ennen kuin hän
oli "paremmalla puolella" remahtanut jätkälaulujansa esittämään ja
siten kohonnut lukemattomia muita tovereitaan merkitsevämmäksi. He
istuivat vähän muista erillään, Elisabet sohvassa, Pekka nojatuolissa,
jonka nojaa hän ei tosin käyttänyt, vaan oli ujouttaan suorana kuin
tikku, kämmenet hermostuneesti värisivät. Taas entisenä maalaispoikana,
joka ei osannut sinappia syödä. Taas hänen kellahtavan vaalea,
maalaisesti lainehtiva tukkansa teki kiharakäänteitään korvan takaa ja
luvattomasti päästi niskasuortuvia kaulukselle. Taas hänen raskaat
silmäluomensa saivat silmän vain kapeaksi rakoseksi, joka oli kaukana
silmäkulmain alapuolella. Taas sama ujous oman olemisensa johdosta
vaikutti ylähuulen mutkistumisen noloon hymyyn.
Mutta jopa hän kuuluu hiljaa vastailevan Elisabetin kysymyksiin.
He puhuivat kaunokirjallisuudesta, ja Elisabet kyseli, opittiinko
koulussa ruotsia niin hyvin, että umpisuomalainen saattoi vapaasti
lukea ruotsalaista kirjallisuutta.
Hartikainen ei sanonut tuntevansa ruotsalaista kirjallisuutta ollenkaan
eikä voivansa lukea muuta kuin sitä vähää, mitä oli suomeksi
kirjoitettu ja käännetty muista kielistä, kuten Waldemar Churbergin
romaanijaksoa, "Lokkiluotoa", Runebergia, Topeliusta.
Elisabet alkoi kertoa hänelle venäläisestä kirjallisuudesta, sen
merkityksestä ja sen suurmiehistä. Hän sanoi, että jos tätä
kirjallisuutta ei olisi ollut, niin ei olisi olemassa sivistystä
Venäjällä. Kaikki mitä Venäjällä on valoa, tulevaisuutta, sivistystä,
vapaudenrakkautta, on tämän kirjallisuuden luomaa. "En voisi kuitenkaan
ajatella Venäjää ilman sen kirjallisuutta."
Elisabetin vaatimaton olemus, koruton puku, luonnollinen
keskusteluunantautuvaisuus aivan riippumatta henkilöstä, jonka kanssa
hän puhui, vaikutti, että Hartikaisenkin ujous alkoi hälvetä ja hän
otti yhä vapaammin osaa Elisabetin herättämiin ajatuksiin.
Vihdoin heidän keskustelunsa vilkastui niin, että se alkoi kerätä
ympärilleen muitakin kuulijoita, jotka istuutuivat samaan piiriin.
Useat alkoivat kilvan vaihtaa ajatuksia emännän kanssa, mutta
Hartikainenpa ei enää antanutkaan Elisabetia itseltään anastaa.
Elisabet oli ikäänkuin hänen yksin, ja Pekka innostui yhä enemmän.
Erittäinkin hän torjui vilkkaasti Jussin anastamisyrityksiä, joka
myöskin tuli siihen ja kohta alkoi paremman seurustelukykynsäkin avulla
vetää Elisabetin huomiota puoleensa.
Elisabetin ihmettelyyn, etteivät nuoret vielä osoittaneet oireita oman
suomalaisen kirjallisuuden luomiseen, sanoi joku, että Suomella ei
oikeastaan ollut mitään todellista historiaa, niinkuin muilla
kansoilla, ja että siinä muka oli syy, miksi meillä ei voinut olla omaa
kirjallisuuttakaan.
Tämä ajatus sai Elisabetin melkein kiivastumaan. Hänen mielestään
historia ei ollut lainkaan välttämätön taidekirjallisuudelle.
Mahtipontisuuden tavoitteleminen ei ole taidetta, ja se historia, joka
kelpaa taiteelle, ei ole kirjoitettua historiaa, vaan jokaisen omaa
elämystä.
