Sillä aikaa kuin Aleksander Balkanin niemimaalla piirusteli
sotakarttoja Venäjän valtakunnan laskuun ja sen vastaisten
suurvalloitusten varalle, — sillä aikaa kuin hänen upseeristonsa ja
sotamiehensä häikäilemättä availivat näkölinjoja vieraiden vaarojen
metsiin, siirtäen leiriänsä ylängöltä ylängölle, — sill'aikaa kuin hän
itse, sodan jo aikoja sitten päätyttyä, vielä vuosien kuluessa
viimeisteli töitään, — sill'aikaa Elisabet jatkoi hänen asiaansa
kaukana Suomessa, ollen fennomaanina yksin ja ominpäin.
Pian hän olikin, Elise Heintzien neuvoa noudattaen, "päässyt poikiensa
harrastusten perille".
Innokkaasti hän jo keskusteli heidän kanssaan. Jo hän oli heidän
kanssaan "radikaali", jo oli myöskin "k.p.t."-läinen ja tiesi, että se
merkitsi "koko programmi toimeen", joka taas merkitsi, että Suomessa
älköön enää vallitko kaksi kieltä, vaan "yksi mieli ja _yksi kieli_".
Jo hän heidän kanssaan "taisteli" moderaatteja vastaan. Jo hän valvoi
jännittyneenä myöhään yöhön odotellen heidän palaamistaan jostakin
"ratkaisevasta" kokouksesta, eikä heidän palattuansa alkanutkaan pitkiä
todistelujansa juomisen haitallisuudesta, vaan uteliaana kuunteli
heidän selostuksiansa "päätöksistä" ja aamun valkenemiseen saakka
keskusteli vastaisesta menettelytavasta.
Jo hän myös oli mukana ompelemassa ylioppilaskunnalle lippua. Se oli
syvänsinistä silkkiä, melkein samaa väriä, jossa Suomi oli alusta asti
kuvautunut Elisabetin mieleen. Sykkivin sydämin ja innosta palavin
mielin tähän kunniatehtävään valitut äidit kokoontuivat lahjaansa
valmistamaan.
Erimielisyyttä syntyi rouvien kesken vain siitä kirjoituksesta, joka
oli lippuun ommeltava. Ehdolla oli minkä mitäkin. Elisabetia miellytti
enimmin lauselma: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto." Tämä
ilmaisi hänen oman syvimmän uskonsa.
Hän ehdotti sitä. Mutta nyt ilmestyi Kivekäs tovereineen. Heidän
ehdotuksensa oli: "Yksi mieli, yksi kieli." Ja lipunompelijain
mielipiteet jakaantuivat kahtia.
Kivekäs kävi henkilökohtaisesti Elisabetin luona, häneen vaikuttamassa.
En puolestani voinut ymmärtää, kuinka yleensä saattoi olla toista
mieltä kuin sitä, jota Lauri Kivekäs edusti. Ei hän näyttänyt sitä
itsekään voivan oikein ymmärtää. Mitä miellyttävimmällä tavalla
hymyillen (mikä ilmeni vain säteilystä ohimoilla eikä näkynyt huulilla)
hän otti asian puheeksi, niinkuin Elisabet ei olisi ikinä tahtonutkaan
lippuun ommeltavaksi muuta kuin sanat "yksi mieli, yksi kieli". Hän
ivasi avonaisesti "moderaatteja", ikäänkuin tuo toinen ehdotus olisi
ollut heidän tekemänsä ja siis kaikille oikeille ihmisille
vastenmielinen. Hän yltyi yltymistään, lause lauseelta tehostaen
kantaansa ja koettaen temmata Elisabetin mukaansa. Täytyi todella
ihmetellä, ettei tämä jo antautunut.
Elisabetin oli ylimalkaan sangen vaikeata olla toista mieltä kuin se,
jonka hän näki täydessä innossa ja uskossa esittävän kantaansa. Hän
tuli kohta epätietoiseksi omastaan.
— No jaa, no jaa, — hän epämääräisesti vastaili Kivekkäälle,
pyyhkiellen olemattomia muruja pöydältä.
Kivekkään käydessä yhä varmemmaksi voitostaan saattoi se, joka tunsi
Elisabetin lähemmin, erehtymättä nähdä, ettei hän lähimainkaan ollut
tyytyväinen omiin myönnytyksiinsä. Muussa tapauksessa hän olisi jo
aikoja sitten ollut innoissaan hänkin, niinkuin oli ollut kaikesta,
mistä mekin Kivekkäinemme. Tämmöinen vastahankaisuus oli ainakin
minulle silloin kokonaan käsittämätöntä. Oikein harmitti. Ja hävetti
Kivekkäänkin edessä.
Mutta käsittämättä se silloin jäi ja selviää nyt vasta vuosikymmenien
kuluttua.