Jussi mainitsi jonkin kuuluisan _historiallisen_ romaanin, jonka hän
oli lukenut ruotsiksi, mutta Elisabet, joka oli lukenut sen venäjäksi,
sanoi, että tekijä oli vain siirtänyt omat elävät muistonsa aikaan,
jolloin hän ei vielä ollut syntynytkään, ja että tuon romaanin ansio ei
ollut sen historiallisuudessa, vaan noiden omien elämysten etevässä
siirtämisessä vieraaseen maailmaan. Elisabetin mielestä historiallinen
romaani _oikeastaan_ oli historian väärennystä, myöskin sellainen
romaani kuin "Sota ja rauha", jossa ei ollut muuta kuin Tolstoin
naamioituja tätejä, setiä, mummoja, perheystäviä, heidän
rakastettujaan, lapsiaan ja lasten lapsia — melkein kaikki henkilöitä,
jotka olivat kirjailijan omien muistojen sisällyksenä ja joita
Napoleonin aikoina ei vielä ollut olemassakaan. Jos Napoleonin olisi
pitänyt riehua jossakin maassa ja luoda sille historiaa, ennen kuin
tässä maassa kirjallisuus voisi syntyä, niin ei todella Suomella olisi
paljon toivoa. Mutta onneksi historialla ei ole mitään tekemistä
taiteen kanssa. Eikö suomalaisilla ihmisillä ole omia elämyksiä, omaa
lapsuutta, omia muistoja vanhasta kodista, isoisistä, isoäideistä,
heidän merkillisistä tavoistaan ja ihmeellisistä luonteistaan, heidän
"ajastaan"? Sehän on kyllä sekin historiaa, mutta historiaa, joka
kelpaa taiteelle, se on _elettyä_ historiaa. Jokainen tuntee, että
jokin osa hänen elämästään, hänen entisyytensä muistoineen ja
tunnelmineen, on auttamattomasti vaipumassa ikuiseen unhotukseen. Saako
se tapahtua? Voiko kadottaa mitään kalliimpaa? Ja kuitenkin, taide on
ainoa, joka voi unhottuvasta elämästä jotakin pelastaa.
Elisabet ei tosin puhunut milloinkaan näin pitkään ja yksin. Hänen
voimansa oli vilkkaassa vuoropuhelussa ja aivan huomaamattomasti hän
sai keskusteluissa kuulijat kiehdotuiksi omaan ajatukseensa, usein
niinkin, että he itse tulivat sen pukeneeksi sanoihin ja lausuneeksi
julki, jopa luullen sen itse keksineensä. Mutta juuri tämä keskustelun
yhteisyys se saikin kuulijat intoihinsa.
Pitääkseen lempipoikaansa, Pekka Hartikaista, myöskin vireillä ja
estääkseen hänet vajoamasta takaisin ujouteensa, kun muut olivat
ottaneet kaikki puheenvuorot, Elisabet sanoi lopuksi:
— No, herra Hartikainen, sanokaa nyt, eikö teillä ole omista
elämyksistänne mitään pelastettavaa?
Pekka joutui todella hämillensä. Hän ei varmaan ollut milloinkaan
kuvitellut, että kaunokirjallisuus olisi muuta kuin tekijän keksimiä
iloisia tai surullisia juttuja, jotka koettivat herättää lukijan
uteliaisuutta erittäinkin viemällä hänet kuninkaiden ja ylhäisten
loistosaleihin.
— Liekö noista minun elämyksistäni mihinkään, semmoisia ovat vain
maalaisen kansan tyhmyyksiä ja repostuksia, — sanoi Hartikainen
harvaan ja poisvetäytyvästi. Elisabet koetti vieläkin tavoittaa hänet:
— Jokaisella on oma maailmansa, ja jokainen tietää, että se on yhtä
arvokas kuin mikä muu tahansa. Olette varmasti taiteilija. Olen kuullut
teidän laulavan ja tuntenut, että te osaatte elää tunnelmissa. Älkää
vain pitäkö omaa maailmaanne vähäisenä. Kaikki on suurta, mikä on
elettyä.
Sitten rupesivat taas muut puhumaan ja Pekka joutui syrjään. Mutta
arvattavasti oli näillä keskusteluilla mitä syvin vaikutus häneen.
Ajatus, että taide ei ollut pelkkää leikkiä tai mielivaltaista
keksintöä, vaan oman elämän totuutta, oli hänelle jotakin sanomattoman
uutta ja näytti jollakin tavoin järkyttävän hänen olemustansa. Hän
taisi olla kovin kiintynyt Elisabetiin ja kävi meillä joka viikko
määräpäivänämme. Ehkä hän oli oikeastaan ensi kerran joutunut tosi
sivistyneen ihmisen tuttavuuteen, joka osasi hänen kieltään ja rakasti
sitä. Ja koko hänen entinen käsityksensä sivistyneistä ja hänen
ivallinen suhtautumisensa heihin oli saanut kovan kolauksen. Hänestä
tuli vilpittömän uskollinen kotimme ystävä. Mutta illanvietoissa
Elisabetin luona hän nyttemmin istui enimmäkseen mitään puhumatta,
totisena, ja entinen pilailu oli kokonaan poissa. Arvatenkaan hän ei
löytänyt sanoja, joilla ilmaista uusia ajatuksia, sanat olivat
ikäänkuin muuta maailmaa varten olemassa. Ja ehkä hänessä heräsi
jotakin katkeruutta niitä sukkelampia ja kirjakielen käyttöön
tottuneempia vieraita kohtaan, jotka mitään ujoutta tuntematta niin
helposti ja kevyesti osasivat keskustella Elisabetin kanssa.