Elisabet oli kokonaan lakannut koskettelemasta keskusteluissaan meidän
kanssamme semmoisia asioita kuin että jumala on rakkaus. Hän antoi
meidän olla vaikka ateisteja, kunhan "rakastimme kansaa". Mutta vaikka
hän Elise Heintzielle myönsikin, että "rakkaus kansaan" voi nuorison
suhteen olla riittävä, niin hän ilmeisesti kuitenkin kaikessa
hiljaisuudessa sovitteli tuota omaa ydinnäkemystänsä "jumala on
rakkaus" erinäisiin vastaantuleviin kysymyksiin, koskapa hän saattoi
muutamassa asiassa olla aivan jyrkästi omaa mieltä, kaikille ihan
odottamatta, eikä hän silloin ollut taivutettavissa, huolimatta
Kivekkään kaunopuheisuudesta, jopa Meurmaninkin arvovallasta ja itsensä
Koskisen lausunnoista.
Ja niinpä nyt luulen, että hän tässä lippukysymyksessä vastusti
Kivekkään ehdotusta, koska se ei hänen mielestään ollut sopusoinnussa
tämän rakkauden kanssa, sillä lippu, edustaessaan ylioppilaskuntaa, oli
liehuessaan herättävä myös vihan tunteita.
Joka tapauksessa lippuun ommeltiin sanat: Sitä kuusta kuuleminen, jonka
juurella asunto.
Ja se oli Elisabetin ihmeellinen voitto voittamattomasta Kivekkäästä!
Kiusallista! — ajattelin minä puolestani. — Mikä siihen mammaan
onkaan mennyt? Tavallisesti hän ihan kärsii, jos täytyy olla eri mieltä
vähäpätöisimmänkin ihmisen kanssa, ja nyt vastustaa itse Kivekästä!
Tunsin oloni peräti noloksi. Saattoihan Kivekäs nyt ajatella meistä
vaikka mitä, vaikka että olimme muuttaneet mieltämme ja tulleet
"moderaateiksi". Se oli minulle aivan sietämätön ajatus. Olin
kokonaan tämän miehen lumoissa. Matkin hänen eleitään puhujana ja
yksityisissäkin oloissa siihen määrään, että kävin punssilasiinkin
kiinni ikäänkuin päältä päin, samalla ylimalkaisella koko kämmenen
kouraisulla kuin hänkin. "Mielipiteeni" tietenkin riippuivat kokonaan
siitä, mitä osasin edeltäpäin arvata Kivekkään ajattelevan.
Sitä suurempi oli kummastukseni, kun hän ei näyttänyt lainkaan
pahastuvan tästä mielipiteiden eroavaisuudesta. Päinvastoin tuli
ikäänkuin tutummaksi talossamme.
Elisabetin merkitys ylioppilaiden piireissä oli nopeasti kasvamassa.
Hänen harras, rajaton suomenmielisyytensä, hänen innostuksensa ja
erittäinkin valmiutensa keskusteluihin houkutteli hänen kotiinsa
joukoittain semmoista uutta, suomalaista nousukasnuorisoa, joka, vaikka
oli koulusivistyksen saanut, kuitenkin tunsi pääkaupungissa olonsa
avuttomaksi. Sivistyneiden kotien ovet pysyivät heiltä suljettuina.
Sanotaan, että Lontoossa ja myöskin Pariisissa on muukalaisen melkein
mahdotonta saada perhetuttavuuksia aito englantilaisissa tai
ranskalaisissa kodeissa. Vielä mahdottomampi oli suomalaisesta koulusta
tulleen maalaisylioppilaan hakeutua sivistyneen perheen tuttavuuteen
Helsingissä, ellei hän osannut käyttää ruotsia seurustelukielenä. Ani
harvassa suomenmielisessäkään perheessä pystyttiin vaivatta puhumaan
suomea. Kun tähän tulevat lisäksi hienostuneiden seurustelutapojen
vaatimukset, voi ymmärtää, kuinka noloksi ja avuttomaksi tämmöiset
fennomanian ja suomalaisen sivistyksen ensi kukkaset tunsivat olonsa
riennettyään uusista kouluistaan pääkaupunkiin, ylioppilaina
näyttäytymään, ja sitten jäätyään yksikseen katuja mittelemään, mitään
vastaanottajia löytämättä.
Eipä siis ihme, että heitä keräytyi joukoittain Elisabetin luo, jonka
kodissa puhuttiin ainoastaan suomea, jonka sivistyneisyyttä
arvosteltiin korkeimpien mittojen mukaan, jonka vieraanvaraisuudella ei
ollut rajoja, jonka luona sai tuntea itsensä vapaaksi, joka
minkäänlaista arvovaltansa tunnustamista vaatimatta auliisti antautui
keskusteluun kenen kanssa tahansa, kunhan tämä vain oli — suomalainen.
Seuraavassa koetan esittää muutamia muita hiiriä, jotka katin yhä
poissa ollessa ilmestyivät tämän suomalaisen kodin pöydille.