"Paremman puolen" toverit eivät tietenkään luopuneet Pekastansa. He
eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan hänen estelyitään ja
laimentunutta laulamishaluaan. Ja kun hän sitten, tarpeeksi juotettuna,
vihdoin remahti renkutuksiinsa, oli riemu jälleen ylimmillään. Kukaan
ei huomannut Pekassa sitä katkeruuden ja kyllästymisen sävyä, joka oli
tullut lisää. Hän ei enää välittänyt laulajanmenestyksestään ja lauloi
vain juomingin vuoksi. Mutta siellä, minne hänen mielensä paloi ennen
tuntematonta kaipausta tuntien, siellä hän oli äänetön, ujo,
merkityksetön, löytämättä enää mitään mahdollisuuksia päästä päteväksi
muiden, sivistyneistä kodeista lähteneiden rinnalla.
Semmoinen oli tämän hienon, runollisen maalaispojan ensimmäinen kohtaus
korkeimman sivistyksen kanssa, joka niin odottamatta oli tullut häntä
vastaan suomenkielisenä ja suomenmielisenä.
Hän pani avuttomuutensa kovin pahakseen. Jokin omituinen, näköjään
aiheeton alakuloisuus painoi häntä. Se houkutteli häntä yhä hartaampaan
juopotteluun, joka noina isänmaallisen innostuksen aikoina oli
ylioppilasnuorison keskuudessa kylläkin kukoistuksessaan.
Mutta siinäkin pääsivät herraspojat voitolle maalaisista
kansanlapsista. Nämä, ensimmäisen sukupolven juomareina, eivät
enimmäkseen kestäneet juoppouden tuomaa henkisten ja ruumiillisten
voimain rääkkäystä, vaan joukoittain sortuivat eli menivät
"deekikselle" — niinkuin heistä sanottiin. Edelliset taas, hyvän viran
saatuansa ja varakkaiden omaisten järjestettyä velka-asiat,
tavallisesti kohottautuivat entiselleen.
Mitä erikoisesti Pekka Hartikaiseen tulee, niin hänkin lopulta sortui.
Omaamatta ketään, joka olisi hänen raha-asioitaan järjestänyt, hän
eleli vuosikausia "vippauksen" varassa. Kaikki luvut jäivät, lopulta
hän ei ollut muuta kuin remuavan piirin huvilaulaja. Epätoivoista
temmellystä viinanhuumauksen ja lankeavien vekselien välillä, sellaista
oli hänen elämänsä.
Kuului hän lopulta sentään tehneen suuren "parannuksenkin". Mutta
siitäkös raha-asiat paranivat!
Oli kovasti puuhannut nimeä vekselinuudistukseen. Hän oli silloin
uudelleen alkanut lukea ja asui maalla. Saatuaan vekselinsä vihdoin
kuntoon hän huomasi ajan olevan niin täpärällä, ettei auttanut muu kuin
lähteä suinpäin juoksemaan kaupunkiin.
Hänen sen matkan juostuansa — sitä oli kai vähän toista peninkulmaa —
hänessä jokin rävähti. Hän sairastui keuhkokuumeeseen ja siihen kuoli.
Jo kauan ennen tätä tapausta hän oli eristäytynyt pois Elisabetin
kodista, ehkä arvellen maineensa käyneen jo liian huonoksi, että olisi
sinne uskaltautunut. Monet muut olivat astuneet hänen sijaansa, ja
tovereitamme, sekä herras- että maalaisylioppilaita, kävi edelleen
usein luonamme, Elisabetin yhä ottaessa vilkkaasti osaa väittelyihimme
ja arvosteluihimme.
Kuitenkin oli, Pekan vetäydyttyä pois, Elisabetin lempiaines,
umpisuomalaiset kansanlapset, heikommalla puolella, jopa he lopulta
hänen suureksi surukseen kokonaan hupenivat hänen ympäriltään, hänen
voimatta käsittää syytä. Mutta syy ei ollut muu, kuin että heidän
joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi Pekankaan verran voittanut
ujouttansa ja edes laulaen toteuttanut omaa mailmaansa. Näin he
joutuivat alakynteen. Vaitioleminen seurassa on sama kuin siitä
luopuminen. Ja he luopuivat.
Etualalle tulivat sivistyneistä ruotsalaistuneista tai
puoliruotsalaisista kodeista lähteneet suomalaisen koulun käyneet ja
näin uudelleen suomalaistuneet pojat, joiden seurustelutaidosta ei
tosin mitään puuttunut, mutta joista useita houkutteli Elisabetin
kotiin — täytyy sanoa — osaksi jo uusi vetovoima, hänen kolme
tytärtänsä.
Se samainen Jussi oli pian hänen ainoa puhtaasti kirjallinen
uskottunsa. Jussi oli ymmärtänyt anastaa Elisabetin kokonaan.
Tämä Jussi oli Iisalmen kappalaisen (myöhemmin rovastin) poika,
Johannes Brofeldt, sittemmin Juhani Aho.